Juoksujalassa riennän kotiani. En tahdo ottaa huomioon mitä puhuri
viheltää ja saranat naukuvat ja katulyhdyt vilkuttavat. Juoksen vaan ja
kantapäissäni tuntuu olevan siivet.
Kerttu on laittanut hirveän paljon valoa saliin. Itse seisoo hän
pöydällä, sytyttäen kattokruunun tuohuksia, kalpeana kuin aave.
— Kerttu!
Voi kuinka hän on minulle rakas, nyt enemmän kuin milloinkaan ennen.
Nostan vaimoni pöydältä alas. Hän lyöpi valkeat käsivartensa kaulalleni
ja — anteeksi-pyyntö ja -anto on täydellinen.
Ei, jos sovinnonhetki on näin suloinen, tahdon kylläkin pientä torailua
jatkaa, enkä muistaa Törneä ollenkaan. —
Luonnossa myös vuoroin sataa, myrskyää ja päivä paistaa. Elämä tarjoaa
yhtähyvin ruusuja kuin okaitakin, riippuu vaan meistä itsestämme,
kumpiako tahdomme poimia. Kovin murti mieleni tämä avioliittomme
ensimmäinen hallayö, mutta siunattu olkoon sitä seurannut taivaallinen
sovinnonhetki.
Kun jäät lähtevät.
Avarassa salissa, puhtoisella vuoteellansa, makaa kalvea sairas.
Eivät ole lakanat vaaleammat sairaan kuolon kalpeita kasvoja. Hiljaan,
tuskin kuuluvasti käy hengityksensä. Hiljaan kohoaa painunut rinta.
Suuret silmät ovat kattoon luodut.
Ei innostuta häntä elämä, ei ole rohkeutta enää elämältä mitään
toivoakaan. Velttous täyttää silmät, kaikki jäsenet. Eikä tule unikaan,
eikä ole tullut pitkiin viikkoihin enään virvoittamaan väsynyttä
mieltä. Kaikki on hänestä yhdentekevää, samannäköistä, harmaata,
kylmää, kuollutta. Ei elvytä edes paranemisen toivokaan, elämänhalu on
kadonnut.
Hiljaan hän siinä venyy ja aikaväliin seuraa hoitajaansa suurilla
silmillään, mutt'ei käännä päätänsä. Hiljaan hän kuuntelee seinäkellon
yksitoikkoista säveltä: tikk-tikk-tikk!
Luonto uinailee talvipeittonsa alla. Turhaan koettelee kevättuuli
tuuditella puiden oksia. Ne ovat kohmeesta kankeita. — Ei jaksa
luontokaan uinailla kesästä, niin vitkallinen on ollut kevään tulo.
Kaikki on kohmeessa, kuolleena.
Silloin tulee aurinko täydellä loistollaan, hehkuvin sätein syleilemään
vanhaa ystäväänsä pohjolata, joka koko talven on melkein orpona
ollut. Eipä sitä kuitenkaan ollut tukkunaan unhottanut. Aina kuin
vaan ankarampi pakkanen oli peloittelemassa, oli aurinkokin tuolta
kaukaa näkörannan reunamilta säteillänsä, vaikkapa kylmilläkin, sitä
tervehtien toivomaan kehoittanut.
Ja nyt se vihdoin tulikin kokonansa, lämpöisen herttaisena, kirkkahana,
ikäänkuin anteeksianoen pitkällistä viipymistään. Luonto jälleen
hymyilee viehättävänä. Aurinko on pois suudellut talven luomat
kinokset, jääpuikot, kaikki talven kukat. Lintuset laulelevat,
ihmisrinnat täyttyvät iloisesta toivosta ja talven vaikeudet unohtuvat.
Kukkaset nostelevat päitään sammalvuoteeltaan ja puissa ovat pienet
hiirenkorvan kokoiset urvet.
— Kunhan jäät lähtevät, puhelee sairas elpyneenä, toivon säde täyttää
hänenkin rintansa, kunhan jäät lähtevät, paranen minäkin.
Auringon kirkkaat säteet ovat sytyttäneet toivon hänenkin sielussaan.
Ja hän uneksii aikaa, jolloin hänkin reippaana, terveenä, iloisena ja
toivovana jälleen astuu isänmaansa palvelukseen. Paljon tahtoisi hän
toimia, kunhan vaan voimat riittäisivät, tahtoa ei suinkaan puuttuisi. —
Ihanat tulevaisuuden kuvat täyttävät hänen sisimpänsä. Ylevät ajatukset
risteilevät korkeassa otsassa. Koko olento ikäänkuin kirkastuu — sillä
onhan hänen elämällänsä päämaali, päämaali, jonka vuoksi kannattaa
elää, jonka eteen kannattaa uhrata kaikki voimansa. Tulevaisuuden ihana
kuva väikkyy hänen edessänsä kirkkaana, utuisena. Hän koettaa kohottaa
päätänsä, mutta — kauhea rykiminen punastuttaa hänen läpinäkyvät,
kalveat kasvonsa, rinnassa pistää ja ahdistaa ja pian vaipuu väsynyt
pää tyynylle jälleen.
Ei, ei hän nyt vielä jaksa, mutta sitte — kun jäät lähtevät — sitte
tulee kesä, ja voimat palajavat ja uusi elininto saa ruveta vapaasti
painiskelemaan nykyisen velttouden sijaan. Silloin alkaa uusi elämä.
Ja hänen sinisilmissänsä loistaa innostuksen tuli, kirkas säde täynnä
toivoa, elinintoa, voimaa, tahdonlujuutta, alttiiksi antamusta. Kunhan
pääsee kesään, silloin toimii omaistensa, itsensä, isänmaansa, kansansa
iloksi ja onneksi! Voi, jospa jäät lähtisivät!
Ja ne lähtevätkin, ensin rannikoista, sitten lähtee koko jäälauttakin
liikkeelle. Juhlallisena se siinä suljuu pitkin siintävätä selkää.
Pieninkin tuulen henkäys saa järven laineet lipisemään ja väräjämään!
Aurinko siinä itseänsä kuvastelee ja peilailee; ulapan laineet ovat
kuin kullalla silatut ja sen sileä pinta katselee vapautettuna korkeata
sinilakea.
Harmaa jääpuikko-lautta rientää siltaa kohti. Siinä kuuluu
törmäys, ikäänkuin kanuunan pauke, ja lautta, särkyneenä moniin
lukemattomiin pirstaleihin, laulain, soittain reipasta monisävelistä
hautajaismarssiaan, suljuu pienissä kappaleissa tuonne suurelle
selälle. Luonto iloitsee varmana kesän voitosta.
Jäät ovat lähteneet! Talven valta murtui, kukat nostelevat päitänsä
korkealle, tervehtien juhlivaa luontoa. Puut ovat pukeutuneet
kesäpukuunsa, pellot viheriöitsevät, kosteina, kauneina. Jäät lähtivät
ja kesä tuli!
Mutta sairas ei avaa enää silmiänsä. Kesä, — jota hän odotti — tuli,
selät jäistä puhdistuivat, vaan ei ole nyt venheen vesille työntäjää.
Siinä nyt kanoottikin alassuin rannikolla kelluu, ei ole heillä
tervaajaa, ei maalaajaa. He ovat orvoiksi jääneet.
Ei pala sairaan silmissä nyt enään innostuksen tuli — hän on väsynyt
kuin taittunut lilja: hän on saanut levon, ikuisen rauhan!
Kun jäät lähtivät — läksit sinäkin perheesi rakastama; sinä tulit
ihan terveeksi! Sinä taituit — vaan innostuksesi tuli ei lakannut
sädehtimästä siihen saakka kuin voimasi murtui! Sinä sorruit — et
kadonnut! Muistosi elää ystäviesi sydämmissä. Se ei kuole, vaan aina
uudelleen heidän sieluihinsa ihanilla väreillä maalaa kaiken sen, mitä
sinä eläessäsi lausuit, kerroit, ihantelit, toimit, pyhänä pidit!
Ja tämä muistosi elpyy sydämmessä kahta kirkkaampana, valtaavampana,
elävämpänä aina silloin, _kun jäät lähtevät_. —