Hanna. Enhän minä sitä tahdo tietää. Vaan olikos Kalle siellä?
Aro. Ei. Ne olivat kahden kesken. Minä seisoin ulkona ja kuuntelin
viulua; se soi niin suloisesti ja surullisesti ja taas niin iloisesti
ja somasti. Se tuntui sydämelleni niin hyvältä ja niin vienolta ja
onnelliselta -- minusta tuntui, kuin olisin ollut jälleen onnellinen
pikku lapsi, ja kuin olisin kuullut äitini laulelevan minulle viisuja,
kauniita viisuja, ja sen koommin en enää voinut nähdä mitään, sillä
silmäni tuntuivat varilta ja kosteilta -- sitä se viulun soitanto
tekee.
Hanna (vihoissaan.) Sinä pöllö. Mitä minä siitä viulun vingutuksesta
pidän! Jos todella rakastaisit minua, niin olisit katsellut, missä
Kalle on, vaan sin' et tee, mitä minusta olisi mieluista.
Aro (säikähtyneenä.) No, näinhän minä Kallen!
Hanna. Hä?
Aro. Kun vanhus ripusti viulunsa jälleen seinälle, niin minä juosta
hitistin metsään, ja paluumatkallani tuli Kalle vastaani, se meni Ollin
tuvalle päin. Vaan ei se minua nähnyt, sillä min' olin pehkon takana
piilossa.
Hanna (iloisna.) Niinpä Kalle on nyt juuri siellä?
Aro. Niin minä vaan luulen.
Hanna (itsekseen.) Ähä! ähä! viimenki se minulle onnistuu päästä
yksinäni talossa heilumaan ja hallitsemaan.
Aro. Tiedätkös Hanna, miksikä minun tekee mieleni? Se on viuluniekaksi,
ja olispa minulla sitte vaan pikku huone jollakulla vuorella ja sinä
emäntänäni, niin saisit kuulla, kuinka minä viulua soitteleisin.
Hanna (ei kuulevinansakaan.) Hyvä, hyvä! mene nyt vaan. Isäntä tulee
kohta, ja jos se näkee sinut joutilaana, niin se taas aikaa haukkua.
Aro. Haukkukoon vaan! Minun tekee mieleni Ollin rengiksi -- hän saisi
haukkua ja pieksää minua -- kunhan vaan soitteleisi minulle viulua.
-- -- Nyt minä lähden tuonne niitylle keloilemaan ja sinistä taivasta
katselemaan, niin voin vieläkin muistella kaikkia, mitä se vanhus
soitteli -- ja silloin olen mitä onnellisin.
(Menee.)
Hanna (yksinään.) Kalle on siis Lauran luona, vasten isänsä kieltoakin.
Kunhan Martti tulee, niin kyllä mä sen ilmaisen hänelle -- se minua
auttaa koko joukon. Minä tahdon olla emäntänä enkä palkollisena. -- --
Vaan eikös se ole väärin, jos nyt ilmaisen tuon jutun? -- Ei!
Uskollisen palvelijan on velvollisuus ilmoittaa isännälle kaikki, mitä
tietää, ja Kalle tekeekin väärin, kun ei isänsä kieltoa tottele. Ja
minä tahdon olla uskollinen palvelija ja ilmoittaa isännälle kaikki,
jotta hän voisi kohentaa poikansa pään järjelleen ja jälleen leppyä
häneen. Kumma kun ne eivät vielä ole sopineet! Vaan sittehän min' en
saisikkaan Martin omaisuutta. Omaisuutta? Eiköhän se olisi väärin
hankittua rikkautta? -- -- eikö vähä! Voisinhan minä sillä kuitenkin
tehdä hyvää, ja se olisi varmaanki jumalalle otollista. (Katsoo
ikkunasta pihalle.) Kas niin, tuoss' on jo vanha Maija taas anomassa!
(Huiskauttaa ulos kädellään huutaen.) He, tuoss' on nyt muutamia
penniä. Hm, Maija rukka sanoo: "Kost' Jumala." Ja eiköpä tuo Jumala
hyvää hyvällä kostanekkin. Noiden kurjain tauttahan minä rikkautta
haluanki, vaan kyllä minä sitten yhtähyvin ostan itselleni uusia,
koreita vaatteitakin sekä vaunuja ja hevoisia. -- -- Ahah! jopahan
isäntäkin tulee.
Kolmas kohtaus.
Martti. Hyvää päivää, Hanna!
Hanna. Terve tultuanne! Ka, kuinka te, isäntä kulta, nyt olette juosnut
päänne aivan hikeen?
Martti. Hahhah! Onpa se kyllä koko helle. Tuoppas Hanna olutta
juodakseni!
Hanna. Kyllä, kyllä, isäntä kulta, tuossa paikassa saatte.
(Juoksee hakemaan.)
Martti (panee hattunsa ja keppinsä pois.) Ah, koko maailmata luulisi
paistinuuniksi. -- No, eiköhän se vähä ilahuta Hannaa, kun saa kuulla
toivotuksensa käyvän toteen.
Hanna (tulee olut tuoppi kädessä.) Täss' on nyt! Ahaa, mut ei sitä
paikalla saa juoda variinsa. Istukaatte nyt ensin. Kas niin -- ja nyt
vaan kolme nielausta -- trbruu! ei nyt enää -- koht'sillään saatte
enemmän.
Martti. Ahaa, Hanna, jopa sinä näytät taivuttelevan minua oman kyöttisi
alle.
Hanna. Jumala varjelkoon, isäntä kulta, minua semmoisesta; minä vaan
pidän huolta teidän omasta terveydestänne.
Martti (kummeksien.) Minkä tähden sin' et enää minua sinuttele, mutta
teittelet vaan yhä?
Hanna. Min' olen sitä seikkaa punninnut sillä keinoin, että se ei ole
minulle soveliasta ennen vihkimistämme.
Martti. No, tuhat tulimainen! Kohtahan me jo vihillekin menemme.
Hanna. Vai niin? Min' olen päättänyt, etten ennen tule teille
emännäksi, kuin tuo rakas poikanne Kalle on nainut. -- Vaan kyllähän
neuvo tuuleen tulee kunhan veneen vesille saapi.
Martti. Hum! Hum!
Hanna. Voi hyvä Jumala kuitenki, ihmiset jo työntävät päitänsä yhteen
ja nauraa virnottavat kämmeniänsä taputellen. Ah, jos ne vielä
luullevat minusta pahaa, niin minun täytyy itkeä silmät päästäni puhki
ja morsius puvun sijaan saatte vaan hankkia minulle kuolin-vaatteet.
(Purskahtaa itkemään.)
Martti. No, no, Hanna kulta, elä nyt itke. Minulla on sinulle
hyvin suloinen ja hyvä sanoma. Kappas tätä, Hanna, kappas tätä
rahalompakkota!
(Ottaa poveltansa ison punaisen lompakon, joka on rahaa täynnä.)
Hanna. No?
Martti. Siinä on neljäkymmentä tuhatta markkaa kauniita seteleitä.
Hanna. Mitäs sillä tarkoitetaan?
Martti. Niin totta koira vieköön. Minä möin taloni ja tilani
kirjoineen, karjoineen. Kauppa tehtiin naapurini Pullosen luona. Talon
ostajat olivat kauppiaita kaupungista sekä maksoivat samassa
kauppasumman kauniisti; ne eivät tinkineet yhtään, eivätkä tahtoneet
vitkoitellen maksaa. Minusta oli se itsestäniki kummaa. Asia oli jo
noin viikon päivät sitten alulla, vaan min' en virkkanut sinulle
mitään, sillä minun teki mieleni sinua nyt äkkeään ilahuttamaan.
Hanna. Minuako ilahuttamaan? Ah, kylläpä se ilahuttaakin, min' en
ymmärrä vielä mitään.
Martti. Kultaiseni! Nousevalla viikolla me muutamme kaupunkiin ja
siellä me häämmeki pidämme.
Hanna. Mitenkä? Kaupunkiinko? Häitämmekö pitämään? Ah sitä riemua! Ah
sinä rakas Martti kultani, siitä minun pitää suuteleman sinua tuhansin
kerroin.
(Syleilee häntä rakkaasti.)
Martti. No, no, johan sinä, herttaiseni, rutistat minut kuolijaksi!
Hanna. Hih! kaupunkiin! Kas nythän minun toivoni toteuntuu -- ei, riemu
särkee sydämeni. Vaan mitenkäs se talon kauppa niin sukkelaan tapahtui?
Martti. Esinnäkin sen tähden kun sinä, Hanna kulta, pyysit minua
muuttamaan kanssasi kaupunkiin, ja kun nyt oli niin hyvä tilaisuus
myydä talouteni, ja viimeksi Ollin tautta. Josko olemmeki veljekset,
niin emme kuitenkaan voisi elää yksissä, ja koska se nyt on täällä
jälleen, niin minulla ei olisi enää rauhallista hetkeä. Minua hävettää
olla semmoisen rentun veljenä. Annappas nyt vaan paperia, kynä ja
mustetta, niin mä pistän lukunumerot muistokirjaani.
(Laskee rahalompakon kädestään pöydälle.)
Hanna. Kyllä, kyllä, minä tuon ihan paikalla kaikki-tyyni ja olen
sitten apuna.
Martti. Kuuleppas Hanna vielä; se on myös hyvä Kallen tähden, että möin
talouteni. Nyt sen hulivilin täytyy viimenki ryhtyä järkinäiseen
tuumaan. Vallesmanni antaa tyttärensä mukana mennä vuonna langoltaan
perimänsä talon, minä annan sitte vielä sievoisen summan. Niin tuleehan
niille nuorille sitte sievä talous. Nykyjään Kalle vaan juoksentelee ja
laiskuttelee päiväkaudet -- -- luulenpa tuon Lauranki vielä sen päätä
viiraavan.
Hanna (sukkelaan.) No, Lauran luonahan Kalle onki päiväkaudet.
Martti (hämmästyen.) Hä!?
Hanna (olevinaan hyvin hämmillä.) Herra Jumala, mitä minä nyt
sanoinkaan? Min' en tahdo olla mitään sanoneena -- en Jumalan tähden,
en niin mitään.
Martti. Ei niin, Hanna; kuin tietänet jotakin, niin elä salaa minulta
mitään -- vieläkö se hylkiö kiellettyäniki haastelee sen tyttö lämiskön
kanssa?
Hanna. Martti kultani, elä häneen suutu -- vaan olenhan minä
velvollinen sanomaan sinulle kaikki?
Martti. Se nyt on tietty.
Hanna. Niinpä minä nyt sanon sen, että Kalle on jo viikon päivät
oleskellut Olli Miettisen ja sen tyttären luona ja on siellä aivan
tälläkin hetkellä.
Martti. Tuhat tulimainen! Mistä sinä sen tiedät?
Hanna (hämmillä.) Minä -- niin -- tuota. -- Lähtiessänsä sanoi Kalle
minulle -- niin, niin oikein Arolleppa se sanoikin, menevänsä Ollin
luo.
Martti. Sydämeni kuohuu jo vimmasta. Vai vielä se riiviö juoksentelee
siellä. Mutta malta, malta, ihan paikalla minä lähden sinne väliin
ukkosena jyrisemään.
Hanna. Hyväinen aika! Elä toki Martti kulta mene. Sinä vaan suuttuisit
siellä kovin pahoin.
Martti (innokkaasti.) Minua suututtaa jo kyllä. Vai se mierossa
juokseva viuluttaja nyt mielii onkia minulta pojan tyttärelleen?
Luuleeko hän tulevansa keloilemaan tähän lämpöiseen pesään, vai
tahtonee hän tehdä Kallestakin viuluniekan ja kiertolaisen? Missä
hattuni ja keppini ovat? Ihan paikalla lähden sinne.
Hanna. Eihän sinun tarvitse mennä sinne -- tässä on hattu ja keppi.
Martti (vihoissaan.) Malttakaattehan vähä. -- Kyllä te opitte tuntemaan
Martin.
(Tahtoo mennä.)
Hanna. Rakas Martti kultani!