Hanna (närkästyvinään.) Niin sinä nyt menet, etkä edes ota hyvästiäkään
minulta.
Martti. No, no, kultani, elä toki suutu. Josko olenki pahoilla mielin
-- niin sinua minä kuitenki rakastan.
Hanna (lempeästi.) Oma Martti kultani!
Neljäs kohtaus.
(Entiset. Aro tulee sisälle, tuppivyö ja tyhjä tuppi vyöllä
ja seisahtaa perälle kuuntelemaan mitä nyt tapahtuu.)
Martti (keksii lompakkonsa, jonka hän oli laskenut pöydälle.) Ka tuhat
tulimainen, tuon olin unhottamaisillani, siinä on ne neljäkymmentä
tuhatta markkaa ja ne meidän esinnäki pitää panemaan talteen. (Lukitsee
lompakkonsa kaapin sisään ja panee avaimen lakkariinsa.) No, Hanna, nyt
se ei ole enää mikään salaisuus, että min' olen myönyt taloni, sen saat
nyt sanoa vaikka koko maailmalle, vaan elä sano kellekkään, että kauppa
summa on tuossa kaapissa. Ja nyt saat myös ilmaista, että me
kumpainenki kohta muutamme kaupunkiin, ja että häämme siellä pidetään
heti kohta.
Aro (ääntää vähä säikähdyttyänsä). Hm.
Martti ja Hanna (kääntyvät Aroon päin).
Martti. No mitäs nyt Aro? Mitä sinull' on sanomista?
Aro (murrettua mieltänsä masentaen.) Kuulkaapas isäntä; vallesmanni on
pihalla ja tahtoo puhutella teitä.
Martti. No, minkä tähden se ei tule sisään?
Aro. Se sanoi, että hänellä on kiire, ja jos te lähtisitte häntä vähän
matkaa saattamaan.
Martti (Hannalle.) Kyllähän se nyt tahtoo sitä nuorikkoimme asiata
saada järjestymään ja Kalle riiviö tekee minulle sellaista kiusaa. Minä
lähden nyt vallesmannin puheelle. Lähde sinä sitte saattamaan minua
vähän matkaa mennessäni Ollin luo. Koht'sillään tulen sinua noutamaan.
(Lähtee.)
Hanna (tarttuu yht'äkkiään Aron käsivarteen ja vetää häntä esille.)
Aro, sinun pitää nyt tehdä minulle pikkuinen hyvä työ. Kun isäntä kysyy
sinulta, niin sano Kallen ilmaisneen sinulle menevänsä tänä iltana
Ollin luo.
Aro (vimmassaan.) Hanna -- sinä -- Hanna. -- Ah minä jo halkean.
(Paiskaa kumpaisenkin kämmenensä otsaansa vasten.)
Hanna. Herra Jumala siunatkoon, mikä sinulla nyt on?
Aro. Minä kuulin kaikki, mitä isäntä sinulle jutteli, minä tiedän nyt
kaikkityyni!
Hanna (säikähtäneenä.) Hä? Sinäkö kuulit?
Aro. Hanna! Jumalan kaikkivaltiaan nimessä, sanoppas nyt, onko se
totta? Muutatko sinä isännän kanssa kaupunkiin? Menetkö sinä sille
emännäksi?
Hanna (ylpeästi.) No, koska sin' olet kuullut kaikki, niin en minäkään
sitä enää salaa. Se on aivan tosi; minä muutan Martti Miettisen kanssa
kaupunkiin ja menen hänelle emännäksi.
Aro (vimmassaan.) Se ei ole totta! Tiedätkös, että minun täytyy tulla
hulluksi epätoivosta ja murheesta, jos sinä vaan menet hänelle
emännäksi?
Hanna. Elä, Aro rukka, huoli puhua semmoisia. Se on kaikki paljasta
luulottelemista vaan. Löydäthän sinä jonkun toisen, jota voit rakastaa.
-- sinun pitää unhottaa minut.
Aro (nousevalla innolla.) Unhottaakko? Haa, unhottaa rakkauteni,
sydämeni, sieluni? Unhottaa sen, joka voipi tehdä minut onnelliseksi
tahi onnettomaksi? Yhtähyvin voisin unhottaa olevani maailmassa. Hyi!
hyi! Eikö sinulla olekkaan sydäntä? Luuletko sinä, unhotettuasi kaikki,
sekä lapsuutemme, että äitisi ja rakkauteni ja valasi -- luuletko
minunkin olevan yhtä kelvottoman kappaleen. Elä toki toista kertaa sano
tuota kirottua sanaasi, tahikka silloin tapahtuu onnettomuuksia.
(Tarttuu tanakasti tytön käsivarteen.)
Hanna (riipaisekse irti) Heitä minut! Silmäsi pyörivät niin kummasti.
-- Kyllähän sinä hullutellessasi voisit tehdä onnettomuuksiakin. Mene
jo sukkelaan, minä pelkään sinua.
Aro (hilliten itseänsä.) Mitä min' olen tehnyt? Elä armaani ole minulle
vihassa! Min' en tiedä, mitä puhun -- min' olen onneton. Hanna kulta --
kappas nyt ylös, taivaass' on Jumala, joka näkee ja kuulee kaikki; hän
tietää, kuinka minä sinua rakastan; hän tietää, että min' olen jättänyt
kaikkityyni sinun tähtesi ja seurannut sinua; hän tietää, kuinka usein
minä salaisesti, -- niin, niin, vaikka sitä nyt on häpeä sanoakseni --
kuinka usein minä salaisesti olen itkenyt perääsi ja katsellut sinua
surumielin, ja valvonut yökaudet sydäntä särkevästä epätoivosta -- kun
sin' olet ollut niin kylmäkiskoinen minua kohtaan. Ah, Hanna, tahdotko
sinä tehdä minusta kurjamaisen ja onnettoman ihmisen? Tahdotko sinä
survaista minut luotasi ja siten palkita kaiken uskollisen rakkauteni?
Hanna. Rakkautta ei voi omistaa ja hyljätä, miten tahtoo, ja min' en
taida sille mitään, etten voi rakastaa sinua.
Aro (vihasta julmistuneena.) Oh! tuhatta laivaa. -- Ja sinä vielä
minunki edessäni julkiat oletella rakastavinasi tuota vanhaa ukon
rahjusta! Hä! sinä hävytön -- ikään kuin min' en tietäsi, että sinä
tahdot ainoastaan hänen rahojansa.
Hanna. Aro hoi, mene jo tiehesi ihan paikalla eläkä tule enää koskaan
silmäini eteen, minä sanon kaikkityyni isännälle.
Aro (ihan vimmastuneena.) Hahhahhah! Aivan niin! Huuda häntä vaan!
Viskaa minut ulos! -- Haa, tiedätkös -- markkinoilla oli mies
näyttelemässä isoja kuvia murha jutuista, siinä oli muutamassa
semmoinen, joka oli murhannut pahanilkisen ja uskottoman morsiamensa!
Katso itseäsi -- niin se voipi sinullekin käydä -- katso itseäsi -- Nyt
sinun pitää kuoleman.
(Ryykää vavisten tyttöön käsin.)
Hanna (ovelle paeten.) Martti, Martti! Tule auttamaan!
Viides kohtaus.
(Hanna, Aro. Martti.)
Martti (tulla hamppuuttaa sisään.) Mikä hätä täällä nyt on?
Hanna (tulistuen Marttiin kiinni.) Varjele Martti kulta minua, tuo Aro
on ihan hulluna. Kauvan aikaa on hän jo vaivannut minua rakkauden
ruikutuksillaan, joista min' en milloinkaan ole pitänyt mitään, ja nyt,
kuultuansa meneväni sinulle emännäksi, tahtoo hän tappaa minut.
Martti. Mies hoi, joko minä salpautan sinut hulluhuoneesen?
Aro (vihasta vavisten.) Mitä sinull' on minun kanssani tekemistä? Itse
olisit hulluhuoneesen salvattava, kun luulet tuon Hannan menettelevän
kanssasi kunniallisesti. Pois tieltä -- pois -- minun pitää tappaa
hänet.
(Yrittää ryhtymään Hannaan.)
Martti (survaisee häntä kovalla kädellä takaisin.) Pois, sinä riivattu
mies! (Jalkaa polkien.) Marssi paikalla ulos luotani! Tule pois Hanna,
ja jos tuo hullu vielä rohkenee tulla lähellesi, niin minä ajatan hänet
ruunun miehiltä päivän paistamattomiin. Lähtään pois!
(Martti ja Hanna menevät.)
Aro (joka survaisusta takaperin tuolille kontturoituaan, puristaa sen
reunuksia hammasta purren.) Puukkoni! (Haraisee ja katsoo tyhjää
tuppeansa.) No missä nyt on puukkoni! (Kumpaisellaki kädellänsä
päätänsä puristaen.) Ah, ah, pääni jo halkeaa! Minä tulen hulluksi.
-- -- Kyllähän se ei Marttia rakasta, se tahtoo vaan hänen
rikkauttansa; mutta minun pitää tehdä hänet köyhäksi kurjaksi. Hän on
varastanut minulta rakkaani, ja pahoin menetellyt kanssani -- siitä
syystä minä teen hänet köyhäksi. Minä poltan koko talon, kas sen minä
teen -- se on minulle iloliekki, kosk'ei rakkauden liekistä ole iloa.
(On äänettä.) Mutta mitenkäs se olikaan? Eikös se jo ole myynyt koko
talonsa -- niin -- -- niin, mutta rahat -- kaikki hänen omaisuutensa on
tuossa kaapissa -- ne minä häneltä otan, ja poltan tahi viskaan koskeen
tahikka kaivan metsään, josta niitä ei kukaan löydä. Sitte hän on köyhä
ja Hanna ei hänestä huoli enemmän kuin minustakaan. Kas sillä keinoin
minä kostan! (Mennä hamputtaa kaapin luokse.) Avain on poikessa --
jospa minull' olisi puukkoni tahi rautanaulakaan -- äh!
(Pudistaa remppuuttaa kaappia.)
Kuudes kohtaus.
(Aro. Jaakko.)
Jaakko. Hei! Aro, mitä sinä nyt olet tekemässä, vai pieksätkö sinä
kaappia.
Aro (säikähtäneenä.) Hä? -- -- mitä nyt?
Jaakko. Tässä on nyt, Aro rukka, -- kaikki kapineesi -- Lienet sinä nyt
tehnyt tekosiasi!
Aro (katsoo häneen tuikeesti.) Tehnytkö tekosiani?
Jaakko. Isäntä oli hyvin julmana. Hän käski minun panemaan kaikki
kapineesi myttyyn ja antamaan sinulle. Sinun pitää lähteä pois paikalla
koko talosta.
Aro. Vai niin. Onkos Hanna pihalla?
Jakko. Se meni isännän kanssa, minne lie mennyt. Ne juttelivat
varmaanki sinusta, koskahan mainitsivat nimeäsi ja sitte nauraa
katkattivat.
Aro (puristaa julmana nyrkkiänsä.) Nauraa katkattivatko ne? Odotappahan
Jaakko vähäsen, kohta niiden ei tee mieli nauramaan, mutta kyllä
kulkupojat siihen sijaan saavat nauraa nähdessänsä ne kumpaisetki
keppikerjäläisinä -- ja minua se naurattaa -- hahhahhah!
Jaakko (katsoo häneen kummeksien.) Luulenpa olevasi juovuksissa!
Aro. Juovuksissapa kyllä -- -- aivan paljaasta myrkystä!
Jaakko. Myrkystä tahi paloviinasta.
Aro (samaten.) Tahi paloviinasta? Juotko sinäki paloviinaa?
Jaakko. Parempihan se on juoda kuin maahan kaataa.
Aro (hyvin kamalasti naurahtaen.) Niinpä tule nyt Jaakko kanssani
kapakkaan, ja Risto otetaan myös ja Hanno ja ne toisetkin. Olkaamme nyt
iloiset, tänäpäivänä minä maksan.
Jaakko. Sinäkö? Onkos sinulla rahaa?
Aro. Onpa minulla, kun olen säästänyt häitä pitääkseni, vaan siitä
toimesta ei tulekkaan mitään -- nyt me niillä iloitsemme. Hih! pois
kapakkaan! Tule nyt, Jaakko, tule. (Kumpiki menee.)
(Esirippu lankeaa.)
Muutos.
(Lakea paikka ulko-ilmassa Lauran kotona. Perältä näkyy kylä, metsää,
vuorta j.n.e. Oikealla puolen tupanen. Tuvan edessä puu, sen alla pöytä
ja muutamia jakkaroita.)
Seitsemäs kohtaus.
(Laura, Olli ja Kalle tulevat tuvasta.)
Kalle (hyvin tyytyväisenä.) Eikö niin setä, eihän teillä ole mitään
sanomista naimistamme vastaan?
Olli. Ei mitään, rakkaat lapseni. Min' en ole mikään juonikko, minä
vaan iloitsen onnestanne. Ottakaatte Jumalan nimessä toisenne.
Laura (syleilee Ollia.) Ah, isä kulta, kuinka te olette hyvä; jos se
olisi mahdollista, niin minä pitäisin teitä kahta mointa rakkaampana.
-- Kalle kultaiseni! Ah, jos isäsiki vaan suostuisi!
Kalle. Niin, kyllähän siinä vielä hikoillaan. Mutta ole vaan aivan
rauhassa, on minulla jo niin suuret silmät päässäni kuin isälläkin,
kyllä minä asian oikaisen!
Olli (somasti.) No, ja viimen kun ei muu auttane, niin on minulla vielä
muuan keino saada hänet suostumaan toivotuksiimme. (Itsekseen.) Ihminen
pysyy ihmisenä, ja kultavasikkata kaikki palvelevat. (Julkisesti.)
Iloitkaatte lapset! Elkäätte antako epätoivolle valtaa!
Laura (katsoo vasemmalle puolen näyttäjöistä päin.) Ketäs tuolta tulee?
Olli. Ahaa, ne ovat nuoruuden aikuisia ystäviäni, Risto, Amos, Lassi ja
vanha Paukku. Minä kutsuin ne tuliaisilleni. Mene sinä Kalle nyt
kotiisi. Noista tulevista ei ole sinulle kumppaniksi -- niiltä ei opi
mitään hyvää.
Kalle. Niinpä hyvästi nyt Olli setä, ja kiitoksia paljo hyvyydestänne.
Hyvästi Laura kultaiseni, voi hyvin, ja uneksi tulevana yönä
hääkakkaroista.
Laura. Voi hyvin Kalle, ja muista minua.
Kalle (viskaa hänelle lentomuiskuja ja juosta hipsuttelee oikealle
puolelle.)
Laura. Kuulkaapas isä, eikös Kalleni ole armas ja hyvä poika?
Olli. Luulen minäki olevanne soveliaat toisillenne. Te olisitte
yksituumaiset ja auttaisitte toinen toisenne etevyyttä. Mutta nyt
edeskäsin. Tuoppas Laura tuolta tuvan uunin takaa ne pari viiniputellia
tänne esiin. Niitä tarvitaan nyt.
Laura (kummeksien.) Viiniäkö?
Olli (nauraen.) Niinpä kyllä! Minä toin ne äsken muassani. Pitäähän
noille vanhoille nuoruuden ystävilleni panna jotakin eteen. Tuossapa ne
jo ovatkin; joudu nyt!
(Laura juoksee tupaan.)
Kahdeksas kohtaus.
(Entiset. Lassi mylläri, Risto räätäli, Amos metsän vartija,
Paukku sotamies, tulevat vasemmalta puolelta näyttäjöistä
katsoen. Nämä kaikki ovat ikämiehiä ja kullakin omituinen
näkönsä. Paukku kävelee puujalalla. Kaikki neljä huutavat
yksin ajoin:)
Risto. Terve tultuasi, Olli, terve, terve!
Amos. Tuossahan on tuo vanha poika! Jumalan terveeksi!
Lassi. Hei! Hyvä päivä Olli! Hohoo!
Paukku. Kunnioitusta! Pyssy olalle! (Nostaa keppinsä pystöön suullansa
rumputtavinansa.) Trum, trum, trum!
Olli (jonka ympärille ne toiset keräytyvät, naurussa suin.) Ahaa!
Tuossahan ne nyt ovat kaikki ne neljä vanhaa kissanhännän vetäjätä ja
paini toveriani! Terve tultuanne vanhat ystäväni!
(He kättelevät toisiansa.)
Paukku. Elä veikkonen ole milläsikään, josko ma tahdoin tervehyttää
sinua sota-komennon mukaan! vaan nämä miehet eivät näy ymmärtävän siitä
mitään.
Lassi. Mitä komentota sydän tarvitsee?
Olli. Eikö niin, Risto? Nythän me kaikki viisi olemme tässä koolla, ja
nähdessäni teidät taas, johtuu entinen aika vilkkaana mieleeni.
Risto. Mutta johan sinäki nuorikko olet vanhennut.
Olli. Nuorenneetkos te tyttöin naurattajat olette? Vai miten
veikkoseni?
(Lupsauttaa kämmenensä Riston olkapäälle.)
Amos. Sinä, Olli, kuitenkin olet nuorin meistä.
Paukku. Niinpä kyllä, ollessani sillä mainiolla sotaretkellä, tuuti hän
vielä kätkyessä.
Olli. Aivan niin. Te neljä minut olette oikeastaan saattaneetki elämän
tielle. Ja tuo Lassi on nyt jo myllärinä, vaikka ennen paimenessa
piipoitteli.
Paukku. Siltä mieheltä ei leipä lopu.
Olli. Hän minun ensimäinen oppi-isäni oli viulun ja huilun soitannossa.
Häneltä minä sain ensimäisen huiluni, joka oli pajupilli. Ja Paukku
tämä mainio soturi! Kertomuksillansa herätti hän minussa halun
vaeltamaan, ja häneltä minä sain tietää maita löytyvän täkäläisten
vuorten takanakin.