Olli. Niinpä niin, jo tiedämme, mitä sinä vanha sankari tahdot sanoa.
Mutta sotaretkistäpä johtuu mieleeni elämän retket, joita tämä
uskollinen herran palvelija Amos opetti minut tuntemaan. Juuri tämä
metsän vartija Amos on etevin oppi-isäni.
Amos. Minäkö?
Olli (toimessaan.) Sinäpä kyllä! Sinulta minä ensimmäisen
selkäsaunanki sain.
Amos (naurussa suin.) Niinkuin sinä juoksit toukopellon yli ja
puistelit omenoita puista. Mutta oltiinhan me jo sittemmin hyvät
ystävät.
Olli. Ja tämä Risto, silloinen kylän kukka, minut saattoi rakkauden
piiriin; hän oli, näät, puhemiehenäni.
Risto. Niin tuota Liisa vainaata köytäillessäsi. Käydessäni
leikkaamassa sille köllykkätä, sanoin minä hälle ensimäiset
tervehdyksesi.
Olli. Ja sittemmin toit minulle ruusun kukkaisia Liisalta.
Risto. Muistatko, kuinka iloisena sinä silloin hypit ja tanssit?
Olli. Ne olivat ilonpäiviä -- nyt lepää Liisani jo maan povessa.
(Nyökyttää päätänsä.)
Paukku. "Anna huolia hevoisen, Murehtia mustan ruunan" ja ole nyt vaan
iloisena poikana!
Amos ja Lassi. Niinpä kyllä; olkaamme nyt vaan iloisia!
Paukku. Pidot olisivat nyt mitä paraimmat, vaan on pitkä ryypyn väli.
Olli. Ryyppyjä tulee koht'sillään; eikähän teillä nyt ole kiirettä
minnekkään.