Aro. Paikalla! (Menee vasemmalle puolelle, katsoen Hannaan, joka
käännäikse hänestä).
Kalle (katsoo kummeksien Aron silmäelemistä). Ahaa, mitähän sinä,
Hanna, Aron kanssa juttelit? Se näkyi katsovan sinuun kummasti!
Hanna. Mistäpä minä tiennen, mitä tuo löyhkä puhunee.
Kalle. Luulenpa hänen rakastuneen sinuun, Hanna!
Hanna. Entäs sitten? Kylläpä silloin olisi tekemistä, jos kajoisi
kaikkiin, jotka meihin rakastuvat.
Kalle. Sinuna minä ottaisin Aron miehekseni, se on siivo potka ja vielä
vilkas järkinenki.
Hanna. Pyh, renkimiehen. Parempata minä toki toivon.
Kalle. No, no, Hanna, Kreivikö sulle vasta kelpaisi? Ole toki järkevä
-- säätyänsä ylemmä ei pidä pyrkiäkkään.
Hanna (pilkaten). Paremmin ylemmä kuin alemma, paremmin kunnon
piikatyttönenki tekee vaikka Kreiville menee, kuin kunnon taloinen
poika viuluniekan tyttöä köytäillen.
Kalle (hämmästyen, mutta paikalla vakiutuen). Se on muka minulle?
Hanna. Sinulle taikka muille. Minä vaan tahdoin osoittaa, ettet sinä
ole mies muistuttamaan minua olemaan järkevä; kaiketikin olen kyllin
järkevä havaitsemaan jotkut salaisuudet.
Kalle (vakaisesti). Niin salaisuudet? Sitäkö sinä muka tarkoitat, että
minä pidän Laura-serkkuni rakkaana. Sitä ei tarvitse salata keltään.
Hanna. Ehkäpä kuitenki isältäsi.
Kalle. Mitä vielä, minä sanon sen hänelle vielä tänä päivänä.
Hanna. Sitäpä luulen tuskin tohtivasikaan tehdä.
Kalle (yhä toimessaan ja hyvin huoletotoinna). Vielä vähä, minä en ole
vielä eläissäni pelännyt mitään, pelkoa en tunnekkaan. Ja onhan mulla
hyvä omatunto.
Hanna (pilkaten). No, ollos miekkoinen!
Kalle. Mutta sanoppas nyt, Hanna, minkä tähden isäni viettää tätä
syntymäpäiväänsä näin juhlallisesti!
Hanna. Ahaa, eikö se vielä ole sanonut sitä tuolle järkevälle
pojallensa?
Kalle (nauraen). Ei. Mutta sinähän sille olet vallan mieluinen ystävä,
ja tiedät jo siis varmaanki.
Hanna. Tiedän kyllä; mutta en nyt kuitenkaan ilmaise. Ka tuoltapa tuo
tuleekin -- kysyppäs itseltään -- ehkä se sanoo sinulle.
Kolmas kohtaus.
(Entiset. Martti tulee portista.)
Martti. Tässä minä nyt olen, Henna kulta, eikä siihen tarvita kauvan
kuin vieraatkin ovat täällä. Johan kyökki ja kellari lienevät
laitoksessaan?
Hanna (hyvin iloissa). Jopa kyllä aivan käskynne mukaan. Ettekö isäntä
tahdo mennä tupaan levähtämään?
Martti. En; minä odotan täällä vieraitani.
Hanna. No antanettehan hattunne ja keppinne viedäkseni tupaan.
Kauvanhan te olitteki poikessa.
Martti. Elä lapsukaiseni siitä paheksi. Tuo vallesmanni Neilikka
pidätti minua. Mutta nytpä mä vasta näenki olevasi talonpoikaisissa
vaatteissa eikä enää kaupunkilaisissa.
Hanna. Sitähän te isäntä kulta tahdoitte eilen, ja minä teen
mielelläni, mitä arvaan olevan teille mieluista.
Martti. Kas sitä tyttöä! Etpäs usko, kuinka viehättävältä tuossa
puvussasi näytät (taputtelee tytön poskia miellytellen). Enköhän jo
suutele -- --
Hanna (sukkelasti kuiskaisemalla). Kalle on täällä.
Martti. Ahaa. (Kääntyy Kalleen päin, joka yrittää menemään). No
hulivili! Minneskä sinulla on kiire?
Kalle. Kylään, etten olisi tiellänne.
Martti. Mistä sinä olet niin tureissasi?
Hanna. Kalle on siitä pahoillaan kun ei tiedä, minkä tähden tätä
syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte.
Martti. Ahaa, jopa se junkkari taitaa arvata jotakin.
Hanna. Kyllä se jo tiedusteli minulta, vaan minä en tahtonut ilmoittaa,
mitä te minulle olette uskonut.
Martti. Aivan oikein, Hanna kulta, eihän tuommoiset nokkaviisaat
tarvitse tietää kaikkia.
Kalle (kylmäkiskoisesti). Enpä tuota pahoin pyrikkään utelemaan, sillä
tokkopa se lie kovinkaan tärkeätä, koska jo palvelusväkikin tietää.
Martti. Ehkäpä kuitenki jokseenki somaa -- mutta kohtahan siitä saat
sinäkin tiedon.
Hanna. Niinpä minä menen siksi ajaksi tupaan. Palvelusväen ei tarvitse
tietää kaikkia, mitä isäntä pojallensa juttelee.
(Viepi menneenään Martin hatun ja kepin tupaan.)
Martti (pikkuisen aikaa äänettä oltuaan Kallelle vihaisesti). Kas niin,
nyt sinä suututit Hannan!
Kalle. Vai niin?
Martti. Niinpä kyllä, sinä tolvana. Minusta et näytä suvaitsevan kärsiä
tuota hyvää tyttöistä.
Kalle. Siinä olette isä oikeassa. Se tungeikse joka paikkaan, on
tietävinänsä kaikki paremmin kuin muut, on teille mieliksi ja kaikille
muille kopea.
Martti. Etkö jo tuki suutasi? Hanna on hyväsydäminen tyttö, ja sinun,
niin kuin muidenki täytyy pitää häntä kunniassa. Tyttö on niin viisas
kuin vanha koulumestarimme ja niin kaunis kuin ruusunkukka.
Kalle (hymyillen). Isä hoi, ettekös olleet minulle sanova, miksikä tätä
syntymäpäiväänne niin juhlallisesti vietätte?
Martti. Niinpä kyllä. -- Kuuleppas Kalle minä voin sanoa, että olen
koko elinkauteni rehellisesti täyttänyt velvollisuuteni. Minä olen
tehnyt työtä ja -- työn teko on ihmisen tärkein velvollisuus. -- Aatra
ja lapio olivat minusta jo lasna mieluisia, ja ne ovat olleet minulle
raskaat tähän päivään asti. Niillä minä olen sen omaisuuden ja
talouden, jonka isä vainajani jätti minulle, kaksin kerroin enentänyt.
Minä en ole, niin kuin monikin näkyy tekevän, ansainnut mitään koiran
koukuilla tahi, niinkuin ne sanovat, kauppa-neuvoissa -- en niin mitään
-- työllä ja vaivalla ja säästämällä ja otsani hiellä olen
tarkoitukseni perille pääsnyt.
Kalle. Sen tiedän, isä kulta, aivan hyvästi, ja sen tähden kaikki teitä
pitävätkin uutteruuden esikuvana.
Martti. No, rakas poikani, tänä päivänä minä täytän viisikymmentä
vuotta, ja luulen jo ansainneeni nautita vanhoilla päivilläni josko ei
juuri työttömyyttä, niin kuitenki rauhaa ja levollisuutta. Sen tähden
minä olen päättänyt antaa tapahtua kanssani jonkun -- tahi useammanki
-- niin sanoakseni -- muutoksen.
Kalle. Muutoksenko? Mitenkä niin?
Martti. No, minä mielin -- mutta eläpähän huoli! Ennen kuin itsestäni
puhun, tahdon minä puhella sinusta.
Kalle (sukkelasti). Jopa luulen arvaavani, minkälaista muutosta te isä
tarkoitatte.
Martti. Ole vait' poika, eläkä nyt keskeytä minua. -- Omaa muutostani
ennen tahdon minä pitää huolta sinusta. Sinun pitää nyt päästä erillesi
omituista taloasi hallitsemaan, sanalla sanoen, minä tahdon, että sinä
otat emännän.
Kalle (hämmästyen). Emännänkö?
Martti. Niinpä kyllä, ja minä olen jo sulle valinnut muutaman.
Kalle (sukkelasti). Kuinka te isä sanotte -- eihän se vaan liene tuo
meidän Hanna?
Martti (äimistyen). Hä? Sinuahan on pöllöpää; kuinka sinä semmoista
ajattelet?
Kalle. No, minä luulin sentähden, kuin te äsken Hannan kasvoja
lemmitellen taputtelitte.
Martti (itsekseen). No tuohan on vasta pirullinen poika. -- Kaikki se
näkee ja keksiikin. (Julkisesti). Ei sinne päinkään; -- sinun pitää
naida tuo vallesmanni Neilikan Lotta.
Kalle (puolittain hämmästyneenä, puolittain naurussa suin). Ohhoh!
Martti. No, mitä sinä nyt ällötät? Eikö se muka ole sinusta mieluinen?
Kalle. Ei, isä rukka, ei ensinkään.
Martti. Hä? Eikö? -- Mitä sull' on sitä vastaan sanomista? Se on
kuitenki oiva tyttö.
Kalle. Ja kuitenki on se niin viisas kuin ruusun kukka ja niin kaunis
kuin vanha koulumestarimme.
Martti. Kalle! Kalle! Sinä vaan pilkoittelet. Lotta on rikas. Neilikka
antaa sen mukana langoltaan perimänsä talon, ja isänsä kuoltua saapi
Lotta vielä Neilikan talon kokonaan.
Kalle. Mutta kuulkaapas isä, rikkaus ei sitä kuitenkaan tee
viisaammaksi ja häntä on niin tuhma kuin pökkelö. Ja nyt -- koska
olemme niin pitkälle tulleet -- täytyy minun sanoa teille, että --
että --
Martti. No, mitä?
Kalle. Että minä rakastan toista tyttöä.
Martti. Hm, toistako tyttöä? Kuka se tyttö sitten on?
Kalle. Laura.
Martti. Mikä Laura.
Kalle. Laura Miettinen, veljenne tytär.
Martti. Mitä? Tuhat tulimainen! Viuluniekanko tyttö-lämiskö?
Kalle. Aivan niin, isä kulta. Sen katsanto on mitä suloisinta sydämelle
ja sen puhe kuin enkelitten soitanto.
Martti. Maltappahan, -- siihen soitantoon minä tulen keppineni rumpun
paukuttajaksi.
Kalle. Minun täytyy varmaanki silloin olla rumppuna. Mutta kuulkaapas
isä, Lauraa ette voi kuitenkaan paukuttaa sydämestäni ulos. Ja mistä
syystä minä en saa sitä rakastaa.
Martti. Siitä, kun sen isä oli viuluniekan rentale.
Kalle. No oma veljennehän se oli.
Martti. Niin, Jumala nähköön. Kuitenki olimme aina vihoin.
Kalle. Senpätähden lastenne nyt sopii rakastaa toisiansa, että väärät
kohtalot suoriaisivat.
Martti. Olli oli pienuudesta pitäin renttu. Aatra ja lapio olivat
hänestä rasittavia. Hän vingutti vaan päiväkaudet viuluansa, jolloin
ei rentalehellut kapakassa eli metsässä. Viimenki ajoi isä vainajamme
hänet kotoa pois, mutta hän ei siitäkään parannut. Hän otti akan ja
kuleksi viuluinensa ympäri kyliä kuin mustilainen. Akka kuoli häneltä
nälkään ja huoleen; Olli meni pitkin mieron tietä ja heitti lapsensa
vieraan varaan. Sitten se juoksi tiehensä viulu kädessä, kuuletko sinä?
-- se kirottu viulu kädessä!
Kalle. Kyllä kuulen. Mutta enhän minä tahdo naida hänen viuluansa; minä
en tahdo muuta kuin hänen tyttärensä.
Martti (julmistuneena). Ennen perkeleen ämmän -- Jumala minua
armahtakoon! Kuule nyt! Sinä nait Neilikan Lotan.
Kalle (totisena). En tässä elämässäni!
Martti. Joko minä otan kepin käteeni?
Kalle. Niinpä minä otan silloin jalat käteeni ja pötkin tieheni.
Martti. Hanna hoi! Tuoppa tänne keppini!
Kalle. Minullapa on pitemmät jalat kuin teidän keppinne.
Martti. Kalle hoi, valitse nyt kumpi hyvänsä: Naitko sinä Lotan, vai
pitääkö minun ruhtoa sinulta joka kylkiluu poikki?
Kalle (panee miettien sormen nenävarrellensa). Niinpä minä valitsen --
minä valitsen ennen ne poikkonaiset kylkiluut.
Martti (julmana). Tuhat tulimainen! Hanna hoi! Missä mun on keppini?
Neljäs kohtaus.
Hanna (tullen huoneesta). Herra Jumala siunatkoon. Mikä täällä nyt on
hätänä?
Kalle (vikkelästi Hannalle). Sano, Hanna, isälle, ellei hän suostu
minun naimiseeni Lauran kanssa, niin en minäkään suostu hänen
naimiseensa sinun kanssasi.
Hanna ja Martti (yhtaikaa). Hä?
Kalle (paikalla). Kyllä minä olen nähnyt kaikki. Koska isä Hannan
poskia taputtelee ja suutelee häntä, voin minäkin tehdä samalla lailla
Lauran kanssa. "Seuratkaat vanhempainne hyvää esimerkkiä", sanoi
koulumestari meille nuorille. Ja nyt, Hanna, saat tuoda isän kepin,
mutta minua tavoitellessanne saatte juosta jokseenkin pitkältä.
Huvittaikaatte nyt isä rauhassa.
(Juosta hipsuttaa pois).
Hanna. Mitä täällä nyt on tapahtunut?
Martti. Tuohan on pirullinen poika. Kuuleppas nyt Hanna, hän ei huoli
Lotasta. Hän on vaan ihastunut veli renttuni viuluniekan tyttöön, ja
tahtoo tuoda sen kotiin. Tytön, jonka isä on kaduilla soitteleva
viuluniekka, mieroon juosnut heittiö, josta ei ole viiteentoista
vuoteen kuulunut ei niin mitään, joka ehkä jo on kuolla kutjahtanut
johonkuhun aitovierelle.
Hanna. Voi herra Jumala kuitenki, tuotahan minä jo olen kauvan
aavistellutkin -- niin se nyt kävi, rakas isäntä rukkani!
(Itkee.)
Martti. Ja sen lisäksi tuo poika nulikka viisastelekse ja tekee
pilkkaa. Se tulee siitä, että minä olen sitä liijan paljon hellitellyt;
mutta maltappahan vaan! -- No minkä tähden sinä Hanna kulta itket?
Hanna. Kuin teillä on niin paljo huolta.
Martti. No, no, elä nyt itke, sitä en voi kärsiä.
Hanna. Jos minun neuvoani olisitte seurannut ja myönyt koko talonne ja
tilanne, ja jos me sitten olisimme muuttaneet kaupunkiin -- niin koko
seikka Kallen kanssa olisi nyt ehkä tapahtumatta.
Martti. Onhan se niinki; mutta ihmisen on vaikea erota siitä
talostansa, jossa on syntynyt ja kaiken ikänsä viettänyt. Mutta
maltappahan vaan, minä näytän pojalle täyttä totta. Mieleni oli, niin
kuin tiedät, ensin naittaa hänet, ja sitten mennä yhteen sinun
kanssasi. Nyt se on meidän käännettävä edes takaisin. Kuin me kerran
olemme parina, niin Kallelle ei jää, jos hän vaan omituista taloa
haluaa, muuta kuin ottaminen Lotta emännäksensä.
Hanna. Ei, isäntä kulta, ensin pitää Kallen naiman ja oleman erillänsä
tästä talosta, muutoin ei riiteleminen lopu. -- Eikähän Kalle voi minua
edes suvaitakkaan. (Itsekseen). Ja ensin on Aro saatava pois.
Martti. Kuuleppas nyt, se rukoukseni sinun pitää täyttää; että kutsut
minua täst'edes Martiksi ja sinuksi suorastastaan!
Hanna. Oh, isäntä kulta!