Oli oikea lokakuun iltapäivä vuonna 1450. Harmaana rykelmänä ja sateen
tummentamin lautakatoin kohisivat Tuulensuunlahden rannalla noin
viitisen vuotta sitten valmistuneet Naantalin luostarin rakennukset.
Munkkien puutarhaa ympäröivä muuri ei ollut vielä täysin valmis ja sen
takaa näkyi rakennusten välistä muutamia kellastuneita lehtipuita.
Muurinrakentajat olivat vetäytyneet sateensuojaan, eikä luostarin
lähistöllä näkynyt yhtään elävätä olentoa.
Jo lähes tunnin ajan oli piispa-vanhus kävellyt huoneessaan
edestakaisin ja joka kerta kun hän pysähtyi luostarin puoleisen ikkunan
eteen, näki hän tuon saman, syksyisen ja lohduttoman taulun edessään.
Kun hän väliin teki poikkeuksen kävelylinjaltaan ja seisahtui hetkeksi
toisen, Lemunselälle antavan ikkunan ääreen, aukeni hänen eteensä
vieläkin apeampi näköala. Vesihöyryjen täyttämä taivas ja samanvärinen
meri olivat kuin samaksi sumuharmaaksi kaaokseksi yhtyneet. Vettyneinä
ja turvattomina uiskentelivat sen keskellä pienet luodot. Äsken oli
lahden suulla näkynyt kalastaja verkkoaan nostamassa, mutta nyt oli
sekin vetäytynyt matalaan tölliinsä Kailon saarella.
Vanhuksen pehmeät kartuaanikengät eivät synnyttäneet kävellessä mitään
ääntä. Hiljaisuutta häiritsi ainoastaan sateen ropina ja se vähäinen
sihinä, jonka seinään pöydän kohdalle kiinnitetty tiimalasi sai aikaan.
Palattuaan keväällä Ruotsista, jossa hän yhdeksästäkymmenestä kolmesta
ikävuodestaan huolimatta oli vielä ottanut osaa valtaneuvoston
kokouksiin sekä rauhanneuvotteluihin Tanskan kanssa, oli Maunu Tavast
juhlallisesti eronnut piispanvirastaan. Kolme kuukautta oli hän nyt
melkein täydessä yksinäisyydessä viettänyt täällä pienessä talossaan,
jonka hän oli rakennuttanut niemekkeelle vastapäätä luostaria. Hänen
ainoana toverinaan oli iäkäs, puolikuuro palvelijatar, joka äänetönnä
askaroitsi keittiössä.
Huone hämärtyi yhä enemmän, ja vanhus jatkoi kävelyään. Hänen kookas ja
muinoin niin voimakas vartalonsa oli rapistunut ja ikäänkuin kokoon
painunut. Kasvot olivat syvien ryppyjen uurtamat, parta ja mustan
kalotin alta näkyvä tukka lumivalkoiset. Mutta viisaat ja lempeät
silmät olivat vielä kirkkaat ja todistivat, ett'eivät hänen
hengenvoimansa olleet kuihtuneet yhtä rintaa ruumiin kanssa.
Pöydällä oli raskas, hopeasilainen Vulgata avattuna Salomonin
Saarnaajan kohdalta. Vanhus oli ennen kävelemään ryhtymistään lukenut
siitä pienen palasen ja toisti nyt hiljaa mielessään: "Minä saarnaaja
olin Israelin kuningas Jerusalemissa. Ja minun sydämeni pyysi etsiä ja
viisaasti tutkia kaikkea, mitä taivaan alla tapahtuu. Senkaltaisen
viheliäisen vaivan on Jumala antanut ihmisten lapsille, että he siinä
itseänsä vaivaisivat. Minä katsoin kaikkia töitä kuin auringon alla
tehdään, ja katso, se oli kaikki turhuus ja hengen vaiva."
"Turhuus ja hengen vaiva", toisti hän hetken kuluttua huoaten ja
pysähtyi taas ikkunan eteen. Sieltä häämötti pienen lahden takaa
hämärän ja sateen keskeltä luostari, yksi hänen monien puuhiensa näkyvä
tulos. Mutta niin omituisesti oli hän siitäkin jo ehtinyt loitontua.
Näinä kolmena kuukautena oli hän ikäänkuin vuorenrinnettä yhtämittaa
kohonnut ylös. Kuta ylemmäs hän nousi, sitä pienemmiltä ja
vähäpätöisemmiltä näyttivät hänen monet ja loistavat elämäntyönsä.
Mutta samalla alkoi niiden takaa, hyvin kaukaa, yhä selkeämpänä näkyä
hänen varhaisin nuoruutensa.
Ja sitä hän ikävöitsi jälleen, ei suinkaan saadakseen uudelleen
elämänsä elää, vaan voittaakseen takaisin puhtaan nuorukaissydämensä,
tavatakseen jälleen oman itsensä. Sillä sikäli kuin hän maailman
turulla liikkuessaan oli vieraantunut nuoruutensa herkästä puhtaudesta,
sikäli oli hän tuntenut eksymistään eksyvänsä omasta itsestään. Mitä
muuta olivat hänen väsymättömät toimensa kirkon ja valtion asioissa
olleet kuin yhtämittaista kaupanhierontaa, tinkimistä, punnitsemista ja
tuulensuuntain levotonta vakoilemista. Pala palalta se oli hajottanut
hänen persoonallisuuttaan ja hänen ympärilleen oli vähitellen kasvanut
kuin kuonakerros. Hän oli kyllä pitkin matkaa tuntenut tämän ja
kaivannut yksinäisyyden puhdistavaa voimaa, ja kerran hän kesken
kiihkeintä toimintaansa oli lähtenyt pitkälle ja vaivalloiselle
matkalle pyhään maahan, vain saadakseen olla yksin oman itsensä kanssa.
Mutta sitten oli taas alkanut sama levoton hyörintä ja itsestään
vieraantuminen.
Muut eivät olleet koskaan nähneet tätä hivutusta hänen sisässään. He
tunsivat hänet vain "et re et nomine magnus" -- töiltään ja nimeltään
suurena. Mutta hänelle itselleen olivat yhä syvemmässä merkityksessä
selvinneet pyhän kirjan sanat: "Mitä se ihmistä auttaa, jos hän kaiken
maailman voittaisi ja saisi sielullensa vahingon."
Olivatko hänen tekonsa sitten olleet itsekkäitä? Kaukana siitä! Sillä
olihan hän suuret rikkautensa jakanut köyhille ja apua tarvitseville ja
olivathan kaikki hänen toimensa tähdänneet isänmaan, kansan ja kirkon
parasta. Eikä hän sittekään ollut voinut olla sovinnossa itsensä
kanssa. Sillä hän oli suorittanut nuo työnsä valtiomiehenä eikä
profeettana. Ja tätä jälkimmäistä hän kuitenkin oli nuoruudessaan
uneksinut. Mutta valtiomiehen liukkailla poluilla oli hän eksynyt
nuoruudestaan ja sen mukana omasta itsestään.
Ping-pang-ping-pang! alkoi äkkiä kuulua lahden takaa sateen ja hämärän
keskeltä. Se oli ehtoo-soitto luostarista.
Piispa meni makuuhuoneeseensa ja polvistui pieneen rukoustuoliin.
"Herra, ennenkun kutsut minut pois, anna minulle nuoruuteni puhdas
sydän ja luo minuun uusi, vahva henki!" rukoili hän hiljaa.
Hänen palatessaan arkihuoneeseen oli vanha palvelijatar sytyttänyt
kynttilän ja viritti juuri tulta suureen, avonaiseen uuniin. Kun hän
sen tehtyään poistui ikkunaluukkuja sulkemaan, istui piispa pesän
edessä olevaan suureen, nahalla vuorattuun nojatuoliin, jonka jaloissa
oli karhuntalja. Hän tunsi jäsenissään suurta raukeutta pitkän kävelyn
jälkeen ja kauan istui hän mitään ajattelematta.
Puut räiskyivät pesässä, kynttilä ritisi pöydällä ja sade ropisi
ikkunaluukkuihin. Ja ajan järkähtämätöntä kulkua osottaen sihisi hiekka
hiljalleen tiimalasissa.
"Jumalan rauha, isä!" kuului ovensuusta.
"Ah, sinäkö se olet, poikani?" sanoi piispa havahtuen ja ojensi kätensä
tulijan suudeltavaksi.
Se oli nuori, kirkassilmäinen mies, puettuna birgittalaismunkin
harmaaseen mantteliin. Vasemmassa rintapielessä näkyvä punainen risti
osoitti hänen olevan pappisveljen. Luostaritoimiensa ohella palveli hän
piispalla kirjurina. Tämä hänen viimemainittu virkansa rajottui
kuitenkin pääasiallisesti siihen, että hän iltaisin kävi lukemassa
vanhukselle. Sillä viime vuosina oli piispaa alkanut haitata
pitkänäköisyys, joten hänen oli vaikea varsinkin tulen valolla lukea.
Kun nuori munkki oli kertonut luostarin niukat kuulumiset siltä
päivältä, otti hän esiin kirjan, josta hän edellisinä iltoina oli
lukenut. Se oli "Sermones Jacobi de Lausanno". Mutta piispa ei nyt
kuunnellut Jakob Lausannelaisen oppineita raamatunselityksiä, sillä
hänen ajatuksensa liikkuivat kokonaan toisaalla.
Hän muisteli, kuinka hän viime huhtikuulla eräänä iltana istui näin
pesän edessä majatalossaan Halmstadissa, jossa hän toisten
valtaneuvosten mukana oli neuvottelemassa Tanskan edustajien kanssa
Kaarlo Knuutinpojan ja Kristian Oldenburgilaisen välisistä
riitakysymyksistä. Silloin ilmestyi odottamatta huoneeseen -- aivan
kuten nuori munkki äsken -- yksi neuvotteluihin osaa ottavista
Ruotsin herroista, kuninkaan sukulainen Maunu Green. Hänellä oli
ilmoitettavanaan eräs sangen tärkeä ja arkaluontoinen asia, mutta
ennenkun hän saattoi tehdä piispan siitä osalliseksi, tuli tämän
pyhästi luvata ehdotonta vaitioloa. Hän lupasi kunniansa kautta, ja
herra Maunu Green ilmaisi asian, joka sai piispa-vanhuksen
hämmästyksestä kalpenemaan. Muutamat kokouksessa olevat Ruotsin herrat
olivat yhdessä tanskalaisten kanssa tehneet salaliiton, jonka
tarkoituksena oli kukistaa Kaarlo Knuutinpoika ja toimittaa hänen
kruununsa Kristianille. Luottaen hänen antamaansa juhlalliseen
vaitiololupaukseen esitti Maunu Green valtiokeikaussuunnitelman
yksityiskohdat sekä jätti hänet sitten miettimään, tahtoiko hän tulla
osalliseksi liittoon. Koko yön vietti piispa sitten ankarassa
sisällisessä taistelussa ja meni aamun tullen kuninkaan luo sekä
ilmaisi häntä uhkaavan vaaran.
Tämä oli viimeinen niitä ikäviä ristiriitoja, joiden puristukseen
julkinen elämä oli niin usein hänen omantuntonsa asettanut. Kohta sen
jälkeen oli hän palannut kotimaahan, jättänyt piispanvirkansa sekä
vetäytynyt tänne yksinäisyyteen. Mutta viimeisenä ja pahimpana jäyti
hänen mieltään tuo Halmstadin tapaus eikä hän ollut sitä vielä saanut
itselleen selväksi.
Hermostuneesti sormeili hän kauhtanaansa kiinnittävän nauhan päitä,
keskeytti äkkiä lukemisen ja lausui:
"Kuulehan, poikani! Mieleeni johtui eräs arvoitus, joka minulle kerran
annettiin vastattavaksi. Se oli tämmöinen: Oli kerran kaksi ystävystä,
nuorempi ja vanhempi. Mutta nuoremmalla oli salaisia vihamiehiä ja he
tulivat vanhemman luo sekä vaativat tältä vaitiolon lupauksen,
ilmaistakseen hänelle tärkeän asian. Hän lupasi kunniansa kautta olla
vaiti, ja nyt hän sai kuulla salaliitosta, jonka tarkoituksena oli
vahingoittaa hänen ystäväänsä. -- Sanopas nyt, poikani, kuinka sinä
olisit menetellyt tuon vanhemman ystävän sijassa."
"Minä en, isä, olisi ensinkään antanut vaitiolon lupausta, ennenkun
olisin ollut selvillä asian laadusta", vastasi nuori luostariveli
hetken mietittyään.
Itse asiassa tiesi vanhus, että munkki vastaisi juuri siten, ja
itsekseen ajatteli hän: "Autuaat ovat puhtaat sydämestä, sillä he
saavat nähdä Jumalan."
Kun munkki oli lähtenyt, istui vanhus vielä kauan riutuvan pesävalkean
ääressä.
Syyttikö hän itseään siitä, että oli kuninkaalle ilmaissut sen, mitä
oli vaitiolon lupauksella kuullut? Ei, sillä olihan se hänen
velvollisuutensa laillista hallitsijaansa kohtaan, johon häntä sitoi
aikaisempi vala. Mutta ah! jos hän noilla valtiomiehen liukkailla
poluilla olisi voinut säilyttää nuoruutensa puhtauden ja kirkkaan
Salomonivaiston, niin hän olisi tämänkin asian ratkaissut niinkuin tuo
nuori munkki.
Kun piispa-vanhus yksinkertaisen illallisen syötyään asettui levolle ja
uni kauan pakeni hänen silmiään, joutui hänen mieleensä äkkiä
kiirastuli. Kuinka hän olikin aina käsittänyt sen puustavillisesti ja
kaavamaisesti! Mutta tämähän oli juuri kiirastulta, jossa pala palalta
kulutettiin hänestä se elämän tartuttama kuona, joka peitti häneltä
oman puhtaan ja alkuperäisen itsensä -- ja samalla Jumalan. Ja nyt
saattoi hän siunata näitä yksinäisyytensä raskaita hetkiä, jotka
hiljalleen puhdistivat häntä ja askel askeleelta palauttivat häntä
alkuperäänsä: Jumalaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli laannut satamasta, ja kun luostarin
kellokastarista kuuluivat tertian sävelet, pilkisti aurinko piispan
huoneeseen. Tuntien itsensä tavallista virkeämmäksi kietoi hän kaapun
päälleen ja lähti poukaman ympäri kiertävää polkua astelemaan
luostarin kirkkoon, missä hän nöyrästi munkkien joukossa suoritti
aamuhartautensa.
Mutta sateisia iltoja ja myrskyisiä päiviä seurasi vielä monta, jolloin
piispa-vanhus käyskeli yksinäisessä huoneessaan ja teki tiliä
elämästään. Vasta puolentoista vuoden päästä sai hän tilinsä
päätökseen. Eräänä kirkkaana maaliskuun aamuna, juuri kun luostarin
kellot soivat matutinaan, päätti hän viittä vaille satavuotisen
vaelluksensa. Ja kun vanha palvelijatar primasoiton aikana astui hänen
makuuhuoneeseensa, näki hän hänen kasvonsa onnellisen hymyn
kirkastamina kuin olisi hän viimeksi kuiskannut: "Minä olen löytänyt
itseni ja palaan Jumalaan."
(Kyösti Vilkuna).