Kalle. Hih! Laurani rakastaa minua! Kas niin kultaiseni, nyt on kaikki
hyvästi, ihan järjestyksessään, me jäämme yhdessä olemaan, me pidämme
sitte aika häät.
Laura (iloisna.) Sehän olisi iloista!
Kalle. Hih! Minun tekee mieleni jo tanssimaan! Tuletko sinäki
koittamaan?
Laura (hyvillään.) Aivan mielelläni.
Kalle. Hih?! No koitellaanpa nyt. (Tanssivat ympäri.) Ratiritiraa
rattattaa!
Kolmas kohtaus.
(Entiset. Olli.)
Olli (kummastellen.) Ka! Täälläpä elämä on?
Laura ja Kalle (säikähtyneinä.) Isä! Setä! (He vetäytyvät toinen
toiseen nurkkaan päin. Olli seisoo keskellä.)
Olli (äänettä oltuaan.) Laura hoi, onko se luopumista?
Laura. Ah, isä kulta, eihän siitä luopumisesta tosiaankaan ole tullut
mitään.
Olli. Vai niin?
Laura. Ei, isä kulta, ei, ja sen tähden minä nyt menen Kallelle.
Olli (naurussa suin.) Vai niin? Silläkö se muka korjautuu!
Kalle. Hih! Laura! Isäsi nauraa, se merkitsee hyvää.
Olli. Niinpä tulkaatte nyt lapset kanssani kylään, siellä saatte nähdä
enemmän, kaikki kääntyy ehkä vielä hyvin puolin.
Laura ja Kalle (toisilleen.) Mitähän nyt lie tapahtunut?
Olli. Kyllä minä mennessä selvitän. Käykäätte nyt vaan edellä, vaan
elkätte juosko minusta kovin kauvaksi.
Kalle (mennessään Lauralle.) Näet sen nyt Laura, johan minä sanoinki,
että kaikki vielä käypi hyvin.
(Menevät.)
Olli (toimessaan ja sydämellisesti.) Sinä kaikkivaltias Jumala, anna
sen nyt käydä hyvin, eläkä salli tämän uuden toivoni mennä turhaan.
Minä lähden nyt sillä vakaalla luottamuksella, että tekoni on hyvä.
Anna tälle vanhalle viuluniekalle siunauksesi! (Menee.)
(Esirippu lankeaa.)
Muutos.
(Martti Miettisen talolla. Takalikolle on kuvailtu joki ja sen varrelle
peltoja ja niittyjä sekä puita ja pehkoja kahden puolen. Oikealla
puolen, näyttäjöistä katsoen, näkyy Martin tuparakennuksen pää ja
seinässä iso reikä, jonka lävitse kurkihirren nenään solmittu nuora
menee tuvan lakkaan. Vasemmalla puolen on penkki ison puun juurella
sekä kumpaisellakin puolella puita ja pehkoja. Vienon soitannon alettua
seuraa:)
Neljäs kohtaus.
Aro (kilmuilee tuvan lakanreijästä ulos sekä laskeutuu nuoraa myöten
alas. Soitanto loppuu. Aro pälyy ympäriinsä, kilellä silmin ja haralla
hapsin, pelon alla kuukuisissaan. Povesta, liivien alta, näkyy se
punainen rahalompakko.) Min' en voinut enää olla tuolla yläällä. Joka
silmänräpäys tuntui minusta kuin joku nousta kapittaisi tikapuita
myöten ylös, minä pelkäsin, että ne löytäisivät minut. Minä kuulin
kaukaa viulun soitannon, joka oli niin suloista ja viehättävää -- se
soittaja oli varmaan vanha Olli, joka ehkä lähestyy. (Mietteissään.) Se
on niin köyhä raukka, ja entäs sen tyttö, -- enköhän annakkin niille
osan tahi vaikka kaikki nämä rahat? Parempihan se on, kuin haudata ne
maahan. Mut ei -- Olli voisi antaa ne Martti ryökäleelle takaisin ja
pettää minut siten -- ennen minä poltan ne; Martin ei pidä saada mitään
takaisin, ja sen uskottoman naikkosen pitää saada kärsiä kurjuutta.
(Säikähtää.) Hä? Olikohan joku liikkeellä? Ei -- se oli vaan lintu,
joka rapsoi oksilla; voih, kuin sydämeni läpättää niin kovasti. Jospa
minua ei vapisuttaisi niin julmasti! Minun täytyy nyt juosta tuonne
joen varrelle metsään -- siellä minä kätken nämä rahat louhuun ja
odotan sitten iltapimeätä, jolloin minä hyppään jokeen, lopettamaan
surujani aaltojen alla. (Yrittää menemään vasemmalle, mutta seisahtaa
säikähtäen.) Ka, kukas tuolta tulee? Martti saatanan korvennettavahan
se näemmä onki! Mihinkä minä nyt pistäyn? (Painautuu jonkun oikean
puoleisen pehkon taakse piiloon.)
Viides kohtaus.
(Aro piilossaan. Martti tulee kalman kalveana
vasemmalta puolelta kiireesti sekä pälyy taaksensa.)
Martti. Kirottu viulu! Josko minne menisin, niin aina sen ääni
korvissani turisee joko mäeltä tahi metsästä tahikka aidan takaa -- se
vaan seuraa kantapäilläni; onkohan se nyt vanha Turunen, vai lie taas
Olli löyhkä, joka minua kiusaa nyt viimeisellä hetkelläniki?
Aro (itsekseen.) Hänellä on kalman haamu, posket lökättävät -- ähäh --
tehoipa se kostoni!
Martti (huokaisee.) Hohoi, -- täällä ei kuulu ei niin hiiskaustakaan,
minä voin siis rauhassa levähtää, ennen kuin lähden tästä maailmasta
pois.
(Istuu penkille alla päin, pashoilla mielin.)
Aro (itsekseen.) Jääpikö se konna tänne? Entäpä jos hän keksii minut?
Martti (näppiä lyöden.) Ei! -- heidän ei pidä saaman pilkata Martti
Miettistä, joka ennen pöyhkeänä käveli kirkkokentällä, mutta nyt on
joutunut köyhäksi kurjaksi, jolla ei ole enää mitään muuta jälellä kuin
sydäntä särkevät surunsa. Kirotut olkaat ne, jotka minut ovat
sellaiseksi saattaneet -- kolmesti kirotut!
(Kawahtaa seisalleen.)
Kuudes kohtaus.
(Martti katselee ylös puihin. Aro kätkekse
sillaikaa näkymättömiin. Olli tulee vasemmalta
puolelta perälle näkyviin.)
Martti. Tässä on sovelias kohta. Tämän ison puun oksa, tämä penkki ja
tämä -- (vetää esille jonkun sylen nuoraa lakkaristaan.) Hum, niin minä
nyt menen maailmasta ketään kiittämättä. Hyvästi nyt maailma!
(Kapaisee penkille.)
Olli (kovasti.) Martti hoi!
Martti (hyppää penkiltä hämmästyneenä.) Häh! Vai sinä se oletkin!
Tuletko sinä taas minua kiusaamaan? Enkö minä saa sinulta rauhaa
missään? Jokapaikassako sinun pitää minua vainota?
Olli (hiljanverkkaan lähestyneenä.) Kuuleppas nyt Martti rukka!
Martti. Ahaa, kyllä jo ymmärrän, lienet jo saanut tietää onnettomuuteni
ja tullet nyt vaan pilkkaamaan minua?
Olli. Se on kelvoton ihminen, joka onnetonta pilkkaa. Minua ajaa tänne
sääliväisyys.
Martti (ärtyneenä.) Vai sääliväisyys? Hahhahhah! Olet muka armeliaana!
Pilkkaa toki ennen! Olethan sinä rikas mies ja minä olen vaan
keppikerjäläinen -- ne ovat vieneet ja varastaneet minulta kaikkityyni!
Mutta voipi se sinullekkin käydä samalla lailla, elä huoli liion
ylpeillä. Voit sinäki vielä kerran joutua köyhäksi kurjaksi!
Olli. Minulta ei voi kukaan ottaa kaikkea omaisuuttani. Huoneeni voipi
palaa, rahani saattavat he minulta ryövätä -- mutta lauluni ja
viulunsoitantoni kulkevat aina matkassani. Taideniekan omaisuus ei ole
maapalaiseenkaan kiinnitetty; se kulkee aina hänen matkassansa vaikka
maailman ääriin.
Martti. Vai niin? Se tahtoo sanoa, että sinä olet muka parempi minua.
Niin, niin tiesinhän minä sen, että sinä tulit vaan häpäisemään ja
solvaisemaan minua. Mutta mene nyt tiehesi mokoma. Minä vihaan koko
sitä matkuetta, jota kutsutaan ihmiskunnaksi; se on varastanut minulta
kaikki, -- omaisuuteni, sydämeni rakkauden ja sieluni rauhan -- sanalla
sanoen kaikkityyni -- pane mieleesi, että min' en lakkaa sinua
vihaamasta.
Olli (alakuloisesti.) Kyllä tiedän, että sinä vihaat omaa veljeäsi,
eikä siitä ole vielä kauvan kuin minullakin oli ikään kuin vihan
tunteita sinua vastaan. Vaan tiedätkös Martti, tänäpäivänä minä kävin
kirkkomaalla ja näin siellä kaksi hautaa. Sammaltuneiden turpeiden alla
makaa niissä kaksi sydäntä, jotka muinoin olivat meille yhtä läheisiä.
Ne ovat äiti- ja isä-vainajaimme sydämet. Siellä johtui mieleeni
muinainen aika, jolloin vielä olimme siinä onnellisessa lapsuuden
ijässä, jolloin eripuraisuus ei vielä ollut välillämme, ja jolloin me
vielä, niinkuin veljekset rakastimme toisiamme -- -- ja kyyneleni
vierivät hautoihin, ikään kuin kysymään vanhemmiltani: Onko sovinto
meidän veljesten välillä mahdoton? Eikö vihan liekin pidä enää
milloinkaan sammua? Ja eikö rakkauden pidä enää tulla sen sijaan? -- Ja
juuri kuin niitä ajattelin seistessäni hautojen partaalla, tuli haudan
kaivaja kylältä ja kertoi minulle onnettomuutesi ja se koski sydämeeni
kuin salaman leiskaus. Minä ajattelin heti: "Kas nyt on sovinnon hetki
läsnä." (Ilo mielin.) Kuuleppas veikkoni, me olemme samoista
vanhemmista syntyneet, ja syrjäisten viha on saattanut sinut
onnettomuuteen, niinpä ota nyt puolet minun omaisuudestani! Katsoppas
vesikarpaletta silmissäni, koittappas kuinka kovasti sydämeni tykyttää
sovinnon tunteista! Heitä pois viha sydämestäsi, ole jälleen se,
joksika Jumala on sinut luonut, ole jälleen veljeni!
Martti (oltuaan vähä äänettä, liikutettuna.) En minä sinua vihaa, vaan
en minä kuitenkaan saata ottaa apuasi hyväkseni. Martti Miettinen ei
ota keltään lahjoja eikä tahdo olla kellekkään velkaa. Ollessani vielä
rikkaana olimme kaukana toisistamme ja nyt köyhänä en saata kutsua
sinua veljekseni, sillä maailma ei kumminkaan uskoisi rakkauteni olevan
puhtaan, ja tuskinpa sinä itsekkään voisit uskoa; mutta kenenkään ei
pidä sanoman Martti Miettisestä: hän on kelvoton mies, joka ainoastaan
oman hyötynsä vuoksi on rakastavinaan veljeänsä. Minä olen usein
parjannut ja haukkunut sinua siitä hullumaisuudesta, kuin olet
viuluniekka; pitäisikö minun nyt mieltyä soitantoosi, niinkuin se
kuitenkin olisi tehtävä, jos mieli hyvässä sovussa elääksemme. Hyipä
toki, en ole vielä milloinkaan ollut kielastelija enkä oletteleva
luiruilija enkä tahdo vastakaan ruveta semmoiseksi. En minä sinua
vihaa, mutta ennen minä kuitenki lopetan elämäni kerrassaan kuin huolin
avustasi.
Olli. Lopetatko kerrassaan? (Nuhdellen.) Kuuleppas velimies, kyllä minä
tiedän, mitä ajattelet.
Martti (jäykästi.) Ahaa, vai tiedät? Niinpä pidä itse tietosi ja mene
tiehesi; min' en suvaitse sinua olemaan tässä talossa.
Olli. Sinulla ei ole mitään oikeutta häätää minua pois. Koko tämä tarha
ja koko talo ja tila ovat minun omani.
Martti (hämmästyneenä.) Hä?
Olli. Ne miehet, jotka nykyjään ostivat sinulta tämän talon, olivatkin
minun asiamiehiäni. Tilan kirjat ovat jo kaikki minulla omiin nimiini
muutettuina ja minä jätän koko talon Kalle pojallesi, kun se naipi
tyttäreni.
Martti (hämmästyneenä vaikeroiden.) Niin tämä talo sinun omasi? Vielä
sekin puuttui!
(Istua nyhjähtää penkille.)
Olli. Entäs sitte, jos se nyt onki minun, niin oma poikasihan sen
kuitenki saapi kohta omaksensa. Kun sinä hylkäsit ja ajoit hänet pois
luotasi, siitä kun hän tytärtäni rakastaa, niin hän olisi jäänyt
köyhäksi ja turvattomaksi, varsinkin kun nyt kuuluu jäävän orvoksikin,
koska isä lopettaa itsensä, mutta nyt saapi Kalle valmiin talon, jossa
hän on syntynyt ja kasvanut.
Martti (katsoo järkähtämättä maahan.) Hm, poikani naipi siis
viuluniekan tyttären -- koko matkue tulee nyt asumaan minun talooni --
ah, syntyy siinä elää!
Olli. Aivan niin veikkoseni, siinä syntyy elää, sillä rakkaus ja
sovinto pitää oleman kanssamme; suostu pois veikko sinäkin elämään
sovinnossa oman poikasi kanssa onnellisena!
Martti. Se tahtoo sanoa olemaan armoilla luonanne samassa talossa, joka
on kerran ollut omani, ja kaikkien mieltä noudattamaan, ettei se vanha
elätti kettu mieltänne pahoittaisi. Hahhah! Kas sehän olisi elämätä!
Kyllä Martti Miettinen saattaa niin hyvin kuollakkin kuin sillä lailla
elää. Hakekaatte Hanna ja Aro luoksenne! Arolla on ehkä vielä rahani,
niin että hän saattaa naida Hannan; sitten voitte kaikki elää tässä
kelpo lailla. (Nauraa katkattaa.) Hahhahhah!
Olli (katsoo häneen suruisesti.) Onneton, mitä sinä puhut? Sinä
kalvenet ja silmäsi luonne on kummallinen. Sin' et ele terve!
Martti (mietteissään.) Elää kelpo lailla! -- Ehkä sitten joku teistä
muistaa vielä kerran sitä vanhusta, joka löydettiin ulkoa -- hän oli
hirttänyt itsensä puun oksaan, juuri sama vanhus --? ainoa ystävänsä
oli muuan nuoranpää. Sitten saatte nauraa sille vanhukselle, joka
yhteen päivään menetti kaikki, sekä omaisuutensa, morsiamensa ja
henkensä.
Olli (astuu pari askelta takaisin.) Voi, vei mies rukka, sinua ei voi
enää pelastaa. Pöyhkeytesi ja kopeutesi ovat saattaneet sinut hulluksi.
Niinpä kuole sitten onneton, kuole.
Martti (järkähtämättä.) Niin -- havaitsetko sinäkin nyt, että minun
täytyy kuolla? Tekaiseppa nyt minulle kuolin laulu, koska olet soittaja
ja laulaja. Jospa minulla vaan olisi jotakin, jolla maksaisin palkkasi,
mutta minulla ei ole mitään. Tottahan sinun pitänee maksutta tehdä
viimeinen laulu sille köyhälle vanhus vainaalle. (Vaipuu penkille
nyyhkien.)
(Vieno soitanto alkaa kuulua.)
Olli. Niin viimeinen laulu? Ah äiti, oliko se sana nyt sinun
viittaamasi? Niin laulu? (Innolla.) No astu haltijani alas ja herätä
minussa runon henki -- olkoon se laulu nyt joko eroksi tahi sovinnoksi.
(Laulaa:)
Ka miksis oot nyt muuttunut
Ja syyttömästi suuttunut
Niin liijan leppymättömäksi?
No pannos pois jo paatumus
Ja kuolemalla kaatumus
Ja leppyös jo lempeäksi!
Ka kuinka tähti taivahalla loistavi,
Se siellä meille selkeästi toistavi:
Te ihmisraukat nyt rakastakaatte,
Niin taivahasen kerran tulla saatte.
Kuin toisiamme tärvätään
Ja muuta juuri mietitään,
Niin meill' on turvanamme Tuoni.
Me hautahamme heitetään
Ja paatuneina peitetään,
Jos meiss' on aina julma juoni.
Nyt ei pitäisi mietittämän murhia,
Kun tuumat eivät vielä oo nyt turhia
Ja tuulikaan ei haudallamme huuda:
Nyt on jo surma antanunna suuta!
Kun kuolon kello kerran lyö
Ja sulla on jo suuri työ
Sen kaikkitietäväisen kanssa,
Niin kuinkas sulle kurja käy,
Jos sillon ei jo muuta näy,
Kun kaulassasi köysi-ansa.
No heitä pois se hirmutyösi haikea
Ja peitä pois se vanha vaino vaikea,
Niin rakkaus se riemun vielä antaa,
Se ainoa sun taivahasen kantaa.
(Toista ja kolmatta värsyä laulettaissa on Aro jo vähitellen tullut
näkyviin, haralla hapsin, kilellä silmin ja avossa suin ja rymähtää
nyt, se punainen rahalompakko kädessä, Martin eteen polvilleen.)
Aro (itkussa silmin ja nyyhkien.) Minä heitän hirmutyöni ja panen pois
vanhan vainoni!
Martti (kiljaisee säikähtäneenä.) Aro!
Aro. Tuoss' on isäntä rahanne takaisin (antaa hänelle lompakon.) Minä
ryöväsin ne kostaakseni teille ja Hannalle, antakaatte nyt minulle
anteeksi (kääntyy Olliin päin.) Mestari, teidän laulunne sanoi minulle,
mitä minun piti tekemän. -- Minä lähden nyt maailmalle oppimaan
viuluniekaksi niinkuin tekin. Laulunne antoi minulle rauhani takaisin.
Jumalapa teitä siitä siunatkoon.
(Kapsahtaa ylös ja juoksee vasemmalle puolelle.)
Olli. Ahaa, nyt minä vasta ymmärrän kaikki.
Martti (hyvin liikutettuna nousten seisalleen.) Nytpä minäkin, Olli
kulta, vasta ymmärrän, että soitannossasi ja laulussasi on paljoa
jalompi voima kuin sitä luulisikaan -- laulusi pelasti nyt henkeni ja
tuotti rahani takaisin. Anna, Olli kulta, anteeksi kaikki pahat tekoni
sinua vastahan ja ole jälleen oma rakas veljeni!
(Nojautuu syleillen Ollin rintaa vasten.)
Olli (iloissaan.) Ah mun rakas veikkoni! (Katsahtaa syleillessään
taivaalle.) Ah armahani, isä ja äiti kultani, tyydyttekö nyt sovintoon?
Viides kohtaus.
(Entiset. Kalle ja sittemmin Laura, soittoniekkoja,
kyläläisiä, Paukku, Risto, Amos ja Lassi sekä
nuorta väkeä.)
Kalle (tulee kiireesti vasemmalta puolelta.) Isä, Isä! Rosvo on meillä
jo käsissä, Aro saatiin kiinni.
Martti (naurussa suin.) Niinpä laskekaatte hänet jälleen irti -- rahat
ovat jo löytyneet -- minä olin vaan olevinani köyhä tuon Hannan
uskollisuutta koittaakseni.
Kalle. Ha?
Olli. Ja tuokaatte Aro sitten luokseni, siitä pojasta minä teen
viuluniekan -- eikö niin Kalle?
(Kättelee häntä.)
Laura (juoksu jalassa tullen vasemmalta puolelta.) Isä! Kaikki
kyläläiset ja nuoruuden ystävänne etunenässä tulevat tänne ja tahtovat
pitää teille ison ylistys-juhlan.
(Kyläläisiä ja soittoniekkoja sekä Paukku, Risto,
Amos ja Lassi koreilla nauhoilla koristettuina
tulevat metsästä näkyviin.)
Olli (Martin kättä pidellen.) Minä vietän nyt kauniinta juhlaa
elämässäni.
Kalle (Lauralle.) Kappas Laura, kuin isämme ovat käsitysten!
Martti. Niinpä tehkää nyt lapsikullat samalla lailla kuin isännekin.
Antakaatte kätenne toisillenne koko elinkaudeksi.
Kalle. Oikeenko todella? Hih! Laura (iloisesti isälleen.) Ketä me siitä
kiitämme? Kuka meidät on tehnyt niin onnellisiksi?
Olli. Jumala ja viuluniekan laulut!
(Kalle ja Laura sekä Olli ja Martti syleilekset.
Perällä olijat huutavat _hivoo!_ ja heiluttavat
vaakunoitaan. Soittoniekat alkavat säveltää.)
Esirippu lankeaa.
Loppu.