Laura. No mitä?
Anni. Sen pitää kehrätä eikä aina hupattaa joutavia.
Laura (itsekseen). No, enhän minä vielä ole alkanutkaan.
Anni (lukee itsekseen). "Mutta elkäätte virkkako mitään tyttärelleni
eikä muillekkaan. Pää-asia on olla vaiti." (Kovasti.) Näätsen nyt
Laura, tässäki seisoo: "pää-asia on olla vaiti."
Laura. Missä se seisoo? Pipliassako?
Anni (pistää kirjeen sukkelasti piplian alle). Ah, mitä hupatosta.
Pipliassa se seisoo. (Nousee ylös). Pitää jo lähteäni makuusialle, kun
olen niin väsyksissä. Hyvää yötä, Laura, ja muistakkin nyt maata
mennessäsi sammuttaa kyntteli, sinä olet aina niin hajamielinen.
Laura (juosta kahittaa ottamaan kirjeen piplian alta). Täti, kirjeenne
unehtui.
Anni. Voi hyväinen aika! (sieppaa kirjeen käteensä). Noita nykyisiä
tyttöjä mitä hupakoita ne ovat! No, hyvää yötä.
(Menee sivu-ovesta ulos.)
Laura (yksinään). Tuosta tätistä min' en tule hullua hurskaammaksi --
se olettelekse päivä kauden niin salaisna, ja katsoo aina minuun niin
kummasti. Joska minä tietäisin, mitä niissä kirjeissä seisoo, joita
täti tuon tuossaki saapi. Kyllähän jo pari kertaa olisin voinut
lukeakkin, kun täti aina uneuttaa kirjeensä piiloon panematta; mutta
sellainen teko ei olisi oikea. Ja mistähän se niitä rahojakaan mahtanee
saada? -- nykyjään oli sillä taas muuan kultaraha -- -- -- mikäs se
oli? -- Eiköhän joku ikkunaan koputtanut?
Kolmas kohtaus.
(Laura. Kalle näytäkse ikkunasta.)
Kalle (hiljaisesti). Laura kultaiseni!
Laura. Ka Kalle! Mistä sinä näin myöhään tulet?
Kalle. Kuuleppas Laura, minulla on hyvin tärkeätä sanomista. Laskeppas
sisään.
Laura. Mutta eihän se nyt ole soveliasta, kun on jo melkein yö.
Kalle (malttamatoinna). Laske minut vaan sisään. Minä menen paikalla
jälleen. Asiani on mitä tärkeintä.
Laura. No, niinpä tule nyt!
(Aukaisee oven.)
Kalle (astuu sisään). Terve, terve, lemmityiseni!
Laura. Terve tultuasi Kalle. Vaan mikä sinulla nyt on? Kovinhan sinä
läähätät.
Kalle. Ah kultaiseni, elä nyt vaan säikähdä; minä tuon sinulle pahan
sanoman. Voi hyvä Jumala, tuskinpa voinen kielin kertoakkaan.
Laura. Puhu nyt vaan.
Kalle. Kuuleppas Laura kulta, isäni tahtoo kiveen kovaan, että -- että
minun pitää naida.
Laura. Naidakko.
Kalle. Ja tiedätkö kenen? Tuon vallesmannin tuhman Lotan.
Laura. Ah, kun olin jo kaatua säikäyksestä! Mutta etkös ole sanonut
rakastavasi minua?
Kalle. Olen kyllä. Sitä ei isäni tahtonut kuullakkaan. Hän julmistui
kovin, panetteli isääsi ja penäsi, että minun pitää ottaman Lotta.
Laura (itkussa suin). Ah, se särkee minulta sydämen.
Kalle (itkuissaan). Ja minulta aikoi isä ruhtoa kylkiluut poikki. Se on
vielä inhottavampaa.
Laura. Voi onnettomuutta!
Kalle. Lienee se koko näös, kun me kumpainenki sillä keinoin särjetyinä
maleksimme. Voi armias Jumala kuitenki!
Laura. Tuotahan min' olen jo aavistellutkin. Nälkää ja kurjuutta ja
kaikkia minä ennen kärsisin, ja tekisin työtä päivät päästään; mutta
ajatellessani sinun naivan toisen -- täytyy minun kuolla.
(Vaipuu Kallen rintaa vasten.)
Kalle. No kultaiseni, ole nyt hyvässä turvassa -- muista min' en huoli,
vaikka isäni päällänsä peppuroikoon -- -- sen min' olen jo hänelle
sanonutkin ja siitä päätöksestä min' en luovu.
Laura (pyyhkii silmiään). No se on edes muutama lohdutus.
Kalle. Tiedätkös, ei se asia minua niinkään kovin paina -- vaan
juostessani tänne johtui mieleeni se kylkiluiden ruhtominen, ja se
minua varisti niin paljo -- johan min' olen aika mies ja isä kuitenki
käyttää semmoisia lauseita -- ruhtoa kylkiluut! Tuhat tulimainen!
Laura. No koska se ei ole niinkään vaarallista, niin minkä tähden sinä
minua sillä lailla säikytät?
Kalle. On se Lotan juttu kuitenki tuhma pula. Mutta kuuleppas Laura,
minusta tuntuu vaan, että meidän täytyy päästä kaikista pulista ja
viimenki koitua pariksi.
Laura. Niin se minustaki tuntuu -- min' olin koko päivän niin
ilomielellä -- se merkitsee aina jotaki hyvää edeskäsin. Ja minä näin
vielä niin kaunista unta mennä yönä --
Kalle. Ah Laura kulta, kuinka sin' olet onnellinen, sinull' on aina
niin kauniita unia --
Laura. Minä istuin -- näät unissani -- aivan yksinäni tässä huoneessa
ja olin hyvin huolissani; sillä vanhempani olivat kuolleet eikä
sinuakaan näkynyt, ja se oli niin yksinäistä ja minä itkin katkerasti.
Silloin muuttui kaikki yht'äkkiään valoisaksi, huone suureni
suurenemistaan ja min' olin kuin taivaassa. -- Kaikki näytti niin
siniseltä ja kuulakalta, joka paikassa oli kulta tähtiä ja hyvin monta
enkeliä, niin kuin kirkon alttaritaulussakin -- ne katsoivat minuun, ja
se minusta tuntui niin viehättävältä ja suloiselta, kuin joku suuri
onni olisi minua kohdannut. Eikö niin, se uni merkitsee hyvää? --
Minkäslaista unta sinä näit?
Kalle. Maltappahan! aivan oikein -- minä näin unta hyvin pitkästä
makkarasta, -- se -- näät -- merkitsee, että siitä Lotan jutusta tulee
vaan pitkä makkara. -- Mutta nyt minun täytyy jo lähteä. Hyvästi nyt,
Laura kultaiseni, luota vaan uskollisuuteeni, sinua minä rakastan!
Laura. Niin kuin minäki sinua -- minuun saat luottaa.
Kalle. Eläkä huoli murehtia, josko meidän täytyneekin odottaa, niin
pitää meidän kuitenki saada toisemme puolisoksi.
Laura. Se nyt on tietty -- ja vaikka minun pitäisi odottaa sata vuotta.
-- Mutta mene nyt, Kalle kulta, jo.
Kalle. Menenhän minä, mutta huomenna tulen jälleen. Jumalan haltuun
kultaiseni, ja pidä minut rakkaana.
Laura. Aina, aina! Hyvästi, Kalle, hyvästi!
(Kalle menee; Laura seuraa häntä ovelle.)
Kalle (pikkuisen ajan perästä vielä ovesta pilkistäen.) Hyvästi, Laura,
hyvästi!
Laura. Hyvästi!
Kalle (ikkunasta.) Hyvää yötä!
Laura (juoksee ikkunaan.) Hyvää yötä! (äänettömyys.) Nyt se on
poikessa, ja nyt minulla ei enää ole uskallusta. Hänenkö pitäisi naiman
toinen ja minun jäämän yksinäni? Sh, sepä minun kuolettaisi. Armias
Jumala, ethän tuota toki tahtone? rakas taivaallinen isä! eihän minulla
ole koko maailmassa muita kuin Kalle, -- elä, taivaan herra, ota
minulta Kalleani! -- -- Minua niin huolettaa -- -- nyt lähden jo
vuoteelleni surujani nukkumalla poistamaan -- -- jos vaan voinen
nukkua. --
Neljäs kohtaus.
(Laura. Olli jo vähää ennen sisään tulleena.)
Olli (rykäisten.) Köyhä matkamies rukoilee nyt yösiaa!
Laura (säikähtäneenä huutaen.) Ai Jeesus, kuinka te minua säikäytitte.
Olli (tylysti.) Elkäätte hyvä neitsyt pahastuko. Pitkällisesti sisälle
pyrkivää käsketään usein pois; sen tähden minä tulen näin suoraan
mitään virkkamatta.
Laura. Te olette kovin rohkea mies, ettekä tiedä, kuinka sopimatointa
on koputtamatta tulla sisään, varsinkin -- --
Olli. Vaimonpuolen luokse -- tahtonette sanoa. Hm, voipi olla niinki,
että olen rohkea mies, mutta näinpä minä vast'ikään ovestanne tulevan
toisenki miehen. -- --
Laura (sukkelaan.) Se oli sulhaiseni.
Olli (uskotellen.) Sulhaisennekko?! Hy, kuinka sukkelaan nykyiset
tyttäret löytävät sanoja!
Laura. Mitä te hymyilette? Ettehän vaan epäille?
Olli. Eikö vähä. Minusta vaan oli kummaa, kuinka sillä miehellä --
sulhaisellanne piti sanoakseni -- oli, minut nähtyänsä, niin kiire
piiloittelemaansa, tahikka kuinka se taaksensa pälyen, ikään kuin olisi
hänellä ollut paha omatunto, juosta töppöili risukokoin ja pensasten
yli.
Laura. Ja siitäkö te nyt ajattelette pahaa? Elkäätte toki siitä luulko
mitään pahaa!
Olli. Hm, eipä minun kyllä sitä pitäisi, vaan se näkemäni -- mutta
mitäpä se minua liikuttanee, min' en tarvitse tietää koko seikkaa.
Laura (sukkelaan.) Enkä minäkään tarvitse sitä teille selittää: mutta
minun pitää kuitenki, ettei kukaan ajatteleisi minusta mitään pahaa.
-- -- Se nuorukainen, jonka näitte, on setäni poika, Kalle Miettinen,
ja me olemme luvanneet toisillemme tehdä naimiskaupan. Kallen isä on
kuitenki sitä vastaan ja tahtoo antaa hänelle rikkaan emännän, ja sitä
Kalle nyt kävi täällä sanomassa minulle ja lupasi olla minulle
uskollinen ja minä myös hänelle, vaikka mikä olkoon, ja siinä on nyt
kaikki. (Hengittäen.) Uskotteko minua nyt?
Olli (katsoo häneen pitkään.) Kyllä uskon jo!
Laura. Miksikä te katsotte minuun niin kummasti?
Olli (itsekseen.) Lapsi kurja -- paraasen aikaanpa tulinki.
Laura. No, ettekö voi vastata? Mitä te oikeastaan tahdotte?
Olli. Niin, mitäkö tahdon -- en muuta, kuin pyytää teiltä yösijaa.
Nurmikko on nyt tuolla ulkona niin kasteinen, että tää nuttuni voisi
pilautua. Neitsyt kulta, eikö teillä ole minulle jotakin yösijaa
huoneessanne?
Laura. Tuvan lakassa on kuivia lehtiä, siellä voitte maata. Mutta ensin
minun pitää tuoda teille ruokaa -- jos teillä lienee nälkä.
Olli. Kiitoksia, lapsi kulta, vast'ikään söin palaisen leipää ja olen
nyt ravittu. Mutta yösijan otan ilolla vastaan, sillä minua väsyttää
niin pitkän matkan kulettuani.
Laura! Sanokaatte kuitenki ensin, kuka oikeastaan olette!
Olli. Rakas lapseni! Kukako olen? -- Minä olen sangen suuri mies enkä
kuitenkaan paljon minkään arvoinen. -- Aurinko, kuu ja tähdet
palvelevat minua ja nöyryyttävät itsensä sanani mukaan. -- Ihmiset
ainoastaan eivät minusta pidä mitään. Taikojani tekemällä nousee
minulle kulta-aarteita ja hohto-kiviä maan povesta ja meren syvyydestä
-- ja kumminkin olen iloinen, kuin minulle viskataan joku penni. Pääni
on täynnänsä tuhansia satuja, sydämeni myös kummallista harrastusta --
mutta mahani on usein tyhjä. Koko maan piiri kaikin vuorinensa,
merinensä, kukkinensa, kasvinensa on omani -- ja kuitenki minä kerjäten
rukoilen yösijaa. Minä olen maailman kuningas, taikka -- jos niin
tahdotte -- mieron kulkija.
Laura (kummeksien.) Minusta näytätte puhuvan sekasotkuja, tahikka vaan
pilkannette minua. Min' en ymmärrä teitä ollenkaan.
Olli. Tuo pikkuinen päänne ei ymmärrä minua. Niinpä suokaatte nyt
puhuakseni sydämellenne sellaista kieltä, jota kaikki hyvät ihmiset
ymmärtävät. Kuunnelkaatte nyt vaan!
(Laulaa sävelellä kuin: tuoll' on mun kultani, j.n.e.).
Oon viuluniekka
En houkko, en hurja,
Mut huoneeton, hoikka
Ja kulkeva kurja.
Mä laulan ja soitan
Ja leipäni voitan
Ja kiitän Jumalaa.
Mulla on yllä
Nyt ainoa nuttu,
Mut viuluni kyllä
Jo maailman tuttu;
Se kanssani laulaa
Ja itkee ja nauraa;
Se on mun ystäväin.
Viimen kun laulu
Jo suustani lakkaa,
Ja kun tämä viulu
Jo kielittä makaa,
Niin kaikki on turha,
Ja Tuonelan tarha
Mun viuluniekan saa.
(Äänettömyys.)
Olli (Lauralle, joka on nyyhkien kätkenyt kasvonsa.) Ka, itkettekö te,
rakas lapseni?
Laura (vesissä silmin.) Täytyyhän minun itkeä. Laulunne muistutti
minulle isääni.
Olli. Niin isäänne?
Laura. Hänki oli köyhä viuluniekka ja kuleksi pitkin maailmata.
Olli. Te varmaanki rakastitte isäänne?
Laura. Rakastan minä häntä nytki, vaikka tuskin enää tuntisinkaan.
Olli. Tuskinko tuntisittekaan?
Laura. Hän lähti jo piennä ollessani ja ainoastaan pikkuisen muistan
vielä sitä aikaa. Isäni oli viuluniekka kylässämme, vanhempansa olivat
hänet hyljänneet ja hän oli sangen köyhä. Tuo vanha Anni täti, jonka
luona nyt asun, on usein kertonut minulle, että äitilläni montaki
kertaa ei ole ollut antaa minulle leipää, kun olin nälissäni
itkenyt. -- -- Äiti kuoli. -- -- Ja sen minä vielä muistan niin kuin
tämänki päivän, kuinka se tuolla kammarissa makasi olilla niin kalveana
ja kylmänä. Mutta minä vaan luulin sen nukkuvan ja nykötin vieressä
polvillani ja Anni täti toi minulle kukkia, antaakseni ne äitille
hautaan. Ja sen minä vielä muistan, että isä silloin tuli äitivainaan
ääreen ja nyyhki kovasti äitiä syleillen ja itki ja huusi: "Liisa, elä
mene pois! Liisa, jää luokseni!"
Olli (itsekseen, hyvin liikutettuna.) Liisa kultani!
Laura. Hän suuteli sitten minua, jätti minut Anni tätin huomaan ja meni
maailmalle. Kuu paistoi silloin kirkkaasti ja laulurastas viserteli
niin kovasti ikkunan takana, että minä pahastuin, luullen sen
herättävän äitin nukkumasta, -- ja ulkona soitti isä vielä kerran
viuluansa -- sen ääni vaikeni vaikenemistansa -- ja silloin ne veivät
äitiniki pois -- ja minä jäin yksinäni -- aivan yksinäni --
(Hiiskahtamattomuus.)
Olli. Ja ettekö ole sen koommin kuullut isästänne mitään?
Laura. En mitään!
Olli. Lienee jo kuollut.
Laura. Joska minä vaan tietäisin, missä hän makaa, niin veisinmähän
kukkia hänenki haudallensa.
Olli. Vaan eikös se ole mokoma heittiö, kun on kokonaan uneuttanut
lapsensa?
Laura (vihassa.) Hyi teitä! Puhutteko tekin niin kuin muut? Isäni ei
ole heittiö, sanokaatpa muutki mitä tahansa. Min' olen nähnyt hänen
itkevän ja kuullut hänen huutavan: "Liisa, elä mene pois! Liisa, jää
luokseni!" Sen tiedän varmaan, ettei hän ole heittiö.
Olli. Hän ehkä tulee takaisinki, köyhänä, kurjana kerjäten!
Laura (innossaan.) Niinpä minä tekisin hänen edestänsä työtä, hoitaisin
häntä, jotta hän saisi rauhan vanhoilla päivillään. Tahi jos hän
tahtoisi mennä jälleen pitkin maailmata vaeltamaan, lähtisin minäkin
mukaan, ja opetteleisin harppua, niin kuin olen kaupungin torilla
nähnyt monenki tyttären tekevän -- ja isälläni ei olisi mitään
puutetta.
Olli (liikutuksiansa hilliten.) Niin soittamaan harppua? Hahhaa! Mieron
kuleksimista, aivan niin!
Laura (vihaisesti katsoen.) Mitä se teitä liikuttaa? (Puheensa
keskeyttäen.) Mutta nyt on jo myöhä, minä pistän lyhtiin tulen ja
lähden saattaman teitä makuusijallenne. (Ottaa lyhdin ja sytyttää siinä
olevan kynttelinpään pöydällä palavasta kynttelistä, jonka hän
sammuttaa.) Tulkaatte nyt!
Olli (ei enää voiden liikutuksiansa hallita.) Niin soittamaan harppua,
-- kaupunkien torilla ja mieron tiellä? Tahtoisitko sinä Laura sillä
keinoin auttaa isääsi?
Laura (kummeksien.) Mistä te tiedätte nimeni?
Olli. Sitä en koskaan ole unhottanut. Joka paikassa vaeltaessani, joko
metsissä ja kedoilla, tahi kaupunkiloissa ja kylissä olen sitä
muistutellut sydämessäni ja lauluissani. Voisiko isä unhottaa lapsensa
nimen? Laura, isäsi on tullut takaisin -- tässä se nyt on -- -- -- minä
olen isäsi! -- --
Laura (pudottaa lyhdin parkaisten ja nuukahtaa isänsä rintaa vasten.)
Isäni!
(Kyntteli sammuu, ikkunasta paistaa kuu selkeästi,
Laura ja Olli ovat sylitysten, vieno soitanto alkaa
kuulua näytöksen loppuun asti.)
Olli. Elä virka mitään. -- Kyynelesi puhuvat. Kuuletko? Laulurastas
visertelee taas tuolla ulkona ja kuu paistaa nyt ikkunan lävitse niin
kuin silloinkin ja kaikki on nyt rauhallista. -- Äitisi näkee nyt
meidät ja on luonamme. (Puhuvinaan puolisolleen.) Näet sen, Liisa, näet
sen -- min' en ole enää köyhä viuluniekka -- min' olen löytänyt
sydämen, joka minua rakastaa -- min' olen rikas mies! --
(Esirippu lankeaa.)
Toinen lohko.
Taide jo työ.
(Yhdessä näytöksessä.)
Kolmas näytös.
(Asuinhuone Martin talossa. Vasemmalla puolen näyttäjöistä päin
sivu-ovi ja ikkuna. Oikealla iso vanhanmallinen kaappi. Huonekalut
osoittavat rikkautta.)
Ensimäinen kohtaus.
(Hanna kävelee rauhatoinna edestakaisin,
ollen nyt kaupunkilaisessa puvussa.)
Hanna. Kauvanpa se Aro viipyykin. Kuinhan se ei vaan viettäisi taas
aikaansa uneksimisessa. Kahdeksaan päivään, sitte kuin se vanha
viuluniekka kotiutui, on Kallea tuskin näkynytkään kotona. Se varmaanki
viettää päivänsä viuluniekan tyttären luona ja vanhus myöntyy siihen
rakkauteen. Jospa sen vaan saisin tarkoin tietää, ja siten näyttää
Martille, että poikansa vielä yhä kiikkuu siinä tytössä -- kas siitäpä
minulle olisi suuri etu. Kenties jäisin minä Martin omaisuuden ainoaksi
perilliseksi; sillä niin kuin asiat nyt ovat, niin Kalle perii kerran
kaikkityyni, vaikka minusta tulisikin Martin emäntä, ja rahat menisivät
siis minulta kuin tina tuhkaan. Jos vaan tietäisin -- ahaa, Aro jo
tuopikin minulle muutamia tietoja.
Toinen kohtaus.
(Hanna. Aro tulee sisään alla päin ja kädet taskuissa.)
Hanna. Viimenki! Tuossahan sin' olet nyt Aro.
Aro. Niin olen!
Hanna. No sanoppas nyt, mitenkä se oli?
Aro (hämmillä.) Mikä?
Hanna. Mikäkö? -- No etkös sinä tule Ollin tuvalta?
Aro. Niin. Sinnehän sinä minut laitoit kurkkumaan ja kuuntelemaan.
Hanna. Hyi! Vai kurkkumaan ja kuuntelemaan -- miksikä sinä niin puhut?
Aro. Mitä se tekee? Käske minua joltakulta henkeä nitistämään -- käske
vaan -- ja minä teen sen.
Hanna. No nyt asiaan, -- mitäs näit?
Aro. Minä mennä hiipettelin tuvan ikkunan taakse ja katsoin sisään.
Laura istui siellä rukkinsa ääressä ja vanhus tämän lähellä -- hänellä
oli viulu polvien välissä ja hän käänteli sen tappia.