Amos. Ei metsä minulta karkaa.
Risto. Eikä minun leikoittimeni itke leikkelemistä.
Paukku. Ei minullakaan muuten olisi kiirettä, vaan tuo pitkä Pekka sai
lupani, tullakseni hänelle kertomaan sotaretkistäni, mutta kuitenki --
Olli. Jäät nyt tänne "löyhkäpäisten" joukkoon, joiksika meitä muinoin
sanottiin, hahhahhah!
(Kaikki nauravat.)
(Laura on jo tuonut pöydän lähemmäksi ja kantanut
jakkarat sen ympärille sekä pannut pöydälle muutamia
putellia ja viisi pikaria, ja sitten jo mennyt
jälleen tupaan.)
Olli (kääntyy ja keksii pöydän.) Ka, johan tämä on laitoksessaan.
Istukaat veikkoiset nyt tästä ottelemaan!
(Kaikki istuutuvat.)
Paukku. No totta koira vieköön! Viiniähän se onki. Oletpa sinä nuorikko
koko veitikka.
Olli. Tarttukaatte kiinni pulloinne! Nielaus muinaismuiston maljasta.
Nielaus vanhan ystävyyden vuoksi! Hei pojat!
Kaikki. Hei!
Paukku. Kas se maistaa, oli viedä kielen matkassaan. Laulakaamme nyt
jotakin.
Toiset. Alappa Olli huiloitella!
Olli. Niinpä täyttäkäätte nyt pikarinne ja laulakaatte joka värsyn
loppusanoja kanssani.
(Pikarit lasketaan pöydälle ja täytetään. Olli ottaa pikarinsa ja
toisetkin omansa Ollin alettua laulaa:)
No tarttukaatte kiinni
Ja kaatakaatte viini
Nyt pulloistanne poskihinne kerrassaan.
Kun linnut juovat vettä
Ja mehiläiset mettä,
Niin ystävykset maistelevat maljastaan.
Viini vanhan virvoittaapi,
Kielen kannan irti saapi,
Huolet kaikki huojentaa,
Nuorikoksi nuorentaa.
Jos Adamikin häissään
Jo oisi ollut päissään,
Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin,
Ja Adamikin oisi
Nyt kanssamme ja joisi,
Ja Evan malja ensinnäkin juotaisiin;
Nyt me istuisimme öillä
Paratiisin penkkilöissä
Eikä akkaväki vois
Viekoitella meitä pois.
Kun kuoltuani tiette
Mun arkkuni ja viette
Jo sillä minut hautumahan hautahan,
Niin laittakaatte taulu
Ja siihen juomalaulu
Ja viini-pullo matkahani multahan.
Niin se vanha juoma-veikko,
Vaikka ei nyt vielä heikko,
Juopi pullon pohjahan
Tuenelaanki tultuaan.
(Toisetki laulavat joka värssyn loppusanoja.)
Kaikki (kilkauttavat pikariansa ja juovat huutaen:) Kas niin! pojat,
hei!
Yhdeksäs kohtaus.
(Entiset. Martti tulee vasemmalta puolen.)
Martti. Ohoh! Täälläpä elämä on.
Olli. Ka veljeni!
(Samalla haavaa.)
Toiset (itsekseen.) Ka Martti Miettinen!
Martti. Somia laulujapa sull' on. Ja vieläpä viiniäkin.
(Nauraa vornottaa.)
Olli. Antakaapa muuan lasi. Kilkkis, Martti, onnesi maljaa.
(Menee häntä likelle.)
Martti (katsoa tuirottaa häneen.) Kyllä mä nään sen olevan
välttämätöintä, että kylähämme hankitaan jo huoltapitävämpi metsän
vartijakin.
Olli (juopi viinin pikaristaan.) Muistiasi!
Martti (ei näkevinäänkään sitä.) Ja kyllä minä vallesmannille ilmaisen,
että hän jo tarvitsee toimeliaamman myllärin myllylleen, ja että hänen
ei tarvitse liijaksi annella almua muutamille sotamiehille, joilla
näkyy olevan ryyppiminen vaan työnä.
Paukku (julmana.) Tuhat tulimainen!
Olli. No, no ystäväni! Näethän, että veljeni tahtoo jutella kanssani --
olkaatte siis hyvät ja jättäkäätte meidät kahden kesken -- kyllähän me
sitte taas tapaamme toisemme. Hyvästi nyt vaan!
(Lassi, Amos, Risto ja Paukku nousevat seisalleen
ja menevät Ollille kättä annettuansa pois.)
Olli (vähä äänettä oltuaan.) No veikkoseni, mistä se kunnia minulle
tapahtuu, että sinä tulet luokseni?
Martti. Sitä kunniata ei tapahtuisikkaan, ellen olisi poikaani täältä
hakemassa.
Olli (kylmästi.) Poikaasiko?
Martti (suutuksissa.) Poikaanipa kyllä, jonka te, sinä ja tyttö
lutuksesi tahtoisitte kieploitella pauloihinne. Mutta siinä olette
turhaan lukua laskeneet. Mihinkä hänet olette uhranneet? Hän lienee
tuolla sisässä simasuunsa luona? Eikö niin? Malta, malta, kyllä minä
näytän teille.
(Yrittää menemään tupaan.)
Olli (estää hänet tielle pistäytymällä.) Et tarvitse vaivata itseäsi.
Poikasi meni jo pois.
Martti. Poisko? Hän oli siis täällä?
Olli. Olipa kyllä.
Martti. Ja mitä hänellä oli täällä tekemistä?
Olli. Hän kysyi minulta, saapiko hän naida tyttäreni.
Martti. No näeppähän!
Olli. Ja minä myönnyin siihen.
Martti. Hahaha!
Olli. Ja jos sinäki, veikkoni, olet järkevä, ja sydämestäsi rakastat
poikaasi, niin sinäki teet samalla lailla.
Martti (äkäisenä.) Ennen minä antaisin poikani surman suuhun kuin
sinulle vävyksi!
Olli. Mitenkä sinä velikulta sanot?
Martti. Min' en ole semmoisen veli.
Olli (pilkaten.) Ahaa, tätä suurta herraa, sinä olettelet, ikään kuin
minä olisin joku rosvo! Sanoppa kuitenki, oletko vähääkään parempi
minua?
Martti (vihoissaan.) Olenpa, totta Jumal'avita, vähä parempi sinua!
Olli (pilkaten.) Sepä olisi soma kuulla, minkä puolesta?
Martti (jyrkästi ja ylpeästi.) Pilkoittele vaan. Minä olen vähä parempi
sinua. Minä olen talonpoika, joka teen työtä. Tiedätkö, mitä sillä
ymmärretään? Minä olen elänyt työnteolla, pyytäen edistää sitä, joka on
tarpeellista ja hyvää. Mitä minulla on, sen olen ansainnut ja hankkinut
omin käsin ja vaivoin, minä olen ansainnut leipäni ja pitänyt huolta,
että muutkin ovat voineet ansaita leipää itselleen, vaimoilleen ja
lapsilleen. Min' en ole töitäni kuulutellut maailmalle, enkä tehnyt
itsestäni mitään erikoista huutoa; mutta moni kunnon mies on siunannut
minua hiljaisuudessa, kun olen antanut hänelle työtä, ettei hänen ole
tarvinnut nälkää nähdä. Kun minusta kerran aika jättää, niin minusta
sanotaan "hän oli vaan tuhma talonpoika", mutta siihen täytyy kuitenki
lisätäksenne "hän oli tarpeellinen ja toimelias mies!" -- Mut mikäs
sinä olet? Ja mitä sinä olet viulullasi ansainnut ja toimittanut? Monen
laiskurin korvia olet tainnut kutkutella, mutta kenenkään nälkää et ole
sammuttanut.
Sinun työstäsi ei lähde mitään hyötyä eikä siunausta; kelvoton mitään
hyvää toimittamaan, ei sinulla ole mitään arvoa ja maleksit vaan
hylkynä pitkin mieron tietä. Semmoinen eroitus on välillämme -- minä
olen työmies ja sinä olet kuotoilija! Enkö ole siis vähä parempi sinua,
vai hä?
Olli (kylmästi.) Minkä viehättävän tilaisuuden nyt tarjoot minulle,
pitääkseni sinulle mitä jaloimman puheen, selvittääkseni sinulle tuon
taivaallisen soitannon ylevyyden. Mutta mitäs siitä lähtee? -- Sinä
olet talonpoika etkä ymmärtäisi minua. Mene nyt ja sano, lavean puheesi
solvaisneen minut.
(Kääntyy ylenkatseella menemään päin.)
Martti (hänelle kiivaasti huutaen.) Kurja raukka, ole vaan näyttävinäsi
ylenkatsetta, vaan kyllä se kuitenki koski sinuun terävästi. Minä olen
talonpoika ja voin elää rikkaasti, -- sinulla on se tavallinen soitanto
ja kerjäät leipää itseksesi toisten ovilla.
Olli (innokkaasti voittoriemulla.) Ahaa, nytpä sin' olet sillä
paikalla, jossa voin kanssasi kilvoitella -- johan minä sen tiesinkin,
että sinä vihdoinki tulisit siihen.
"Kuinkahan paljo tuolla on rahaa?" se on kuitenki viho viimeinen
kysymys, jonka jälkeen ihmisen arvo teillä näytään punnittavan -- ja
_kellä on enin, se on teistä parain_. (Kiivaasti.) No niinpä käy
Euroopan pääkaupunkiloissa ja kysy mikä mies Olli Miettinen on, ja
sinulle sanotaan: "Hän on viuluniekkain kuningas!" ja sinulle sanotaan:
"hänen soitantonsa on ilahuttanut, lohduttanut ja innostuttanut
tuhansia;" sinulle sanotaan: "Ruhtinaat ovat olleet hänelle kohteliaat
ja koristelleet hänen rintansa kunnian merkkilöillänsä": sinulle
sanotaan: "hänen kuuluisuutensa on jo Euroopasta ennättänyt uuteen
maailmaan"; ja sinulle sanotaan -- vaan mitäs siitä on sinulle
sanoinkaan? Mitä sinä kuuluisuudesta, kunniasta ja jalosta maineesta
tiedät? (Ottaa yht'äkkiään taskustaan kourallisen kultarahoja ja viskaa
Martin jalkain juureen.) Näätkö nyt -- minulla on kultaa, minä olen
rikas, kymmentä vertaa rikkaampi sinua! Kelpaako viuluniekan tytär
nyt talonpojan pojalle? Minä laitan tyttärelleni sellaisen
hääkoristuksenki, joka ei ole pähkinän napulata isompi, mutta kuitenki
enemmän arvoinen kuin koko talosi ja tilasi. Min' olen rikkain tässä
kylässä, ja eikö niin -- (nauraa pajattaa) hahhahhah! nyt minä olen
siis parain.
Kymmenes kohtaus.
(Olli, Laura, Martti.)
Laura (tulee hätäisenä tuvasta.) Herra Jumala siunatkoon, mitä täällä
hilsketään? Isä! Setä!
Martti (ensin hyvin hämmästyneenä Ollin sanoista, rohkaisekse taas ja
sanoo pikkuisen äänettä oltuaan kylmästi Lauralle.) Poime nuo
kultarahat tuosta pois. Kyllä ne isällesi ovat vielä vasta tarpeen;
sillä "Niin syödään kuin saadaanki."
Olli (katsoo häneen tuikeesti.) Hä?
Martti. Voit olla rikkaampi minua, mutta siinä on kuitenki eroitus.
Minä olen ansainnut omaisuuteni työlläni -- sinä rikastut
tarpeettomilla kujeillasi. Minä olen siis parempi sinua, ja poikani ei
saa naida viuluniekan tytärtä.
(Kääntyy menemään.)
Laura. Voi hyvä Jumala!
Olli (taukoottaa Martin.) Mies hoi! Ei niin askeltakaan! Heitä jo
hitolle tuo talonpoikainen kopeutesi, eläkä sorra sitä viimeistä
siltaa, joka vielä ehkä viepi sovinnolle.
Martti (jäykästi.) Sinä itse olet sen sortanut. Josko olisiki vielä
ollut joku side välillämme, niin kehumisellasi olet sen nyt rikkonut.
Martti Miettisestä ei pidä kenenkään sanoa "hän rakastui veljeensä
paikalla, kun vaan näki sen kultarahoja!" -- Ja vaikka minä yht'äkkiään
joutuisin kerjäläiseksi ja olisin nälkään kuolemaisillani, niin en
sittenkään sopisi kanssasi. Mene tiehesi ja sitten vasta, kuin voin
sanoa: "Minä saatan pitää viuluniekkaa arvossa, ja siunaan hänen
laulujansa -- ne ovat tuottaneet ihmiskunnalle hyötyä" -- sitten vasta
tahdon olla veljesi. Ennen en -- vaikka mikä olkoon -- en.
(Mennä leuhuttelee pois.)
Laura (itkussa silmin.) Voi, voi isä, nyt on kaikki kadotettu!
Olli (suruissaan.) Niinpä kyllä, sillä sokea ei näe auringon valoa. Nyt
minulla on kultaa ja kunniata; mutta lapseni itkee, ja min' en voi
häntä lohduttaa, minä olen siis vaan kurjamainen viuluniekka.
(Esirippu lankeaa.)
Kolmas lohko.
Rengin kosto.
(Kahdessa näytöksessä.)
Neljäs näytös.
(Martin huone niinkuin kolmannessakin näytöksessä.)
Ensimäinen kohtaus.
Aro (tulla hiipettelee ovesta kalveana ja haralla hapsin ja kilmuilee.)
Minua ei ole nähnyt kukaan -- kaksi päivää ovat ne jo luulleet minun
olevan matkojeni päässä täältä -- liekköhän rahat vielä tuossa
kaapissa? Ne minä poltan tahikka kätken johonki, jotta Martista tulee
yhtä köyhä kuin minäkin olen. (On jo vetäytynyt kaapin luo ja käähää
nyt lukon kanssa ja koittaa aukaista sitä tiirikalla.) Hän on minua
muokannut ja puukkinut niinkuin koiraa, ja Hanna -- se on nauranut
minulla, nauranut -- malta, malta, ei sinua kohta enää nauratakkaan!
(Lukko aukeaa.) Ähäh! Aukesipa se. (Hakelee rahoja ja löytää sen
punaisen lompakon.) Ahah! Tuossa ne ovat. (Runttaa kaapin oven kiini ja
kiitää keskelle lattiata.) Nämä ne nyt ovat ne kirotut rahat, ja niiden
tähden he ovat minut pettäneet ja hyljänneet, ne ovat ne rahat, jotka
sen vanhan ukko rahjuksen tekevät kauniiksi ja suloiseksi -- nyt
hänellä ei ole enää mitään, nyt hän on köyhä ja halveksittava, kurja,
niinkuin minäkin olen. -- Järveen koko lompakko! -- Min' en ole rosvo!
Näistä min' en pidä en penniäkään itse; mutta kosto minun pitää heille
laatiman! -- Järveen koko rahat ja minä itse jälestä -- sitten tuo
tulinen sydämeni jäähtyy ja saapi rauhan -- järveen. (Juoksee
keski-ovelle jo vavahtaa.) Joku tulee! (Kääntyy vasemmalle puolelle
näyttäjöistä päin.) Noita portaita myöten pääsen tuvan lakkaan -- ja
kun kaikki herkiävät liikkumasta, niin mä pötkin tieheni ja menen
tulemattomiin.
(Menee sille vasemmalle puolelle.)
Toinen kohtaus.
(Martti ja Kalle tulevat keski-ovesta.)
Kalle. Isä hoi, nyt teidän pitää kuunnella minua.
Martti. No?
Kalle. Siitä on jo kaksi päivää kuin kielsitte minut käymästä Olli
setän luona ja siitämöiten en ole siellä käynyt.
Martti. Se on onneksesi.
Kalle. Vaikka kaikki kyläläiset tietävät, että Olli on hyvin arvossa
pidetty ja rikas mies.
Martti (jyrkästi.) Se ei kuulu meihin.
Kalle. Minä kävin vallesmannin luona ja haastelin Lotan kanssa.
Martti (lempeästi.) No se oli oikein. Eikös se ole sievä tyttö?
Kalle. Varmaan.
Martti. Se on tarkemmin katsellen myös sangen kaunis ja vielä hyvän
tahtoinen sekä lempeä.
Kalle. Niinpä niin!
Martti. Ja päälliseksi vielä rikas.
Kalle. Tiedänhän minä senki.
Martti. Ja kyllä järkevä kelvolliseksi talonpojan emännäksi. Eikö niin?
Kalle. No niin. Lotta on siis hyvä luontoinen, kaunis, lempeä, järkevä
ja rikas. Eikö niin?
Martti. Minä olen jo kauvan ollut siitä vakuutettu.
Kalle. Ja luuletteko siis, että Lotta voipi tehdä miehensä oikein
todella onnelliseksi?
Martti. Mitä onnellisimmaksi!
Kalle. Niinpä minä rukoilen teitä isäkulta aivan sydämeni pohjasta.
Martti. No mitä rakas poikani?
Kalle. Tehkäätte minut ja itsenne onnelliseksi ja naikaatte itse se
hyvä Lotta.
Martti. Hä?
Kalle. Ei suinkaan minun tee mieleni naimaan Lottaa, ja sen tunnen
paremmin ja paremmin, etten voi Laurasta erota.
Martti. Penikka hoi, kuuleppa viimeinen sanani. Ellet nai Lottaa, niin
minä ajan sinut mieroon ja teen aivan perinnöttömäksi.
Kalle. Miksikä te olette niin vihoissanne Ollille; hän on kuitenki
rikas ja kunnon mies.
Martti. Hahahaa! Niin kunnon mies? Ja se rikas kunnon mies ei anna
itsestään mitään tietoa viiteentoista vuoteen? On muka rikas, ja jättää
oman lapsensa viideksitoista vuodeksi kärsimään kurjuutta ja nälkää?
Onko semmoinen kunnon mies?
Kalle. Voi isä kulta, sen asian laita onkin aivan toisin. Tuo vanha
Anni, joka on kasvattanut Lauran, sanoi minulle kaikki. Olli on usein
kirjoittanut Annille ja lähettänyt rahaa; vaan Anni ei ole siitä saanut
virkkaa muille mitään, sillä Olli ei ole tahtonut, että Laurakaan
tietäisi isänsä olevan rikkaan ja kuuluisan ja ylpeileisi sillä. Hän
oli kasvatettava vaan toimeliaaksi ja hyvä sävyiseksi tytöksi, mutta
puutosta ja nälkää hänen ei ole tarvinnut kärsiä -- Olli on siitä
pitänyt huolen Annille rahaa lähettämällä. Hän on vaan erikoinen mies.
Martti. Min' en tahdo kuulla enää mitään. Sinä nait Lotan tahikka menet
mieroon luotani.
Kalle (vähäisen äänettä oltuaan.) No koska niin tahdotte, niin minä
menen.
Martti (vihassa.) Pötki tiehesi!
Kalle. Tuon koommin ette näe minua milloinkaan.
Martti. Mene -- minä hylkään sinut!
Kalle. Teillä on ollut poikakin.
Martti. Mene -- minä teen sinut perinnöttömäksi.
Kalle. Hyvä! Päivälliseni minä kuitenki vielä syön ennen kuin lähden --
vaan sitten --
Martti (sangen kiivaasti.) Pois, semmoinen heittiö!
Kalle. Hyvästi! (Menee muutamia askelia, kääntyy takaisin.) Kuulkaapas
Isä, jos huomenna hakelette minua, niin minä kirjoitan tuonne
ulkopuolelle ovea, mistä minut löydetään.
Martti. Pois!
Kalle. Jo menen.
(Menee.)
Martti (kävelee vihoissaan edes takaisin.) Tuon poika riivatun
kanssahan on pula. Vaan min' en myönny; vaikkapa häviäisin ja kurjana
kuolisin, en totta koira vieköön. -- Mutta jos se hulivili tekeekin
semmoisen kepon, ettei tulekkaan takaisin -- se on niin itsepäinen
pöykiö, ja tuo viuluniekan matkue on sen riivannut semmoiseksi; --
mutta vakaalla tahdolla saadaan kaikki toimitetuksi, ja minun
rautapäätäni heidän aikeensa eivät saa ei niin järkähtämään.
(Äänettömyys.) Mitäs minä olinkaan tekijä? -- ai niin, rahojanihan
minun piti järjestää ja kirjoittaa niiden numerot muistokirjaani.
(Menee kaapin tuo.)
Kolmas kohtaus.
(Martti ja Hanna.)
Hanna (tulee ovesta ja nauraa.) Hahhahah' Sillähän kelpaa nauraa!
Hahhahhah!
Martti. No mitä nyt?
Hanna. Hahhahhah! Niillähän on vehkeet tuon Ollin kanssa -- minä olen
nauranut katketakseni.
Martti. Mikä sitä Ollia taaski riivaa?
Hanna. Tietänethän, että Lassi mylläri on ajettu pois vallesmannin
myllyltä, ja että metsän vartija Amoskin on menettänyt ammattinsa.
Martti. Minähän ne laitoinki sille tolalle vallesmannin puheella
käydessäni, sillä ne olivat laiskuria eivätkä pitäneet mitään huolta
ammatistaan.
Hanna. Niinpä Olli on tänä aamuna ostanut Kumpulaisen tuvan ja
lahjoittanut sen niiden kahden sekä Paukku soltun ja Risto räätälin
omaksi, ja antanut heille vielä sievän summan rahaakin. Ne neljä
patruunia juoksentelevat nyt kuin mielettömät ympäri kylää, keräten
ruhaa rampaa matkaansa, ja kuuluvat tahtovan muka kunnioittaa Ollia,
soitellen ja laulellen kulettamalla häntä juhlallisesti ympäri kylää.
Hahhahhah! Eikö sillä kelpaa nauraa?
Martti (kokee nauraa kanssa.) Hahhah! Sen ne varmaanki tekevät minulle
ja vallesmannille muka mielikarvaudeksi. Vaan annahan olla kyllä sitä
Ollinkin rikkaudesta kerran sanotaan: "Meni kuin Mähöisen viina, pitkin
Kuittilan kujaa." -- Mutta onpa minullaki sinulle vähä uusia -- nyt
ollaan jo, näet, Kallesta vapaat. Hän on vaan itsepäinen riiviö ja minä
ajoin hänet mieroon.
Hanna (iloisesti.) Oikeinko todella? (hillitsee mielensä sukkelaan ja
pullahtaa itkemään.) Voi hyvä Jumala kuitenki sitä kurjamaista
nuorukaista!
Martti. No, no Hanna kulta, elä häntä huoli itkeä -- kyllä tiedän, että
sinulla on hyvä sydän.
Hanna (itkuissaan.) Voi, voi mihinkä se poika rukka nyt joutuu, voi,
voi! kuollahan sen nyt täytyy mieron tielle.
Martti. Eikö vähä. Kyllä se luultavasti tulee jo iltaiselle kotiin.
Hanna (vastahakoisesti.) Vai niin?
Martti. Hän on kuitenki koko veitikka. Mennessään sanoi hän tahtovansa
kirjoittaa oven ulkopuolelle, mistä hänet löydetään. Kaikkia sillä
puhuttaakin.
Hanna. Sitäpä minun tekee mieleni katsomaan. (Kiitää ovelle, ja
aukaisee sen aivan selälleen. Siinä on isokirjaiminen liitukirjoitus:
"Minä olen Lauran luona.") Kas niin, siinä seisoo: "Minä olen Lauran
luona!"
Martti (Katsahtaa sinnepäin.) No nyt on tuhat tulimainen!
Hanna. Ei, sen on Kalle tehnyt vaan mielikarvaudeksemme.
Martti. Nyt min' en häntä enää huoli kotiin, vaikka jäisin aivan
yksinäni ja hyljätyksi maailmaan.
(Istuu tuolille mietteissään.)
Hanna. Yksinäsikö ja hyljätyksi? Olenhan minä luonasi, rakas Marttini!
Martti. Aivan oikein, Hanna kultaiseni, sinä olet minulle uskollinen.
Hanna (mairitellen.) Kuolemaan asti, min' en voisi elää sinutta. --
Mutta nojau nyt, kultaiseni, tätä pehmeätä tyynyä vasten.
(Panee tyynyn hänen selkänsä taakse tuolin selustalle.)
Martti. Kiitoksia armaani. Sinä minua lohdutat, kun minulla on suru;
sinun pitää myös saada viettää kanssani ilon päiviä.
Hanna (mairitellen.) Niinpä niin Martti kultani -- voi kuin sinä oletki
minusta rakas, ja sinä olet aivan ensimäinen, jota minä oikein sydämeni
pohjasta rakastan.
Martti. Tosiaanki? No kyllä sinä kultaiseni saat hyvän palkinnonki.
Sinun pitää saaman periä koko omaisuuteni, kun minä vaan kuolen.
Hanna (pitää Martin suuta kiini.) No, no, no, rakas Martti kultani, elä
puhu kuolemasta mitään. Minun täytyisi muuten kuolla itkusta. -- Mutta
nyt minun pitää jo lähteä keittämään sinulle mieluistasi lientä. Elä
nyt pitkästy sillä aikaa odottaissasi! Ja nyt ei niin sanaakaan
kuolemasta! Kun minun pitää sinut perimän, niin tee se salaa, etten
minä tiedä mitään. -- Hyvästi, kultani, koht'sillään olen taas luonasi.
(Huiskauttelee hänelle takaperin mennessään heittomuiskuja.) Hyvästi
rakkain Martti kultaiseni!
(Menee.)
Martti (iloissaan.) Ah; kuinka se on hyvä sydäminen tyttö -- sen kanssa
minä olen mitä onnellisimpia. (Äänettömyys.) Mut entäs Kalle ja Olli?
-- Pois kaikki muistelmat niistä! -- Huomenna me Hannan kanssa lähdemme
kaupunkiin, käykäänpä täälläkin, miten hyvänsä. Ja nyt toimitukseeni.
(Menee kaapin luo, kääntelee avainta lukon reijässä oikein
onnistumatta, ja saapi viimeinki oven auki.) Lukkokin on jo huono, se
minun pitää -- (Havaitsee rahansa olevan pois.) Hyvä Jeesus siunatkoon,
missä ne nyt ovat? -- (Etsii joka laatikosta.) Ei missään, ei niin
missään! Voi armias Jumala! rahani, aivan kaikki rahani on nyt varas
vienyt. (Vaipuu tuolille äänettä. Kapsahtaa sitte sijalleen ja kiitää
ovelle huutamaan.) Hanna! Jaakko! Leena! Tulkaatte tänne! Kaikki tänne!
(Käydä huupoittelee sinne tänne tuskistellen.)
Neljäs kohtaus.
(Martti. Jaakko. Leena. Renkiä ja piikoja.)
Kaikki. Mikä nyt? Mitä nyt on tapahtunut?
Martti (tuskissaan.) Rahani, kaikki rahani, neljäkymmentä tuhatta
markkaa on tuosta kaapista varastettu!
(Jokainen säälittelee.)
Martti. Missä se Hanna on? Kutsukaatte tänne Hanna!
Leena. Se on keittämässä! Vaan kutsukaattehan muita!
(Muuan poika yrittää menemään.)
Martti. Menkäätte vallesmannia hakemaan.
Jaakko. Se meni vast'ikään tuosta sivuitse, kyllä se ei vielä ole
kaukana.
(Poika juoksee ulos.)
Martti. Joka paikasta pitää etsiä. Ei yksikään ihminen saa huoneesta
liikahtaa. Mun rahani, oh, ah mun rahani!
Jaakko (tulee esille toimessaan.) Kuulkaapas isäntä, minä tiedän kuka
on varastanut rahanne?
Martti. Hä? Mitenkä sinä sanot?
Jaakko. Ei kukaan muu kuin Aro.
Kaikki. Aroko?
Jaakko. Sinä iltana kun sen täytyi lähteä tästä talosta pois ja kun
minä jätin hänelle vaatemyttynsä, näin minä hänet täällä kaappia
pudistelemassa. Ja kysyttyäni, mitä hän teki, oli hän sangen
hämmästynyt. Vaan minä en silloin osannut aavistaa mitään pahaa.
Martti. Nytpä aukeavat silmäni, niin nyt muistan; hän oli takanani kun
panin rahat kaappiin.
Viides kohtaus.
(Entiset. Neilikka tulee poika jälessä sisään.)
Neilikka. No naapuri, varastettuko teiltä nyt on?
Martti. Kaikki omaisuuteni on viety. Varastaja on entinen renkini Aro.
Se on kaikin puolin luultava aivan todeksi.
Neilikka. Mitä te sanottekaan? Se olisi siis kotivarkaus. Vaan eikös
Aro ole jo kaksi päivää ollut teiltä poikessa? Eikö teillä ne rahat ole
sittämöiten olleet käsissä?
Martti. Ei! Minulla oli niin paljo tekemistä. -- Häntä pitää nyt etsiä.
Neilikka. Ettekö te vielä ole laittaneet etsimään? Ompa siinä
etsimistä! Kahteen päivään voipi paeta koko matkan.
Martti (hädissään.) Mutta mitäs meidän nyt pitää tehdä?
Neilikka. Esinnäki pitää minun tarkasti tutkia kaikki asianhaarat
järjestyksessään -- siihen tarvitaan pari päivää; sitten minä kirjoitan
voudille ja se taas kuvernöörille, joka vasta antaa sääntöjä miten
asian kanssa on meneteltävä, ja jos Aro on varmaan luultava tämän
varkauden tehneeksi, niin häntä voidaan perään kuuluttaa jo muutamain
viikkoin kuluttua -- --
Martti. Hyvä Jumala kuitenki! koko ijankaikkisuushan sillä keinoin
kuluu.
Neilikka. Eikö vähä; mutta pari kuukautta siihen taitaa mennä, ennen
kuin asia oikein selviää.