RAJANKÄYNNISSÄ.

Kaarlo Knuutinpojan määräämä rajankäyntimatkue oli Olavi Niilonpojan

johdolla lähtenyt liikkeelle heti juhannuksen jälkeen ja teki nyt

kesäsydännä matkaa pohjoiseen päin Savon ja Hämeen rintamaiden välistä

saloa pitkin ja siitä edelleen ylös Lapinkorpeen. Se oli suurenlainen

retkikunta, joka näin Sisä-Suomen autioita matkasi selventämään kahden

heimokansan välisiä, ikivanhoja, katkeroita riitoja. Olavi-ritari oli

ottanut mukaansa, paitsi kirjuriaan, kuusi rotevaa huovia -- Tuiran

Vilppu oli niistä yksi -- ja vähäksi hän sittenkin väliin seurueensa

tunsi, milloin kalajärvistään kiistelevät sisämaalaiset oikein

vihaisesti vastakkain kimpausivat. Hänen suuressa johtajavenheessään,

joka aina eillimmäisenä souti, kulkivat myöskin Pohjanmaalta kutsutut

lautamiehet, ja heistä vanhin, jota retkeläiset Halliparraksi sanoivat,

istui enimmäkseen varmana perässä. Tätä suurta johtajavenhettä, jota

kantamaan vetotaipaleiden yli tarvittiin kokonainen miesjoukko,

seurasivat sitten pikkuvenheillään Savon ja Hämeen erämiehet, joita

melkoinen joukko oli tähän rajankäyntiin lähtenyt. Oli näet sovittu

molemmin puolin, että tänä kesänä ei etäämmille eräjärville kalaan

yritetä, ennenkun raja on käyty, vaan sen sijaan oli nyt joka pitäjästä

miehiä lähtenyt rajamatkalle valvomaan heimonsa ja paikkakuntansa

oikeuksia.

Siten oli retkellä mukana edustajia kaikista niistä Hämeen pitäjistä,

jotka Lapinkorvessa eräkäyntiä harjottivat, -- Sääksmäen ja Pälkäneen

pitäjiä myöten etelään ja Saarion ja Kulsialan pitäjiä myöten länteen,

-- ja joille tämä eräkulku oli vanhastaan totuttu ja välttämätön

elinkeinoapu kotoisen maanviljelyksen lisäksi. Savon puolella, Saimaan

vesistöjen varsilla, jossa vielä ei ollutkaan kuin kaksi pitäjätä,

Savilahti ja Juva, siellä harjotti taas koko asutus eränkäyntiä, ja

tälle, verrattain nuorelle asutukselle olivatkin takamaiden pyyntivedet

vielä välttämättömämmät, -- siksipä savolaiset juuri niin itsepäisesti

pyrkivätkin työntymään yhä pohjoisemmas ja lännemmäs. Eri pitäjien

takamaita ja kalavesiä oli hyvinkin sekaisin toistensa joukossa, ja

juuri sen vuoksi niillä kaikilla olikin niin tärkeitä etuja tässä

rajankäynnissä valvottavana, siksi ne olivat kaikki sinne edustajansa

valinneet, heti kun Kaarlo Knuutinpojan julistus oli heidän kirkoissaan

kuulutettu. Ja siksi syntyi myös tuossa kymmenkunnan venheen matkueessa

monen kulmakunnan, monen kielimurteen välistä väittelyä ja riitaa

melkein aina, kun Olavi Niilonpoika uutta pyykkikiveä pystyttämään

kävi.

Kaikkien niiden pitäjäin eränkävijät, jotka tässä rajankäynnissä olivat

edustetut, olivat eri aikoina ja eri määrin saaneet tuntea niitä

haittoja, häiriöitä ja häviöitä, joita varman rajan puute takamailla

miespolvien kuluessa oli aiheuttanut. Mutta kaikki eivät olleet niin

tuhoisasti kärsineet noista alituisista erämaakahakoista, kuin

rintamaiden laitapitäjäin asukkaat, joita kova pakko vihdoin olikin

ajanut rajankäyntiä anomaan. Näiden edustajat ne senvuoksi sekä

väittelyissä että sovitteluissa nyt etummaisina kulkivat, nepä myöskin

kovan kokemuksen opettamina koettivat aluksi ylläpitää sitä

naapurisovintoa, joka molemmin puolin oli suotavaksi havaittu. Vaan

kaikissa elivät vielä entisten vainoaikain mielialat tuoreina, ja

epäluuloista, karttelevaa oli senvuoksi eriheimoisten yhteistoiminta

tässä rajankäynnissäkin. Koskaan eivät Savon ja Hämeen miehet samaan

valkamaan venheitään laskeneet, kun yöksi nuotiotulille asetuttiin,

vaan aina he jonkun lahden tai salmen väliinsä jättivät, ja selkiäkin

soutaessaan jättivät he tavallisesti tarpeeksi vettä venheiden väliin.

Sillä herkkiä olivat vanhat intohimot liekkiin loiskahtamaan, aina kun

jonkun riitarannan ohi soudettiin tai kun tunnettiin jonkun lahden

pohjassa poltetun saunan rauniot. Koettivathan kyllä Pouta-Paavo

yhtäältä ja Suopelto toisaalta tuota katkeruutta tasoitellakin, vaan

surukseen täytyi heidän toisilleen virkkaa:

-- Ei ole vielä pakko opettanut kaikkia uskomaan sitä, mitä se meille

on neuvonut.

-- Ei, nuo eivät vielä oivalla, mitä maksaa riita ja mitä sovinto!

Mutta kun etäisempäin pitäjäin miehet näkivät Sipin ja Paavon näin

keskenään tuttavallisesti keskustelevan, niin he sekä ihmetellen että

pisteliäästi toisilleen kuiskivat:

-- Vai kelpaa jo sysikorpelaiselle vainon mies tarinatoveriksi!

-- Kelpaa kai siksi, kunnes savolainen taas häneltä nuotan vie ja

saunan polttaa!

Ja tämä jälkimäinen, epäluulon ja kinan kanta, se pian molemmin puolin

yleisemmäksi pääsi. Alkumatkalla ei kuitenkaan, kun venheitä kiskottiin

vetotaipaleiden poikki ja vanhaa rajaa vielä vähän muistettiin,

ilmeistä toraa syttynyt. Vaan kun Veneheitosta, hämäläisten vanhasta

valkamasta, oli soudettava eteenpäin niitä vesiä, joilla savolaisten

myöskin oli viime vuosina ollut tapa kalassa kulkea, silloin alkoivat

vaikeudet. Molemmilta puolin näytettiin, millä rannalla heillä

kulloinkin oli ollut kalasaunansa ja nuottatalaansa, ja nuo tiedot

kävivät tietysti heti ristiin. Miehet kiistelivät, mielet kiihtyivät.

Vaan pohjalaiset lautamiehet, joista varsinkin vanha Halliparta oli

ovela ja varma mies, auttoivat kumminkin Olavi-ritarin lopultakin

löytämään keskitien, johon riitelijät, vaikkapa muristen, tyytyivät.

* * * * *

Oli ehditty niihin salmivesiin, joista kapeammat väylät läksivät

johtamaan Pielaveden avaroille aukeille. Siinä oli keulan edessä

Sotasaari, jonka hiekkarannalla kerran oli riehunut se lyhyt, vaan

verinen taistelu, joka molemmilta heimoilta oli johtajat vienyt. Olavi

Tavastin venhe oli jo laskemassa saaren länsipuoliseen salmeen, jonka

mukaan siis tuo hämäläisten voittosaari olisi savolaisten puolelle

jäänyt. Yhtenä jonona välähtivät silloin mieliin sotasyksyn kirjavat

muistot... juuri tuo apajahan oli ollut syynä väittelyyn ja toraan,

oliko hämäläisten nyt sekin uhrattava...? Voimakkaalla äänellä Karmalan

Lauri silloin yhtäkkiä ritarin venheeseen huusi:

-- Oikealta kädeltä laskekaa, tämä saari ja apaja on meidän.

Hyväksyvä humina kuului hämäläisten venheistä. Mutta jo oli

savolaistenkin aluksessa mies seisomaan noussut ja sieltä kajahti nyt

karkea ääni:

-- Ei koskaan Hämeen puolelle sitä saarta anneta, jossa Tarvaisen äijän

luut lepäävät.

-- Vaan mepä sen taistelun voitimme, vastasi Lauri vielä tyynellä,

mutta kuitenkin jo mielenkiihkon koventamalla äänellä. -- Kalliin

hinnan me siitä saaresta maksoimme, meille se kuuluu.

Vaan Savon mies -- se oli Tarvaisen Ohto -- ei salannut enää kiukkuaan,

kipakasti hän ärjäsi:

-- Takaisin me sen olemme ottaneet, meidän on luoma kumpu saaren

laelle, hämäläisellä ei ole ollut sinne enää asiaa eikä ole...!

Tämä saattovenheiden välinen lyhyt väittely muistutti niiden mielestä,

jotka olivat olleet mukana sotasaaren taistelussa, paljo sitä Karmalan

ukon ja Tarvaisen vanhan isännän terävää sananvaihtoa, joka tässä

samassa salmessa silloin oli kalskahtanut kuin teräskalpain iskut, --

ja nämä nykyiset väittelijät olivat niiden silloisten poikia.

Käskemättä pysähtyivät venheet, ja Olavi-ritari, joka ei tuntenut

riidan syytä, vaan joka tuon katkeruuden tajusi, päätti taas laskea

maihin, juuri sen riidanalaisen saaren rannalle.

-- Iltakin on jo käsissä, yövytään tähän ja sovitaan riita maissa. Ehkä

halkaistaan kahtia tämäkin toran saari! -- niin virkkoi hän

leikkisästi.

Mutta erämiehet eivät nyt leikkiin taipuneet, kumpaiseltakin taholta

tupsahti heti kiivas vastaväite:

-- Ei, sitä saarta ei jaeta!

-- Ennemmin vaikka tapellaan vieläkin kerran!

Ja aivan ärtyneessä mielentilassa, vihaisin liikkein ja kiiluvin

silmin, nousivat eräjoukkueet maihin kappaleen matkan päähän kyllä

toisistaan, mutta sentään siksi lähelle, että pistopuheet toisesta

valkamasta toiseen kuuluivat. Niitä rupesikin nyt heti ristikkäin

singahtelemaan, ja kuumaverisimmät molemmista heimoista lähenivät

toisiaan ärsytellen, -- se ikäänkuin helpotti oman mielen saonnutta

kiukkua.

-- Nelinkontin ja uimalla taisivat savimiehet viimeksi tältä rannalta

lähteä, -- miten lähtenevät nyt!

-- Se nähdään sitten, kun hölmöläiset ovat täältä hiidessä, -- nyt

ollaankin taas tasaväkisiä!

-- Ja osaahan se pienempikin joukko pensaan takaa ampua.

-- Mistä...?

Tuo viimeinen, tuittupäisen Ilvesmäen heittämä letkaus sattui liian

kipeästi Tarvaisen Ohtoon, jolle tuo pensaslaukaus oli arka paikka ja

jolla veret jo muutenkin kiehuivat. Kuin kiimainen metso karahti hän

nyt joukkonsa keskeltä esiin hietikolle ja haastoi hämäläistä

uudistamaan sanansa. Ja tämä jatkoikin purevasti:

-- Pensaan takaa, sanoin, mutta siinäkin voi pää haleta, onhan sinulla

vieläkin otsassasi poikenluoma...

Nyt loiski Ohdon luonto jo täydessä raivossaan. Hän teutaroi

tantereella ja huusi:

-- Tulkoon tänne ottosille se, joka uskaltaa rehtitaisteluun

kamppaamatta käydä, tulkoon se silloinen hameuros, ja toinen meistä

tantereeseen jääköön.

Lauri oivalsi yhtä hyvin kuin kaikki muut, että juuri häntä Ohto

taisteluun haastoi, ja hän tunsi, että hänen oli heimonsa edustajana

vaikea siitä haasteesta vetäytyä. Mutta hän viipyi tuokion... ja loi

kysyvän katseen vieressään seisovaan Sipiin.

Mutta ilkkuen jo Ohto jatkoi:

-- Ei kuulu miestä, sellaisia ne ovat Hämeen uroot...

Jo tunkeusi Ilvesmäki miesjoukosta esiin, ja hänen eteensä syöksähti

nyt Laurikin ärhentävää haastajaa vastaan -- yleinen rysy molempain

heimojen välillä näytti siinä auttamattomasti syntyvän, toisen kerran

samalla sotasaarella.

Vaan silloin kuului rannasta, riiteleväin välistä, -- siitä, mihin

Olavi-ritarin johtajavenhe oli laskettu -- jyrähtävä ääni, joka

käskevästi huusi:

-- Lapsettaako teitä, ikämiehet, kun tyhjästä sodan teette! Asettukaa,

nyt ei olla veritöillä, vaan rauhan matkoilla!

Se sana vaikutti heti jäähdyttävästi, miehet pysähtyivät hiukan noloina

tätä nuhtelijaa kuuntelemaan. Se oli tuo harmaapartainen lautamies,

joka oli venheen nokassa seisomaan noussut ja nyt tappelunhierojat

palautti järkiinsä. Mutta kun Halliparralle kerrottiin, mistä tämä

riita oli syntynyt, niin hän ei sitä enää ivannut, vaan astui miesten

keskelle ja virkkoi lauhkeammin:

-- Meillä oli myöskin siellä Pohjan perillä aikoinaan tällaiset

samanlaiset katkerat veljesriidat kalavesistä ja ansametsistä, tapella

nujuutettiinkin sekaan. Mutta nyt me emme siellä enää keskenämme

tappele, vaan sovinnossa yhdessä käymme kalajärvillämme, -- vaikk'ei

ole siellä rajoistakaan tietoa.

Ikäänkuin helpotuksen tunteella äskeisen kiihkon jälkeen keräytyi nyt

miehiä molemmilta puolin Halliparran ympärille ja jo kohta Sipi kysäsi:

-- Mikä teihin sen mielenmuutoksen toi, -- täällä on sovinto hidas

syntymään!

Halliparta katseli tuokion miesjoukkoa, joka jo oli melkoisesti

tyyntynyt, vaan jonka keskeltä hän toki vieläkin vihaisia

silmänheittoja näki, ja hänessä syntyi tuuma johtaa noiden

tulistuneiden eriheimoisten ajatukset hetkeksi kaukaisempiin asioihin

ja tasaisemmille tanterille.

-- Kerronko teille sen meidän puolen tarinan? kysyi hän.

-- Kertokaa, kertokaa, kehottivat sekä savolaiset että hämäläiset,

joista toiset jo äskeistä rähäkkäänsä näyttivät hiukan häpeävänkin. Ja

he istuutuivat kiville ja kanervamättäille odottamaan ukon tarinaa.

-- Se on pitkäkin tarina ja ankara tarina, vaan kerronpahan siitä tässä

illan kuluksi vähän, sillaikaa kun varraskalat verkkoihin kertyvät..

Hän sytytti risuista ja sammalista sääskitulen, jotta sen savu pitäisi

silmiin tuppaavat mäkäräparvet vähän loitommalla, istahti sitten

savutulensa viereen miesten keskelle ja alkoi:

-- Meillä on siellä Pohjanmaalla monta virtaa, jotka rinnakkain mereen

laskevat, -- siksi vieraat maakuntaamme sanovatkin Kymmenen virran

maaksi. Ylempänä virtain latvoilla ovat meidän takamaamme ja

haukivetemme, ja entisaikoina joutuivat eri jokivarsien asukkaat siellä

sydänmailla usein kiistaan ja kahakkaan keskenään parhaista kalavesistä

ja nuottarannoista, -- niinkuin tekin. Mutta teillä ovat toki

takamaa-olonne paljoa onnellisemmat kuin meillä, te saatte keskenänne

riitanne riidellä ja sopia, tarvitsematta kolmatta, vierasta, varoa.

Meidän haukivesillemme tulee yhtäkkiä vielä vieras -- ja vie kaikki!

-- Vieras? kysyivät kuuntelijat kummissaan. Eikö se Pohjanmaa olekaan

tätä meidän samaa maata?

-- Samaahan se on, vaikka on siitäkin riitaa. Kaukaisen Nowgorodin

ruhtinaat väittävät, että muka suuri osa Pohjanmaata kuuluukin heille

ja sillä nimellä, peruuttaakseen itselleen meidän lohijokemme, nuo

ruhtinaat usuttavat Maanselän takana asuvat karjalaiset hyökkäämään

kalajärvillemme ja jokisuihin asti. Se on kauppakansaa tuo Vienan

karjalaisten heimo, se puhuu kyllä tätä meidän kieltämme omalla

murteellaan, mutta se on sotaisaa, rajua joukkoa. Sen miehet tulevat

muka rauhan miehinä meidän markkinoillemme, mutta rauhan miehinä

lähdettyäänkin palaavat he muutaman viikon perästä rannikolle takaisin,

ryöstävät tavarat, surmaavat miehet, polttavat talot, vievät naiset ja

lapset vangeikseen ja elämöivät kuin kaarneet haaskan kimpussa...

Hallipartavanhus keskeytti tuokioksi kertomuksensa. Hän ei ollut

aikonut kertoa noista vienalaisten hyökkäyksistä suurin asejoukoin

Pohjanmaan rantakyliin, vaan ainoastaan heidän jokavuotisista

temmellyksistään Maanselän viereisillä takamailla ja kalavesillä. Mutta

koko rajankäyntiretkikunta istui nyt äänettömässä jännityksessä hänen

ympärillään, odottaen hänen tarinaansa, ja tuokion kuluttua taas

Halliparta jatkoikin:

-- Siellä on Pohjanmaalla kolme laajaa pitäjätä, kuten kai kuulleet

olette, Kemi, Ii ja Liminka. Iin ja Limingan kalavedet ovat Maanselän

kupeella vierekkäin, ja näiden pitäjäin pyyntimiesten välillä ne sen

vuoksi ovat riidat olleetkin kovimmat. Kun me liminkalaiset joskus

vähän myöhemmin keväällä jouduimme kalajärvillemme, niin silloin siellä

aina tapasimme iiläiset, jotka olivat anastaneet meidän apajamme.

Riitoja syntyi silloin ja tappeluita. Eräänäkin kevännä oli hankia

myöten saavuttu kalajärville niinkuin tavallisesti keskipaaston aikaan,

-- siinä jo iiläiset meidän putailta kevätkalaa pyysivät, ja siitä

syntyi heti nujakka. Meitä liminkalaisia oli yli puolensataa henkeä,

iiläisiä oli vähemmän, ja näiden jälkimmäisten täytyi senvuoksi

kiireellä lähteä kalasaunoilta tiehensä ja siirtyä vielä etäisemmille

haukivesille. Syttä synkempinä he läksivät uusia kalasaunoja

rakentamaan, uhaten ja sadatellen siellä salolla erottiin.

Pari viikkoa siitä sai kuluneeksi, niin jo tuli pyyntipirtillemme

Maanselän takaisia karjalaisia rihkamoitaan kaupustelemaan. Epäillen

heitä kohtelimme, sillä vanhastaan jo heidän kavaluutensa tunsimme,

vaan pyhästi Vienan miehet nyt vannoivat ja vakuuttivat, että nyt on

rauha solmittu, nyt ei enää ryöstetä eikä tapella... Jatkoimme siis

pyyntiä. Silloin jo sen aavistimme, että parasta olisi tainnut olla

pysyä iiläisten kanssa sovinnossa, vaan pilalle olivat nyt särkyneet

välit. Ja itseksemme ilkuimme, että jospa palaakin vainolainen, niin ei

se nyt meidän, liminkalaisten, kimppuun käy, vaan harvalukuisampia

iiläisiä se nyt ahdistamaan rupee...

Mutta tulipa se meidänkin niskaamme ja hirmuna tulikin. Vasta

jälestäkäsin saimme tietää, että karjalaiset olivat kyllä ensiksi

iiläisten järville hyökänneet, polttaneet heidän saunansa ja heidän

saaliinsa ja pyydyksensä ryöstäneet, -- vaan eivätpä iiläiset,

vihoissaan kuin olivat, siitä meille sanaa laittaneet. He olivat,

sikäli kuin eivät olleet kahakassa kaatuneet, paenneet hankia myöten

korpeen ja sinne kätkeytyneet...

Mutta tuosta ensi verivoitostaan lienevätkin karjalaiset hurjistuneet,

-- he samosivat nyt salon halki meidänkin pirteillemme. Oli

palmusunnuntai-aamu, muistan sen vielä hyvin, kaunis ja kirkas

kevätaamu se oli. Muutamia miehiä oli meiltä jo metsässä loukkuja

kokemassa, mutta enimmät eräväet nukkuivat vielä pirtissä. Silloin

hyökkää korven laidasta partaista miestä kuin pilveä, keihäät sauvoina,

kirveet vyöllä, -- samojakin miehiä oli siinä joukossa, jotka pari

viikkoa sitten olivat kaupoissa käyneet ja rauhaansa vannoneet.

Eihän siinä vastarintaa meidän puolelta ensin yritettykään,

rauhallisesti koetettiin vain vieraita puhutella. Vaan karjalaiset nyt

mahtavoitsivat, että nämä ovat muka heidän riistamaitaan, siksi muka

ottavat he nyt veroinaan meidän saaliit... ja ottamaan kävivät. Sitä ei

tietenkään meidän miesten sisu suvainnut; käytiin aseihin mekin. Vaan

vähäväkisiä olimme, vainolainen meidät nujersi, köysiin sitoi, hangelle

heitti.

Ja silloin sen juhla alkoi --, pintaani karsii vieläkin, kun sitä

muistan. Sillaikaa kun toiset heistä meidän eväillämme mässäsivät,

kiskoivat toiset huvikseen Limingan miehiä jaloista korkeaan

petäjänoksaan ja rakensivat risuista tulen alle, -- elävältä siten

meikäläisiä kärvensivät ja polttivat. Vaan jos kuka ei siitä

kidutuksesta kuollut, ennenkuin nuora poikki paloi, sille sitoivat he

köyden tiukkaan pään ympärille, painoivat kartun köyden alle ja

kiersivät, kiersivät, kunnes silmät pullistuivat onnettoman päästä...!

Se oli petojen iloa! Ja kun he toiselta vangiltaan olivat viiltäneet

vatsan auki, niin että suolet maahan roikkuivat, niin pakottivat he

hänet vielä niinikään kiertämään tuota savustuspetäjäänsä, kunnes mies

vihdoin kuolleena hangelle kepertyi...

Teitä puistattaa se meno, näen sen, -- mitäs sitten minua, jonka täytyi

sitä vierestä katsoa, nähdä veljiäni rääkättävän ja odottaa omaa

vuoroani! Näin, kuinka vaimoni ja lapseni surmattiin. Naiset he

riisuivat alasti hangelle ja sitoivat heidät tuohon samaan petäjään ja

siinä heitä pieksivät... toisilta he rinnat leikkasivat irti ja toisia

raastoivat mukanaan, orjikseen... Mutta lapset, joita niitäkin eräillä

perheillä oli mukanaan haukivesillä, ne he potkivat itkevinä pirttiin,

löivät pönkän ovelle ja sytyttivät pirtin palamaan, -- sitä täytyi

meidän vanhempain köysissä maaten katsella! Kun lapsiraukoista joku sai

ikkunan juoksulaudan auki ja siitä pyrki pakenemaan, niin tyrkkäsi

ilkkuva partaniekka keihäällään hänet sinne takaisin, palavaan

pirttiin...

-- Hirmuista, huudahtivat vihdoin kuuntelijat, aivan kauhun tuskassa,

heitä vanhan Halliparran julma kertomus jo suorastaan kidutti. --

Kuinka saatoitte tuota kaikkea katsella, huoahti joku joukosta.

-- Täytyi, köysissä oltiin. Mutta emme me sitä lopulta sentään

saattaneetkaan katsella. Kun vainolainen ilkeimmillään riehui, silloin

karkasimme hangelta ylös ja poltimme palavan pirtin kekäleihin köytemme

poikki ja tempasimme aseiksemme tulisia hirsiä. Siihen uuteen

taisteluun meistä useimmat kaatuivat, ja helpompaahan se toki olikin

heille kuin tuo kidutuskuolema, -- kaatoivathan he toki vainolaisiakin

mennessään. Puolenkymmentä miestä meitä vain pääsi pakenemaan hankea

myöten saloon, jossa saimme varotetuksi niitäkin pyyntimiehiämme, jotka

juuri ansoiltaan palasivat. Näin pelastui meitä kaikkiaan korpeen

parikymmentä miestä, eikä täyteen sitäkään. Siellä synkimmässä

korvessa, muutaman suosaaren havumajassa, tapasimme myöhemmin myöskin

lymyilevät iiläisetkin ja kuulimme heidän tarinansa. Ja silloin, siellä

autiossa, keväisessä metsässä, siellä se tehtiin se liitto ja

vannottiin se sopimus, että keskenämme me rannikkopitäjäin eläjät emme

enää koskaan tappele, vaan yhdessä kulemme kalajärville ja yhtä puolta

pidämme yhteistä vainolaista vastaan.

Sen sopimuksen olemmekin siitä asti pitäneet. Yhdessä hiihdämme

keväthankea haukivesillemme, ja niin lähekkäin ovat meillä siellä

saunarannat, että kun torvi yhdestä nuottakunnasta soipi, niin väleen

sinne toinen avuksi ehtii. Kirveet vyöllä, keihäät nuottavenheissä,

niin meidän täytyy siellä pyyntiä harjottaa, eikä vartijatta nukuta

yhtään yötä. Vaan missä Ahti antaa antimensa iiläiselle, siellä sen saa

liminkalainenkin...

Kertoja vaikeni.

Kului tuokio syvässä äänettömyydessä, kun Halliparta tähän tarinansa

katkasi. Vaan vielä tarkemmin olisivat nyt Hämeen ja Savon erämiehet

tahtoneet kuulla noista Pohjanmaan ankaroista taisteluista. Kiistan

halu oli nyt hävinnyt nuorista miehistäkin, hekin jo häpesivät äskeistä

keskenäistä ärtymystään ja heistä juuri muudan vielä vanhalta

pohjolaiselta kysyi:

-- Entä sen vainokevään jälkeen, oletteko saaneet olla rauhassa?

-- Rauhassa emme tiedä olevamme koskaan, emme pyyntimaillamme emmekä

kotikylissämme, -- vainolainen voi hyökätä minä yönä tahansa. Ja on se

taas hyökännytkin, tapellut, tappanut, polttanut, ryöstänyt. Joka talvi

tavataan heidän suksenjälkiään laitakylillämme, mutta he tietävät jo,

että me pidämme varamme ja autamme toisiamme, tietävät, että me

kostaakin osaamme... Ääni vaimeni vanhukselta. Vaan tuokion kuluttua

hän reippaammin virkkoi:

-- Mutta kyllin tarinaa täksi illaksi. Johan on aika kalamiesten kokea

verkkonsa, -- sytyttäkää te nuoret miehet hirsituli, kas, päivä jo

laskee, on jo yönuotion aika!

Näin puhuen nousi tarinamies kanervamättäältä sääskisavun äärestä ja

läksi rantaan päin kävelemään, luoden muistoista surumielisiksi käyneet

katseensa tyyntyneille salmivesille, jotka olivat iltahohteeseen

rauhallisina nukahtaneet, -- hän ei sinä iltana tahtonut kertoa

enempää.

Eikä Halliparran savutulen luota, jonka ympärille miesjoukko vielä jäi

istumaan, kotvaan aikaan ääntäkään kuulunut. Maahan olivat miehet

katseensa luoneet, he muistelivat ehkä äskeistä, pikkupistosten

johdosta syntynyttä kahakkaansa, -- kovempi tosi on toki niillä

miehillä, joiden tuolla kaukana pohjoisen rannikon lakeudella on

alituiseen taisteltava kotiensa, lapsiensa, olemassaolonsa puolesta.

Illan vilpastuessa oli teltastaan saaren laelta Olavi-ritarikin astunut

alas rantaan ja hämmästyneenä pysähtynyt hartaana ja oudoksestaan

hyvässä sovussa istuvan miesjoukon keskelle, jääden siten Halliparran

tarinaa kuuntelemaan hänkin. Ja pian oli se kertomus tempaissut

hänetkin mukaansa, ääneti seisoi hänkin siinä vielä koivun kylkeen

nojautuen. Oli kuin jonkinlainen lumous olisi hetkeksi vallannut

Sotisaaren suvisen rinteen, kuin olisivat täällä turpeen alla lepäävät

entiset erämiehet Halliparran tarinan kautta kehottaneet jälkeläisiään

veljessopuun.

Sen lumouksen katkasi ensiksi Halliparta itse, kun hän rannasta palasi

sammalsavulle ja virkkoi:

-- Paistetaanko yhteisessä hiiloksessa tänä iltana rantakala koko

rajajoukolle, -- vai vieläkö kukaan riitaa haastaa?

-- Ei haasta, kuului hiljainen vastaus miesjoukon toiselta jos

toiseltakin laidalta, ja nuorimmat miehet nousivat samassa yhteistä

nuotiota rakentamaan.

Olavi-ritari katseli ihmetellen tuota sovinnon mielialaa, joka nyt

vallitsi äsken vielä niin kuumankiihkoisessa eräväessä. Ne ovat luonnon

ihmisiä, nämä sydänmaan asukkaat, ajatteli ritari, suuria lapsia vielä,

jotka hetken tunnelma sytyttää tai rauhoittaa, miten sopii, ja joiden

herkän mielen pistävä kompasana yhtä pian ajaa malttamattomiin

tekoihin, kuin kaunis pyhimystarina tai sääliä herättävä kertomus

taivuttaa sovintoon ja sydämellisyyteen. Eikä hän huomannut, tuo

erämiehiä paljon oppineempi ritari, että hän noissa mietelmissään

kuvasi koko aikakautensa herkän luonteen, oman "ylemmän" säätynsäkin

siihen mukaan lukien. Nytkin oli itse karski ritarikin herkäksi käynyt,

hän istahti talonpoikain keskelle, söi heidän kanssaan vartaassa

paistettua rantakalaa ja iloitsi siitä yhteisestä ateriasta yhtä paljo

kuin he. Vaan aterian aikana hän sentään miesjoukolle virkahti:

-- Mutta se rajakivi, mihin se lopultakin pystytetään näillä nyt jo

unhotettujen riitain mailla?

Kylmiksi jäykisti se kysymys taas hetkeksi jo sulaneet miehet: kenen

oli sittenkin peräydyttävä ja luovutettava kilpailijalle tuo muistojen

saari? -- kumpainenkaan heimo ei mielialan muututtuakaan sitä tahtonut

tehdä. Mutta Vilppu, joka tämän jäykistymisen näki ja tunsi kotiväkensä

mielet ja mielialat, hän käsitti heti, että tässä on sukkelalla

tempulla taas vältettävä uusi kiista. Hän astui hilpeänä miesjoukon

keskelle ja virkkoi vilkkaasti:

-- Jätetään rajojen väliin tämä riidan saari, joten se ei tule

kuulumaan toiselle eikä toisellekaan heimolle, -- jätetään näiden

salmien apajat rauhotetuiksi vesiksi, joista ei pyydä Savo eikä Häme,

onhan täällä apajoita ilmankin tarpeeksi.

Kysyvinä katselivat rajankävijät Jämsän miestä, joka oli yhtä tunnettu

sukkeloista keksinnöistään kuin ilveilevistä koirankujeistaan, -- he

eivät heti älynneet, oliko hänen puheensa nyt totta vai ilvettä. Ja

Tavast-ritarikin murahti:

-- Miten rajojen väliin, johan löpiset!

-- En, vakuutti Vilppu. -- Yksi pyykkipatsas nostetaan tuohon salmen

taakse läntisen saaren laelle ja toinen itäiselle mantereen rannalle,

-- totta tämä saari salmineen silloin välille jääpi! --

-- Ja raja kulkee silloin tässä kohden kaksihaaraisena, tehden

silmuksen Sotasaaren ympäri, puheli nyt Olavi-ritari, oivaltaen

nihtinsä tuuman ja innostuen siihen heti. -- Silloin jää todellakin

tämä saari väliin vainajille.

-- Ja tästä tulee silloin Pyhäsaari, jonne ei kukaan totkujaan tuo eikä

rihmojaan viritä, -- tuuma on hyvä!

Niin kannatti sitä ehdotusta Pohjanmaan lautamies, ja ennen pitkää oli

se voittanut kiisteleväin talonpoikainkin suosion. Ja vielä samana yönä

soutivat lautamiehet rakentamaan rajakivet kahdelle puolelle

Sotasaaren. He rakensivatkin ne röykkiöt nyt niin korkeiksi, että ne jo

kaukaa kuumottivat näihin erämaan salmiin saapuville ja muistuttivat,

että niiden välillä on vainajain saari, jonka rantoja ei saa rähinällä

häiritä ja jossa sorsain ja oravain on annettava rauhassa pesiä ja

poikia. --

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)