Taivas ylhäällä on isämme, maa alhaalla on äitimme,
ihminen on niiden kummankin lapsi.
Muinaisturkkilainen kivikirjoitus.
Kun Neitsyt Maaria Efeson kirkolliskokouksessa v. 431 virallisesti
julistettiin Jumalanäidiksi, toteutui niiden kirkkoisien harras
toivomus, jotka jo edellisellä vuosisadalla olivat käyttäneet hänestä
tätä ylevää nimitystä, mutta se seikka, että tällainen käsityskanta
julkisesti hyväksyttiin juuri Efesossa, on omiansa palauttamaan mieleen
tämän kaupungin suuren äitijumalattaren, jonka piirteet katolisen
kansan uskomuksissa ovat lainautuneet Neitsyt Maarialle. On kuin tämä
vanha jumalatar tällöin olisi uuden nimen varjossa lähtenyt entistä
mahtavampana jatkamaan voittokulkuaan maailmassa.
Mitenkä kuuluisa tämä jumalatar, jonka palvonnan yhtenä keskuspaikkana
oli yllämainittu kaupunki, on ollut kristinuskon levitessä Vähään
Aasiaan, osoittaa m.m. Apostolienteoissa oleva kuvaus. Siinä kerrotaan,
mitenkä Demetrius niminen hopeaseppä, jonka ammattina oli valmistaa
hopeisia, kaupungissa sijaitsevan Dianan temppelin kuvia, ryhtyi
kiihoittamaan ammattiveljiään sekä muita kaupunkilaisia Paavalia
vastaan huomauttaen niistä seurauksista, joita tuo uusi oppi oli tuova
tullessaan: "Nyt uhkaa vaara, ettei ainoastaan tämä meidän elinkeinomme
joudu halveksituksi, vaan myöskin, ettei suuren Dianajumalattaren
temppeliä pidetä minäkään ja että hänen mahtavuutensa siitä kärsii,
hänen, jota koko Aasia ja koko maanpiiri kunnioittaa." Demetriuksen
kiihoituspuhe sai aikaan, että kaupungin asukkaat kokoontuivat yhteen
ja alkoivat vihan vimmassa huutaa: "Suuri on efesolaisten Diana!"
Tämä Diana eli, kuten kreikkalaiset häntä nimittivät, Artemis oli
äitijumalatar, jota palvottiin kaiken hedelmällisyyden vaalijattarena,
luomakunnan _synnyttäjättärenä_ ja samalla myös sen suurena
_elättäjättärenä_. Viimeksimainittua puolta hänessä todistaa m.m. hänen
kuvansa, jossa hän esitetään _monirintaisena_. Esimerkin siitä, että
tämän äitijumalattaren sijalle Efesossa virallisesti kohonnut katolisen
kirkon Madonna, emojen ja pienokaisten sekä synnytyksen suojeluspyhä,
on suurelta edeltäjältään lainannut myös tämän elättäjäpiirteen, tarjoo
m.m. suomalainen kansanruno, joka Marian ominaisuuksia kuvatessaan
mainitsee hänellä olevan "tuhat rinnassa niseä". Tällaista ihmeellistä
äitijumalatarta palvoivat aikoinaan kaikki Vähän Aasian kansat,
vaikkakin hänellä on eri paikoissa eri nimiä, joista tunnetuimpia on
fryygialainen Kybele. Tämän nimisen jumalattaren pesäpaikkana oli
Pessinus kaupunki, josta hänen kuvansa siirrettiin v. 204 e.Kr.
Roomaan, missä tälle "suurelle äidille" _magna materille_ rakennettiin
temppeli Palatinus kukkulalle. Niistä muistomerkeistä, joita useat
Vähän Aasian kaupungit ovat jättäneet jälkimaailmalle, huomaa, että
kysymyksessä olevan jumalattaren pyhäköt ovat aikoinaan täällä olleet
jokseenkin yleisiä. Varmaankin muinaisten heettiläisten verraten korkea
kulttuuri on osaltaan ollut omiansa kohottamaan jumalattaremme
arvovaltaa Vähän Aasian erirotuisten ja -kielisten kansojen
keskuudessa.
Täydellisesti näiden seutujen "suurta äitiä" muistuttava jumaluusolento
tavataan myös kanaanilais-seemiläisten kansain uskomuksista. Eri
seemiläismurteissa on jumalattarellamme samasta sanajuuresta johtuva
nimi, kuten babylonilainen Ishtar, syyrialainen Astarte y.m.
osoittavat. Lukuisista Palestiinassa löydetyistä kuvista huomaa, että
hän on ollut täällä yleisesti tunnettu jo esi-israelilaisena aikana.
Foinikian rannalla Byblos kaupungissa oli yksi tämän jumalattaren
tunnetuimpia pyhäkköjä, joka paikkakunnan kuuluisuutena on jättänyt
muistomerkkinsä sikäläisiin rahoihinkin. Tässä temppelissä harjoitettua
palvontaa selostaa Lukianos teoksessaan "De dea Syria". Foinikialaisten
siirtolaisten mukana levisi Astarten palvelus jo varhain Kyproon, missä
Paafos kaupunki oli sen keskuksena ja useihin muihin Välimeren
seutuihin, vieläpä kaukaiseen Kartagoonkin. Viimeksimainitun kaupungin
Taanit nimistä "suurta äitiä" roomalaiset sanoivat "taivaalliseksi",
hänellä on helmassaan aurinko ja kuu. Puoliympyrää hänen päänsä
yläpuolella on selitetty eläinradaksi. Muinaislöytöjen ja vanhojen
tietojen perustalla ovat tutkijat yleisesti omaksuneet käsityksen, että
Vähän Aasiankin äitijumalatar, jonka muistomerkkejä on tavattu
enimmäkseen tämän suuren niemimaan rannikkokaupungeista, on, kuten
häntä esittävät kuvat sekä häneen liittyvät uskomuksetkin osoittavat,
idästä päin tulleiden sivistysvirtauksien tuoma. Tätä olettamusta ei
mitenkään voi kumota se seikka, että tuo "suuri äiti" vieraaseen
seutuun saavuttuaan siellä mahdollisesti on sulautunut johonkin
paikalla ennen palvottuun, tätä jossain määrin muistuttavaan
jumaluusolentoon.
Seuraamme näinollen äitijumalatartamme etu-Aasian muinaisten
sivistyskansain keskuuteen, missä hänen mahtiaan ja merkitystään
todistaa ennenkaikkea se, että hän yleisen babylonialais-assyyrialaisen
käsityksen mukaan oli aivan erikoisasemassa muihin lukuisiin
jumalattariin verraten, jotka useimmiten olivat ainoastaan miespuolisen
vastineensa varjomaisia seuralaisia. Mutta samalla tämä kunniakas asema
on ollut syynä siihen, että hänen personaansa on aikojen kuluessa
liittynyt mitä erilaisimpia, joskus keskenään ristiriitaisiakin
uskomuksia ja kuvitteluja. Sen vuoksi on sen kysymyksen ratkaisemista,
mikä tämä ihmeellinen "äiti" alkuaan on ollut, pidetty yhtenä
uskonnontutkimuksen vaikeimmista tehtävistä.
Myöhemmin on jumalatartamme kuviteltu m.m. kuunhaltiattareksi, hänen
kuvissaan kun usein esiintyy kuukin, mutta mitään suoranaisia
todistuksia siitä, että häntä ja kuuta todella alkuaan olisi pidetty
samana olentona, ei ole olemassa. Ei hän myöskään ole ollut
auringonjumalatar. Babylonilaisten Ishtarilla on kyllä ollut taivaalla
erikoinen edustaja, m.m. Venus tähti, ja on tätä tähteä nimitetty hänen
nimelläänkin, mutta itämaiset tutkijat ovat tulleet siihen tulokseen,
ettei tämäkään kuvittelu ole alkuperäinen. Ei häntä myöskään, vaikkakin
häntä usein palvotaan "jumalainäitinä" ja "taivaanhaltiattarena", voi
pitää itse taivaan elollistamisesta sekä sen naispuoliseksi
kuvittelemisesta syntyneenä olentona, jommoisena egyptiläisten Nut
esiintyy. Vaikeata on myös nähdä hänessä vain tavallista maan, metsän
tai veden haltiaa sellaisena, kuin useimmat luonnonkansat ovat niitä
palvoneet, sillä mitenkä hän tässä tapauksessa olisi voinut
kohoutua siihen huomattavaan asemaan ja arvovaltaan, mikä hänellä
todellisuudessa on ollut.
Kaukaisimpana historiallisena aikana esiintyy jumalattaremme
muinaisilla sumerilaisilla, joiden sivistyksen perijöitä
seemiläiskansat ovat olleet. Täälläkin jumalattaremme, samalla kun hän
oli suuri synnyttäjätär, oli myös suuri elättäjätär. Sumerilaiset
nimittivät häntä Ninharsag. Heidän vanhin valtakautensa, jolta
kirjallisia muistomerkkejä on olemassa, oli loistavimmillaan Eannatum
kuninkaan hallitessa Lagash nimisessä kaupungissa, ja jo silloin
kerrotaan täällä Ninharsagia palvotun. Eräässä muistokirjoituksessa,
missä mainitaan useita jumaluusolentoja, joiden etunenässä esiintyy
ylijumala Enlil, on Ninharsag jo toisella sijalla. Tämän kirjoituksen
aloittavat seuraavat sanat:
"Eannatum Lagashin kuningas,
jolle voiman on antanut Enlil,
jota pyhällä maidollaan on ruokkinut Ninharsag".
Kun sumerilaiset suurten valtiollisten vastoinkäymisten jälkeen
saattoivat seemiläisen akkadialaisvallan kukistuttua uudelleen
itsenäisemmin kehittää yhteiskunnallisia olojaan, muodostuu heidän
keskuudessaan ruhtinaskuntia, joista huomattavimpia oli juuri Lagash,
missä Gudea-nimisen ruhtinaan hallitessa vanha sumerilainen kulttuuri
kohoaa huippuunsa. Suurelta osaltaan tämä oli uskonnollista laatua,
joten ymmärtää, miksi vanhoille jumalille aletaan jälleen rakentaa
uusia pyhäkköjä. Eräässä muistokirjoituksessa, jossa luetellaan ne
jumalat, joille Lagashin ensimäinen ruhtinas rakennutti temppeleitä,
011 Ninharsag aivan ensi sijalla: "Ninharsagille, jumalien äidille,
rakensi hän temppelin Girsuun." Myöskin Gudea pitää kunnianasianaan
rakentaa Ninharsagille temppelin. Sitä esittävässä kirjoituksessa
mainitaan, mitenkä hän tuotti Maganin vuorelta dioriittikiveä, josta
jumalattaren kuvapatsas hakattiin. Patsasta pyhäkköön asetettaessa
antoi ruhtinas Ninharsagille seuraavan juhlallisen nimen: "Jumalatar,
joka taivaassa ja maassa säätää kohtalon, Nintud, jumalien äiti,
pidentäköön Gudean elämää, joka on rakentanut temppelin."
Mainitun pitkän nimen sanoista käy siis ilmi, että sumerilaiset
kuvittelivat tätä jumalatarta m.m. _kohtalon määrääjäksi_. Nintud, joka
toisinaan esiintyy yksinäänkin Ninharsagin toisintonimenä, merkitsee
synnyttäjätärtä. Sumerilaisten paratiisitarun muistomerkeissä tapaamme
tämän jumalattaren myös jonkinlaisena luojana. Lukuunottamatta
kertomuksia, joissa Ninharsagin luomistoimintaa kuvataan
havainnollisesti esitettynä siten, että hän muodostaa ihmiset savesta
ja senjälkeen elävöittää ne, on olemassa toisiakin, joissa hän
esiintyy, niinkuin hän itse asiassa onkin, suurena synnyttäjättärenä.
Vedenpaisumustarussa hän ilmaisee surunsa ihmiskunnan perikadon
johdosta ja kääntyy ylijumalan Enlil'in puoleen valittaen: "Minä,
Ninharsag, synnytin sinulle lapsia ja mikä on minun palkkani?"
Epäilemättä on siis Ninharsag jo alusta alkaen sumerilaisten käsityksen
mukaan ollut ihmissuvun ja varmaankin myös koko luomakunnan "suuri
äiti".
Mahdollisesti häntä, mutta ainakin hänen vastinettaan
babylonilais-seemiläisten Ishtaria, esittävät nuo Kaksoisvirranmaasta
löydetyt äitijumalattaren kuvat, joissa hänellä toisinaan on äitiyden
merkkinä pieni lapsikin sylissään. Muuan kuva esittää hänet istumassa
elämänpuun juurella. Kasvillisuuden yhteyteen asettaa hänet myös hyvin
vanha korkokuva, jossa alaston pappi uhrikannu kädessään kastelee
jumalattaren edessä olevaa maljakkoa, missä on taatelipuun oksa
riippuvine hedelmineen. Itse jumalatar istuu vuorella, jommoiseksi koko
seutukin kuvataan. Asiantuntijat näkevät viimeksimainitun kuvan
esittämässä hedelmällisyydenjumalattaressa juuri Ninharsagin, jonka
nimikin "vuoren herratar" osoittaa, että häntä on kuviteltu vuorella
asuvaksi samoinkuin sitä miespuolista jumalaakin, Enliliä, johon tämä
jo sumerilaisten uskomuksissa verraten itsenäinen jumalatar näyttää
olleen jossakin suhteessa. Olemme ennen huomauttaneet, että tuon
miespuolisen jumalan toisintonimi "suuri vuori" ilmeisesti tarkoittaa
tarunomaista maakehän keskusvuorta, josta tehtiin tornimaisia kuvia.
Osoituksena siitä, että kysymyksessä olevien jumaluusolentojen
ajateltiin olevan suhteessa toisiinsa, josta on useitakin todistuksia
olemassa, esitettäköön tässä ainoastaan seuraavat Nintudille omistetun
hymnin sanat: "Suuri vuori Enlil tarttui hänen (jumalattaren) käteensä,
Nintud puhui ilomielin lehmien ja niiden vasikkain puolesta, tuo
laupias Nintud Keshin suuri hallitsijatar".
Tuntuu yllättävältä, että näitä kumpaakin suuresti muistuttavat
jumaluusolennot ovat vielä meidän päivinämme keski-Aasiassa palvonnan
kohteina. Kun Altain tatarit kukkien puhjetessa viettävät keväistä
uhrijuhlaansa muistelevat he maanhaltian ohella kahta omituisilla
nimillä varustettua jumaluusolentoa, nim. "Sumer-vuorta" ja
"Maitojärveä". Edellinen on mies-, jälkimäinen naispuolinen olento.
Hyvin yleisiä altailaisten rukouksissa ovat sanat: "Sumer-vuori isämme,
Maitojärvi äitimme." Sumer-vuoren, josta jo on ollut puhe, voimme tässä
syrjäyttää, sitävastoin on meidän kohdistettava huomiomme tuohon
ihmeelliseen "äitiin". Osoituksena siitä, että tämä suuri jumalatar,
jota kuvitellaan kaiken elämän synnyttäjäksi, on aikoinaan ollut
tunnettu verraten laajalla alueella turkkilais-tatarilaisten kansain
keskuudessa, on m.m. se tosiasia, että "Maitojärvi-emo" esiintyy
Volgalla asuvien tshuvassienkin jumalain luettelossa. Mutta mainittujen
kansojen käsityksen mukaan tämä jumaloitu, tarunomainen järvi
sijaitsee, kuten aikaisemmin olemme huomauttaneet, maan navalta tai
maakehän keskusvuorelta nousevaksi kuvitellun elämänpuun juurella.
Eräät Altain heimot, jotka sijoittavat paratiisin kolmanteen
taivaaseen, puhuvat siellä olevasta "maitojärvestä", mistä synnynhaltia
Jajutsi ('Säätäjä') ottaa "elämänvoimaa joka kerta kun lapsi syntyy
maailmaan". Tshuvassit uskovat, että lapsien sielut tuodaan maan päälle
taivaan paratiisista.
Tällainen kuvitelma ei ole kotoperäinen turkkilais-tatarilaisilla
kansoilla, vaan heille valmiina muualta kulkeutunut. Esikuvan
kysymyksessä oleville uskomuksille löydämme lähinnä muinaisiranilaisten
paratiisitaruista, missä Maitojärvi-emoamme vastaa maakehän
keskusvuorella elämänpuun alla päilyvä Ardvisura-järvi. Että
iranilaisetkin ovat kuvitelleet tätä paratiisijärveä naispuoliseksi
synnynjumalattareksi, ilmenee monella tavalla heidän uskomuksistaan.
Jumalattarena tämän järven nimi on Ardvisura-anahita (puhdas, tahraton
Ardvisura) tai ainoastaan Anahita, johon nimeen siis jo sisältyy
käsitys äitijumalattaren _neitsyydestä_. Persialaisten pyhä kirja,
Avesta mainitsee, mitenkä häntä on palvottu kaikenlaisen elämän
synnyttäjättärenä. Yhtä paljon hän huolehtii ihmisten ja eläinten
lisääntymisestä kuin kasvillisuuden karttumisesta. Hän puhdistaa
miesten siemenen sekä siistii ja hoitaa naisten kohdut, tuottaapa vielä
maidonkin heidän rintoihinsa. Runoissa häntä ylistetään
komeavartaloiseksi, kukkeapoviseksi naiseksi.
Mitenkä huomattava tämä muinaisiranilaisten "suuri äiti" on ollut,
osoittaa parhaiten se seikka, että mitä erilaisimmat heimot ja rodut
kotimaan ulkopuolellakin ovat häntä palvoneet, ja että hän on voinut
sulkea vaikutusvaltansa piiriin paitsi suuret alat keski- ja
pohjois-Aasiaa, vielä joukon itä-Europankin kansoja. Eräät
suomensukuisetkin heimot ovat päässeet tämän armollisen
äitijumalattaren turviin. Tsheremissit nimittävät häntä "suureksi
syntyemoksi", myöskin votjakit ja mordvalaiset ovat hänet tunteneet,
vieläpä pohjois-Siperiassa asuvat vogulit ja ostjakitkin ovat hänelle
uhria kantaneet. Samalla kun hän on suuri synnyttäjätär, jonka ostjakit
toisin paikoin kuvittelevat asuvan taivaan seitsenkerroksisella
vuorella, missä hän seitsemää kehtoa heilahuttamaila valmistaa
syntyvien sieluja, on hän myös ihmisten elinijän ja kohtaloiden
määrääjä. Pohjois-ostjakit sanovat, että hän lapsen syntyessä merkitsee
"kultakirjaiseen seitsenoksaan, kultapiirteiseen seitsenoksaan"
syntyneen elämänsuunnan, onko ihminen maan päällä elävä rikkaasti vai
köyhästi, onko hän yrityksissään onnistuva vai onko hän oleva
onnettomuuksien uhri. Vanhojen lähteiden mukaan ovat ostjakit palvoneet
häntä, kuten äitijumalatarta ainakin, lapsen kera kuvattuna. Heidän
kansanrunoudessaan puhutaan paljon tämän sankarillisesta pojasta,
"Maailmaa katsovasta miehestä". Joskus hänet mainitaan vielä
taivaanjumalan puolisona sekä "jumalanpoikien" äitinä.
Tuo "kultakirjainen seitsenoksa", johon jumalattaremme merkitsee
ihmisen elämänvaiheet jo hänen syntyessään, tarkoittaa epäilemättä itse
seitsenoksaista elämänpuuta, jonka juurella sekä iranilaisten
äitijumalatar että jakuttienkin y.m. vastaava haltiatar oleksii.
Samanlainen mielikuva kohtaa meitä muinaisessa Egyptissä, missä
kohtalonjumalatar useissa kuvissa esitetään suuren, taivasta kuvaavan
puun juurella piirtämässä puun lehviin faraoiden nimiä ja heidän
elämänsä vaiheita. Päättäen siitä, etteivät ostjakit, kirjoitustaitoa
vailla ollen, itse ole kyenneet luomaan tätä kuvitelmaa, eivätkä
myöskään ole voineet saada sitä suoraan Egyptistä, on ilmeistä, että
etu-Aasiankin kirjoittajakansoilla on täytynyt olla vastaava mielikuva.
Paitsi sekä ihmisten että eläinten synnyttäjättärenä sekä
kohtalojen säätäjänä ovat Siperiankin kansat palvoneet häntä myös
_elättäjättärenä_. Juuri tällaisena suurena äitinä jakutit nimittivät
häntä nimellä "Synnyttäjä-elättäjä-emo tai -herratar". Heidän
taruissaan kerrotaan, mitenkä tämä jumalatar vuodattaa taivaasta
synnytystuskissa kärsiville vaimoille valkoista elämännestettä. Hänen
rintojensa maidon runsautta kuvailee myös burjattien satu linnunradan
synnystä, missä luonnonilmiössä he näkevät jumalanäidin rinnoista
taivaalle pirskahtaneen maitojuovan. Samaa aihetta käsittelevässä
kreikkalaisessa tarussa selitetään linnunradan syntyneen, kun
Taivaanjumalan puoliso Hera yhtäkkiä kiskaisi rintansa Herakles lapsen
suusta. Epäilemättä tämänlaisesta tarusta on myös johtunut useissa
europpalaisissa kielissä esiintyvä linnunradan nimitys "maitorata".
Hyvin luultavaa on, että iranilaisten kosmillisella vuorella
sijaitsevaksi kuviteltu maitojärvikin on läheisessä suhteessa juuri
tähän luonnonilmiöön, jota muinaiset intialaiset nimittivät
"sooma-virraksi" (soma-dhara).
Tällainen kuvitelma näyttää antavan aiheen olettaa, että jumalattaremme
sittenkin on jonkin taivaalla olevan ilmiön, ehkäpä juuri linnunradan
herättämän mielijohteen luoma. Todennäköisesti onkin viimeksimainittu
ilmiö ollut omiansa ainakin rikastuttamaan tähän suureen äitiin
liittyviä mielikuvia, mutta muista seikoista päättäen ei jumalattaremme
kuitenkaan alkuaan ole taivaasta lähtöisin.
Iranilaisten Anahita on ollut kyllin mahtava levittämään valtaansa myös
sivistyneempien kansojen keskuuteen. Vähässä Aasiassa, missä hän
ainakin jo niinä aikoina kun persialainen suurkuningas Kyyros valloitti
tämän niemimaan, tulee tunnetuksi, hän sulautuu pian sikäläisiin häntä
muistuttaviin äitijumalattariin. Useissa täällä säilyneissä
muistokirjoituksissa on hänen oma nimensäkin: _Anaïtis_. Kuitenkin
vasta persialaisen, ylevähenkisen Mithra-uskon levitessä Välimeren
maihin sai tämä "suuri äiti" entistä huomattavamman aseman, sillä
samalla kun miespuolisen Mithra-jumalan mysterioista ainoastaan miehet
saattoivat päästä osallisiksi, oli äitijumalatar tarpeen naisväen
uskonnollisten tarpeitten tyydyttäjänä.
Mutta se seikka, että iranilaisten Anahita ja Välimeren itärannikolta
saapunut Astarte kumpikin Vähän Aasian kansojen käsityksen mukaan
edustivat samaa suurta sekä synnyttävää että elättävää "äitiä", asettaa
meille kysymyksen: Eivätköhän nämä itämaiset jumalattaret olekin jo
alkuaan samasta käsityspiiristä lähteneet?
Olemme ylläolevassa todenneet, että iranilaisten "suurta äitiä" on
alkuaan kuviteltu jonkinlaiseksi maitomaista nestettä sisältäväksi
maakehän keskusvuorella olevaksi järveksi. Jakuteilla hän esiintyy
maannavalla kasvavan elämänpuun maitorintaisena haltiattarena.
Skandinavien käsityksen mukaan itämaista synnynhaltiatarta edustavat
Nornat asuvat vastaavan puun juurien alla. Ja ilmeisesti paratiisin
vuorella olevaksi on kuviteltu myös jo muinaisten sumerilaisten
äitijumalatarta. Kaikkialla tapaamme hänet siis alkuaan samassa,
maakehän keskuskohtaa edustavassa paikassa. Jakuttien vanhat
tarut ihannoivat tätä satumaista maankohtaa kaiken elämän
alkulähteenä silloinkin, kun he eivät nimenomaan mainitse siellä
kasvavasta elämänpuusta. Se on ainoastaan "napa", "hopeanhohtava",
"medenkaltainen", "korkea", ja "yltäkylläinen", "kahdeksanreunaisen
maanpiiri-emon keltainen napa". Toisien tarujen mukaan siinä paikassa,
missä on "maan napa, taivaan huippu" kohoaa maa-emon "korkea rinta".
Jakuttilaisten tarujen perustuksella saatamme siis olettaa, että
itämaisten kansojen "suuri äiti" alkuaan on ollut juuri kosmologisesti
kuviteltu maakehä, jonka napa on kaiken elämän lähde ja kaikkien
synnyttävien voimien vertauskuva. Tätä kansanomaista kuvittelua
oppaanamme käyttäen on meidän siirryttävä lähemmin tarkastamaan
etu-aasialaiseen äitijumalattareen liittyviä varhaisimpia uskomuksia.
Sitkeämmin kuin runollisissa esityksissä ja ylistyspuheissa saattavat
kansain alkuperäiset käsitykset säilyä itse palvontamenojen yhteyteen
liittyvissä tavoissa.
Kohdistaessamme huomiomme sen jumalattaren kuviin, joka Välimeren
itärannikolta lähtee levittämään valtaansa lännempänä asuvien kansojen
keskuuteen, näemme niissä joukon yhteisiä piirteitä, joista
mainittakoon hänen omituinen, kreikkalaisten muurikruunuksi nimittämä
päähineensä, mikä esine itämaisen jumalanäidin päässä on yhtä silmään
pistävä Syyrian kuin Vähän Aasian ja Länsimaidenkin taiteessa. Hyvin
yleisiä näissä kuvissa ovat myös leijonat, kyyhkyset y.m., joiden
seurassa jumalattaremme kuvataan. Mutta vaikka nämä _naishahmoiset_
kuvat kyllä ovat omiansa todistamaan eri kansojen kesken vallinneita
kulttuurisuhteita, eivät ne saata luoda valoa kaikkein varhaisimpiin
kuvitteluihin, vaan ovat jo verraten korkealle kehittyneen taiteen
ilmaisumuotoja. Paitsi maitorintaisena äitinä on tätä kaiken
hedelmällisyyden edustajaa toisinaan kuviteltu myöskin _lehmää_
muistuttavaksi olennoksi sekä vaimoksi, jonka avoimilla rinnoilla lepää
lapsi, mutta jonka alaruumis vyötäröistä alkaen on _käärmeen_
muotoinen. Viimeksimainittu piirre ja se seikka, että käärme on.
Ishtarin pyhä eläin, osoittaa, että jumalattaremme on uskottu olevan
mitä läheisimmässä suhteessa maahan.
Kuitenkin on olemassa sellaisiakin muistomerkkejä, jotka kuvastavat
sitä aikaa, jolloin kysymyksessä olevan jumalattaren uhrikuvilla ei
vielä ollut ihmisen eikä eläimen kaltaisia piirteitä. Se Kybelen kuva,
mikä v. 204 e.Kr. juhlallisesti siirrettiin Roomaan, oli ainoastaan
muodoton kivimöhkäle. Syyrialaisessa rahassa, jossa on kuvattuna
Bybloksessa palvotun Astarten temppeli, näemme pyhäkön sisässä
omituisen _keilanmuotoisen esineen_. Myöskin Vähän Aasian eri
kaupunkien rahoissa on samanlainen kivipatsas paikkakunnan pyhäkköä
esittävissä kuvissa. Niiden selitetään olevan Artemis jumalattaren
patsaita. Saman pyhän esineen näemme Paafonkin rahoissa, missä
foinikialaisten perustamassa kaupungissa oli hyvin kuuluisa Astarten
temppeli. Että tämä patsas todella on ollut jossakin suhteessa juuri
"suureen äitiin", osoittaa m.m. Kartagolaisen Taanit jumalattaren kuva,
jossa saman keilanmuotoisen patsaan näemme jumalattaremme alapuolella.
Sitäpaitsi on meillä muinaisajan kirjallisuudessa siitä suoranaisia
todistuksia. Niin esim. Tacitus selostaa Paafon pyhäkön Artemista
seuraavin sanoin: "Jumalattaren kuva ei ole ihmisen muotoinen, vaan
kartiomainen esine, joka laajemmasta pohjasta nousten suippenee keilan
tavoin huippuun päin" (Simulacrum Deae non effigie humana: continuus
orbis latiore initio tenuem in ambitum metae modo exsurgens).
Verratessamme tätä esinettä, joka oli hakattu valkoisesta kivestä,
niihin kuviin, joiden tarkoituksena on esittää _maannapaa_, voimme olla
varmoja siitä, että paafolaisen Astarten patsas edusti juuri täällä
sijaitsevaa, hyvin laajalti tunnettua maannapaa. Eräs toinen
roomalainen kirjailija esittääkin asian siten huomauttaessaan, että
"kyprolaiset palvovat Venusta, jonka kuva on _navan_ tai muutamien
mukaan keilan muotoinen" (Apud Cyprios Venus in modum _umbilici_ vel,
ut quidam volunt, metae colitur).
Mielenkiintoista on todeta, että muinaiset kreikkalaisetkin, jotka
itämaisten kansojen tavalla palvoivat havainnollisesti esitettyä
_omphalosta_ eli maannapaa, kuvittelivat sen läheisyydessä olevan
lähteen, joka pulppusi maan uumenista ja jossa oli aivan
erikoislaatuista vettä. Jakuttien uskoa, että maannapa on mettä
tihkuvan alueen keskellä, muistuttavat m. m. Simonideksen sanat, joka
puhuessaan Delfin omphalos-pyhäköstä, huomauttaa että pyhäkön kätköistä
juoksi hyvältä tuoksuvaa ambrosian kaltaista nestettä. Niinikään
eräisiin tyyrolaisiin maankeskusta esittäviin roomalaisvallan aikuisiin
rahoihin on latinaksi kirjoitettu: Ambrosie ftetre (= kr. _ambrosiai
petrai_, 'a:set vuoret').
Samoinkuin Delfissä ynnä muualla, missä muinaiset kreikkalaiset
palvoivat tätä kivipatsaan edustamaa maannapaa, oli Paafossakin hyvin
kuuluisa oraakkeli. Yleensä on oraakkeli ja maannapa, samoinkuin
edellinen ja äitijumalatar olleet hyvin läheisissä suhteissa toisiinsa.
Suuren äidin palvonnan yhteyteen on tulevaisuuden tiedustaminen
liittynyt yhtä hyvin Kaksoisvirranmaassa kuin kaukaisessa
Kartagossakin. Epätietoista on, onko noita eri seutujen "napoja"
alkuaan kuviteltu todella sellaisiksi, vaiko vain tuon tarunomaisessa
seudussa olevan maannavan kuviksi, samoinkuin mainittuja ihmiskäsin
pystytettyjä maailmanpatsaita ja -vuoria näyttää pidetyn vain tuon
yhden suuren patsaan ja vuoren vertauskuvina, mutta epäilemättä usko,
että "suuri äiti" on kohtalojen säätäjä, jommoisena lukemattomat
Aasian ja Europan kansat ovat häntä palvoneet ja samalla myös
oraakkelijumalatar, johtuu juuri siitä, että hänen asuinpaikkansa on
itse maakehän arvoituksellinen napa.
Jos lopuksi vielä luomme katseen aikaisemmin esitettyyn, jo korkeata
kehitystä todistavaan efesolaisen Artemiin kuvapatsaaseen, huomaamme
siinäkin piirteitä, joiden olemme nähneet liittyvän juuri maannavan
kuvitteluihin. Ennenkaikkea kertovat hänen maitorikkaat rintansa sekä
patsaan alaosaan kuvatut mehiläiset siitä tarunomaisesta paikasta,
missä maito ja hunaja vuotaa. Maailman keskuksen haltiattarena on
hänellä kaulan alaosaa ympäröivässä vaatteessa eläinradan kuviot.
Siivillä varustetut eläimet, jotka eri kerroksissa kaunistavat patsaan
sivupintoja, ovat ilmeisesti, kuten Wendland huomauttaa, noiden
Ilmestyskirjastakin tunnettujen, eri ilmansuuntia edustavien eläinten
kuvia. Jumalattaren tummat kasvot, kädet ja jalat taas saattavat olla
osoituksena hänen läheisestä suhteestaan "mustaan maaemoon".