-- -- -- sitte hän kärsiköhön,
mitä hälle kehräsi Kohtalotar
elonlankaan, konsa hän syntyi.
Homeros: Ilias.
Itäisten tsheremissien maahanpaniaismenoihin liittyy muuan omituinen
ennustamistapa, jonka tarkoituksena on tiedustaa, mitenkä kauan
vainajan jälkeenjääneet omaiset tulevat elämään. Kun saattajat ovat
palanneet haudalta ja ryhtyneet viettämään peijaisjuhlaa kuolleen
kunniaksi, tuo joku neidoista lankavyyhdin, leikkelee siitä eripituisia
lankoja, kerää niiden päät käteensä sekä kehoittaa kutakin läsnäolevaa
nyhtämään itselleen langan sanoen: "Olkoon sinun elämäsi pitkä!" Se,
joka sattuu saamaan pitkänlaisen langan, ilmaisee ilonsa osoittamalla
sitä ystävilleen sekä huomauttamalla, että tämä lanka ennustaa hänelle
pitkäaikaista elämää. Lyhyen langan saamista pidetään pian päättyvän
elämän enteenä.
Langan elämänpituuden vertauskuvana tuntevat useat muutkin Europan
ja Aasian kansat. Henkilön kuollessa on tapana sanoa: "Hänen
elämänlankansa katkesi." Kun elämänlangan käsitteeseen sisältyy
usko, että sanottu lanka laaditaan jo ihmisen syntyessä, ovat
synnynjumalattaret saaneet sen valmistamisen toimekseen.
Europpalaisissa taruissa nämä jumalattaret joko punovat tai värttinällä
kehräävät sen. Islantilaisten runoudessa kuvaillaan, mitenkä Nornat,
jotka jo ennen olemme tavanneet elämänpuun juurella, käsittelevät näitä
elämän- ja kohtalonlankoja. Saksalaisten "Luojattarien" (Schepfen)
vastaavia toimia kuvailee muuan keskiajan runoilija seuraavin sanoin:
"Kaksi Luojatarta punoi minulle langan, niiden vieressä istui kolmas,
tämä onnettomuudekseni katkaisi sen." Näiden kolmen synnyn- ja
kohtalonhaltiattaren esikuvina ovat olleet muinaiskreikkalaisten
moirat: Klotho, Lakesis ja Atropos, jotka roomalaisten tarustossa
esiintyvät nimellä Parcae (Synnyttäret). Antiikin myöhemmän ajan
kuvista näemme, mitenkä ensiksimainittu värttinänsä ääressä istuen
kehrää elämänlankaa, toinen heittää ihmisten kohtaloista arpaa ja
kolmas kirjoittaa muistiin hänen elämänsä vaiheet. Näihin uskomuksiin
perustuu myös Balkanin kansojen keskuudessa vielä nykyään vallitseva
kuvittelu kolmesta kohtalonhaltiattaresta, joista yksi kehrää
kysymyksessä olevaa lankaa, toinen mittaa sitä ja kolmas katkaisee sen
poikki.
Riippuen siitä, että näiden jumalattarien toiminnan on kuviteltu
koskevan koko ihmisen elinikää, _menneisyyttä, nykyisyyttä ja
tulevaisuutta_, tapaamme islantilaisten Nornien niminä juuri näitä
merkitsevät määreet: Urd, Verdandi ja Skuld. Samaa merkitsevät
nimet esiintyvät antiikin vastaavilla jumalattarilla keskiajan
kirjallisuudessa: Praeteritum, Praesens ja Futurum. Kuvaillessaan näitä
jumalattaria Plato kertoo niiden valkopukuisina, seppele päässä
laulavan värttinänsä ääressä kohtalon laulua, Lakesis käsittelee
mennyttä, Klotho olevaa ja Atropos tulevaa aikaa. Apuleius kertoo vähän
toisin sanoessaan Klothon huolehtivan nykyisyydestä, Atropoksen
menneisyydestä ja Lakesiksen tulevaisuudesta. Näiden kolmen, eri
ajanjaksoja edustavien synnyn ja kohtalon haltiattarien sijalla
esiintyy itämaisten kansain tarustossa ainoastaan yksi niitä vastaava
jumalatar. Erään roomalaisen kirjailijan mukaan liittyvät nuo
menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta merkitsevät määreet vielä
eroittamattomina m.m. egyptiläisen Isis jumalattaren nimeen, milloin
tätä palvottiin kohtaloiden säätäjänä.
Varhemmin ovat muinaiskreikkalaisetkin kuvitelleet, että kohtalo itse,
Moira eli Aisa, toimii kehrääjättärenä laatien kullekin kuolevaiselle
tämän syntyessä langan, jonka säikeisiin hän punoo kaikki ihmisen sekä
onnen että vastoinkäymisen vaiheet. Tämä käsitys ilmenee selvästi
Homeroksen runoista (II. 20:128, 24:209), jotka edustavat kreikkalaisen
mytologian varhaisempaa kehityskautta. Odysseiassa (7:197) esiintyy
Kohtalo kuitenkin joskus myös erikoisten "kehrääjättärien" avustamana,
jotka tällöin vielä ovat varsin hämäriä olentoja ja joiden lukumäärä ei
ole lähemmin määrätty. Tuo kolmijako on siis itse kreikkalaisillakin
myöhempää perua.
Itämaisten kansojen tarustossa kehrääjättärenä esiintyy itse "suuri
äiti", kaiken synnyn vaalija ja samalla kohtalojen säätäjä. Kehrääjätär
oli babylonilaisten Ishtar ja Syyrian suuri jumalatar. Viimeksimainittu
tavataan m.m. kreikkalaiseen rahaan värttinä vasemmassa kädessään
kuvattuna. Selostaessaan erästä tämän jumalattaren kuvaa Lukianos
kertoo hänen seisovan leijonan selässä puettuna taivaankuningattaren
vyöhön ja pitäen toisessa kädessään valtikkaa, toisessa värttinää. Kun
on syytä päättää, ettei tämä värttinä ollut ainoastaan koristeena
hänen kädessään, vaan että siihen on liittynyt jokin salaperäinen,
itämaismytologinen kuvittelu, johdumme olettamaan, että jumalattaremme,
joka monessa suhteessa on olut hänen europalaisten vastineittensa
esikuvana ja jonka uskottiin säätävän ihmisten elämän pituuden, oli jo
kaukaisessa kotimaassaan elämänlangan kehrääjä.
Todistuksen siitä, että Aasian kansat todella ovat kuvitelleet
kohtalonjumalatarta elämänlangan laatijaksi, tarjoo Siperiassa
asuvien ostjakkien usko. Täällä, missä sanottua jumalatarta edustaa
juuri Itämaiden "suuri äiti", ei hän tosin toimi varsinaisena
kehrääjättärenä, mutta hänellä on kädessään sauva, johon,
jonkinlaiseksi elämänlangaksi kutakin syntyvää varten on kiinnitetty
jännerihmoja. Ostjakit kuvittelevat, että synnynjumalatar, joka kerta
kun ihminen syntyy, tekee yhteen rihmaan solmun, jonka "etäisyys
sauvasta osoittaa syntyneen elämän pituutta". Lisäksi he kertovat,
ettei tämä jumalatar muuta määräystään, "vaikka hänelle kuinka
uhrattaisiin".
Ostjakeille tällainen käsitys lienee tullut lähinnä tatareilta,
joiden äitijumalatar taas vuorostaan polveutuu Aasian muinaisten
sivistyskansain jumalamaailmasta. Missään tapauksessa ei ostjakkien
yllämainittu usko yhtä vähän kuin heidän suuri äitijumalattarensakaan,
joka toisen tiedon mukaan kirjoittaa "kultaiseen kirjaan, pitkäksikö ja
millaiseksi lapsen maallinen elämä on muodostuva" saata olla
kotoperäinen. Yleensä kuvittelu, että ihmisen elämänlangan pituus
jo syntymässä on näin järkähtämättömästi määrätty, poikkeaa
silmäänpistävästi niistä uskomuksista, jotka ovat luonnonkansojen
maailmankatsomukselle ominaisia. Ei ainoastaan siperialaisten, vaan
kaikkienkin alhaisella sivistystasolla elävien kansojen keskuudessa,
kuten lukemattomat tutkimusmatkailijat ovat todenneet, uskotaan aivan
yleisesti, että kuolema, mikäli se ei ole tapaturmaisesti tai toisen
käden kautta aiheutunut, on pahansuopien henkiolentojen työtä. Hyvin
laajalti vallitsevan käsityskannan mukaan johtuu hengenlähtö, jonka
luonnollisia syitä ei villi-ihminen tunne, siitä, että jostakin syystä
tilapäisesti vihastuneet henget ovat anastaneet asianomaisen sielun.
Mutta samalla tähän uskoon sisältyy se lohdullinen käsitys, että noita
pahastuneita henkiä voidaan helposti uhrilahjoin lepyttää ja että jo
ruumiistaan irtautunut sielu voidaan vielä palauttaa takaisin
asuntoonsa, josta seurauksena on sairaan tervehtyminen ja elämän
edelleen jatkuminen.
Ajatus, että ihmisen elämän pituus on ennakolta määrätty, todistaa siis
noihin luonnonkansojen varhaiskantaisiin uskomuksiin verraten melkoisen
korkeata kulttuuria. Senvuoksi on aivan mahdotonta olettaa, että
sellainen jumalatar, jonka kädessä on jokaisen ihmisen tarkoin mitattu
elämänlanka, olisi voinut syntyä synkän Siperian takamailla. Ikäänkuin
itsestään kääntyy siis katseemme muualle, mutta eniten kiinnittää
mieltämme kysymys: mitenkä käsitys jo syntymässä määrätystä elämän
pituudesta, jonka vertauskuvana on lanka, alkuaan on syntynyt.
Jotkut tutkijat ovat esittäneet olettamuksenaan, että elämän
vertaaminen lankaan, joka kuolemassa katkeaa, on tapahtunut ennenkuin
ajatus tuon langan kehräämisestä on syntynyt. Kuitenkin tavataan
eräillä kansoilla, itämaisillakin, tämän mielikuvan rinnalla myös
toinen, missä elämää verrataan kankaaseen, jonka kohtalonjumalattaret
kutovat. Muinaisten liettualaisten tarustossa kerrotaan seitsemästä
jumalattaresta, joista ensimäinen kehrää, toinen kerii, kolmas kutoo,
neljäs lumoo edelliset laulullaan ja samalla turmelee kudokset, joista
aiheutuvat monet asianomaisen ihmisen vastoinkäymiset; viides koettaa
suojella tältä elämänkangasta, kuudes leikkaa sen poikki, jolloin
ihminen kuolee; seitsemännen tehtävänä on pestä kangas sekä antaa se
Jumalalle. Näin valmistetusta kankaasta tehdään vainajalle paita, johon
hänen tulee pukeutua ja jossa hänellä toisessa maailmassa aina on
tilaisuus nähdä kaikki menneen elämänsä vaiheet. Yhtä kiinteästi kuin
viimeksimainitussa kuvittelussa kangas ja kutominen, näyttävät myös
edellisessä lanka ja kehrääminen liittyvän toisiinsa. Samaten sisältyy
kumpaankin kuvitteluun käsitys peruuttamattomasta, ennakolta
määrätyistä kohtalosta.
Olemme jo aikaisemmin huomauttaneet, että ainoastaan tähtitaivas on
saattanut opastaa ihmistä etsimään luonnosta järkähtämättömien lakien
alaista maailmanjärjestystä. Lisäksi tiedämme, mikä merkitys tähdillä
ammoisista ajoista asti on ollut ajan säännöllisenä ja horjumattomana
mittaajana. Herää siis kysymys: onko elämänlangan kehrääminenkin
jossakin suhteessa tähtitaivaan liikkeeseen?
Tähän mielenkiintoiseen ongelmaan saamme selvityksen
muinaiskreikkalaisten kirjallisuudesta. Orphilaisten Itämailta
lainaamissa opeissa kerrotaan, mitenkä "väsymätön" Khronos (Aika), jota
myös sanotaan "kaikkea kaitsevaksi jumalaksi", valvoo _taivaan navalla_
maailmanpatsaan _pyörimistä_ ja siitä riippuvaa ajan säännöllistä
kulkua. Tällaisena ankaran järjestyksen jumalana hän on samalla Moira
ja Ananké (välttämättömyys). Mutta samanlainen kohtalojen haltia on
myös tuo Itämailta tullut, suuri äiti, Rhea-Kybele, jolla niinikään on
istuin maailmankaikkeuden keskuksessa (kosmoio mesos thronos).
Senvuoksi nämä jumaluusolennot helposti sulautuvat toisiinsa. Tuota
herkeämättä pyörivää paalua, jota sellaisena toisinaan kuvitellaan
_siivekkääksi_ (hypopteros axón) Plato nimittää _värttinäksi_, mikä
nimitys edellyttää, että sen ääressä olevan jumaluusolennon on uskottu
sillä kehräävän kosmillista lankaa. Että tällaisena kehrääjättärenä
esiintyy lukuunottamatta Homeroksen mainitsemaa Moiraa, myös itse
äitijumalatar, osoittaa m.m. se seikka, että pientä ja suurta otavaa,
joiden sanotaan kaitsevan taivaannavan pyörimistä nimitetään "Rhean
käsiksi". Kerrotaanpa jo eräässä Assurbanipalin kirjastoon kuuluvassa
tekstissäkin, mitenkä muuan Ishtarin neidoista jumalattaren käskystä
kehrää nuoran, jolla on yön ja päivän värit, musta ja valkea. Ei siis
ole kumma, että, niinkuin taivaanpaalun kuvaa on käytetty jumalien ja
kuninkaiden vallan merkkinä eli valtikkana, samoin myös tuo
tarunomainen värttinä tavataan, joskus vielä valtikan ohella,
äitijumalattaren kädessä.
Mutta mitenkä on ymmärrettävissä, että tämä suuri, taivaallinen
kehrääjätär valmistaa _kullekin_ kuolevaiselle _erikoisen_, juuri hänen
elämänsä pituisen langan, kuten esim. ostjakkien uskomuksista ilmenee?
Ennenkuin voimme vastata tähän kysymykseen, on meidän esitettävä
toinen: Onko taivaan lukemattomien tähtien ehkä kuviteltu olevan
jossakin suhteessa ihmisiin?
Tähän viittaavia uskomuksia on kirjaanpantu m.m. intiaanien
keskuudessa. Niinpä kerrotaan esim. Mandan-intiaanien uskovan, että
tähdet ovat vainajien henkiä. "Kun lapsi syntyy, laskeutuu tähti maan
päälle ihmisenmuodossa, kun ihminen kuolee, ilmaantuu tähti uudelleen
taivaalle." Mutta päinvastaisestakin käsityksestä on runsaasti
esimerkkejä olemassa. Hyvin yleinen usko intiaanien keskuudessa on se,
että taivaalta putoava tähti ennustaa kuolemaa. Tuskin lienee syytä
olettaa, että tällaiset kuvittelut olisivat saapuneet heille vasta
senjälkeen, kun valkoihoset ovat siirtyneet heidän maahansa. Kuoleman
enteen ovat tähden putoamisessa nähneet myös useat Aasian ja Europan
kansat. Pohjois-Siperian paimentolaistungusitkin uskovat, että kullakin
ihmisellä on tähtensä taivaalla. Turkinsukuisten kansain käsityksen
mukaan ilmaantuu uusi tähti joka kerta, kun ihminen syntyy, mutta
putoaa ja katoaa, kun ihminen kuolee. Kun tähdenlentoa siis pidetään
kuoleman julistajana on Volgan varrella asuvilla tshuvasseilla ollut
tähden pudotessa tapana huudahtaa: "Minun tähteni on vielä ylhäällä!"
Tätä ihmisen syntymähetkellä syttyvää tähteä, jonka kirkkaus riippuu
syntyvän henkilön elämän merkityksestä, kuten itämainen taru Betlehemin
tähdestä osoittaa, kuvitellaan tavallisesti myös jonkinlaiseksi ihmisen
suojelushaltiaksi. Kunkin yksilön "onni" oli se hyvä tai huono, on
hänen tähdestään riippuva. Slaavit ovat uskoneet, että kullekin
ihmiselle ilmaantuu syntymähetkenä taivaalle tähti ja maan päälle
synnynhaltiatar (rozhanitsa). Viimeksimainitun selitetään olevan
jonkinlaisen kohtalonhaltiattaren, joka jo tullessaan säätää ihmisen
koko elämän suunnan. Valkovenäläisten käsityksen mukaan valvoo jokaisen
ihmisen kohtaloa hänen erikoinen onnenhaltiansa, Zirka, mikä nimitys
alkuaan merkitsee tähteä. Että samanlainen usko on vallinnut
länsi-Europassakin, todistaa m.m. puhe, jolla Radulphus niminen pappi
1000-luvulla taisteli aikalaistensa aikauskoa vastaan ja jossa hän
lausuu: "Varokaa, veljet, niitä, jotka luulevat, että kun ihminen
syntyy, syntyy hänen kerallaan hänen tähtensä, joka määrää hänen
kohtalonsa." Tämän erehdyksensä todistuskappaleena he käyttävät pyhän
kirjan sanoja: "hänen tähtensä." Kertomus Betlehemin tähdestä on siis
ollut omiansa ylläpitämään tätä taikauskoa Europassa.
Toisenlainen, jo melkoista kehitystä todistava kuvittelu piilee
käsityksessä, että tähti, jonka "alla" lapsi syntyy, määrää tämän
kohtalon, mikä usko keskiajalla kaikkialla meidänkin maanosassamme
askaroitti oppineiden aivoja ja jonka muistomerkkejä yhä vieläkin on
säilynyt eri kansojen runoudessa. Niin esim. eräs kovan onnen poika
laulaa venäläisessä kansanlaulussa äidilleen: "Oi sano, sano, sa kallis
kantajani, minkä tähden alla minut synnytit, minkälaisella onnella
minut varustit!" Onnestaan ylpeä sankari taas lausuu: "Ei turhaan
antanut minulle onnea tuottava tähti sankarin voimaa!" Tämänlaiset
uskomukset perustuvat jo pitkälle kehittyneeseen tähtifatalismiin ja
tähtien asennosta ennustamiseen.
Palataksemme tuohon alkuperäisempään katsantokantaan, joka samoinkuin
tähdistä ennustaminenkin on Itämaiden kansoilla ikivanha ja jonka
mukaan siis tähdet ovat ihmisten edustajia taivaalla, ei huomiomme voi
olla kohdistumatta siihen tosiasiaan, että ihmisen yläilmoissa oleva
vastine näinollen on edustamassa häntä ja hänen elämäänsä tähtitaivaan
säännöllisessä, lainalaisessa liikkeessä. Mutta yleisen käsityksen
mukaan tähdet ovat sidotut näkymättömillä siteillä pohjantähteen tai
tuohon tarunomaiseen esineeseen, jonka kuvitellaan muodostavan
kaikkeuden keskuksen. Jälkiä tästä käsityksestä emme tapaa
ainoastaan muinaisten sivistyskansojen opeista, vaan hyvin useiden
luonnonkansojenkin uskomuksista. Varsinkin pohjantähteä lähinnä olevat
tähdet ja tähtikuviot on jo ammoin selitetty olevan tähän köydellä
sidottuja, mutta muidenkin tähtien liikettä tarkoin määrätyillä
radoillaan on luonnonihmisen vaikea selittää yhtä havainnollisesti
muulla tavalla. Muistomerkkinä tästä käsityskannasta esiintyy
raamatussakin kysymys: "Taidatko solmia Plejadien siteet tai päästää
Orionin köydet?" (Job. 38:31). Täydellisimmin kehitettynä tämä
kuvittelu ilmenee m.m. persialaisen Bundehesh kirjan sanoista, että
kaikki tähdet, niinhyvin kiinto- kuin kiertotähdetkin, ovat sidotut
maailman keskusvuoreen, Hara-berezaiti'in, jonka ympäri ne liikkuvat.
Braamalaisten vastaavia uskomuksia kuvailee Vishnupurana huomauttaen,
että sidelankoja, jotka yhdistävät eri tähdet pohjantähteen, on yhtä
monta kuin on tähteä taivaalla. Milloin jokin näistä sidelangoista
katkeaa, aiheutuu tähden putoaminen. Sekin käsitys esiintyy myös
intialaisten uskomuksissa, että kaiken keskuksena oleva paalumaiseksi
kuviteltu esine _pyörii_ lakkaamatta samalla kun taivaan lukemattomat
tähdet kiertävät sitä.
Jos siis palautamme mieleemme kaikki yllämainitut tähtitaivaaseen
liittyvät uskomukset, mitenkä noiden eri langoissa kiertävien tähtien
on kuviteltu edustavan maan päällä eläviä ihmisiä ja mitenkä tähden
putoamista on pidetty sitä vastaavan henkilön kuoleman merkkinä,
ymmärrämme, että helposti on saattanut syntyä käsitys olennosta, jonka
haltuun nuo satumaiset langat ovat uskotut. Kun Itämaiden suuri
synnynjumalatar oleksii, kuten olemme osoittaneet, juuri tuossa
kaikkeuden keskuskohdassa, on luonnollista, että hän paremmin kuin
kukaan on soveltunut kohtalon haltiattareksi ja elämänlangan
laatijaksi. Tuo sauva, johon ostjakkien uskomusten mukaan jokaisen
elämänlanka on kiinnitetty ja jolla oletamme olevan taivaallisen
esikuvan, onkin siis syystä joutunut hänen äidilliseen käteensä.
Ainoastaan näin olettamalla voimme ymmärtää, mitenkä synnynjumalattaren
on uskottu jo syntymähetkenä _peruuttamattomasti määräävän_ kunkin
ihmisen elämän pituuden.
Mitä selvimmin kuvastuu kysymyksessä olevan uskon alkuperä muinaisten
liettualaisten perin naiskäsityksistä, joiden mukaan "kohtalon
jumalatar. Verpeja (Kehrääjätär) istuu taivaan kannella (navalla) ja
niin pian kun lapsi syntyy, alkaa kehrätä hänen elämänsä lankaa, langan
pään hän sitoo uuteen tähteen, mikä välttämättömyyden pakosta ilmaantuu
taivaalle heti lapsen syntyessä. Kun ihmisen viimeinen hetki lähestyy,
katkaisee Verpeja langan, tähti putoaa, sammuu ilmaan ja ihminen
kuolee."
Nuo liettualaisten vanhoissa taruissa esiintyvät kutojattaret taas,
joiden sanotaan olevan seitsemän sisarusta, ovat ilmeisesti
kiertotähtiin liittyvien kuvittelujen luomat. Samanlaista mielikuvaa
tulkitsee kauniisti V.A. Koskenniemi runossaan "Planeettain laulu",
jossa kiertotähdet laulavat:
"Yli tyhjyyden ja hämärän
me kudomme kangasta elämän."