Hanna (oletellen). No -- -- sinä rakas Martti kultani!
Martti (iloissaan). Kas niin -- ja sillä olkoot huoleni Kallesta
hitolla, annapa nyt vaan pikku muisku!
Hanna. Aivan mielelläni!
(Syleilee ja suutelee vanhusta).
Martti (muiskusta säikähtäen). Totta koira vieköön, eiköhän se hulivili
ole tuolla aidan takana meitä katsomassa? (Juosta keputtelee aidan
luo). Ahaa, vieraamme näkyvät jo tulevan. Mutta tuhatta laivaa! nyt on
Kalle juossut tiehensä. Mitä minä nyt Neilikalle sanon? -- Tänään oli
kihlaus tapahtuva, sen tähden kaikki koristukset!
Hanna. Kyllähän sanoja löydämme -- ja ehkäpä Kalleki tulee takaisin.
Viides kohtaus.
(Entiset. Vallesmanni Neilikka ja tyttärensä Laura.
Mies- ja vaimo-väkeä, Turunen ja pari muuta soittoniekkaa
tulevat ilomielin portista sisään.)
Neilikka. Eläköön syntymäpäivän lapsi! Terveyttä ja siunausta vaan
taloon!
Martti. Kiitän nöyrimmästi, herra vallesmanni! Terve tulemastanne hyvät
naapurit!
Kaikki. Me toivotamme onnea! Jumala siunatkoon isäntätä!
Martti. No, Lotta neitoseni, niinhän te näytätte terveeltä ja
iloiselta, kuin tammen terho!
Lotta (joka näyttää hyvin tuhmalta ja on tavattomasti koreissa
vaatteissaan, niijata jupasuttaa). No niin!
Martti. Ja te olette laittautuneet niin koreeksl!
Lotta (niijaten). No niin!
Martti. Istukaatte hyvät naapurit; ja olkaatte kuin kotonanne.
Iloitkaatte, tanssikaatte, juokaatte. Hanna, Leena, Jaakko, tuokaatte
vieraille juomia, niin että pöytä ruskaa!
Turunen (palvelijoille). Ja elkäätte suinkaan unhottako soittoniekkoja!
Neilikka. Mutta missäs Kalle piiloittelekse? Tyttäreni on jo häntä --
tuota leikkitoveriansa kysynyt. Eikö niin, Lotta?
Lotta. Ei!
Martti (hämmästyksissään). Mihinkä se lie pistäynnä; eikö tuo kohta
tullekkin.
Neilikka (muristen). Olisihan se voinut olla kotonakin.
Kuudes kohtaus.
(Entiset. Pullonen tulee kiireesti esiin.)
Pullonen. Hyvä päivä, naapurit! Hyvä päivä, kummi Miettinen; minä tuon
teille uusia sanomia, joista ette ole voineet uneksiakkaan.
Martti. No mitä?
Pullonen. Entäs nyt, kuin veljenne Olli on taas näillä seuduin.
Kaikki (ovat jo Pullosen ympärille kokoontuneet). Olli? Viuluniekkako?
Martti (hämmästyksissään). Hoh, naapuri, nyt olen kuin Ukkosen lyömä!
Etköhän pannekkin leikkiäsi!
Pullonen. Mitäpä siinä lie leikin sijaa? Liekkö neljännes tuntia siitä
kuin Olli tuli kestikievariin, repaleissaan ja kurjamaisna, niinkuin
lähtiessäänki viisitoista vuotta takaisin. Kestikievarin emäntä oli sen
kertonut eukolleni Liisalle ja minä tulin tänne juoksujalassa sitä
uutta sanomata ilmoittamaan.
Martti (voipi tuskin hämmästyksestään tointua). Olli! Että se tohtii
taas tulla tähän kylään!
Neilikka. Onpa se minustaki vähä kummallista.
Turunen. Olispa soma tietääkseni, mitä tuo nuorikko on oppinut
soittamaan viulullaan -- ei sillä juuri ollut viuluniekan lahjoja
koskaan -- oli vaan tietävinänsä kaikki paremmin kuin meikäläiset,
jotka kuitenki olemme soitannon tuntijoita.
Martti (jonka hämmästys muuttuu vihaksi). Ja joskopa hän soittaisikin,
kuin Enkelit taivaassa -- niin ainakin on työmies parempi kuin kaduilla
soittelija.
Turunen (itsekseen). Tuohan on vasta pässin pää! (Nousee toisten
soittoniekkain kanssa istuinpötykkään.)
Neilikka. Te luullakseni oikaisette häntä tarpeeksi asti, jos hän
rohkenee tulla teidän huoneesenne.
Martti. Luottakaatte siihen. Minä teen hänelle niin kuin isä
vainajammekin.
Neilikka. Siinä teette naapuri aivan oikein. Semmoinen maankulkija
tuottaa vaan häväistystä taloon ja häväistystä kaikille, jotka teidän
kanssanne yhteyteen antautuvat. Eikö niin Lotta?
Lotta. No niin!
(Soittoniekat alkavat silloin turuuttaa polskaa.)
Martti (itsekseen). Olli taas täällä -- missä minun on pääni? Ja tuo
Kalle poikani tekee minulle nyt tekoisensa, kuin ei tule
näköisällekkään.
Useammat pojat. Tanssimaan! Hei! Tanssimaan!
(Tungeikset tyttöinensä tanssia alkamaan).
Pullonen. Vähemmällä tuossa! syntymäpäivälapsen pitää tänä päivänä
alottaa tanssi. (Martille). Kummi hoi, teille tulee nyt kunnian tanssi.
Kaikki (iloissaan). Niinpä, niin, kummi Miettinen, teidän pitää
alottaman!
Martti (naurussa suin). No nythän on mänö mäntäissä, sukka toisessa
jalassa! (Lotalle). Suotteko minulle sen kunnian?
Lotta (niijaten). Miks' ei!
(Martti viepi Lottaa tanssimaan. Toiset parit seuraavat
jälestä. Tanssiminen alkaa mitä perempänä.)
Neilikka (vetää sillä aikaa Pullosen edustalle ja juttelee sen kanssa
sukkelasti niinkuin seuraa. Se on tietty että soitanto ja tanssiminen
tapahtuu hiljaisuudessa). Kuuleppas naapuri, nyt minä olen miettinyt
asiata; minä annan Kallelle tyttäreni Lotan.
Pullonen. Vaimoniki Liisa kehoittaa siihen.
Neilikka. Martti Miettinen on rahakas mies ja sen poika on pulska ja
uuttera nuorukainen. Ellei nyt Ollia vaan olisi.
Pullonen. Niinpä se meidänki Liisa sanoo.
Neilikka. Minä luulen kuitenki, ettei Olli tohdi tulla veljensä silmäin
alle.
(Sillä erää kuuluu muutamia kimakoita viulun ääniä portin
takaa. Tanssijat säikäytävät ja hälisten: "Mitä se on?
Mitä nyt?" jakautuvat ne kumpaiselleki puolelle. Polskan
soitanto taukoutuu. Portista tulee viuluniekka Olli esiin.
Hänellä on varrettomat kengät jalassa, lyhyt harmaa nuttu
päällä, leveälahkeiset housut, leveä nahkavyö vyöllä,
huivi kaulassa, paidan kaitaista kaulusta tapaillen; ja
vanha huopahattu päässä. Viulu kädessä, roka toisessa
seisahtuu hän käsiänsä levittäen.)
Seitsemäs kohtaus.
(Entiset. Olli.)
Olli. Hivoo! Kas niin! Hih, kuin on hupaista!
Kaikki (vähän aikaa hämmillä ja kummastellen katseltuansa). Olli! Olli!
Olli. Aivan niin, viuluniekka Olli. Jumala siunatkoon sinua Martti
veikkoni! (Yrittää syleilemään Marttia, mutta tämäpä ei salli sitä).
Ahaa, nyt on sinun nimipäiväsi ja minun pitää siis ensin toivottaa
sinulle onnea -- malta, malta, nyt saat kuulla soman laulun:
(Laulaa sävelellä kuin: Mun muistuu mieleheni nyt:)
No Jumalapa jatkakoon
Sun veikko vuosiais.
Tää viuluni nyt vinkukoon
Ja surut sulta sortakoon,
Kun suot mun suojahais.
Martti. Kas niin, naapurit! Eikö se nyt ole Olli ihan elävänä, taaskin
pyrkimässä luokseni tuota kirottua viuluansa vinguttamaan!
Pullonen. Olli, totta koira vieköön, se onki, ja ihan niin löyhkänä
kuin ennenki.
Neilikka. Nyt se narri tekee värsyjäkin.
Hanna (inhotellen). Mutta kovin repaleissaanpa se nyt on. Antakaatte,
herra kulta, tuolle kurjalle joku lantti.
Martti. Onpa se koko kunnia kylällemme, että tuo Olli herra on taas
täällä. No mitähän tuo nyt toimittanee?
Olli (tuikeesti katseltuansa puhujoita). Mitäkö minä toimitan?
(iloisena viuluansa koputellen) Minä vaan kuleksin ja soittelen pitkin
maailmata.
Martti (ylenkatseella). Onpa se kaunis virkine.
Olli. Kaunis ja kultainen! Rakastathan sinäki soitantoa, koska sinulla
on soittoniekkoja tuolla yläällä istua kakottamassa.
Turunen (istuimelta huutaen). Ohoh, Olli kulta, eläpä toki vetäykään
vertaiseksemme.
Olli. Hahhahhah! -- Pappa Turunenhan se näänmä onki! No vieläpähän
vanhuskin elää. Martti veikkoni, sinäpä vasta miekkoinen olet; kun
Turunen nyt säveltää, niin ei sinulla vielä huomenna ole yhtään rottaa
talossasi.
Turunen (vimmastuneena). Kappas tuota ryökälettä miten se nyt parjaa
minua!
Olli (asuinhuonetta katsellen). Tuo vanha tuttu tupa seisoo vielä yhtä
ystävällisenä, kuin viisitoista vuotta takaperinki; mutta, näyttääpä
siellä (Hannalle pilkoitellen) olevan somia asukkaita! (Käännäkse ja
näkee Pullosen). Ja onpahan naapuri Pullonenki vielä elossa! Hei,
vieläkö eukkonne Liisa elää? Oikein; hahahaa, -- tervehän se onki kuin
karhu -- koskahan otsassanne on mustelma. (Näkee vallesmannin.) Ahah
nöyrin palvelianne, korkeasti kunnioitettava herra vallesmanni, onpa
teillä koko mahan köllönen -- (puksauttaa kädellänsä Neilikan paksuun
mahaan). Lie siihen jo monta talonpojan sijan lapetta sulanut.
Neilikka (julmana). Martti hoi, annatteko te tuommoisen heittiön
parjata ja puukkia vieraitanne?
Olli (somasti). No, no! Elkäätte toki suuttuko! Kun minua entisenä
Ollina pidätte, niin minä tervehdin teitä entisen Ollin tavalla. --
Mutta minä olenki uusi Olli -- ja sen minä vielä näytän, -- kunhan tuo
rakas veikkoni Martti ensin ottaa minut huoneesensa ja tyydyttää
nälkäisen mahani.
Martti (vihassa). Vai niin? Luuletko sinä minua semmoiseksi narriksi
että ottaisin mieron hylkyläisen? Sanokaatte nyt, naapurini, voipiko
kukaan vaatia sitä minulta.
Kaikki (yht'aikaa). Jumala varjelkoon! naapuri! Vai mieron hylkyläinen.
Ajakaatte hänet pois!
Olli (ei kuulevinansakaan mitä muut sanovat). Martti, eihän tuo liene
totta, että sinä tahdot ajaa nälkäisen veljesi pois isämme talosta?
Martti. Samasta talosta sysäsi isämmeki sinut ulos.
Olli (katkerasti naurahtaen). Tosihan se on -- hän sysäsi minut ulos,
sillä kun minä rakastin tätä (koputtaa viuluansa) enkä tahtonut siitä
luopua. -- Mutta muistathan Martti vielä äitimme, joka rakasti meitä
kumpaaki yhtäläisesti.
Martti (yhä julmempana). Niin äitimme? Vieläkö sinä sen rakkaudesta
kerskaat? Eikö sinun räähkyytesi vienyt sitä hautaan?
Olli (huutamalla). Veli hoi!
Martti. Minä en ole sinun veljesi. Pois minun talostani. Jos sinä
tahdot renkinä työn teolla rehellisesti ansaita päiväpalkkasi, niin
minä otan sinut ja sinulla ei pidä oleman puutetta; mutta kadulla
kitkuttajalle, mieron juoksijalle, joka on laittanut vanhempansa maan
poveen, ja jättänyt vaimonsa kuolemaan nälkään -- semmoiselle minun
oveni on lukittu, ja jos hän vaan tulee jälleen, niin minä ajatan hänet
kartanokoirilla tiehensä. -- -- Naapurit, elkäätte olko millännekään,
soittakaatte soittoniekat yläällä -- tanssimaan!
Kaikki. No ruvetkaamme tanssimaan!
Olli (seisoo hetken aikaa hämmästyneenä, ojentaa kätensä huutaen
kovasti.) Kirottu olkoon, joka liikahtaa paikaltaan! (Kaikki seisovat
kuin naulatut. Silloin hänen luontonsa nousee.) Vai laittanut
vanhempansa maan poveen? Vai jättänyt vaimonsa nälkään kuolemaan?
Pöllöt, kurjamaiset pöllöt! Te itse olitte syypäät kaikkeen pahuuteen,
te tahdoitte sammuttaa minussa sen kipenen, joka kuitenki Jumalan avuin
nyt liekkinä leimuaa. Te opetitte minua kiroilemaan, ja kirootte nytki
sitä Luojaa, joka minut on tehnyt semmoiseksi, kuin nyt olen! Niinpä
jää nyt, sinä, joka oman nälkäisen veljesi sysäät pois kynnykseltäsi.
-- Jää nyt, sinä olet viimeisen siteen väliltämme ratkaisnut -- jää nyt
-- ja Jumala sinua armahtakoon.
(Esirippu lankeaa hänen menemään kääntyissänsä.)
(Lyhyt väliaika.)
Toinen näytös.
(Köyhämäinen, mutta siisti huone Lauran kodissa. Perällä ovi,
vasemmalla puolen näyttäjöistä katsoin ikkuna, oikealla salpausseinä ja
siinä ovi, koommin vasemmalla rukki kuontaloineen ja sen luona jakkara;
ilta hämärä.)
Ensimäinen kohtaus.
Anni, vanha leski, istuu oikealla puolen pöydän ääressä
silmälasit päässä ja lukea juntustaa erästä kirjettä,
piplia pöydällä selällänsä.
Anni. Nyt olen jo senki seitsemän kertaa lukenut tämän kirjeen, enkä
sittenkään tiedä, lienenkö oikein lukenut. Kumma kun ei ne vielä ole
keksineet semmoisia koneita, joilla kaikki kirjeet painettaisiin niin
kuin pipliaki -- sittehän niistä saisi paremman selvän. (Lukee.)
"Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki kyläänne takaisin. Toivoni on silloin
tavata lapseni siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." Se nyt on
tietty! mitähän se mies minusta ajatteleekaan? "Mutta elkäätte virkkako
mitään tyttärelleni eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti. Olli
Miettisenne." Olla vaiti, -- olla vaiti -- ihan samalla lailla joka
kirjeessä. Ikään kuin minä olisin mikään kielen pieksäjä.
Toinen kohtaus.
(Anni. Laura tulee sivu-ovesta palava kyntteli kädessä.)
Laura. Tässä on nyt kyntteli.
(Laskee sen pöydälle).
Anni (kokee kätkeä kirjeen). No, mitenkä sinä taas lennät tänne?
Laura. Ka, mitä te nyt täti piiloittelette?
Anni. En mitään.
Laura. Vai niin, kirjeppä se näkyi olevanki.
Anni. No, kaikki sinä näetkin!
Laura. Minkä tähden te täti aina kätkette kirjeenne?
Anni. Kirjeenikö? Etköhän sinä Laura rukka nyt uneksi?
Laura. Eihän ne vaan liene rakkauden kirjeitä?
Anni. Hä! Rakkauden kirjeitäkö? Katsoppahan tuota pilkkakirvestä --
etkö pääse rukin ääreen, jotta saisit tuon rullan täyteen. -- Minun
pitää vielä lukea luku pipliasta loppuun asti. (Kohennakse Lauraan
melkein selin ja panee kirjeen sitte avonaiselle piplialle.)
Laura (istuu rukin ääreen ja kehrää; pikkuisen äänettä oltuaan.) Täti
kuulkaapas.
Anni. Hä?
Laura. Jopa siellä taas oli enemmän rahaa.
Anni. Missä?
Laura. Siellä nurkkahyllyssä. Siellä ei ollut eilen kuin kolme penniä
ja nyt siellä on jo markka.
Anni. Ah, eilen et liene oikein nähnytkään. Rahat lienevät olleet aivan
nurkassa. Mut sinä vaan rupatat etkä kehrää -- kyllä siellä ei kohta
olekkaan rahaa.
Laura. No, kehräänhän minä.
Anni (lukee itsekseen kirjettä). "Ehkäpä Anni kulta, kohta tulenki
kyläänne takaisin." (Kovasti.) Laura hoi!
Laura. Mitä nyt?
Anni. Sehän vasta lie iloisata, kuin yhtäkkiään näkee jälleen rakkaan
lemmityisensä, josta on niin kauvan ollut erillänsä.
Laura. Ihii, -- luulenpa minäki sen olevan mitä suloisinta. Seisooko
siinä pipliassa niin?
Anni. No sinähän olet hupakko -- aina sinä vaan naurattelet, pidä ennen
huolta rukistasi! (Lukee itsekseen). "Toivoni on silloin tavata lapseni
siveäksi ja siistiksi kasvatettuna tyttönä." (Kovasti.) Laura hoi!
Laura. Hm?
Anni. Sanoppas nyt, eikö Kalle ollut eilen täällä?
Laura. Oli kyllä. Käypihän se täällä joka päivä, niin kuin tiedätte.
Anni (torumalla). Se ei ole minusta ollenkaan mieluista. Siveän ja
siistin tytön ei tarvitse kovin paljo nuorten miesten kanssa haastella.
Laura. Mutta Kallepa rakastaa minua.
Anni. Ei se kuitenkaan ole soveliasta siveälle ja siistille tytölle.
Laura. Mitä te nyt, täti kulta, laskettelettekaan. Pidättehän itsekki
Kallen mieluisena, ja olettehan itse sanonut että se olisi soma, jos
Kalle ja minä menisimme yhteen.