Aro. Muinoin, -- mutta silloin et vielä ollut kaupungissa käynytkään,
etkä oppinut tuota sivistelemistä. Silloin leikittelimme kotona
niityllä -- olimme vielä lapsia -- muistathan sen vanhan niinipuun ja
penkin sen luona, jolla istuen ensikerran lupasimme mennä toisillemme.
Hanna (vihastuen). Aro hoi!
Aro. Ja vanhempasiki kuin kuolivat! Sun täytyi mennä kaupunkiin
palvelukseen, tulla sieltä taas tänne rikkaan Miettisen emäntäpiijaksi.
Minä pyrin hälle rengiksi, päästäkseni olemaan sinua lähellä,
nähdäkseni sinua aina -- -- -- sillä sinutta minä joutuisin hukkaan, ja
minun täytyisi kuolla, ellet tulisi minulle.
Hanna (närkästyneenä kääntyen). Minun pitää jo mennä.
Aro (säikähtäen, toisella äänellä). Niin oikein kolmekymmentä
putelliahan minun pitikin tuoman kellarista! Paikalla, paikalla!
(yrittää menemään, kääntyy takaisin). Kuuleppas Hanna!
Hanna. No mitä?
Aro. Minä pyytäisin vähä. Rupeisitkohan sinä Hanna kulta tekemään mulle
sen sydämellisen ilon?
Hanna. No, minkä?
Aro. Nykyjään, kun vein kaupunkiin ruoka-aineita, se oli juuri
markkina-aikana, näin minä eräässä puodissa -- Mutta elä nyt suutu
minuun --
Hanna. Puhu vaan!
Aro. Näin minä parin korvarenkaita. Minä ostin ne, ja jos sinä huolisit
ottaa ne vastaan -- kas se olisi mulle oikein sydämellinen ilo. (On jo
kaivanut lakkaristansa paperin ja ottanut siitä korvarengasparin).
Kappas tuossa ne ovat!
Hanna (katsahtaen niihin). Kiitoksia Aro, lahjoja min' en huoli.
Aro (vaikeroipi, koruja kiikutellen). Mutta ne ovat niin kauniit ja
olisivat tukallesi niin soveliaat.
Hanna. Hm, mukailtuja koruja min' en pidä: eiväthän nuo ole kuin lasia
ja messinkiä.
Aro (suruisesti). Lasia ja messinkiä. Sitäpä en ajatellutkaan.
Ajattelin vaan huvittaakseni sinua. -- Niin, -- kuitenki, kuitenki --
lasia ja messinkiä -- Hyi! (viskaa renkaat vihoissaan maahan ja tallaa
jaloin).
Hanna (nauraen). Luulenpa olevasi hulluna!
Aro. Hulluna? Hm! niinpä minäkin luulen monta kertaa. -- -- Jospa
olisin rikas, niin mä ostaisin sulle hohtokiviset korvarenkaat!
Hanna. Kiitoksia siitä hyväntahtoisuudestasi. Mutta rikastapa sinusta
ei taida tullakkaan. Joka aina uneksii ja laiskottelee eikä ryhdy
mihinkään toimeen enemmän kuin sinäkään, se ei kelpaa mihinkään eikä
siitä tule mitään -- ei edes oivallista talonpojan renkiäkään.
Aro. Mitä nyt sanot, olet vaan isännän kuullut sanovan. Mitä se tietää?
Ja kuka sen on sanonut, että min' olen syntynyt talonpojan rengiksi?
Hanna. No, miksikäs sinä mielit? Vai korkea-arvoiseksi herraksiko.
Aro (toimessansa päätänsä pudistaen). En niinkään! En tiedä, mitä
tehnen ja toimittanen, vaan ollessani yksin metsässä tahi kedolla,
viskaun minä nurmikolle katselemaan sinertävätä taivasta, ja tuuli
puhaltelee ohitseni, ja se helisee ja humisee ja kumajaa, ikään kuin
enkelit soittelisivat, ja minulla on niin ikävä -- ja se on kuin pikku
satu. -- Tiedätkös, Hanna kulta, mitä minä haluaisin tehdä? Minä
haluaisin aina sillä lailla uneksia!
Hanna (kovasti nauraen). Hahhahhah! No uneksljahan sinusta sitten
tuleekin? Onpa tuo koko virkine!
Aro (häpeissään). Oikeessa olet! Min' olen houkko!
Hanna. Hyvä, kuin sen havaitset. Heittäkäämme nyt hullutukset sillensä.
Minulla on huolenpito, ettei rakas isäntämme olisi mitään vailla --
kyllä se kohta tuleekin.
Aro (uskotellen). Rakas isäntämme. Kylläpä sinä pidätkin hänestä sangen
suurta huolta. -- Sanoppas nyt, Hanna, onko se totta, mitä kylässä
puhutaan? --
Hanna (epävakaisesti). No mitä?
Aro. Että sinä ja isäntä muka olette sangen hyvät toisillenne,
ja että -- --
Hanna. Mitä sinä nyt jaarittelet -- heitä minut rauhaan!
Aro (pikaisesti). En, en, sinun pitää vastata minulle, Sano, onko siinä
perää? Onko se vanhus sinusta mieluinen? Hitto perii sinut, ellet sano!
Toinen kohtaus.
(Entiset. Kalle tulee kiireesti vasemmalta puolen.)