Fata regunt orbem, certa stant omnia lege.
Manilius.
"Sijan tiedän, kussa synnyin, en tiedä sitä sijoa, kussa kuolo
kohtanevi." Tämä suomalainen sananlasku tulkitsee kauniisti ihmisen
hillittyä surua sen johdosta, että hänen tulevat päivänsä ovat
tykkänään hämärän peitossa. Tietämätöntä on sekin, mitä huominen päivä
on tuova tullessaan. Siitä huolimatta on ihmisessä jo varhain herännyt
halu jollakin tavalla tyydyttää uteliaisuuttaan myös tuleviin
tapahtumiin nähden. Luonnonkansojen tietämishalu ja siitä johtuva
ennakolta tiedustaminen keskittyy kuitenkin vain läheisimpään
tulevaisuuteen, siihen miten heidän aikomansa hankkeet, kuten
metsänkäyntinsä, kalastuksensa tai sotaretkensä menestyvät.
Kun jokaisen yrityksen onnistumisen samaten kuin jokaisen
vastoinkäymisenkin uskotaan olevan erinäisten henkiolentojen
aikaansaamaa, on ymmärrettävää, että juuri näiden mielialan tunteminen
on alkeellisen tiedustamisen pääasiallisena kohteena.
Käsitys, että salaperäiset henkiolennot ympäröivät ihmistä ja tavalla
tai toisella saattavat häiritä hänen onneaan, on pallollamme yleinen ja
ihmissuvun lapsuudenuskonnon oleellisimpia piirteitä. Ei ainoastaan
tapaturmat, sairaudet, tuhotulvat ja maanjäristykset ole niiden
aiheuttamia, vaan niinkin vähäpätöisissä seikoissa kuin tiellä
lankeamisessa tai viritetyn pyydyksen itsestään laukeamisessa näkee
luonnonlapsi jonkin pahansuovan henkiolennon kujeita. Vieläpä itse
kuolemakin, kuten olemme huomauttaneet, johtuu hänen ajatuskantansa
mukaan siitä, että kateelliset henget ovat anastaneet asianomaisen
sielun tai muulla tavalla lopettaneet hänen elämänsä. Mutta niin
oikullisten olentojen käsiin kuin tämä usko asettaakin ihmisen
elämänjuoksun, sisältyy siihen kuitenkin se lohdullinen piirre, että
näitä henkiä uskotaan voitavan hyvittää ihmisille suosiollisiksi.
Tästä katsantokannasta jyrkästi poikkeava on tuo lohduton oppi kaikkea
hallitsevasta, ennakolta määrätystä kohtalosta, jonka alaiseksi
jokainen kuolevainen jo syntymässään on tuomittu. Miten ristiriitainen
tämä ankara oppi onkaan tuon alkukantaisen animistisen käsityksen
kanssa, ilmenee siitäkin, että se, mikäli siitä tehdään oikeat
johtopäätökset, tykkänään syrjäyttää uskon jumalien apuun ja sen mukana
rukoukset ja uhrit. Eivät mitkään ihmisen mielenlaadun ilmaukset, eivät
katumukset, eivätkä parannukset ylety koneellisesti toimivan kohtalon
korviin. Se ei tunne mitään armoa, se vaatii täydellistä alistumista,
mikä puolestaan on omiansa herättämään tämän uskon omaksujissa joko
huoletonta leväperäisyyttä, koska kaikki, mikä tapahtuu, tapahtuu
ihmisen tahdosta ja ponnistuksista huolimatta, tai uhkamielisyyttä ja
kuoleman halveksimista, koska kunkin on kuoltava jo ennakolta
määrättynä hetkenä. Mutta samalla on tämä omituinen oppi herättänyt
ihmisissä entistä kiihkeämmän kaipuun päästä jollakin tavalla
kohottamaan tulevaisuuden esirippua, se on sitä viekottelevampaa, kun
kaikki ihmisen vaiheet aina elämäniltaan asti ovat tarkoin säädetyt.
Monenlaiset tiedustamistavat ja arpomisvälineet, jotka ovat kulkeneet
kohtalouskon kintereillä, saavatkin nyt sananvuoron ja elävät sitkeästi
vielä senkin jälkeen, kun muut vanhat pakanalliset uskomukset ja tavat
ovat alkaneet häipyä unhoon.
Mutta jos siis kuvittelu ihmisen ennakolta määrätystä kohtalosta ei
sovellu luonnonkansojen maailmankatsomukseen, on meidän sen alkuperää
etsiessämme suunnattava katseemme jo jonkun verran korkeammalla
sivistystasolla eläneiden kansojen uskomuksiin.
Fatalismi, joksi tätä katsantokantaa nimitämme, johtuu latinalaisesta
_fatum_ sanasta, jota vastaa muinaiskreikkalaisten _moira_ ja merkitsee
peruuttamattomasti määrättyä kohtaloa. Homeroksen runoissa moira, josta
myöhemmin kehittyy sallimuksen jumalatar, esiintyy vielä etupäässä vain
personattomana, kaikkien kohtalot syntymästä kuolemaan saakka säätävänä
valtana. Vaikkakin taivaanjumala Zeus on läheisessä suhteessa moiraan,
ompa häntä palvottu kohtalon säätäjänäkin (_Zeus moiragetes_) ei hänen
kuitenkaan, puhumattakaan muista jumalista, ole uskottu voivan
vähimmässäkään määrin muuttaa sitä, mikä on ennakolta säädetty. Varsin
opettava tässä suhteessa on Ilias runoelman 16 luku, jossa kerrotaan,
että Zeus oli halukas pelastamaan Sarpedon nimisen sankarin hengen
aikoen temmata hänet elävänä toivottoman taistelun tuoksinasta, mutta
kun Hera huomautti hänelle, että hän yhdessä kohdin sallimusta vastaan
rikkomalla saattaisi koko maailmanjärjestyksen horjumaan, oli
ylijumalan pakko alistua. Tällainen jo Homeroksella esiintyvä käsitys
yhtenäisestä, lainalaisesta, kaikki piiriinsä sulkevasta
maailmanjärjestyksestä ei voi olla huomiota herättämättä.
Vähitellen on tämä katsantokanta levinnyt laajalle Europan eri kansojen
keskuuteen. Maanosassamme, missä fatalismi jonkun verran uudessa
muodossa vielä keskiajalla pääsee oppineidenkin kannattamana kaikkialla
valtaan, on sanotun uskon varhaisinta kehitystä sekä sen leviämistä
kansalta toiselle varsin vaikea seurata. Toisin on laita Aasian
kansojen keskuudessa, missä uskotaan, että _ennakolta määrätty kohtalo
aina on taivaasta tai taivaallisista haltioista riippuva_.
Niinkin kaukana pohjois-Siperiassa kuin suomensukuisten ostjakkien
keskuudessa tunnetaan tämä usko. Kuvatessaan Irtyshin ostjakkien
Taivaanjumalaa, huomauttaa Karjalainen, että hänellä "nykyään katsotaan
olevan suurin valta ihmisten kohtaloiden määräämisessä". "Hän voi
säätää elämän onnistumisen määrän, antaa terveyttä, antaa lapsia ja
hänen kädessään on ihmisen elämän pituus. Kun lapsi syntyy, sanelee hän
apulaisilleen _kohtalonkirjaan_ kirjoitettavaksi, montako vuotta uuden
tulokkaan on sallittu viettää maallista elämää, vieläpä senkin, onko
syntyneen elämä muodostuva suurin piirtein onnekkaaksi vai
onnettomaksi."
Näin kehittynyt käsitys taivaanjumaluudesta ei kuitenkaan ole Aasian
pohjoisimmilla kansoilla yleinen. "Ainoastaan vaistomaisesti", sanoo
Donner, "tuntevat samojedit, että korkein olento hallitsee maailmaa".
Useimmiten hän ei ole muuta kuin abstraktinen käsite, joka melkein
sulautuu taivaan käsitteeseen ja on samaa merkitsevä kuin se, niin
ettei oikein saa selville kumpi näistä käsitteistä on alkuperäinen. Hän
on niin tuntematon ja hän elää niin kaukana, että on turha hänen
puoleensa rukouksilla kääntyä tai häntä uhreilla lepyttää, ja
ainoastaan poikkeustapauksissa shamani häneltä neuvoa kysyy. Hänestä
niinkuin taivaastakin samojedeilla on sangen hämärä käsitys,
jotavastoin heillä luonnonkansoille hyvin ominaisella tavalla on mitä
tarkimmat tiedot manalasta ja siellä asuvista hengistä.
Samaten ei pohjois-Siperian muillakaan kansoilla ole mitään
vakiintunutta uskoa Taivaanjumalan eli, kuten ne häntä nimittävät,
Taivaan kohtaloita säätävään toimintaan. Jenisei-ostjakkien ja
tungusien taivaanjumaluus käsitetään niin itsekseen olevaksi ja maan
päällisestä elämästä välinpitämättömäksi, ettei häntä koskaan ole syytä
pelätä. Jakuttien taivaanjumaluudesta sanotaan nimenomaan, ettei hän
sekaannu maailmanmenoon eikä ihmisten kohtaloihin. Muuan taru kertoo
Jumalan lausuneen ihmisistä: "käskiessäni heidät alas maan päälle en
sanonut heille: tulkaa takaisin! Jos he lisääntyvät, lisääntykööt, jos
kuolevat, kuolkoot!" Näyttää kuitenkin siltä kuin jakuteilla toisin
paikoin olisi tästä eriäviäkin käsityksiä.
Mutta kysymyksessä oleva käsityskanta vakiintuu siirtyessämme
keski-Aasiaan. Varsinkin mongolien maailmankatsomuksessa on
sallimususkolla jo varsin silmäänpistävä osa. He puhuvat usein taivaan,
'sallimuksesta' (dzajaga) tarkoittaen sillä jonkinlaista korkeinta
maailmanjärjestystä, jota ei kukaan kuolevainen voi muuttaa tai
vastustaa. Sanang-Setsen'in kronikassa sanotaan, että Tshingiskan, tuo
"leijona ihmisten keskuudessa" ilmaantui maan päälle, "sinisen, ikuisen
taivaan sallimuksesta". Mutta eivät ainoastaan hallitsijat ja
ruhtinaat, jotka erikoisemmassa mielessä ovat "taivaan poikia", vaan
myös tavalliset kuolevaiset syntyvät maailmaan saman sallimuksen
määrääminä. Sanalla sanoen, kaikki, mikä tapahtuu, on ennakolta
määrätty ja kutoutuu vastustamattomasti koko maailmaa hallitsevan,
taivaallisen lainalaisuuden piiriin. Tähän oli mongoliruhtinailla
tapana vedota, sillä säädöksiään julkaistessaan he liittivät niihin
valtuuksinaan sanat: "ikuisen taivaan sallimuksesta", aivan kuin
kristityt hallitsijat ovat esiintyneet itsevaltiaina "Jumalan armosta".
Mongolien 'sallimusta' vastaa kiinalaisten tien-shing ('taivaan
määräys'). Samoinkuin edelliset näkevät jälkimäisetkin taivaan
horjumattomassa lainalaisuudessa kaiken maallisenkin järjestyksen
esikuvan, vieläpä uskovat, että maanpäällinen elämä on jollakin
salaperäisellä tavalla taivaasta riippuvainen.
Siirtyessämme indo-iranilaisten kansojen keskuuteen kohtaa meitä
sielläkin sama usko. Veda-runoudessa tätä ihmeellistä horjumatonta
luonnonjärjestystä nimitetään _rita_. Se kaitsee vuodenaikojen
vaihteluja, kutsuu aamulla auringon esiin, määrää virtojen kulun ja
säätää ihmisten elämänjuoksun. Rigvedassa tämä rita samoinkuin
Homeroksen moira edustaa vain personatonta lainalaisuutta, mutta sen
vastine iranilaisten pyhässä kirjassa, Avestassa, jossa sen nimenä on
_asha_, on se jo kehittynyt personalliseksi olennoksi saaden osakseen
rukouksia ja palvomista. Näiden kansojen erikoistutkijat ovat tulleet
siihen tulokseen, että tämä verrattain korkeata sivistyksellistä
kehitystä osoittava käsitys lakiperäisestä maailmanjärjestyksestä
palautuu jo indo-iranilaiseen aikaan.
Hyvin mielenkiintoinen piirre Veda-runouden uskomuksissa on se, että
ritan johtajina tai vartioina esiintyy muuan jumalasarja, johon
alunpitäen on kuulunut seitsemän olentoa, Adityat. Näilläkin on
vastineensa iranilaisten taholla, Amesha-spentat, jotka samoinkuin
edelliset muodostavat seitsikon. Mitä nämä jumalat, joista ei ole
olemassa myyttejä, alkuaan ovat olleet, ei käy ilmi niitä koskevista
lähteistä. Edellämainitun sarjan ensi sijalla mainitaan usein taivaan
jumala Varuna, myös tämän rinnalla Mitra, joita yksinäänkin usein
nimitetään 'ritan vartioiksi', mutta paitsi noita kahta pääjumalaa ovat
sarjan muut olennot, joille annetaan sellaisia epämääräisiä nimityksiä
kuin Bhaga ('onni, rikkaus'), Amsa ('osa') ja Daksha ('kunto'), perin
hämäriä. Yhtä epätietoisiksi mainittujen jumalien alkuperästä jättävät
meidät iranilaisten vastaavien olentojen luettelossa nimet 'Terveys',
'Kuolemattomuus', 'Hyvä ajatus' y.m., kuitenkin sarjan johtajana
täälläkin on taivaan ylijumala, Ahura.
Se seikka, että nämä olennot suurimmalta osaltaan eivät näytä olevan
muuta kuin paljaita nimiä, on omiansa yhä enemmän kiinnittämään
huomiotamme itse jumalien _lukuun_, mikä useampien tutkijoiden mukaan
edustaa yhtä vanhaa käsityskantaa kuin itse rita eli asha, johon ne
ovat mitä läheisimmässä suhteessa. Oldenberg näkee tässä jumalasarjassa
vierailta saadun kuvitelman ja olettaa, että siinä piilee
babylonilaisten seitsemän planettijumalaa. Schroeder asettuu kuitenkin
hiljattain ilmestyneessä teoksessaan vastustamaan tätä oletusta, mikä
hänen mielestään on ylen heikosti perusteltu, "Oldenbergin
todistusainehisto kun on kauttaaltaan riittämätön". Schroederin mukaan
voi korkeintaan seitsenluku olla Babyloniasta peräisin, mutta itse
haltiat ovat omaperäisiä ja vaikkakin ne ovat "taivaallisia
valojumalia, eivät ne silti ole minkään valoilmiön tai tähden
edustajia". Ne ovat ainoastaan "ikuisen, horjumattoman sekä fyysillisen
että siveellisen maailmanjärjestyksen luojia, ohjaajia ja vartioita".
Ne ovat "hyviä, ystävällisiä, synnittömiä jumalia", jotka eivät tunne
"oikkuja, päähänpistoja eikä paheita, kuten muut jumalat". Vielä hän
olettaa, että vähemmät näistä ovat ikäänkuin itsestään syntyneet sarjan
etunenässä esiintyvän Ylijumalan ympärille "edustaen melkein vain hänen
erikoisnimiään".
Tätä ongelmaa emme näin ollen näytä voivan ratkaista yksinomaan
indo-iranilaiselta pohjalta lähtien. Onneksi tarjoavat
indo-iranilaisten naapuruudessa eläneet kansat meille runsaasti asiaa
valaisevaa vertailuainehistoa, jonka perustalla ensiksi ryhdymme
tarkastamaan noiden seitsemän jumalan alkuperää ja sen jälkeen niiden
suhdetta maailmanjärjestykseen.
Seitsenlukuinen jumalaparvi on hyvin yleinen keski- ja
pohjois-Aasiassa. Sellaisen tuntevat kirgisit ja läntiset tatariheimot
uskoen näiden jumalien asuvan taivaassa. Altain, tatarien tarustossa
puhutaan seitsemästä Kudai ('jumala') nimisestä olennosta, jotka
sijoitetaan taivaan kolmannessa kerroksessa olevalle Sürö
('majesteetti')-vuorelle. Jakutit nimittävät tätä seitsemän jumalan
parvea, jonka he sanovat muodostavan ylijumalan Ai-tojonin
('Luojaherran') seurueen Sättä-kürö-dzüsägäi-ai (sättä = 7); näiden
uskotaan olevan hevosten suojelushaltioita ja niille uhrataan
kevätjuhlissa kaatamalla kumissia tuleen. Toisin paikoin näitä
ryhmähaltioita sanotaan "Ylijumalan pojiksi". Eräät Altain heimot
osaavat luetella Ulgenin "seitsemän pojan" nimetkin: Jashigan,
Ivarshit, Bakhtagan, Kara, Kushkan, Kanym ja Jaik. Näihin nimiin ei
kuitenkaan voi paljoakaan perustaa, ne kun eri seuduilla suuresti
vaihtelevat. Yhtä hämäriä kuin nämä nimitykset ovat tähän jumalasarjaan
kuuluvien olentojen toimialat. Lebed-tatarien vastaavassa luettelossa
Kanym esiintyy Ulgenin puolisona. Kara ('musta'), myös Kara-kan on
viimeksimainittujen tiedonannon mukaan luopunut isästään ja valinnut
taivaan valoisien asuntojen asemasta manalan pimeiköt omakseen. Jaik
eli Jaik-kan on jonkinlainen vedenpaisumuksen ruhtinas, Nooan tapainen;
sille uhrataan keväisin valkoinen lammas korkealla vuorella, myös
shamanimenojen aikana rukoillaan häntä, jotta hän johdattaisi tietäjän
Ulgenin luo. Sitäpaitsi hänet kutsutaan asunnonpuhdistajaisiin, mitkä
toimitetaan 40:tenä päivänä kuoleman jälkeen. Hän on näet tällöin
kodistaan eroavien, Tuonelaan poistuvien sielujen saattomies.
Nimiä ovat taivaan jumalan seitsemälle "pojalle" keksineet myös vogulit
ja ostjakit, vaikka ne enimmäkseen ovat omien maanpäällisten
aluehaltiain nimityksiä. Vogulien "jumalanpoikien" luetteloon sisältyy
Gondattin mukaan seuraavat haltiat: Pelymin jumala, Obinlatvan jumala,
Pyhä Uralin ukko, Autjoen ruhtinas, Pikku-Obin jumala, Sosvan-keskuksen
jumala ja 'Maailmaa-katsova-mies'. Munkácsin Sygvalta saamissa
tiedoissa luetellaan: Pelymin jumala, Tek-kylän ukko, Lozvaveden pyhä
ruhtinas, Sosvan keskuksen jumala, Pikku-Obin jumala, Lopmuskylän ukko
ja 'Maailmaa-katsova-mies'. Vertailun vuoksi mainittakoon vielä
seuraava Tremjuganin ostjakkien luettelo: Kin-lungk ('taudin haltia')
'Metsäneläimiä-jakava-mies', Nälkähaltia, Obin ukko, Mosemin ukko,
Kuullos-ojelmuksen ukko ja taivaanjumalan "nuorin poika" Kan-iki
('ruhtinas-ukko'). Taivaassa asuva haltia on tässä ostjakkien
luettelossa ainakin 'Metsäneläimiä-jakava-mies', jolta rukoillaan
metsänriistaa, ja jolle, kuten taivaallisille haltioille ainakin, on
uhrattava valkea uhriteuras. Enimmän huomiota herättää kuitenkin
jumalan "nuorin poika" ja äiti jumalattaren lempilapsi, vogulien
'Maailmaa-katsova mies', joka on sama olento kuin ostjakkien Kan-iki.
Viimeksimainittu, johon liittyy mitä erilaisimpia taruja, ei
varmaankaan ole alkuaan jugralaisten jumala.
Oikeastaan emme siis ole vielä päässeet sen pitemmälle kuin että
_seitsenlukuinen_ jumalasarja, jonka yksityiset jäsenet ovat hämärän
peitossa, on monella taholla tullut todetuksi.
Enemmän valoa näiden alkuperään luo Vasjuganin ostjakkien
taivaankuva, jonka shamanit "sielunsa silmillä" ovat itse nähneet ja
jota he matkalauluissaan selostavat. Niiden mukaan on taivas
seitsenkerroksinen, joista ylimmässä asuu itse ylijumala, Num-torem ja
alemmissa hänen poikansa. Näitä taivaankerrosten asukkaita nimitetään
myös tatareilta lainatuilla nimillä torem-talmas ('taivaan tulkki',
talmas tat. tolmats) tai torem karevel ('taivaan vartia', karevel tat.
karavel). Kunkin yksityisen tulkin nimeä ei kansa tunne eikä niiden
toimistakaan kyetä selkoa tekemään, mutta niiden uskotaan asuvan _yksi
kussakin taivaankerroksessa_. Karjalainen sanoo ostjakkien nimittävän
niitä vain kunkin saaman uhrin mukaisesti, 1. 'Nuoli-uhrinen-torem' saa
minne tahansa ilmaan ammutun nuolen, 2. 'Vaatteus-uhrinen-torem'
valkeasta mitkalista tehdyn kauhtanan, joka metsälle mentäessä
ripustetaan johonkin erämetsän koivuun, 3. 'Sopuli-uhrinen-torem',
sopulinnahkan, jota säilytetään metsäretkelle mukaanotettavassa
laatikossa, 4. 'Kuppi-uhrinen-torem', sen kunniaksi säilytetään
tinakuppi talousaitassa, 5. 'Sarvipeura-uhrinen-torem', sille
ripustetaan erämetsän koivuun kaadetun peuran nahka sarvineen ja
kavioilleen. Tämän haltian uskotaan laskevan metsänriistaa ja veden
viljaa maahan ihmisten saatavaksi ja on sama olento kuin ennenmainittu
'Metsäneläimiä-jakava-mies'. 6:tena mainitaan venäläinen pyhimys
Nikolai-Ihmeidentekijä, Mikola-torem, vesillä kulkijain suojeluspyhä,
jolle ostjakit ripustavat uhriksi näädännahkan talousaittaansa.
Kuten Karjalainen huomauttaa, ei tämä karevel-laitos ole ostjakeilla
kotoperäinen, vaan heille saapunut lähinnä tatareilta. Ikävä kyllä, ei
meillä ole riittävästi tietoja sen tatariheimon pakanuuden aikaisista
uskomuksista, joka maantieteellisesti on ollut ugrilaisia lähinnä ja
jolta nämä ovat omaksuneet paljon mielenkiintoista kulttuuriperintöä,
mutta etäämpänä elävillä vielä esi-isiensä uskon säilyttäneillä
heimoilla me tapaamme ostjakkien karevel-laitosta vastaavan kuvittelun,
mikä ilmenee siinä, että ylijumalan "pojat" sijoitetaan kukin erikseen
toinen toistaan ylempänä olevaan taivaankerrokseen. Radloff kertoo
matkoillaan saaneensa lebed-tatareilta seuraavan näiden taivasta
valaisevan selostuksen: "Alkuisä, joka on kaikki luonut, on Kudai
Bai-Ylgön; tällä on neljä poikaa: Pyrshak-kan, Tös-kan, Kara-kan ja
Suilap. Suilapin poika on Sary-kan, Pyrshak-kanin poika on Kyrgys-kan,
sikäläisten tatarien suojelushaltia. Kaikki nämä jumalat Kara-kania
lukuunottamatta tuottavat ihmisille onnea. Ne antavat hänelle ruokaa
ravinnoksi ja suojelevat häntä vaaroista. Ylimmälle jumalalle,
Ylgönille, uhrataan valkoisia hevosia, Pyrshakille ja hänen
jälkeläiselleen ruskeita; kaikille jumalille uhrataan sitäpaitsi pellon
hedelmiä. Jumalat asuvat taivaassa, joka sikäläisten tatarien
käsityksen mukaan sisältää seitsemän kerrosta. Ylimmässä asuu Ylgön ja
hänen puolisonsa Kanym, toisessa Pyrshak-kan, kolmannessa Tös-kan,
neljännessä Kyrgys-kan, viidennessä Suilap, kuudennessa Sary-kan ja
seitsemännessä lähetit, joita jumalat lähettävät ihmisten luo.
Kara-kanin ('mustan ruhtinaan') sanotaan luopuneen isästään ja
siirtyneen taivaan valoisista asunnoista maan alla oleviin
pimeikköihin."
Ymmärrettävää on, ettei tällainen taivaallinen järjestys ole
turkkilais-tatarilaisten kansain keksintöä, vaan heillekin muualta
vaeltanut. Senvuoksi onkin noiden yksityisten jumalien merkitys itse
kansalle perin epäselvä samoinkuin itse seitsensarjan synty. Tutkijalta
nuo seitsenkerroksisen taivaan eri kerroksissa ruhtinoivat jumalat
eivät kuitenkaan voi alkuperäistä olemustaan salata, ne kun niin
ilmeisesti viittaavat babylonilaisten _planettijumaliiu_, jotka jo
kaukaisessa kotimaassaan hallitsivat seitsemää toinen toistaan ylempänä
olevaa tähtikehää.
Eräässä toisessa Radloffin muistiinpanemassa kuvauksessa, jossa tosin
puhutaan 17:sta taivaankerroksesta, mikä kuitenkin on aivan tilapäinen,
erään Altain heimon keskuudessa tavattava muodostus, mainitaan, että
aurinko asuu seitsemännessä ja kuu kuudennessa kerroksessa. Tämän
mukaan siis aurinko ja kuu hallitsevat kahta päällekkäistä tähtikehää.
Seitsemännessä eli samassa kerroksessa kuin aurinko asuu lisäksi muuan
kaikkitietävä Mergen-tengere ('tarkka-ampuja-jumala'), joka palauttaa
mieleemme ostjakkien Nuoli-uhrisen-toremin. Uskaltaisimmeko ajatella
tämän jumalan kuvastavan muinaisbabylonilaisten jousella ampuvaa
auringonjumalaa?
Yhdeksännen taivaankerroksen haltiana Radloff mainitsee
Kysagan-tengeren. Mongolien vastaava Kisagan-tengri oli sodanjumala,
jonka uskottiin suojelevan sotajoukkoa, ohjaavan sitä vaarallisissa ja
vaikeakulkuisissa paikoissa sekä tuottavan sille voiton kukistamalla
viholliset. Viidennessä kerroksessa asuu Kudai Jajutsi (J = säätäjä,
luoja). Jos nämäkin, kuten näyttää alkuaan ovat tähtijumalia, on
edellisen vastine babylonilaisten Nergal (Mars). Taivaan ylempien
kerrosten haltioista mainitaan ainoastaan Kaira-kan ('armollinen
kaani') ja Bai-Ulgön ('suuri-rikas'), joista edellinen sijoitetaan
17:nteen ja jälkimäinen 16:nteen kerrokseen; tavallisen käsityksen
mukaan nämä kuitenkin ovat vain saman Ylijumalan eri nimiä.
Erikoisemman huomion saa osakseen edellisissä luetteloissa esiintynyt
"musta" taivaasta manalaan laskeutunut Kara eli Kara-kan, joka
epäilemättä on tähtijumala; mustan värinsä ja muunkin puolesta se
vastaa Saturnusta, jota muinaisbabylonilaiset sanoivat "mustaksi
tähdeksi".
Tuon alkuperäisemmän jumalaseitsikon sijalla esiintyy toisin paikoin
myös yhdeksän Jumalan "poikaa" tai "palvelijaa". Niinpä mongolien
taruissa kohtaamme usein "yhdeksän tengeriä, suojelijaa ja veljestä",
jota mainintaa niistä käytetään. Burjatit tietävät luetella Ylijumalan
"yhdeksän pojan" nimet. Nämä ovat kuitenkin peräti teennäisiä,
sitäpaitsi mainitaan eri alueilla aivan eri nimiä. Epäilemättä
näihinkin "yhdeksään poikaan" tai "veljeen" ovat alkuaan sisältyneet
nuo planettijumalat, jotka ovat antaneet viikonpäiville nimensä, vaikka
niiden lisäksi vielä on tullut uusia samalla kun taivaan seitsemästä
kerroksesta on kasvanut yhdeksän. Banzarov sanookin mongolien
jumaloineen "yhdeksää suurta tähteä, jotka vastasivat yhdeksää
tengeriä". Yhdeksänjumalainen sarja ei kuitenkaan ole ollut yhtä
yleinen Aasiassa kuin tuo seitsenlukuinen, joka on itä-Aasiassakin
tunnettu. Jo vanhoina aikoina ovat näet kiinalaisetkin palvoneet
taivaan "seitsemää valtiasta" eli "johtajaa", joilla heidän sanotaan
tarkoittaneen aurinkoa, kuuta ja viittä planettia. Siellä, missä 7 ja
9-luku ovat alkaneet kilpailla keskenään, huomaa edellisen syrjäytyvän
ja osaksi syrjäytyneenkin jälkimäisen tieltä.
Nämä jumalten pyhät luvut ovat jättäneet muistomerkkejä myös
uhripalvontaan. Volgalla asuvien tshuvassien uhrikuvauksissa mainitaan
usein 9 uhripappia, 9 uhrieläintä, 9 kattilaa y.m. Luonnollisesti on
näiden uhrien vastaanottajiakin alkuaan ollut yhtä monta; sen vuoksi
rahvas vieläkin pyrkii järjestämään jumalainluettelonsa 9-olentoa
käsittäviin sarjoihin. Samaan kuvitteluun perustuu itä-Venäjällä
asuvien suomensukuisten kansain, etenkin pakanallisten tsheremissien
tapa, jotka Taivaanjumalalle uhratessaan toisin paikoin asettavat
uhrialttarilleen yhdeksän uhrileipää ja yhtä monta mesijuomakuppia.
Jakuttienkin uhritelineellä näemme joskus yhdeksän pientä maljakkoa.
Mutta palatkaamme jälleen tuohon vanhempaan, seitsenjumalaiseen
sarjaan; jonka edustajia ostjakit nimittävät "taivaan tulkeiksi" tai
"vartioiksi". Käsitys, että planettijumalat ovat jonkinlaisia tulkkeja
näyttää olevan ikivanha. Siitä puhuu jo Diodorus selostaessaan
kaldealaisten tähdistä ennustamista seuraavin sanoin: "Tärkeintä on
heille noiden viiden tähden liikkeen tutkiminen, joita sanotaan
planeteiksi. He nimittävät niitä 'tulkeiksi' (hermeneis); sille, jota
me sanomme Saturnukseksi antavat he muita erinomaisempana nimen
'auringon tähti', koska he sitä saavat kiittää useimmista ja
merkityksellisimmistä ennustuksista. 'Tulkeiksi' he nimittävät
planetteja senvuoksi, että ainoastaan nämä, sillä aikaa kun muut tähdet
eivät poikkea säännöllisiltä radoiltaan, kulkevat omia teitään ja sillä
tavoin tulkitsevat tulevaisuutta sekä ilmaisevat ihmisille jumalien
armon". Varmaankin aurinko, kuu ja viisi planettia taivaanjumalan
käskyläisinä piilee jo Borsippan temppelitornin muinaisbabylonilaisessa
nimessä Euriminanki ('Taivaan ja maan seitsemän käskynkuljettajan
temppeli').
Mitä noiden taivaallisten "tulkkien" uskottiin ihmisille ilmaisevan,
selviää Diodoruksen sanoista, että ne "tulkitsevat tulevaisuutta".
Kaldealaisten käsityksen mukaan tähtitaivas on jonkinlainen
kohtalonkirja, joka kuvastaa kaiken maallisen elämän menon ja josta
viisas voi lukea tulevatkin tapahtumat. Jo muinaisbabylonilaiset
tunsivat "kohtalontaulut" ja "elämän-kirja" on meille itse
raamatustakin tunnettu. Näihin ikivanhoihin esikuviin perustuu
ostjakkien yllämainittu usko, että Taivaanjumalan apulaiset
kirjoittavat tämän sanelun mukaan "kohtalonkirjaan", joka kerta kun
lapsi syntyy maailmaan, sekä hänen elinikänsä että kaikki hänen
elämänsä vaiheet. Että nämä apulaiset ovat juuri nuo seitsemän jumalaa,
ilmenee Siperian läntisten tatariheimojen vanhoista taruista, joissa
kerrotaan, mitenkä seitsemän Kudai nimistä jumalaa asuvat taivaalla
teltassa, jonka edustalla on kultainen hevospaalu. Täällä jumalat
istuvat asunnossaan esiripun takana ja heillä on edessään suuri _elämän
kirja_, johon he merkitsevät kaikki sekä syntyvät että kuolevat ja
samalla säätävät ihmisten kohtalot.
Juuri tähän fatalistiseen uskoon perustuu tähdistä ennustaminen, mikä
aikojen kuluessa levisi Europankin puolelle ja varsinkin keskiajalla
näytteli hyvin huomattavaa, joskin toisinaan kovin kohtalostakin osaa.
Erittäinkin ihmisen syntymähetkenä pidettiin silmällä tähtien asentoa,
siitä kun uskottiin voitavan päättää, millaiseksi asianomaisen
elämä oli muodostuva. Mitä "tähtiin oli kirjoitettu" toteutui
vastustamattomien lakien mukaan. Tämä tähtikirjoitus on ollut
muinaisina aikoina niin suuren huomion alaisena, että eräät tutkijat
luulevat voivansa taivaan merkeistä johtaa kirjaimiston alkuperän.
Muinaisille kreikkalaisille oli tähdistä ennustaminen varhaisimpina
aikoina vielä täydellisesti vieras. Kun platonikot Eudoxos ja
Theofrastos ensiksi tutustuivat tähän kaldealaiseen viisauteen,
ilmaisevat he tämän johdosta ihmettelynsä. Vasta senjälkeen kun
babylonilainen pappi Berossos kirjoitti Antiokos I:lle (281-261 e.Kr.)
omistetun itämaista kulttuuria selostavan teoksensa, näyttävät
astrologiset opit päässeen kreikkalaisessa maailmassa laajemmalta
tunnetuiksi.
Vaikkakin tuo fatalistinen usko myös islamin mukana, joka sen omaksui,
on saattanut levitä kaikkialle, missä tämä uskonto on saavuttanut
tunnustajia ja siis turkkilais-tatarilaistenkin kansojen keskuuteen, on
kuitenkin ilmeistä, että se jo paljoa aikaisemmin on juurtunut
keski-Aasian kansain katsantokantaan. Huomattava on näet, että nuo
'jumalan pojat' esiintyvät jo pakanoiden uskomuksissa, vieläpä
maailmanpatsaaseen kuvattuina. Siperian läntisten tatariheimojen Kudai
nimiset jumalat ovat nähtävästi saapuneet Persiasta käsin, kuten niiden
nimikin, joka on persialainen lainasana (pers. hudai = jumala),
osoittaa. Omakielisellä nimellä sanotut tatarit nimittävät niitä
'säätäjiksi' (tsajan < tsaja = säätää, määrätä).
Tätä laajaa vertailuainehistoa silmällä pitäen ja varsinkin huomioon
ottamalla indo-iranilaiselta taholta yleensä turkkilais-tatarilaisille
tulleet voimakkaat kulttuurivirtaukset emme siis voi tulla muuhun
johtopäätökseen kuin että sekä intialaisten taivaallisen järjestyksen
kaitsijat, Adityat, että iranilaisten Amesha-spentat, jotka
lukumääränsä ja toimintansa puolesta vastaavat turkkilais-tatarilaisten
taivaan eri kerroksissa ruhtinoivia 'jumalan poikia' tai
'taivaan tulkkeja' ja 'vartioita', ovat alkuaan samoja olentoja ja
siis pohjaltaan babylonilaisia planettijumalia. Samoin kuin
indo-iranilaisten jumalasarjan etunenässä tavallisesti mainitaan yksi
muita mahtavampana, samoin turkinsukuisilla kansoilla ja jugralaisilla
itse Taivaan jumala tavallisesti on ylin kohtalon määrääjä. Vaikkakin
mongolit uskovat, että sallimus (dzajaga) on ainoastaan persoonaton
maailmanjärjestys, puhuvat he toisinaan myös sitä ohjaavasta
'säätäjästä' (Dzajagatsi < dzaja 'säätää, määrätä, käskeä'), joka
heidän käsityksensä mukaan on itse "ikuinen, sininen taivas"
jumaloituna. Orkhonin kivikirjoituksessa, jossa sodan onnistumisen
kuvitellaan taivaasta riippuvan, näyttää tuo säätämistä merkitsevä sana
saavan myös merkityksen 'komentaa': "taivas komensi joukkojamme sodassa
ja me voitimme".
Mongolien Dzajagatsia vastaa altailaisten Jajutsi; toinenkin samaa
merkitsevä jumalannimi on tatarien Bujuruktsi, mikä on lainautunut
jugralaisillekin (ostj. Pairekse), vogulit liittävät sen Jumalansa
omakieliseen nimeen: Num-torem-paireks. Viimeksimainittua sanajuurta on
vielä tsheremissien Puirso.
Kaikki nämä 'säätäjät', missä ne tapaammekin, ovat sallimuksen ja
samalla syntymisen jumalia. Toisin paikoin uskotaan, että jokaisella
ihmisellä on oma tällainen haltiansa, joka syntymästä asti seuraa
ihmisen elämää määräten hänen onnensa. Tämä usko muistuttaa
ennenmainittua käsitystä kunkin ihmisen taivaalla olevasta tähdestä ja
on todennäköisesti juuri siitä johtunut.
Vielä mainitsematta on muuan jumaluusolento, joka
turkkilais-tatarilaisten kansain välityksellä on saapunut kaukaisille
ostjakkimaille. Tällä on aivan erikoinen tehtävä, kuten hänen
nimensäkin 'Kirjoittajamies' osoittaa. Demjankalla häntä pidetään
Taivaanjumalan "ensimäisenä apulaisena" ja uskotaan, että hän asuu
taivaassa vähää alempana kuin itse Ylijumala. Hänen tehtävänsä sanotaan
olevan Ylijumalan "sanelun mukaan kirjoittaa kohtalojenkirjaan, kauanko
ja millaisissa oloissa ihminen saa elää maan päällä". Kun ihminen
kuolee, on ostjakeilla tapana lausua: "Hänen Kirjoittajamiehen
kirjoittamat päivänsä ovat loppuneet." Muilla ostjakkialueilla ei tämän
nimistä jumalaa tunneta ja senvuoksi Karjalainen olettaa, että hän on
myöhäsyntyinen ja itse Taivaanjumalasta lähtöisin, vain eräästä tämän
määreestä kehittynyt olento, sillä hänen Tsingalasta saamansa
selityksen mukaan on nimitys 'Elin-iän kirjoittava, elinkauden
kirjoittava mies' itse Ylijumalan määrenimi. Tuskin tämä olettamus
kuitenkaan on oikea, sillä paitsi kohtalojen kirjoittajana esiintyy
tämä haltia myös Taivaanjumalan käskyjen kuljettajana. Irtyshin
ostjakit nimittävät häntä tatareilta lainatulla nimellä Pairekse ja
uskovat, että hänen tehtävänään on käydä taivaan lähettinä
tiedusteluretkillä maan päällä, samalla on hänen kirjoitettava
kohtalojen kirjaan jokaisen syntyvän ihmisen elinaika ja elämänlaatu.
Ylijumalan lähettiläänä ja tiedustajana on hän saanut määrenimen
'monien maiden mies, kulkeva mies'. Ostjakkien käsityksen mukaan hän
tekee matkansa usein jonkin eläimen hahmoisena, joskus kulkien hanhena.
Tällaisena hän muistuttaa ennenmainittua Jumalan nuorinta poikaa,
'Maailmaa-katsovaa-miestä' eli Ort-ikia, joka vaeltaa hanhena tai
"istuutuen hanhen siiville lähtee haluamaansa paikkaan" ja jota
saduissa sanotaankin 'hanhi-haltiaksi'. Lisäksi puhutaan tämän
siivellisestä ratsusta, jolla hän Taivaanjumalan ja ihmisten
välittäjänä kiitää ilmojen teitä ja jonka "toisesta sieraimesta käy
tuli, toisesta savu". Miten paljon näihin nimiin onkin sekaantunut
kaikenlaisia taruja, on todennäköistä, ettei tämä Jumalan lähetti
'monien maiden mies, kulkeva mies' ole ostjakeilla omaperäinen. Vielä
vähemmin on kirjoittava jumala voinut syntyä kansan keskuudessa, joka
itse ei koskaan ole omannut kirjoitustaitoa.
Saman olennon ovat tunteneet myös Volgalla asuvat tshuvassit
uskoessaan, että kohtalon jumala Käbä ('kohtalo') lähettää maan päälle
lapsen syntyessä Püleh nimisen olennon, joka säätää lapsen
elämänvaiheet sekä kirjoittaa muistiin tämän nimen. Tehtävänsä
toimitettuaan haltia palaa jälleen taivaaseen ja esittää asian
kohtalonjumalalle. Mahdollisesti sama haltia on tsheremissien "Jumalan
esittelijä", jolle Taivaanjumalalle uhrattaessa toimitetaan
erikoinen uhri, jotta hän esittäisi tälle tsheremissikansan huolet.
Votjakeillakin on hevosuhrin ohella tapana teurastaa hanhi enää
tietämättä, mille haltialle se toimitetaan, he huomauttavat vain, että
hanhi saattaa uhrihevosen taivaaseen.
Etsiessämme tämän kirjoitustaitoisen jumalan syntyperää kääntyy
katseemme jälleen Kaksoisvirranmaahan, jossa kirjoitustaito ennenkuin
missään muualla Aasiassa on ollut tunnettu. Tänne on meidät jo ennen
johtanut tuon ennakolta määrätyn kohtalon usko ja täällä me kuulemme jo
ammoin puhuttavan myös kohtalontauluista ja elämänkirjasta. Ostjakkien
Kirjoittajamiestä täysin vastaava jumala onkin ollut jo muinaisilla
babylonilaisilla, jotka tätä jumalien kirjuria nimittivät Nabuksi.
Kohtalojenkirjan kirjoittajana hän kuvataan kynäntapainen kädessään ja
itse kirjoitustaitoa sanotaan "Nabun viisaudeksi". Kiertotähden
parvessa hän esiintyy Merkuriuksena. Saman olennon me tapaamme vielä
toisestakin muinaisesta kirjoitustaidon maasta Egyptistä, jossa
babylonilaisten jumalienkirjuria vastaa Thout. Tämä ibispäinen jumala
kuvataan usein, kuten Nabukin, taulu ja kirjoitusvälineet kädessään.
Kun muinais-egyptiläiset kuvittelivat maailman- ja elämänpuuta myös
kohtalon puuksi, näemme tämän jumaluusolennon joskus puun juurella
asuvan kohtalon jumalattaren ja erään toisen haltian kanssa
kirjoittamassa ihmisten, varsinkin kuninkaiden kohtaloja tuon
taivaallisen puun lehtiin. Nuo taivaalliseen puuhun piirretyt merkit
eivät kuitenkaan ole muuta kuin mitä on "tähtiin kirjoitettu", sillä
egyptiläistenkin usko ihmisten ennakolta määrättyyn kohtaloon on,
jollei se ole suorastaan babylonilaista lainaa tai yhteistyön tulos,
ainakin samasta käsityspiiristä lähtenyt.
Milloin elämänpuuhun, milloin kultaiseen kirjaan ihmisten vaiheita
kirjoittamassa olemme jo aikaisemmin nähneet "jumalanpoikien äidin",
joka kaikkeuden keskuksessa, elämänpuun ääressä ruhtinoivana
jumalattarena, kaiken synnyttäjänä ja elättäjänä samalla on kohonnut
elämänlangan laatijaksi ja kohtalojen säätäjäksi.