Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen
ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra,
ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin
ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin.
Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt koko
Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan väestä
eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes tyyneellä
tuulella, -- aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan kiivas ja
käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat, että mahtoi
ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen
hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman
lastin tai kiskaistuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei
kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli
yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.
Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen
lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruunun puolesta, mutta vielä
tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa --
salaa tietysti -- paljo kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut
periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja
testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, vaan kun hän
sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle
luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, -- ja siitä
eivät harmaat veljet häntä paljo siunanneet. Viipurin porvariston ja
raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven muonat,
mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun -- eräällä
kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo
muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet
nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä
olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi
ukko heiltä siitä rangaistukseksi -- uuden veron, aivan ylimääräisen.
Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä
hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle -- maksettiin.
Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli
hänellä jotakin syytä olla äreä.
Mutta eräänä kesäpäivänä -- se oli vuonna 1437 -- oli Krister
Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea
kääpitti hän käppyrässä -- hänen selkänsä oli näet jo vanhuuttaan
koukussa -- ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan, niin että
holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä verestivät
kiukusta. Hän torui nyt alipäällikköään, linnanvouti Antero
Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:
-- Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut
huonosti.
-- Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt
tiehensä, luultavasti Rääveliin.
-- No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.
-- Hän on Räävelin porvari...
-- Olkoon, hän on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes
sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja
vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi
Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla -- hä, etkö ymmärrä? Vaan te olette
samanlaisia lurjuksia kaikki -- no, suoria käskyjäni täyttämään eläkä
siinä verukkeitasi mukita!
Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen
hymähtää.
Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla
harmissaan; hän oli kun olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut
naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen
porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään
sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, -- se kai häntä enin
sapettikin.
Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming, joka,
niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan
harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä
kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken
kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori oli
yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta tällä
kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden varjoakin,
koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo monta vuotta
sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita ja muita
merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan kanssa
alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli
Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis
valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.
Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua
hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin
ansaittavana ja hän lupasi auttaa Vinkeä, mutta kovilla ehdoilla:
puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta
suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan
sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon
mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen
Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin, Krister Niilonpoika antoi
rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa
vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin.
Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari
Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.
Juoni olikin onnistua, -- Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut
Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa
hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi
vikuroimaan -- lienee mies juonen älynnyt -- ja selitti jättävänsä
asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta,
Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan -- ajateltakoon vain
sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti
turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun,
purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen
käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova
tutkimus -- sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei
Hannukaan ollut hänen ystäviään --, Vinke parka pantiin lujalle
lastinsa johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen
suoraan tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra
oli antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja
ansaitakseen puolet verkalastista.
Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä pitivät huolta, sitä
he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon
sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa juuri
uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua
järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset
nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet
hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen
porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki,
aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen
tuottanut.
Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä
oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon,
millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit
näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty
ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty,
sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi
kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen
jäseneksi ja hänellä oli nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain ollessa
keskenään riitaisia, paljo toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne saivat
hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä sitten
se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten
sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!
Ja siksi hän vielä voudin mentyä kiukkuillen kalisti rautaista
miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:
-- Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse
laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin
perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin... ehkä me voimme saada
tuomioistuimen toimeen täälläkin!
Mutta ei hän sentään uskaltanut oikein toivoakaan, että Räävelin
porvari, kerran pelastuttuaan, hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi.
Vielä vähemmin sitä uskoivat muut, eivät varsinkaan Viipurin porvarit,
joista monet olivat Olavi Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa
sydämmessään kiittivät häntä hänen kepposestaan. He nauraa hihittivät
nurkkain takana, kun joskus ukon näkivät sillalla liikkeessä, ja
kutittivat, että saa se nyt äreä Risto nielasta sappensa, -- kyllä kai
Vinke Viipurin rannat välttää!
Mutta toisin kävi.
Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä
Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen
maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei
ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään
joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät
selvittämättä. -- Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet
nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että
hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhäistä.
Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös
vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi
Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.
Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot,
kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan
varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään.
Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa
hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän. Vaan
porvareilla itsellään oli mieli matalana, he katselivat kaupungin
rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien takana
heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he
kuiskailivat toisilleen:
-- Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.
-- Sääli, -- sinne jäänee nyt Vinke-parka todellakin virumaan, kunnes
sammalet päähän kasvaa. --. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti
Degen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä Vinken
vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet
pelastaakseen.
-- Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämmikkö, huoahti raatimies
Erik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.
-- Sinne lahoo mies! -- --
Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli
pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman
ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli
hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea
tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä
hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.
Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä
linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja
tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellisen
menettelyn". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin
heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi. Ja
sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran
myhäillyt.
Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan
välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, -- nyt tuomitkoot
tai vapauttakoot!
Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin
kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin
joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki
sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä,
minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan
vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt
sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen
verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, --
ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.
Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana,
pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen
juttu.
-- Syytönhän mies on, lasti oli hänen omansa, meidän pitäisi tuomita
vapaaksi. -- Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli Vinken kanssa
asioissa.
-- Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä
enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha hyvä ystävänsä.
-- Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista
porvareista joku.
-- Niin, hm, tankkaili pormestari. -- Ja jos oikein katsotaan, oli
Vinke tehnyt sopimuksen, tyhmän tosin, mutta...
-- Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.
-- No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi!
Vaan sitäpä ei uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun
kuin langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä
siitä pääsi.
Tuo samainen nuori porvari silloin virkahti:
-- Annetaan miehen karata!
Raatimiehet katsoivat toisiaan, -- tuuma heitä kaikkia miellytti. Vaan
samassa oli epäilyskin valmis:
-- Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.
-- Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan.
Mutta pormestari lopetti ne keskustelut:
-- Paetkoon, jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt
antaa tuomio.
Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi
Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle,
jalosukuiselle Krister Niilonpojalle, puolen verkalastin hinnan,
niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2000 Riian markkaa, joksi se
hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja
vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.
Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä
kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan, he
tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan
lohdutti. -- --
Mutta hullusti kävi.
Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla
raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita.
Sillä hullusti oli taas käynyt.
Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli tosin päässyt karkaamaan
linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi ilolla täyttänyt porvarien
mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä ei mitään puhuttu, vaan
valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän eräänä syysyönä hinautunut
linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin ja taas oli apulaisia ollut
häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä oli mies silloin rientänyt
Karjaportin luostariin, sieltä ensimäisen turvapaikan löytääkseen, ja
hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä suojassa olevansa varmassa
turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja vastaan. Niin olivat
luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei ollut rajoja eikä
hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin karattua, ollut
sydän kiukusta haleta, ja kuultuaan miehen piilevän luostarissa, vaati
hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten uhkasi tulla
aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä hurskaat
veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan oli
hakenut Jumalanäidin turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran
herättämä pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen
vaatimaansa miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas
istui Vinke linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.
Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.
Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean
pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle
nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit
olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra
oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos
maksatte verkalastin hinnan, nuo 2000 Riian markkaa, niin mies saa
mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.
Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla
neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea.
Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke
paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.
-- Se on paljo rahaa, 2000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti
Degen neuvotonna.
-- Paljo, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina
ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli
raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa
selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: -- Mehän hänet tuomitsimme.
-- Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.
-- Vaan voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas
purjehdimme Rääveliin asioille?
Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut
rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin,
kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä.
Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät
lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan
itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli
hätäviesti toisensa perästä.
Rahat vietiin siis linnan portille, mutta käsistään ei niitä
Martti-pormestari laskenut, ennenkun onneton rääveliläinen tuotiin
esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin röyhitty tarhapöllö,
tukka pystyssä, silmät pullollaan ja läähättäen hän vain pyysi päästä
linnasta pois. Vaan saita linnanherra luki ensiksi tarkkaan
lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten laukkuunsa, murahti
ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan näkynyt värähdystäkään.
Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin auttajainsa Viipurin
porvarein seurassa kulkemaan kaupunkiin.
Vaan kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen syksy
ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän viipymättä
satamassa vielä kelluvan laivan viemään itseään meren yli Rääveliin.
Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja kun laiva jo oli
nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli saattamaan tulleita
porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet silmissään, ettei hän koskaan
enää Krister-herran kanssa käy asioihin, -- ei vaikka minkälainen hätä
tulkoon -- eikä hän ukon Suomessa ollessa enää Viipuriin tule. Sillä
hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo saanut aivan tarpeekseen.
-- Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti,
virkkoi pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä
saattamasta rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle
lähtenyt.
-- Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. -- Mutta vielä kalliimmaksi se
tuli ukolle itselleen.
-- Miten niin?
-- Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut
Tukholmaan muutosta mitään.
Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde
oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa
oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit
lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen
verkalastin ansioksi -- se heitä toki hieman lohdutti.
(Santeri Ivalo.)