Neilikka. Ohoh naapuri, onko teidän varanne todellaki niin vähissä?
Martti. Minä möin taloni ja tilani kirjoineen, karjoineen. Ne
neljäkymmentä tuhatta markkaa -- paljaita paperirahoja, joidenka
numeroitakaan en vielä ennättänyt panna muistikirjaani -- oli ne
hintarahat. Minulla ei ole nyt ei niin mitään. Min' olen aivan
kerjäläinen.
(Vaipuu suruissaan tuolille.)
Neilikka (toimessaan.) Sepä on sangen paha asia!
Jaakko. Min' en luule saatavan rahoja takaisin, josko saataisiinki Aro
kiinni.
Neilikka. Mitenkä niin?
Jaakko. Sinä iltana, kun hän ajettiin pois, piti hän kanssamme
läksiäisijään tuolla kapakassa. Hän puhui silloin kaikellaisia
hullutuksia, joita silloin emme ymmärtäneet oikein, mutta jotka minä
nyt käsitän selkeästi. Hän sanoi, näet, kostavansa isännälle ja
Hannalle ja laittavansa heidät vielä keppikerjäläisiksi. Hän sanoi
myös, että jos hän saisi isännän kaiken omaisuuden käteensä, niin hän
ei itse pitäisi ei niin penniäkään, hän muka viskaisi kaikkityyni
järveen tahikka polttaisi poroksi; sillä varkaaksi hän ei muka rupeisi
milloinkaan!
Toiset rengit. Aivan sillä lailla se sanoi.
Martti. Kyllä minäkin luulen, että se mies oli vaan hullumainen
kostonpyytäjä; hän oli aina ihan vimmattu ihminen.
Palvelijat. Kyllä se oli semmoinen!
Neilikka. Totta koira vieköön! Tämä rikosasia tuntuu olevan hyvin
mutkainen.
Martti. Se on minulle vaan aivan selvä, että minulla nyt ei ole mitään
omaisuutta. Kaiken ikäni sain siis tehdä työtä ihan turhaan. Minun
täytyy nyt ruveta toisen rengiksi tahi kerjätä.
Leena (Jaakolle.) Minua säälittää tuo isäntä rukka.
Jaakko. Säälittää minuakin -- vaan koska asiat nyt ovat niin huonolla
kannalla, niin meidän täytyy lähteä etsimään itsellemme palveluspaikkaa
muualta.
(Jaakko, Leena ja muut palvelijat menevät pois.)
Neilikka. Nyt olemme kahden kesken. Sanokaatte nyt, naapuri, onko se
tosiaanki niin huonosti, ettei teillä ole mitään omaisuutta jälellä?
Martti. Voi hyvä vallesmanni, vieläkö minun pitää sitä uudestaan
penätä? Minä olen aivan kerjäläinen.
Neilikka. Hm, hm, vai niin! -- no kyllä se asia vielä oikaistaan. Mut
kuulkaapas hyvä Miettinen, mikä nyt johtuu mieleeni. -- Se Kalle
poikanne kuuluu juoksentelevanki tuon Ollin tyttären Lauran jälessä. Ja
koska se on sillä lailla, niin minun täytyy nyt tyttäreni Lotan nimessä
kiittää teitä vaan poikanne edestä; kaksinainen rakkaus -- se ei käy
laatuun.
Martti (katsoo häneen isosilmäisenä.) Ahaa, kyllä ymmärrän -- poikani
on nyt yhtä köyhä kuin minäkin.
Neilikka. Mitä te, naapuri kulta, ajattelette; ei, ei sen vuoksi, ei!
Martti (hyppää ylös.) Niinpä olkoon sitte kihlaus rikottu! Hankkikaatte
minulle rahani takaisin, jos se vielä on mahdollista -- ja
suorittakaatte se asia nyt sukkelaan -- joutukaatte -- hetikohta!
Neilikka. Sukkelaanko? Luuletteko te, että kaikki järjestys teidän
tauttanne on kumottava? Elkäätte hyvä mies sekoittuko laki asioihin!
"Ensin asia tutkitaan, ennen kuin miestä hutkitaan."
(Menee.)
Martti. Mun rahani! Kaikki mun kauniit rahani! -- Kostoon kovaan minä
olen kärsinyt niin paljo työtä ja vaivaa -- nyt ne menivät kaikkityyni.
Ja entäs Hanna, mitäs se nyt sanoo? Koskeehan se häneenki, se sortaa
hänenki onnensa -- voi, voi kuitenki. Ja entäs Olli, -- ah, ah -- se on
hälle vaan iloksi, hän saa nyt nauraa ja pilkoitella -- voih, voih!
Parempi olisi, jos paikalla kuolisin, kuin olla tuommoista
onnettomuutta kärsimässä.
Kuudes kohtaus.
(Martti. Hanna tulee kiireesti sisään.)
Hanna. Onko se tosi, mitä vallesmanni sanoi minulle? Onko sinulta
varastettu kaikki rahasi -- ja että Aro on sen tehnyt ja varastanut
rahasi koston pyynnöksi?
Martti. Aivan tosi; se riivattu vei minulta kaikki omaisuuteni.
Hanna (hakelee rahoja kaapista.) Mutta eihän se voi olla mahdollista.
Martti. Elä hakelekkaan, se on turhaa. Kaikki omaisuuteni oli siinä
isossa punaisessa lompakossa, jonka Aro on vienyt. Hän on tiirikoinut
lukon, sillä avainta ei ole taskustani liikutettu.
Hanna. Voi, voi hyvä Jumala! Minunki osani on siis viety. Onko
palkkaniki -- siitä on jo toista vuotta kun en ole saanut mitään --
onko sekin nyt poikessa?
Martti. Kaikki, aivan kaikki on poikessa. Niin se on, meidän täytyy nyt
astua vihille köyhinä kurjina ja ansaita sitte leipämme
päiväpalkkalaisina.
Hanna. No kuinka sitä tuommoiseen vanhaan kaappi ramiskoon semmoisen
rahasumman saattaa jättääkkään? Kuinka sitä voipi panna omaisuutensa
semmoisen lukon taakse, jonka kaikki avaimet aukaisevat? Kuinka sinä et
ole pitänyt rahoistasi parempata huolta? Ja miks' et kirjoittanut
rahain numeroita muistikirjaasi?
Martti. Ah, ah Hanna kulta, sinä olet aivan oikeessa; kyllä minä nyt
siedän toria.
Hanna. Min' en ymmärrä, kuinka niin paljo rahaa voipi panna yhteen
ainoaan paikkaan? Jakaahan ne toki pitää useimpiin osiin. Ja kuka sitä
käskee ottamaan niin suurta summaa paljaina paperirahoina? Eikö sitä
saata ottaa jonkun osan kultana ja hopeana? Kuinka sitä voipi pitää
semmoista summaa yötä kotona?
Martti. Kuinka sitä! Kuinka sitä! Kyllähän maalla on viisaita, kun
merellä vahinko tapahtuu.
Hanna. Ja minunki palkkani meni nyt! Voi sitä Aro heittiötä! -- Minkä
tähden sinä menettelitkin niin pahasti hänen kanssansa ja ärsytit hänet
koston pyyntöön?
Martti (ärtyneenä.) Vai niin? Minuako sinä siitä syytät? Enpä luule
tehneeni mitään väärin, ja Aron koston pyyntö on niin hyvin sinua kuin
minuakin tarkoittava.
Hanna (vihassa.) Minuako? Hä?
Martti. No eiköhän se ollut mielimurre ja viha hänen rakkautensa
halveksimisesta, joka hänet ajoi kostamaan?
Hanna (innoissaan.) Ahaa, sinä tahtonet sillä sanoa, että minä olen
rakastanut häntä, että minä olen hyljännyt ja pettänyt sinut? Voi, voi
hyvä Jumala!
(Vaipuu sohvalle.)
Martti. No, no Hanna kultaiseni!
Hanna (olevinansa parjattuna.) Ah, nyt se on tapahtunut. Minä muka
rakastanut Aroa, minä muka pettänyt ja vietellyt sinut! Sinä julma mies
olet virkkanut sen hirmuisen sanan, joka meidät eroittaa.
Martti. No enhän minä Hanna kultaiseni ole sanonut mitään.
Hanna (innoissaan.) Suu kiinni! Elä nyt enää raasta sydäntäni uusilla
parjauksilla! Ja vaikka minä joutuisin ontuvaksi, ja vaikka sinä
kantaisit jalkaini juureen miljoonia, niin minun täytyy hyljätä sinut.
Martti. Sinäkö hylkäät minut? Nytkö juuri, kuin minulla on mitä suurin
suru. (Lyöpi nyrkillä otsaansa.) Ahaa, nyt minä jo alan ymmärtää.
Hanna (ylpeästi.) Minun täytyy hyljätä sinut! Sinä olet naiskunniani
sortanut, olet tunteeni jaloissasi tallannut. Hyvästi nyt mokoma ruoja!
Martti (nauraa pajattaa.) Hahhahhah! Koko talo rymähtää yhteen! Rotat
juoksevat tiehensä.
Hanna (suuttuneena.) Hä! Rotaksiko sinä minua sanot? (hammasta purren.)
Pitääkö minun vielä semmoisiakin parjauksia kärsiä? Pitääkö minun antaa
sillä lailla sättiä itseäni? Vai rotat! Sitä ei voi muut sanoa kuin se,
joka on päästä rikki, semmoinen pökkelö, jolla ei ollut mitään muuta
kuin ne entiset rahansa, ja joka oli niin tuhma ja antoi varastaa
rahansa, ja joka sitten on niin ilkeä, että hän muiden kanssa
menettelee pahoin, parjaa, sättii ja haukkuu.
Martti (julmana.) Suus kiinni! Pois paikalla huoneestani, semmoinen
naikkonen! Pötki nyt sukkelaan pellolle!
Hanna (räpäköittämällä.) Hä? Te osotatte minulle ovea? Kaikilleppa te
näytte näyttävän oven! Esinnäki tuolle kunnolliselle veljellenne, joka
kuitenki on kuuluisa ja rikas mies, ja jonka edessä teidän on
häpiäminen; sitte pojallenne, joka oli edes niin viisas ja tahtoi naida
ikäisensä eikä, niinkuin muutamat vanhat löyhkät, unohtanut kaikkea
ikä-eroitusta. Te näytätte nyt minullekin oven! Minulle, joka tahdoin
uhrata nuoruuteni ja kukoistukseni ajan teille! Maksakaa te nyt, ylpeä
isäntä, kuitenkin esinnä palkkani! Vaan sitä te ette voi. Niinpä minä
manuutan teidät kuitenki käräjään, sillä minun ei tee mieleni antamaan
esinnä sättiä itseäni ja sitte kadottamaan koko omaisuuteni.
Malttakaattehan Miettinen, vielä te muistatte rottiakin, sillä rotat
kerran pureksivat teitä kipeesti -- niin ne rotat tekevät! Mutta mitäs
se rikas Miettinen siitä pitää, hyvästi siis! Rotta sanoo hyvästi!
(Menee.)
Martti (huutaa hänelle.) Mene nyt, sinä kyykärmeen sikiö! Te olette
vieneet minulta rahani, uskoni ja luottamukseni -- -- tottahan yksi
vielä lienee minulle jäänyt, se on, näet, hirttonuora. (Vaipuu kämmenet
silmillä sohvalle.)
(Esirippu lankeaa.)
(Lyhyt väliaika.)
Viides näytös.
(Sama huone Lauran kotona kuin toisessakin näytöksessä.)
Ensimäinen kohtaus.
(Laura. Olli.)
Olli. Se on päätetty, huomenna lähdemme tältä paikalta matkalle. Se
viimeinen kohtaus veljeni kanssa on näyttänyt minulle, että sopiminen
on mahdoton välillämme. Oloni näillä seuduin on minulle rasittavaista.
Minä jo kirjoitin, etteivät tarvitse lähettää kalujani tänne, sillä
voinhan minä vielä muutaman päivän juoksennella mieron viulu-niekkana.
No Laura, paneppas nyt kaikki tavarasi kokoon, mitä mielinet ottaa
mukaan -- huomenna meidän pitää lähteä.
Laura. Ja mitenkäs sitte Kallen kanssa käypi?
Olli. Voi lapsi parka, min' en tiedä mitään keinoa teitä yhdistämään.
Minun ei käy ottaminen Kallea vävykseni vasten isänsä tahtoa.
Laura. No pitääkö minun sitte luopua Kallesta?
Olli (hellyydellä.) Ole luja, lapseni! Luopuminen on suuri koettelemus,
jonka Jumala jäätää meille kuoleville. Luovu siis nyt rakkaastasi!
Onhan sinulla turvanasi isä, jota voit rakastaa.
Laura (itkussa silmin isänsä kaulaan kavahtain.) Ah isä kulta!
Olli. Eikö niin, olethan sinä luja tyttäreni? Ymmärräthän, että isän
kirous kohtaa Kallea, jos sinä vaan kehoitat häntä aikomuksensa
täyttämiseen; ja usko minua, se hetki on kerran tuleva, jona Kalle on
muistava sen kirouksen, ja siitä lähtien alkaa paha synti liehua
välillänne todellisen onnenne myrkyttäjänä. -- Ethän toki tahtone tehdä
minua Marttia, Kallea ja itseäsi onnettomiksi? Se ei ole mahdollista.
Luovu siis, "kyllä aika kaikki haavat parantaa."
Laura (itkussa silmin.) Täytyneehän minun luopua.
Olli. Jumala vahvistakoon sinua siihen. -- Minä lähden nyt kylään vielä
kerran katsomaan vanhoja nuoruuden ystäviäni, tokko ne jo ovat
muuttaneet uudelle asuinpaikalleen. Jää hyvästi, lapseni. (Kääntyy
ovesta vielä takaisin.) Kun Kalle tulee, niin sano hänelle, että teidän
täytyy luopua toisistanne ja ota häneltä jäähyväiset.
(Menee.)
Laura (yksinään.) Se nyt on mennyt. Minun täytyy siis erota tästä
rakkaasta tuvasta, tästä niitty-notkelmasta, jossa tuomet tuoksuavat,
kukat kasvavat koreesti, pienet linnut laulelevat, lempinensä
leikitellen -- erota nyt entisistä marjaisista mättähistä sekä vielä
viimeiseksi Kalle kultaisestanikin. Hyvästi nyt, onneni, hyvästi!
Kaupungissa, sanoo isä, pääsen muka kuuluksi mamseliksi, ja saan ostaa
silkkivaatteita ja kultakoruja. Vaan en minä niitä kauvan voi pitää.
Sydämeni surua ei silkkivaatteet eikä kultakorut poista. Sitten tulee
vielä samallainen yö, kuin se oli, jolloin äiti olilla makasi kylmänä
-- silloin laulurastas taas laulaa ja kuu paistaa; min' en niitä enää
kuule enkä näe. Silloin setä ja isä ehkä tekevät sovinnon ja Kalle,
(Kyyneleet keskeyttävät hänet, vaan pikkuisen ajan perästä hän taas
rohkaisekse.) Minä lähden nyt äitin haudalle jättämään jäähyväisiä!
minun pitää häntä rukoilla, että hän kohta ottaisi minutki luoksensa --
aivan kohta.
(Menee hiljalleen perälle kunnes hän on
ovea lähellä, jolloin alkaa.)
Toinen kohtaus.
(Laura ja Kalle.)
Kalle (astuu sisään hattu päässä, lintuhäkki lintuineen vasemmassa
kädessä, oikeassa nahkainen vaatelaukku.) Tässä minä nyt olen!
Laura. Kas Kalle. Voi miltä sinä nyt näytät!
Kalle. Minäkö? Minä läksin nyt isän luota pois. Kaiken omaisuuteni otin
mukaani niinkuin näet.
(Selvittää käsiänsä.)
Laura. Poisko isäsi luota?
Kalle (jättää laukkunsa lattialle ja panee lintuhäkkinsä pöydälle.)
Tuon vaate-laukun minä ostin pappilasta ja panin siihen tavarani.
Tuossa lintuhäkissä on matkatoverini. Sekin läksi pois isän luota.
Laura. Mitä kummia seikkoja nyt on siis tapahtunut.
Kalle. Ei mitään muuta, kuin että isä ajoi minut pois luotansa.
Laura. Voi hyvä Jumala, tiedätkös Kalle, mekin lähdemme pois.
Kalle. Niin sinä ja setä? -- No sepä hyvä! Nytpä meidän syntyy
matkustaa!
Laura. Ah Kalle -- sanonkohan minä sinulle, ettei meidän käy yhdessä
matkustaminen? Meidän täytyy luopua toisistamme.
Kalle. Hä? Mitä hulluutta se on?
Laura. Sydämeni on surusta halkeamaisillaan, mutta isä tahtoo meitä
luopumaan toisistamme.
Kalle. Niin isäsi! Mut entäs sinä?
Laura. Niin minä? Ah, minun täytyi luvata hänelle luopuakseni sinusta.
Kalle. Ahaa! Vai niin? Sepä vasta somaa on.
Laura. Elä ole Kalle pahoillasi -- eihän se muuten käy laatuun.
Kalle. Eikö käy laatuun? Sen pitää käydä! -- Kuka teitä matkallakaan
hoitaisi. -- Isäsi on vanha mies ja sinä olet vaan heikko tyttönen.
Laura. Mitenkä? Etkö sinä tiedäkkään, että isäni on rikas?
Kalle. Ahaa; sen olin uneuttamaisillani. Vai niin, nyt olette rikkaat,
ja sen tähden ette enää tahdo tietää mitään siitä köyhästä Kalle
rukasta.
Laura (torumalla.) Hyi Kalle, kuinka sinä voit sanoa niin pahasti?
Kalle (pilkoitellen.) Tosihan se on. Semmoisesta köyhästä, isänsä
hylkäämästä rentaleesta kuin minä, ei olekaan kullaksi niin rikkaalle
mamselille. Eikö niin?
Laura (kääntyy poispäin.) Min' en enää haastele kanssasi mitään.
Kalle. Niin sinä et haastele kanssani? Etkö? -- No, sen parempi. (Menee
pöydän luo ja puhuu linnulleen.) Mitäs sinä, toveri kultani, sanot? No
lähtekäämme siis taaskin. (Ottaa häkin ja laukun käsiinsä.) Kuinka
sinä, pikku kultaiseni, sanot? Vai niin, -- kun ihminen rikastuu, niin
sydän kovenee. No, no, ole nyt kultaiseni yhdessä kohti! Johan me
lähdemme. -- Vai niin, vai niin! Vai luopua toisistamme! Hm! (Menee
kaluineen.)
Laura (yksinään.) Hän menee. Hän on jo poikessa, jäähyväisiä ottamatta.
Vihoissaan meni hän pois -- sitäpä en olisi luullut hänestä. -- Mitäs
nyt? Jokohan tuo tulee takaisin?
Kalle (aukaisee oven ja tulee ainoastaan lintuhäkki kädessään jälleen
Lauran luo, ja vaikeroipi sitte linnulleen.) Kysyppäs, pikku
kultaiseni, tuolta rikkaalta neitsyeltä, tokko se köyhä Kalle tohtii
jättää hänelle jäähyväisiäkään.
Laura. Sano lintukulta, herrallesi että hän ei ole nyt ollut oikein
näppärä.
Kalle (samalla lailla vaikeroiden linnulleen.) Kyllähän minä,
kultaiseni, sen tiedän! mutta suru murtaa sydäntäni.
Laura. Ah, niin se murtaa minunki sydäntäni.
Kalle. Laura!
Laura. Kalle! (he syleilevät toisiansa, jolloin Kalle pudottaa
lintuhäkin. He sanovat sylitysten ollen:)
Laura. Ah, kuinka min' olen onneton!
Kalle. Ja minä myös. (Riipaisekse irti.) Herrainen aika, linnultani
meni niskat nurin. (Nostaa häkin ylös.) Ei toki, vielä tuo elää.
-- -- No, pitääkö meidän tosiaanki erota toisistamme?
Laura. Kyllä se on tosi; meidän täytyy erota. Hyvästi nyt vaan, Jumala
varjelkoon sinua!
Kalle. Hyvästi kultaiseni, muistele toisinaan minuaki.
(Menee lintuineen.)
Laura (itkussa silmin.) Elä tervennä!
Kalle (Menee itkuissaan.) Elä tervennä!
Laura (yksinään äänettä oltuaan.) Nyt se on tapahtunut. Sydämeni oli
haljeta, Kalle oli aina niin hyvä, ja niin rehellinen poika, aina
iloinen, ja tiesi tuhat huvitusta laittaa -- nyt minun täytyy istua
yksin. Ei kukaan tarinoi nyt kanssani. Minä olen kuitenki sangen
kurjamainen tyttö. Kalle, Kalle, nyt min' en saa enää nähdä sinua
eläissäni.
Kalle (aukaisee oven ja tulee kaluineen sangen iloisena sisään.) Laura
hoi!
Laura. Herrainen aika, no mitä sinä vielä tahdot?
Kalle (panee laukun ja lintuhäkin pois käsistään.) Kuuleppas, minä olen
nyt katsellut asiata toiselta kannalta. Isäsi ei käy kieltäminen minua
matkustamasta.
Laura. Ethän vaan tulle kanssamme.
Kalle. Enhän minä tahdokkaan matkustaa kanssanne, mut aivan jälestänne.
Sen voin hyvin tehdä. Isälläsi ei ole valtaa kieltää minua sitä
tekemästä -- maantie on maakunnan yhteinen oma. (Tällöin muuttuu
puheleminen sukkelammaksi ja iloisemmaksi.)
Laura. Mutta me ajamme vaunuilla.
Kalle. Niinpä minä istun taakse.
Laura. Vaan sinulle tulee matkan pitkään nälkä.
Kalle. Annathan sinä minulle tuon tuostaki syötävätä.
Laura. Enhän minä tohdi haastellakkaan kanssasi.
Kalle. Niinpä me katselemme vaan toisiimme.
Laura. Mut mitäs isämme siitä sanovat?
Kalle. Ne eivät sano mitään, ne vaan murisevat.
Laura. Mitäs siitä tulee?
Kalle. Siitä tulee häät. Ihan varmaan häät. Kun isät ensin näkevät,
ettei heidän kieltonsa auta mitään, täytyy heidän viimein myöntää, ja
ne myöntävätki -- sen minä tiedän aivan varmaan. Laura kultaiseni,
rakastatkos minua aina?