KOMENDANTIN PUISTOSSA.

Kevät-auringon lämpimät, suloiset säteet sulattelevat

Komendantinpuiston jäätyneiden puiden oksia ja virvottelevat niiden

puusydämiä omituisella, kummallisella sähkövirran-tapaisella tunteella.

Suloinen etelätuuli kuiskailee heille herttaisen kevään, armaan kesän

tuloa. Puiden oksat vienolla suhinallaan vastaukseksi sille ilmaisevat

hiljaisella nyykytyksellä niitä tunteita, jotka selittämättömällä

riemulla täyttävät heidän sisimmät olentonsa.

Kvirr-virr-kvirr! kuuluu ylhäällä ilmassa riemuisa voitollinen sävel.

Se on västäräkki, joka palaa polttavilta etelämailta kylmään, armaasen

kotihinsa, omaan vanhaan pesähänsä komendantin puistossa. Siinä ovat

hänen esi-isänsä jo monessa polvessa aina kesänsä laulelleet. Siinä nyt

hänkin riemuissansa visertelee täynnä elämän-intoa, elin-voimaa, täynnä

toivoa ihanan Suomen kesän tulosta. Tulevaisuuden unelmat kuvastuvat

herttaisina, valoisina hänen pikkusielunsa silmissä.

Tuolla pesänsuulla, laulua kuunnellen, hyörii hänen herttaisa

toverinsa, jonka kanssa hän hädintuskin sai kartetuksi kaikkia

etelämailla heitä uhkaavia vaaroja sekä pitkän matkan rasituksia ja

pauloja.

Kuinka suloiselta kuuluu tuo ihmeteltävän monisävelinen laulu! Siinä

ilmoittaa västäräkki tyytyväisenä ilonsa, nähdessänsä vielä kerran

oman vanhan, ränstyneen pesänsä, jossa hän ensikerran oli ihmetellyt

luonnon ihanuutta ja lämmitellyt auringon kultasäteiden loisteessa

ja hyväilevässä suloisuudessa. Hän laulaa kuinka sanomattomasti he

kumpikin tuolla etelämaissa ovat kaivanneet tätä köyhää kotiansa

kylmässä Suomessamme, ikävöineet ränstynyttä, rakasta pesäänsä tässä

Komendantinpuistossa! Usein tuumailivat he alkaa tuon vaarallisen ja

vaivaloisen ilmamatkansa kautta laajojen merien, yli korkeiden vuorien,

tasankojen ja laaksojen — mutta, ihan tietämättänsä tulivatkin he

rientäen aina lähemmäksi ja lähemmäksi tätä vanhaa, ikävöittyä kotiansa.

Ikävä se oli, joka pakoitti heitä pois rientämään rikkailta pöydiltä,

jättämään kiiltävistä hyönteisistä valmistetut, rikkaat herkkupöydät,

sanomaan hyvästit kaikille etelämaiden kauneuksille ja hyvyyksille.

Iloinen tulotervehdys nyt kaikuu västäräkin sydämmestä. Siinä ovat

kaikki vanhat tutut: harmaaseinänen linna, viheriäinen metsä,

sukkelasti virtaava kolmihaaranen virta, Tallisaari ja suloinen

ystävänsä, aurinko! Vieno tuuli puhaltelee, aurinko suloisesti

lämmittää:— hän on täällä toverinsa kanssa terveenä, toivorikkaana,

iloisena! Lumikinoksia vielä kiiluu siellä täällä — mutta, eihän se

heitä peloita, hyönteisiä on vielä virralla vähän, eihän se kammoita

heitä; kiireestihän aika kuluu pesää korjaellen, rakennellen, toivoen,

laulellen, lempien! Aurinko kyllä havahduttaa koko luonnon, sulattaa

puiden oksat, havahduttaa hyönteiset kaikki, saattaa kevään ja tuo

kesän herttaisen!

* * * * *

Vaan eipä aurinko eilen paistanutkaan, ei näyttänyt suloisia

kasvojansa. Paksut raepilvet nousivat sen eteen ja miljoonat,

miljoonat raehiukkeet yhdistetyin voimin mursivat sen vallan, eivätkä

sen säteitä lävitsensä päästäneet. Komendantinpuistossa on kylmää,

autiota, kolkkoa.

Viima, vinha pohjatuuli repii ja vihapäissään taittelee puiden oksia.

Ne surkealla suhinallaan ilmaisevat kaipaustansa, ystävänsä perään.

Heidän lempijänsä, suosijansa, suloinen etelätuuli on poissa!

Toivoa paremmista ajoista koettelee västäräkki nytkin sytytellä

lempeän toverinsa sydämmessä: mutta vaikka laulunsa koettaakin

kaikua riemuiselta, iloiselta, ei hän siihen kumminkaan jaksa luoda

entistä hurmaavata tuttua nuottia, vauhtia ja sointua, joka ennen

oli niin omituinen hänen viserryksillensä. Toverinsa pesän-suulla

painaa päänsä alas, häntä niin puistattelee, värisyttää; pohjatuuli

hajoittelee sen höyheniä ja kuolon-kylmällä suutelollaan sivelee hänen

melkein kangistunutta pikkuruumistansa. — Matkan-rasitukset alkavat

tehdä lopullista tehtäväänsä; eihän tuo hupakkoparka ole nauttinut

einettäkään moneen päivään kylliksensä asti — hän kun näet oli tuon

niukan ravinnon, nuo virran muutamat hyönteiset heittänyt ystävänsä,

armaan toverinsa varalle.

Suonissansa tuntuu hiipivän ikäänkuin jäinen, kuolon kylmä virta —

viimeiset voimansa ponnistaa se vielä kerran kuullaksensa toverinsa

toivorikasta laulua. Silmänsä leimahtavat niin sanomattoman kirkkaasti

— olihan nyt kaikki niinkuin olla piti. Suomessa, oman armaan pesänsä

suulla saa hän nukkua, oman toverinsa suloisen viserryksen kaikuessa

korvissansa; — hän nyykähyttää kerran päätänsä, silmänsä välähtävät

kummasti — hiljainen parkaisu kuuluu ja — lintunen putoaa hengetönnä

lumelle.

Ilmassa leijaileva toveri rientää hätään. Iloinen nuottinsa yht'äkkiä

muuttuu parkumisen tapaiseksi hautaussäveleeksi. Toiveet kesän

suloisuudesta silmänräpäyksessä haihtuvat — tuntuu kuin toinen puoli

sydämmestänsä olisi hänen rinnastansa irti-kiskaistu. Vaan miksikä

koettaisin kuvailla tuota sydämmen murtumista, tuota salaista tuskaa,

tuota ikäänkuin elävänä hautaamista, jonka jälkeenjäänyt toveri nyt

tuntee pikku-sielussaan?

Ei, ei sitä kynäni kykene kuvaamaan — sen vaan sydän haikeasti

tuntee; eikäpä sille tunteelle sanoja maailmassa löydykään. Ei! eipä

tosiaankaan ole!

Aurinko paistaa taas tänään ehompana entistä. Eivät muista nyt puut

Komendantinpuistossa pohjantuulen tekemiä armottomia haavoja, vaikka

ne vielä tänään kirvelevätkin. He eivät tahdo muistaa sitä. Aurinko

elvyttää luonnon, sytyttää elonvirrat, toiveet uudet synnyttää.

Kaikki on muuttunut: puiden oksat notkuvat nuorteina, linnut laulavat

sulolaulujansa, virta lirisee hyräillen monisävelistä nuottiansa.

Aurinko luo valoansa västäräkinkin pesään — sielläkin on kaikki

muuttunut. Eloon jäänyt orpolintu on sinne pistäynyt piiloon — ei

kuulu hänen toiveista rikasta lauluansa, ei sykähtele rakastava sydän,

ei elvytä häntä virkistynyt luonto. Ystävänsä kangistuneen ruumiin

näky särki hänen toiveensa, mursi hänen voimansa, repi rikki kaikki

unelmansa suloisesta tulevaisuudesta. Pesässä on kaikki tyyntä,

hiljaista, kuollutta, rauhansaanutta. Auringonsäteet eivät voi henkiin

elvyttää näitä pikkuvainajia: toinen lepää pesässänsä pää piiloutuneena

siipien alle, toinen kankeana jäykkänä loikoo puun alla, — ja puiden

oksat suhinallaan ikäänkuin kuiskailisivat: pettyneet toiveet!

pettyneet toiveet!

* * * * *

Lukiani, sinä, joka olet saanut tuntea pohjantuulen armotointa

syleilyä, maailman kovuutta, ylenkatsetta, epärakkautta, uskottomuutta,

pettyneitä toiveita — eikö tämä tunnu sinusta kuin se olisi palanen

oman elämäsi historiaa? Eikö? —

Ensimmäinen hallayö.

Edellinen puoli.

Niin, sehän oli aivan totta. Ei mikään unennäkö. He — äskennaineet,

jotka rakastivat toisiansa koko sydämmestä — hekö olisivat riidelleet

ja kinastelleet? — Niinpä kyllä — he juuri.

Kerttu makaa sängyssänsä silmät seljällään ja tuumaa; tuumaa yhä tuota

unohtumatointa asiaa: he ovat riidelleet. Se on melkein uskomatointa —

mutta ihan totta kumminkin.

Voi jospa Atle jo tulisi! mutta ei — häntä ei kuulu, ei näy! Ja tuo

kello, se on jo lähes yksitoista! —

Tuuli pauhaa ankarasti vuoristolla. Rajusti tanssii lumi vallattomissa

pyörteissä. Hei! kuinka sanomattoman lysti on elämä, kuin saapi

vallastaa mielensä mukaan, näin, näin, näin! ulvoo puhuri repiessään

palovartian nuttua ja säestellen telefoonilankain monisävelistä

ruikutusta. Lumi etsii turvaa akkunaruuduilta — ei, turhaa työtä se on

— — hänet puhuri painiskelee vahvaksi muuriksi talon ympärille. — Ei

akkunoista ulos näy — mutta kyllä kuulee, mikä sekamelska luonnossa

vallitsee.

Tuota kuunnellessa Kerttu tulee yhä rauhattomammaksi. Voi jo! miksi tuo

riita syntyi? Ja mistä mitättömästä syystä sitten! —

Ei, sehän on ihan varma, ett'ei Atle ole Kerttua milloinkaan

rakastanut, vaikka hän tuosta niin pahastui, kun Kerttu tuli tuon

ilkeän lauseen sanoneeksi, että hän lähti pois kotoa iltaruuatta, eikä

nyt vieläkään kotia tullut.

Turhaan oli Kerttu pukeutunut hopeakarvaiseen villaleninkiinsä ja

järjestänyt ruunin otsatukkansa noin sieville kieppusille. Turhaan

loistivat kyyneleet hänen suurissa tummissa silmissänsä, jotka melkein

joka kolmas minuutti hapuilivat ovea. Voi, jospa ovi aukeaisi ja sen

kehyksessä olisi se mies, jota hän enin maailmassa lempii, rakastaa,

ikävöipi! Atle, hänen oma miehensä!

Turhaan porisi teekyökki ja turhaan kilisivät salissa kupit. Eivät

ne olleet saaneet vastakaikua Kertun kylmäksi käyneessä sydämmessä.

Ihmettä, miten oudoksi ja vieraaksi on tullut tämä eilisiltana niin

suloinen kotikin, jossa Atle oli alku ja loppu. Jos tahtoisi Atle noin,

tahi suvaitseisi näin, — aina vaan Atle ja Atle! —

Ei, ei hän kotia tullut, eikä huoneen ovea avannut. Teevesi ja

lämpöiset rinkilät turhaan odottivat. — Ei, tuo häijy riita, sitä ei

pitäisi olla maailmassa ollenkaan!

Jo Kerttu sammutti tulet ja viskausi sänkyynsä pukimissaan. Silmät

seljällään hän siinä makaa. Kuuntelee pienintäkin risahdusta melkein

hengittämättä.

Voi, jos tulisi Atle! Paikalla hänen syliinsä Kerttu rientäisi.

Atle puristaisi hänet sydämmelleen, nostaisi ylös ilmaan, päänsä

tasalle vahvoilla käsillään kohottaisi, katsoisivat toistensa silmään

ja sisimpään sieluun, puristaisivat toinen toistansa lujasti ja —

kaikki olisi jälleen ennellään, unohdettu taannoinen häijy tora ja

kiista!

Mutta ei, kaikki on hiljaa. Kello vaan kaminilla käydä raksuttaa:

tiki-taki-tiki-taki! Mitäpä sitä liikuttaa, jos kaksi ihmislasta

keskenään iloitsevat tahi torailevat. Ei sen suurempaa egoistia

maailmassa liene, kun tuo kello!

Ei, Atle on samallainen! Miksi he torailivat, jos ei hän olisi egoisti!

Neljäs viikko on kulumassa hääpäivästä ja nyt jo pohjatuuli tuli

repimään heidän onneansa ja särkemään pientä suloista kotiansa. Eikö

Atle siis rakasta Kerttuansa — mutta miksi siis hän semmoista olisi

luulotellutkaan? Vähän he toisiaan tunsivat, ennen häitä. Toisen halut

ja pyrinnöt olivat toiset, ihan erilaiset kuin toisen. Mikä hätä oli

heillä yhteenmenemään ja häitä sillä kiiruulla pitämään. Olisi pitänyt

kauemmin tutkia toinen toistansa — olisi pitänyt oppia tuntemaan

toistensa luonteita, oikkuja ja vaatimuksia, ei silloin riitoja

olisi tullut — ei. Ja nuo häät sitten! Kaksi todistajaa vaan läsnä,

pappi, täti ja Atlen isä! Nimet piirrettiin kirkonkirjaan peräkkäin,

lausuttiin papin jälestä valansanat, ja nyt — nyt — — nyt tuli riita,

hallayön tavoin musertamaan heidän sydämmiänsä ja eroittamaan heitä

toisistansa!

Hiljaa! Mikä se oli? Ei mikään muu, kuin Kertun oma sydän, se niin

sukkelasti pamppailee, ihan on haleta rinta. Korvissa suhisee, suonissa

veri koskena keikkuu, koko olento järisee juurikuin mikäkin ompelukone

olisi liikkeessä. Koko huone pyörii ympäriinsä, keinutuoli tanssii

nurkassa, kuvat hyppivät seinillä, kaikki on huimaavassa pyörteessä,

kaikki näkyy keikkuvan Kertun kiihoittuneissa silmissä, vaikka on ihan

hämärä huoneessa.

Nyt, nyt hän tulee! Kerttu rientää ruokasalin ovelle vaikka tuskin voi

jalkojaan liikuttaa. Ei, tuohan se Prisse käänteleikse ja väänteleikse

pöydän alla.

— Prisse, tule tänne! Hyi, oliko se Kerttu, joka niin soinnuttomasti

sopertelee. Todellako?

— Niin Prisse, ei tule isäntäsi kotia; nyt olemme hyljätyt — —

Prisse painaa päänsä rouvan käsiin ja tähystelee häntä viisailla,

uskollisilla silmillään. Mitenkäs se muuten osaisi näyttää

myötätuntoisuuttansa. Siinä nyt Kerttu istuu katsellen hämärään yöhön.

Prisse kääriytyy kokoon huolettomana ja kaikki on hiljaista, rauhaisaa

jälleen.

Voi, jos tulisi Atle! Ei Kerttu häntä enään milloinkaan luvussansa

hämmentäisi, niinkuin taannoin. Kokonaista seitsemän tuntia siitä oli

jo kulunut ja aina pysyi poissa Atle!

— Tahdotkos kuunnella sydänkäpyseni, oli Atle sanonut, niin luen sulle

jotakin hauskaa? —

— Vieläkös kysyt tuota jättiläiseni! Oi lue, lue!

Ja Atle, sytytettyään hyväntuoksuisen sigarrettinsa, alkoi lukemaan

kauniilla sointuisella äänellään. Siinä he istuivat kaniinin edessä,

Kerttu pienellä pallilla, vastapäätä Atlea. Puut iloisesti palaa

räiskivät ja totisena istui Kerttu jotakin koruompelua ylös-alas

pistellen.

Ei, ei jaksanut hän mitenkään seurata tuon oppineen miehen kankeasti

ymmärrettävää sofistiikkaa. Tuohan oli jotakin niin suuresti oppinutta,

käsittämätöintä, sietämätöintä, niin pilkallista ja — korkealle

pyrkivää, tuo Strindbergin aforismi: "Naisen alemmuus verrattuna

mieheen."

Eipä hän kauan jaksanut lukua seuratakaan. Kuunteli vaan miehensä

sointuisaa, täyteläistä ääntä, ja puiden räiskettä takassa. Halko

räiski, siinähän murtui rakastava sydän; toinen paukahti, se lausui

hyvästit toiselle, ehkäpä liiteriin jääneelle, puoliskolle — — kaikkea

hän tuumailikin ja mieleen nuo nyt johtuivatkin — — varma vaan oli,

ett'ei hän jaksanut kuulla ja tajuta — missä suhteessa nainen oli

miestä huonompi.

— Kuules Atle, sanoi hän viimein, unhottaen koko kuuntelemisen, kuules

Atle, eikös tuo senappi ollut sinusta mainion hyvää tänäpäivänä?

— Olipa se, mutta kuuntelehan nyt, tämä on niin mieltä jännittävää.

— Niin, mutta se olikin parasta Sarepta, jota — —

— No niin, mutta kuuntelehan.

— Anteeksi jättiläiseni! Kyllä kuuntelen kiltisti.

Ja Atle jatkaa lukuaan. Lukee miehen ja naisen aivoista, käsistä,

musiikista, taiteesta, laulusta ja aina on miehellä etusija kaikessa.

Kerttu on sillä välin ajatuksissansa risteillyt kaikkialla, kuin lastu

meren aalloilla. Yht'äkkiä keskeytti hän lukemisen:

— Siellä Peltarin myymälässä on kaikki tavara hyvää, ihan hiivasta ja

sikurista asti — aina — — —

— No, ethän sinä kuunnella malta, vaikka kuinka jännittävää lukisi —

— Mutta jättiläiseni, älä suutu, enhän minä tuota jaksa seurata, sanoi

Kerttu ajattelemattomasti.

Atle oli jo viskannut kirjan hyllylle. Sytytti sammuneen sigarrettinsa

ja mitteli laattiata suurin askelin.

Sanat sitten sakenivat ja riita oli syttynyt leimuunsa. Kerttu syytti

Atlea siinä, ett'ei hän rakastanut Kerttua. Atle taas puolustihe sillä,

että Kerttu oli sopimatoin ja aina keskeyttää hänen lukunsa ja työnsä

puheellansa. Riidan parhaillaan leimutessa oli Atle mennyt pois kotoa

ja nyt, — kuule! —

Kello lyö juhlallisesti ainoastaan yhden lyönnin. Uusi päivä tuolta

hiukan hämärtää ja nyt Kertun kärsimykset, rauhattomuus ovat kohonneet

korkeimmalle kukkulalle.

Kauhea raivo täyttää hänen mielensä. Voi, jos Atle on pudonnut järveen,

loukannut itsensä, jos joku olisi hänen ylitsensä ajanut — ja voi, jos

hänet tuotaisiin kotiin ruumiina, kuol — —

Ei jaksa riutunut mieli ajatella loppuun tuota kauhistuttavaa ajatusta.

Ei kestä tätä tuskaa enään. Kerttu sytyttää tulet, kynttelit, lamput,

kruununkin tuohuset hän panee palamaan kaikki. Sanomatoin pelko täyttää

koko hänen olentonsa. Siinä hän seisoo pöydällä keskellä laattiata,

raskaasti hengittäen — — —

* * * * *

— No, Kerttuseni, mihin tämä valo? kysyy Atle kummastellen katsellen

monia kyntteleitä. Näyttää siltä kuin odottaisit vieraita!

Kerttu kietoo valkoiset käsivartensa miehensä kaulalle ja purskahtaa

valtaavaan itkuun.

— Oi ketä muita odottaisin, kuin jättiläistäni, joka karkasi luotani,

nyyhkyttää hän. Täällä oli niin pimeätä, kolkkoa ja kylmää. Oi! kuinka

minä pelkäsin, Atle kultani, sinun poissaollessasi! —

— Niinpä oli tuolla ulkonakin pikkuseni, tuolla ravintolassa, jossa

minä vietin nämä unohtumattomat hetket.

— Miksi ei jättiläiseni kotia tullut, kun ikävä siellä kumminkin oli?

Atle ei virka mitään. Puristaa lämpöisillä käsillänsä Kertun posket

yhteen ja painaa hellän suudelman hänen silmiensä väliin. Sovinnon

suloinen tunne täyttää heidän sydämmensä ja Kerttu kuiskuttaa

Onnellisena:

— Voi jättiläiseni, kuinka hyinen ja kolkko oli tämä avioliittomme

Ensimmäinen hallayö! —

Tapahtuman jälkimmäinen puoli.

Huu-huu-hiuu! huutelevat telefoonilangat surkeasti ruikutellen. Puut

suhisevat omituista surunsekaista säveltään. Patsaat tuossa vonisevat

ja koko luonto temmeltää alinomaa korvissani:

— Rakastaaksesi häntä myötä- ja vastoin-käymisessä! Rakastaaksesi häntä

myötä- ja vastoinkäymises-ses-sss-s-s-s-!

Kyltit naukuvat saranoissaan, lyhdyt tuikkiessaan, puhuri pauhatessaan,

kaikki, kaikki vaan mulle laulaa: rakas-st-taakses-s-s! Ei, en tahdo

kuulla mitään! Vedän hatun syvemmälle, upotan korvani siihen — mutta

ei! Sävel ei muutu: aina vaan sama ruikutus: rakas-ss-taaks-!

Tahtomattani kuljen kotiani kohden. Kotiani! Tuo sana oli vielä eilen

illalla minun mielestäni ihanin sana rikkaan kielemme sanakirjassa! Ja

nyt! — Niin, olenhan sieltä, juuri tuosta kodistani rientänyt pakoon!

Kukas tuota uskoisi? — Ja kumminkin on se tosi: Rakas vaimoni Kerttu

ja minä hänen armahimpansa maailmassa, olemme riidelleet ja torailleet

etomaisesta syystä! —

Tuolla kodissani on niin valoisa, sen näen akkunasta. Kerttu istuu

teepöydän luona — sydämmeni tuntee että hän odottaa minua, mutta minäpä

en sinne mene, en vielä. Oppikaan ajattelemaan käytöstänsä. Enkö, talon

päämiehenä saisi näes lukea mitä haluttaisi. Mikä oikeus hänellä on

alituisella rupattamisella estää minua töissäni ja toimissani?

Sulhasmiesnä ollessani tosin pyysin häntä aina puhelemaan, mutta

silloinpa istui hän mykkänä. — Olkaamme vallan hiljaa, pyyteli hän aina

minua. — Ja hauska olikin mielestäni, kuin hän tätinsä luona ollessaan,

hiljaisena katseli suurilla silmillään minua. Niissä kuvastui semmoinen

syvä, autuuttavainen, puhdas ilme. Enpä malttanut olla suutelematta

noita suloisia tähtiä ja pyysin häntä sanomaan jotain, sillä äänensä

sointu oli mielestäni herttaisinta soitantoa, mitä ikinään olin

kuullut. — No, nyt rupattaa hän yhtenään: kuules Atle, ompelenko

punaruusut tahi siniset "äläunhota" tädin joululahja -tohveleihin? —

Kuules Atle? kyllä sitä pikku luutapoikaa eilen palelsi, enkö ompelisi

hänelle nuttuja ja housuja? Oliko senappi kylliksi väkevätä? ja, ja —

enhän nyt kaikkia rupatuksia edes huoli muistellakaan.

— Ja sitten loppujen lopuksi tulee ainainen jeremiaadi: sinä et rakasta

minua! —

Ja tuopa se minua oikein vasta hermostuttaakin!- Ikäänkuin hän,

tuo pikkuhupakko, ei sitä tietäisi, yhtähyvin kuin minä itsekin —

rakastanhan minä häntä — mutta hänen pitää tuolla lauseella kiusata

meitä kumpaakin. En, en mene vielä kotiin; joutaa hän nyt ajattelemaan

äsköistä käytöstänsä.

Ja minä kuljen kadun päästä päähän useampia kertoja. Kuulen mielessäni

kuinka teekyökki noin kodikkaasti porisee pöydällä, — ja, minä taas

seison oman akkunani alla!

Siinä hän istuu ja odottaa. Olen kuulevinani hänen sydämmensä lyönnit;

vaaleanharmaa leninki, sievät, lapsellisen viattomat kasvot, oma pikku

vaimoni! Mutta en mene vielä kotia, en. On se elämä sentähden hyvin

kummallinen arvoitus. Olen näinä viikkoina ollut kuin lumottu, aina

siitä asti, kuin salaisesti kihlaannuimme. Enpä milloinkaan olisi

uskonut, että olisimme osanneet noinkaan paljo jantata, kun nytkin

vasta. Jaa, se riita, se riita, se on jotakin ihan sietämätöintä. En

jaksaisi elää siinä kodissa, jossa riita olisi ainainen kumppali.

Rupeaisiko Kerttu semmoiseksi? Paras on kesyttää hänet jo ensi

askeleella! —

— Kah jumaliste! itsepä Atle Rantala ja oman akkunansa alla

kurkistelemassa, — huutaa vanha ylioppilastuttavani korvaani. Oikein

minä säpsähdän, kun tuo vekkuli iskee nyrkillään olkapäälleni!

— Mitäs nyt velikulta kadulla noin kiljut? sanon minä jotakin

lausuakseni, sillä tunnustan että olen hyvin nolona tässä tukalassa

asemassa. Onneksi ei tässä raju-ilmassa kukaan mitään oikeata puhetta

kuulekaan.

— Niin, panenpa veikkaa paavin parran kautta, että olette torailleet!

Jumaliste! Ja sinä tässä vaanit oman akkunasi alla, kuin muukin

norssi! —

— Ole jo velikulta, älä noin huuda, minä olen aikonut ja — saattaisihan

joku kuulla ja —

— ja juoruta ympäri kaupunkia, että Atle Rantala on jo toraillut

nuoren, kelpo-rouvansa Kertun kanssa — huutaa tuo hirviö täyttä

kulkkua. Jumaliste! Kauvanpa teillä kestikin kuherrusaika! Kokonaista

kolme viikkoa! Onnittelen!

Olenpa mielissäni kuin myrsky noin rattoisasti ulvoo, ett'ei kukaan voi

tuon viikerin puhetta kuulla. Tahdon mennä kotiani, mutta toverini on

tarttunut takkini nappiin ja pitää siitä kiinni, kuin mikäkin polyypi

saaliistaan.

— Niinpä juuri onnittelen! huutaa hän asettaen kätensä suunsa eteen

torveksi. Onnellinen olet sinä, kuin näinkin kauvan olet jaksanut — —

— No veli Törne, emmehän me vielä ole oikein kinastelleetkaan —

— Eihän vainenkaan, keskeyttää tuo julmuri. Tehän vaan olette leikiksi

pikkuisen olleet erimielisiä. — Vaan minua et vakan alle pistäkkään.

Hahhahhaa! Minäpä näet rouvani kanssa torailin aikalailla jo ensi

päivinä. Syytä en sano, mutta kovasti me ottelimme ja siitä saakka se

on halla ollutkin kodissamme! Oi, jospa en milloinkaan olisi sulhasena

ollut! sanoo hän melkein kun itsekseen puhelisi.

Mikäs kumma siinä oli, jos tuommoinen torailikin. Ihminen, jolta

kaikkineen puuttui hienotunteisuus. Hän otti puolisoksensa hyvin

rikkaan, vaan ruman, kuin Megara, naisen. Eikä he laisinkaan toisilleen

soveltuneet. — Mutta me? Kerttu, joka on niin kaunis, nerokas, suloinen

ja hieno lapsi! Ryytimaan ihanin ruusu — ja nyt! Voi sitä idyllistä

avio-elämätä — semmoistako se nyt onkin! Ja sehän riippuu meistä

itsestämme, kummoiseksi sen muodostamme. Niinkuin vuoteet laitamme,

niin lepäämme. — No, ei minusta kuitenkaan mitään tohveli-ritaria tule!

Ei milloinkaan!

Näissä mietteissäni olen kulkenut Törnen rinnalla katua alas. Suoraan

sanoen, minusta tuntui hyvin ilkeälle, kun pelkäsin, että vaimoni ehkä

olisi saattanut kuulla tuon huudon, jota Törne suvaitsi akkunani alla

pitää.

Seurahuoneen ovella seisatumme. Siitä käännyn kotiani.

— Eipä, veliseni, tokihan sinä nyt tulet sisään, pakisee Törne.

Täällä on kokous tänä iltana. Siinä tuumaillaan paikkakunnalle oman

äänenkannattajan perustamista. Useissa muissakin kaupungeissa ovat

semmoiset olemassa ja me poloiset olemme kuin säkissä porsaat. Tule nyt

vaan seuraan!

Ja hän töytää minut armotta ovesta sisään. Ei kuulu muuta kuin hurahdus

vain; passaripoika tarjottimineen on mennä ihan nurin niskoin, kuin

minä tenhottomuudesta osaan puikkia noin komeasti sisään.

— No jopas ihmeitä! — Kas vain! Terve miestä! — Terve monest' aikaa!

Jokos sinäkin löysit tien poikamiesten valtakuntaan? — So, so, — so,

kun nyt tuossa Rantalakin! näin huutelevat kokoontuneet herrat yhteen

sekamelskaan puhuen kaikk yht'aikaa.

Olen oikein äimäyksissäni tervehdyksistä, jotka tulvivat vastaani. Ilo

loistaa kaikkien kasvoista, heidän seuransa on saanut jäsenen lisää,

siitä he riemuitsevat.

— Hyvät herrat, huutelee Törne. Kiittäkäätte minua, kuin hänet kadulta

löysin ja tänne kuljetin. Rouvansa akkunan alla — — —

— Kuules pyhä veli, keskeytän minä tuon inhoittavan lavertelemiset,

sillä kyllä hän armotta näkemänsä situationin kertoo loistavimmilla

väreillä monille kuunteleville ja uutisesta hyvinkin kiitollisille

korville. Etköhän ottaisi pientä tuutinkia?

— Olkoon menneeksi, ja siihen kertomuksensa luonnollisesti loppuukin,

minun suurimmaksi mielihyväkseni.

Istumme siinä vastatusten. Katselen Törne parkaa. Suuret hapuilevat,

"kottikärrien" verhoamat, talimaiset silmät, lyhyeksi leikattu tukka,

punanen nenä, hieno, huolimatoin puku. Ei hän huomaa elämästä mitään

suloutta, vienoutta. Mutta erinomaisen teräväpäinen hän on, vaikka

onkin vailla kaikkea hienotunteisuutta. Suurin ilonsa on kirjoitella

paikkakunnastansa mitä katalimpia uutisia sanomalehtiin.

Ei saa hän rauhaa missään, kodistansa karkaa ravintolaan, sieltä

kadulle. Oi kuinka kamala on tuommoinen raukkamainen aviomies. Ja

suurimpana syynä hänen onnettomuuteensa on onnetoin, riitainen koti. —

Herrat puhelevat kiivaasti uudesta hommastansa. Innostuneita ovat

mielet; sanoja oikein tulvimalla tulvii, siitä kuinka takapajulla

täällä ollaan. Perustetaan yhtiö, laitetaan osakkeita, hankitaan

kunnollinen paino, oma äänenkannattaja ja sitä miehissä tilataan.

Ei, en jaksa seurata keskusteluja. En kuule kuin puhurin pauhinan

ulkona ja äänten surinan sisällä: rakastaak-se-si häntä myötä- ja

vas-stoin-käymi-s-s!

Oi miksi tuo riita! Jos minä en anna vaimolleni anteeksi, hänen

pikku heikkouksiansa, vaan rupean häntä tyranniseeraamaan — tulee

minusta juuri samanlainen kurja-raukka, sijatoin sielu, kuin tuo

Törne-raukkakin on. Mutta miksi olisin tuollainen — tuommoinen

inhoittava — enkö itse olisi syypää siihen? Ei, menen paikalla kotiani,

kuin vaan saan sopivaa tilaisuutta.

Vaan eipä semmoista tahdo tulla. Yksi ja toinen vanhoista tutuistani

tahtoo kuulla minun mielipidettäni sanomalehti-hommasta. Ja minä istun,

istun näköjään hyvin rauhallisena paikallani, vaikka maa polttaa

jalkojani. —

Mitä, joko se lyö kello kaksitoista!