Pitkän retken oli vanha Maunu-piispa taas tänä vuonna talvipakkasessa
tehnyt Sisä-Suomen laajoille maille, valvoakseen parhaalla tavalla sen
seurakuntansa onnea, jota hän oli lempeydellä johtanut jo yli
kolmekymmentä vuotta ja jonka hän nytkin tahtoi mahdollisimman vähällä
turmiolla opastaa pois äkillisen eksymyksen tieltä. Heti kun pakenevat
virkamiehet ja aatelisherrat olivat saapuneet Turkuun kertomaan siitä
vaarallisesta kapinasta, johon Satakunnan talonpojat olivat kohta
joulun jälestä nousseet, ryöstäen voutien taloja ja aatelisten
kartanoita, oli hän kutsunut sekä julmistuneet linnanherrat
että aateliset ja virkamiehet puheilleen Turun piispantaloon,
neuvotellakseen, mitä nyt olisi tehtävä. Hän tunsi näet hyvin tuon
kapinaliikkeen syyt ja säikeet, hän oli äskenkin kuullut talonpoikain
kesken vallitsevasta mielenkuohusta Henrikki-teiniltä, joka oli ollut
teinimatkalla juuri noissa kuohahtavissa Satakunnan pitäjissä, ja hän
tiesi, että syy tähän järjestyksen särkymiseen ei ollut yksinomaan
talonpoikain. Turun linnanherra, ahnas tanskalainen Hannu Kröpelin,
oli, tunnottomasti rahvaalta liikaveroja kiskomalla, ajanut sen näin
epätoivon partaalle. Tuo kansa oli katovuosien johdosta nälkiintynyt ja
hätääntynyt, se oli siis altis yllyttäjille ja valmis mihin tahansa,
sitä ei yksin kurilla ojenneta. Onnettomuuden alkusyyt olivat
tukittavat, olot olivat korjattavat, jos mieli pysyväisesti rauhoittaa
äärimmilleen ärsytetyn kansan mielet, -- niin selitti herroille vanha
piispa.
Maunu-piispa oli senvuoksi ilmoittanut kostonjanoisille
aatelisherroille, jotka parastaikaa Turussa keräilivät rautapukuisia
ratsumiehiä hyökätäkseen niskottelevain alustalaistensa kimppuun, että
hän lähtee itse retkelle mukaan, ja hän oli kieltänyt heitä veritöihin
ryhtymästä, ennenkun hän oli saanut kapinakansaa puhutella. Muristen ja
ivaillen olivat talonpoikain ryöstöistä ärtyneet aatelisherrat
kuunnelleet tätä piispan tuumaa, ja vanha, hätääntynyt Hannu-herra,
joka jo pelkäsi kapinajoukon tuossa paikassa hänen linnaansa työntyvän,
oli kironnut ja vannonut, että kapina ei asetu muuten, kuin että
talonpojat kaikki rinnakkain hirtetään. Mutta siksi suuri oli
Maunu-piispan arvo ja vaikutus toki aatelistenkin joukossa, että he,
vaikka haluttomina, hänen tahtoonsa alistuivat, -- piispa seurueineen
lähti talvikelillä Turusta ajamaan hiihtäviä talonpoikia vastaan ja
aateliset huoveineen sekä linnanherra ratsuväkineen seurasi häntä kuin
saattoväki, totellen hänen käskyjään.
Tällä retkellä oli Maunu-piispa nyt sydän-Hämeessä, majaillen
Vesilahden pappilassa, johon hän edellisenä iltana oli lännestäpäin
ajanut. Hänen tuumansa oli ollut rohkea; helposti se olisi voinut
pettää, sillä liian kiihkoisina olivat nyt vastakkain nuo eri ainekset,
herrat ja talonpojat, joiden välinen juopa muutenkin oli niin syvä.
Vaan Maunu oli tuntenut voimansa. Piispallisella arvollaan ja sanansa
mahdilla oli hän jo Satakunnassa riisunut aseet hurjistuneilta
hiihtäjiltä, eikä kiukkuiset aatelisherrat olleet haarniskaväellään
päässeet hyökkäämään talonpoikain taloihin, heidät orjikseen
masentaakseen. Siellä Satakunnassa oli hänen avukseen kyllä ehtinyt
talonpoikain hatara johto ja hajanainen järjestys, vaan olipa hän heti
eilen hämäläisten kapinaleirillekin saavuttuaan huomannut, että
rauhan sanalla saa senkin taipumaan. Hänen neuvoaan totellen oli
Vesilahdellakin suksimiesten joukko rauhallisesti asettunut viereiseen
kylään odottamaan huomis-aamua, joksi piispa oli sen puheilleen
kutsunut, kyselläkseen sen valituksia ja luvaten sille turvallisen
olon.
Päivän valkenemista ja rauhankäräjäin alkamista piispa nyt aamutulilla
odotteli Vesilahden pappilassa. Hän oli tapansa mukaan anivarhain
noussut vuoteeltaan ja istuskeli nyt papin nahkotetussa nojatuolissa
mietteihinsä vaipuneena, ottamatta osaa seurueensa tarinoihin. Hän
harkitsi siinä niitä havaintojaan, joita hän taas tällä retkellään oli
tehnyt kansan elämästä ja sen suhteesta läänitysherroihinsa ja
virkamiehiinsä. Syynä tuohon välien kireyteen, voutien ryöstöihin,
kansan katkeruuteen, on isoksi osaksi hallituksen kaukaisuus ja
heikkous, päätteli hän. Se ei voi arvostella, minkä verran rasituksia
köyhä kansa kestää, sen käsivarsi ei ulotu tänne asti hillitsemään
virkamiesten vallattomuutta, pitäisi olla itse maassa täällä voimakas
hallituskeskus... Ja siitä vanhan piispan mieleen muistuivat ne suuret
tuumat, joita eräällä hänen suurella edeltäjällään, Tuomas-piispalla,
oli ollut: luoda Suomen itsenäinen, hyvin järjestetty kirkkovaltio,
jonka kohtaloita, niin hengellisiä kuin maallisia, johtaisi yksi
käsi... Se oli taittunut se Tuomas-piispan rohkea unelma suuresta
pohjoisesta piispanvaltakunnasta, särkynyt Nevajoen veriseen tappeluun
jo puolentoista vuosisataa sitten. Mutta Maunu-piispa tunsi tällä
aamuhetkellä, että jos se silloin olisi toteutunut, silloin voisi
hänkin nyt Turun ruhtinaspiispana ehkä hallita tätä kotoista kansaansa
niin, että se tuntisi itsensä onnellisemmaksi ja kohtaloonsa
tyytyväisemmäksi kuin nyt....
-- Vanitas vanitatum...! -- Näin huoahtaen keskeytti piispa
ajatuksenlentonsa, karkoitti mielestään turhat suuruudenmietteet ja
kysyi, seurueensa puoleen kääntyen:
-- Eikö siellä ulkona jo kohta päivä valkene?
-- Vielä on aamu pimeä, vastasi hänen kotikappalaisensa, ovea raottaen.
-- Mutta lähetetään jo joku tiedustamaan, miten ovat Hämeen miehet
yönsä viettäneet mäen takaisissa kylissä, vieläkö siellä on rauha
mielissä. Käske Henrikki-teini tänne.
Piispa oli retkelle lähtiessään ottanut mukaansa, asemiehenään ja
kirjurinaan, nuoren Heino-teinin, jonka vilkkaaseen luontoon hän oli
mieltynyt. Ja kun Heino nyt väentuvasta piispan eteen saapui, virkkoi
tämä hänelle:
-- Käy ilmottamassa hämäläisille Mäkisalon taloihin, että he joka
pitäjän puolesta valitsevat pari valistunutta talonpoikaa, jotka heidän
valituksensa täällä esittävät. Nämä miehet tulkoot heti päivän
valjettua pappilaan, ja saa tänne muukin väki tulla.
Mutta ennenkun Heino ennätti tuvasta lähteä, kuului kovaa rymyä ovelta
ja sisään työntyi lumisena ja parta kuurassa roteva Ille-herra ja hänen
perässään joukko muita aatelisherroja. Jaakko Ille oli juuri, joukkonsa
edellä ratsastaen, saapunut Nokialta, ja hän ryntäsi nyt verekseltään
piispalle kertomaan talonpoikaisjoukon viimeisestä ryöstömatkasta ja
kahakasta kosken partaalla. Hän olisi kyllä voinut ajaa koskeen koko
kapinajoukon, kehui hän, vaan piispan käskyä totellen oli hän tuonut
sen vankina tänne, täällä oli ryöstäjäin toki rangaistuksensa saatava.
Ja toiset aatelisherrat, joiden mielestä tämä talonpoikain
ilkivaltaisuus taas todisti ankarampain toimenpiteiden tarpeellisuutta,
säestivät lumisen ritarin puheita. Heinokin jäi siihen kuuntelemaan,
kuinka Turun linnanherra, vanha Hannu Kröpelin, miekkaansa kalistellen
kävi piispalle selittämään:
-- Sellaista on se väki, jonka kanssa teidän pyhyytenne uskoo
sovinnollisten neuvottelujen kautta tuloksiin päästävän! Ryöstäjiä he
ovat ja kapinoitsijoita, heidänkö valituksia tässä taas ruvettaisiin
kuuntelemaan! Ei, kuria he tarvitsevat ja aseväen komentoa. Parisataa
ratsumiestä talonpoikain niskaan Mäkisaloon, siinä on heille
neuvottelua kylliksi ja siihen loppuu väleen kapina!
Ei ollut Hannu-herra kovin sotaisen näköinen tepastellessaan siinä
hajallareisin suurissa sudennahkaturkeissa ja poronkoipisissa
kallokkaissa. Mutta hän olisi siltä tahtonut veriin masentaa nuo
talonpojat, jotka kapinassa syyksi väittivät hänen, Hannun, liikaa
veronottoa, ja joiden puolta hänestä piispa suotta piti. Ja hän tiesi
toisten aatelisherrain vilkkaasti kannattavan hänen kostoaikeitaan.
Polttaneet olivat talonpojat kartanon Pohjois-Suomen laamannikunnan
laamannilta Henrikki Klaunpoika Djekniltä ja siitä oli nyt
kiihkomielisenä tämäkin muuten kyllä rauhallinen, ulkomailla oppia ja
sivistystä saanut mies. Maskun kihlakunnan tuomarin Pietari Karpalaisen
oli täytynyt yösydännä lähteä pakosalle pakkaseen kartanostaan, ja hän
kantoi siitä nyt koston kiukkua talonpoikia kohtaan. Samoin oli laita
Hannu Pietarinpojan, Lepaan herran, joka keikarimies tälläkin
sotaisella retkellä komeili Flanderin verassa ja hohtavissa
hopeasolissa; samoin Hartikka Garpin, jonka pullealle varrelle
miekkavyö ei oikein hyvin soveltunut, ja monien muiden. Vaan
tulisimpana kaikista ärhenti Hannu-herran kintereillä nuori 18-vuotias
Klaus Kurki, joka oli pukeutunut rautahaarniskoihin, vaikka ne vielä
hänen hennolla vartalollaan väljiltä tuntuivatkin. Isänsä, vanhan
Jaakko Kurjen kanssa oli hänen täytynyt suinpäin Laukon kartanosta
paeta kymmeniä peninkulmia kuohumistilassa olevan maakunnan halki
Turkuun, jonne isä nyt oli sairaaksi jäänyt, mutta josta nuori Klaus
oli palannut muka alustalaisiaan kurittamaan. Hän oli jo eilen
iltamyöhällä ratsastanut Laukossa, nähnyt sen ryöstettynä ja autiona,
ja hänen intohimoiset silmänsä säteilivät sydäntynyttä kiukkua, kun hän
Hannu-herran puheen rohkaisemana intoili:
-- Laukonkin ovat talonpojat tyhjäksi ryöstäneet, hyvityksen minä siitä
vaadin isäni nimessä. Ja minä sen otan tämän miekkani terällä!
Ja rauhallinen Klaus Henrikinpoikakin virkkoi, piispan puoleen
kääntyen:
-- Niin, kurin tarvitsevat talonpojat, iltikseen ei heidän voi sallia
polttaa ja ryöstää, silloin loppuu heiltä pian kaikki kunnioitus
esivaltaa kohtaan.
Mutta vanha piispa pysyi tyynenä kannuksiaan kalistavan aatelisjoukon
keskessä ja virkkoi tuokion kuluttua vain heitä rauhoitellen:
-- Tutkitaan asia, syylliset saakoot rangaistuksensa täällä niinkuin
Satakunnassakin, ennen kaikkea johtajat. -- Ja Jaakko-herran puoleen
kääntyen kysyi piispa: -- Nokian ryöstäjät ovat siis vangitut?
-- Viittä heistä tuodaan tänne parastaikaa kahleissa, muille ei nuoria
riittänyt, vastasi Ille.
-- Heidät siis käräjillä tutkitaan ja tuomitaan.
Tähän piispan liian lempeään päätökseen ei kuitenkaan Hannu-herra
vieläkään tahtonut tyytyä. Hän kiukkuili yhä toisten herrain
säestämänä:
-- Mitä käräjistä, kapinoitsijoista on ennenkin tehty lyhyt juttu, --
niin tehtäköön nytkin!
Vaan piispa-vanhus ei sitä väittelyä enää jatkanut. Hän iski toraavaan
linnanherraan kylmän katseen, joka tämän kohta vaikenemaan saattoi, ja
uudisti rauhallisesti:
-- Syylliset tuomitaan, villitsijät rangaistaan, syyttömiä ei! Tässä
huoneessa saatte pian valituksianne esittää, mutta talonpojat saakoot
sen myöskin tehdä. -- Henrikki Tuomaanpoika, käy, vie Hämeen miehille
ne viestit, jotka sinulle vietäviksi annoin. --
Tätä piispan viestiä viemästä palatessaan Heino hämäränä aamuhetkenä,
yhtäkkiä aavistamattaan tapasi Vesilahden kirkkotiellä kasvinveljensä
ja orpanansa, Laurin, jota hän ei lähes kahteen vuoteen ollut nähnyt ja
jota hän ei suinkaan ollut odottanut tapaavansa kapinarahvaan joukossa
Pyhäjärven vesistöjen varsilla. Kauan seisoivat siinä lumisella
tantereella nuoret kasvinkumppalit, ensi sanat vaihdettuaan, ääneti
vastakkain, hämmästyksestä mykkinä molemmat. Kuumana höyrysi hengitys
pakkasessa, jäätyen niin asemiehen verkakaulukselle kuin talonpojan
lammasnahkoihin, vaan sanakin tuntui jäätyneen suuhun molemmilta.
-- Vai on teitä miehiä täällä Päijänteen takaakin, -- sanoi Heino.
-- Kuulimme sinun teininä kulkeneen, emme tienneet sinun palvelevan
linnan huovina, miekkaniekkana, virkkoi Lauri.
Nuhdetta oli noissa Laurin sanoissa, sen oivalsi Heino heti. Vilkaisten
lyhyttä asemiehen miekkaansa, joka hänen vyöllään riippui, vastasi hän:
-- En ole linnan väkeä, kulen piispan seurueessa, hän minut mukaansa
otti. Vaan entäs sinä, yksinkö olet Karmalasta kapinaväessä?
-- Yksin -- en. Isäsi on täällä ja veljesi.
-- Isäkö, mitä hän täällä, mikä liikutti hänet havupölkyn äärestä?
-- Etpä näy tietävän, mitä täällä on viime aikoina koettu, -- isääsikin
löivät voudit hänen omalla pihallaan.
-- Vai löivät...
Se oli todellakin Heinolle varsin outo ilmakehä, jossa Laurin ajatukset
näkyivät liikkuvan, ja nyt hänelle vasta ikäänkuin hämärästi rupesi
selvenemään, että he seisoivat siinä vastakkain edustajina eri
leireistä, toisilleen vihamielisistä joukoista, vaikk'ei hän vielä
voinut tarkemmin tajuta, mitenkä he niin olivat joutuneet. Ja kun Lauri
häneltä kärsimätönnä uteli, milloin huovijoukko oli Vesilahdelle
tullut, mihin Hämeen miehet olivat huvenneet ja mitä nyt oli tekeillä,
niin Heino hänelle lyhyesti vastaukset antoi, mutta hänen ajatuksensa
pyörivät aina vain siinä ihmeellisessä seikassa, että hän nyt kuului
joukkoon, jota vastaan hänen oman kotinsa väki oli aseissa kulkenut. Ja
taas hän virkkoi:
-- Mutta en nähnyt isää hämäläisten joukossa Mäkisalossa, josta juuri
kävin miehiä kutsumassa piispan puheille, -- missä hän on?
Lauri vitkasteli tuokion vastatessaan:
-- Isäsi on tuossa talossa. -- Ja hän viittasi kädellään viereistä
taloa, johon ratsumiehet äsken olivat vankinsa kulettaneet.
-- Tuossako? Mutta siellähän majailevat huovit. Kuule -- mitä hän
siellä?
Silloin Lauri kertoi orpanalleen koko sen eilisen hiihtoretken
Pirkkalaan ja sen lyhyen ja surullisen lopun. Siksi on nyt köysiin
kytkettynä siellä Karmalan isäntäkin, siksi hän itse huovien unohtamana
seisoo autiolla tiellä...
Vakavaksi oli Heino käynyt tuota Laurin kertomusta kuunnellessaan. Hän
muisti äskeisen kohtauksen pappilan tuvassa, aatelisherrain
kostonhaluisen kiukun ja piispan lupauksen, että syylliset ja johtajat
rangaistaan. Eipä hän kovin hellästi ollut ankaraa isäänsä näinä
vuosina muistellut, mutta häntä puistatti sittenkin ajatus, että hän
ehkä pian saisi nähdä isänsä muitten kapinanjohtajain joukossa
roikkuvan hirsipuussa Turun Vartiovuoren laella. Ja hän virkahti
puolittain itsekseen:
-- Isäkin ryöstömatkalla tavattu!
Se huudahdus pisti terävästi Lauriin ja purevasti hän tokasi:
-- Loppuu se kerran luonto talonpojaltakin!
Siihen ei Heino pystynyt mitään vastaamaan. Kankeammin kävi
kasvinveljesten tarina luistamaan, he tunsivat molemmat, että vanhat
veljestenvälit eivät enää olleet entisellään, nuo eri leirit heitä
erottivat. Ja tuokion kuluttua he jo erosivatkin, Lauri rientääkseen
hämäläisten luo mäentakaiseen kylään. Heino tekemään piispalle tiliä
käynnistään kapinaväen yötulilla. Aamu rupesikin vihdoin valkenemaan,
idän kylmällä taivaanrannalla jo hattarat hienosti ruskottivat ja
kirkonmäelläkin saivat huurteiset puut vaalean punan, -- pian oli
käräjäin aika alkaa.
Mutta kiirehtiessään ylös pappilanmäelle tunsi Heino outoa
rauhattomuutta mielessään. Teinien iloisessa parvessa oli hän jo kauan
tottunut elämään omaa huoletonta elämätään erillään kotiväestään ja
heidän harrastuksistaan, menemään, minne virta vei... Nyt yhtäkkiä
viskasivat nuo Laurin viestit hänen eteensä joukon vakavia kysymyksiä,
joiden parissa hänen mietteensä jäivät myllertämään, ristiriitoja,
joihin hänen tunteensa sekaantuivat. Hän kulkee täällä asemiehen
verassa -- ja hänen isänsä on köysissä huovien majatalossa...! Heino
pysähtyi äkkiä kävelystään, seisoi hetken pääsemättä edes tai taakse,
ja pyörähti vihdoin ympäri, juosten oijustietä siihen taloon, jossa
vangitut talonpojat olivat. Ometan ovella seisoi siellä viluinen huovi
vartijana ja hänelle Heino lausui:
-- Minulla on viesti vangeille.
Huovi tunsi piispanmiehen ja vastasi:
-- Vie, ja vaikka veisit vartioitavat mukanasi piispalle, en tuota
surisi tässä pakkasessa...
Heino potkasi pönkän ovelta ja astui kolkkoon, pimeään navettaan, jonka
parissa soimessa puolikymmentä miestä maata retkotti -- sinne olivat
Illen huovit vankinsa viskanneet. Miehet nukkuivat ja heräilivät vasta
verkalleen kun valoa ja pakkasta tunkeusi ovesta. Heino tunsi isänsä
ankarat, luisevat piirteet, joita hän niin monasti oli peläten
karttanut, ja virkkoi hiljaa:
-- Isä!
Miehet katsoivat kummissaan nuorta miekkamiestä, vaan vastausta ei
joukosta kuulunut. Vasta kun Heino uudelleen isänsä nimen mainitsi,
kohosi Tuomas ryntäilleen pahnoilta ja nyt Heino melkein säikähti hänet
tarkemmin nähdessään: Verestävissä silmissä oli vihainen tuli ja
lianmustilla kasvoilla oli kuin jähmettynyttä raivoa. Sitä ei Heino
entuudestaan tuntenut, hän ei tiennyt tuon uuden tulen palaneen isänsä
silmässä siitä päivästä asti, jolloin hänet Hollolan vouti pieksätti.
Ja melkein arkana hän nyt kuiskasi:
-- Pakene, isä, vielä pääset, ennenkun sinut herrat hirttävät.
Vaan pahnoilla makaavalta mieheltä, joka oli yhä kasvavalla kiukulla
katsellut asemiehen puvussa komeilevaa karkuripoikaansa, jonka hän nyt
näin odottamattaan näki, pääsi karkea, katkera nauru:
-- Hirttäkööt, pankoot sinut, huovipenikan, silmukkaa vetämään! Mene
herrojesi pariin, täällä ovat talonpoikain pahnat.
Ilkkuva nauru säesti soimesta sydämmistyneen talonpojan sanoja, ja
nolona, mieleltään vielä äskeistään murheellisempana, peräytyi Heino
pois ovelle. Hän tunsi ikäänkuin puristusta rinnassaan, häpeän punan
hän poskillaan tunsi ja hän käveli nopeasti poispäin, estääkseen itkun
kurkkuunsa tunkeutumasta. Eikä hän kiireellä poistuessaan huomannut --
eikä huomannut sitä kylmissään käsiään takova vahtisoturikaan, -- että
hänen jälestään ovesta livahti ulos mies, joka nuolena nurkan taa
puikahti ja sille tielleen hävisi. Mutta se pakenija ei ollut Karmalan
Tuomas, se oli tuo aina valpas ja vikkelä Tuiran Vilppu, joka jo oli
tuntenut nuoran kaulaansa kiristävän ja siksi nyt oven raosta luiskahti
kuin silmukasta irti ulos avaraan maailmaan. --
Pappilan tupaan kertyi jo parhaillaan vakavanaamaisia talonpoikia, kun
Heino sinne ehti ja kirjuripöydän luo hiipi. Epäilevin, harhailevin
katsein he siinä seisoivat, pappien ja asemiesten hääriessä heidän
ympärillään, vaan lujaa päättäväisyyttä ja heltiämätöntä tarmoa
kertoivat heidän värähtämättömät kasvonsa. Tiheänä parvena he siinä
seisoivat, vaan vielä sankempi parvi seisoi keihäittensä varassa
ulkona. He olivat päättäneet, että asiataan perille ajamatta he eivät
jättäydy noiden herrojen armoille, jotka heitä nyt luimistelivat
vihaisin silmäyksin kypäräsuojustensa takaa, -- piispan sanaan he
luottivat, mutta lujina he olivat vannoneet asiansa puolesta
seisovansa, tuli mikä tuli.
Jo astuikin piispa papin sisähuoneesta tupaan ja tervehti vakavana
tuota kovapiirteistä rahvasta. Hänen äänensä soi tyynenä mutta samalla
ankarana, kun hän aluksi kävi talonpojille osoittamaan, kuinka suuren
rikoksen he olivat tehneet sekä maallista että hengellistä esivaltaa
vastaan, nostaessaan kätensä korkeaa ruunua ja sen edustajia kohtaan.
Esivalta on Jumalasta, huusi hän, ken miekkaan ryhtyy, se on tuomittu
miekkaan hukkumaan. Mutta taas hän lauhkeammalla äänellä käski
talonpoikain kertoa, mikä heidät oli eksyttänyt, mistä he valittavat.
Silloin purkausi esiin vakavasta parvesta valitusten tuikea tulva.
Täysi oli talonpoikain sydän, kauan he olivat kaivanneet tilaisuutta
esittää ruunun edustajille kärsimyksiään ja katkeruuttaan. Vuorotellen
puhuivat nyt eri pitäjäin vanhimmat luottamusmiehet, peittelemättä he
kuvasivat voutien kaikki omavaltaisuudet, liiat verot ja luvattomat
kannot. Joka kulmalta olivat valitukset ylimalkaan samat: kansa nääntyy
verotaakan alle, kato ja tulvat eivät jätä mistä elää, millä sitten
lapsesi ruokit, millä kylvät kaskesi, millä tyydytät täyttymättömät
voudit...
Piispa antoi talonpoikain vapaasti puhua ja hillitsi aatelisherrain
kärsimättömän kiukun, kun nämä olkapäitään kohautellen yrittivät
katkaisemaan nuo pitkät ruikutukset. Hän tunsi ankaran totuuden
huokuvan kiusautuneiden talonpoikain sanoista ja kun viimeisen pitäjän
puhemies oli vaijennut, lupasi hän vakavasti käyttää kaiken
vaikutuksensa, hankkiakseen hallitukselta talonpojille siedettävämmät
vero-olot. Mutta silloin ei enää Turun kiukkuinen linnanherra voinut
sappeaan salata:
-- Hyvä on, karjasi hän, mutta lienee näillä käräjillä toki toinenkin
asia. Kuka maksaa Laukon ryöstön, kuka Pirkkalan voudin rosvotut
tavarat, missä ovat näiden ruikuttajain joukossa ne, jotka taloja ovat
polttaneet -- tutkittakoonpa sekin asia!
Talonpojat vaikenivat, mutta ääneensä kävivät nyt aatelisherrat
kuvailemaan talonpoikain väkivallantöitä. Ja ennen kaikkea he kävivät
kapinan johtajia tiukkaamaan, heidät he ainakin tahtoivat saada
käsiinsä, joskin piispa pyrki talonpoikaisjoukot liialla lempeydellään
vapauttamaan. He tiesivät jo voudeiltaan, että se oli varsinkin eräs
Vilppu-niminen mies Jämsänjoelta, joka Hämeen talonpoikia oli kapinaan
yllyttänyt, ja hänet he nimenomaan tahtoivat rangaistavakseen, muille
pelotukseksi. Eivätkä talonpojatkaan voineet kieltää Vilpun johtajanaan
olleen.
-- Siis tuotakoot vangit saapuville, virkahti piispa käskevällä
äänellä. -- Mitä väkivaltaisuutta yksityiset talonpojat ovat tehneet,
se tutkittakoon sitten kevätkäräjillä, kiihottajat kuulustellaan nyt
heti.
Syntyi vilkasta liikettä käräjätuvassa. Talonpojat kävivät
levottomiksi, neuvotellen, saattoivatko he näinikään etumiehensä
uhrata. Mutta aateliset odottivat uteliaina saadakseen nähdä
kapinanjohtajan ja hänen apumiehensä.
Hetkisen kuluttua toivatkin jo huovit neljä miestä, käsistään köysiin
kytkettyinä, piispan eteen, joka virkkoi:
-- Filippus Tuira Jämsästä, astu ensimäisenä esiin!
Vangeista ei yksikään liikahtanut. Talonpojat katsoivat kummissaan
toisiaan, vaan kovaäänisiksi kävivät aatelisherrat, kun pian selvisi,
että Nokialla tavattu kapinanjohtaja ei ollutkaan enää vangittujen
joukossa. He ahdistelivat vartijoita, huovit syyttelivät toisiaan ja
talonpoikia ja Hannu-herra kävi jo pisteliäästi kysymään piispalta,
että vieläkö hän nytkin neuvottelee tällaisten kujeilijain kanssa.
Vihdoin selvisi, että Vilppu oli karannut silloin, kun piispan asemies
oli vankien luona käynyt.
-- Kuka asemiehistäni? kysyi piispa kummissaan.
Kalpeana nousi silloin Heino kirjuripöydästä ja tunnusti vankeja
puhuttelemassa käyneensä, mutta kielsi ketään vapaaksi laskeneensa.
Herrat häiläsivät harmistuneina, syytellen petturiksi teiniä, jonka
piispa oli armoihinsa ottanut. Tiukkaan katseli Heinoa nyt piispakin,
kysyen:
-- Yksin kävit vankien luona, -- mitä varten? Selitä!
Ääneti seisoi Heino vielä hetken tuijottavan miesjoukon ympäröimänä.
Helppo ei ollut hänen siinä ruveta kertomaan asiataan kotipuolensa
talonpojille eikä tuttavilleen Turun huoveille, hän tunsi asemansa
näiden vihamielisten joukkojen välissä vielä kahta kierommaksi kuin
aamulla orpanaansa puhutellessaan. Arasti hän katseli Lauria, jonka
silmät ovensuusta melkein ilkkuvan näyttivät, ja sitten taas piispaa.
Mutta käskevä oli piispan katse, vastata hänen täytyi.
-- Kävin isääni tapaamassa, virkkoi Heino hiljaa.
-- Isääsi, matki piispa hämmästyneenä. -- Isäsi on siis noiden
vangittujen joukossa?
Heino vain päätään nyökäytti. Mutta mielenkiinnolla jatkoi piispa:
-- Kuka noista on isäsi, näytä hänet minulle!
Aroin askelin astui Heino lattian poikki isänsä luo, jonka silmässä yhä
paloi tuo samainen raivon ilme ja joka, pitäjäläisiään häveten, nyt
halveksuen nuorukaista katseli. Heino tunsi, kuinka kotoisten
talonpoikain katseet häntä polttivat, ja kuuli aatelisherrain ilkkuvan
naurun. Mutta piispa kääntyi vangitun Tuomaan puoleen ja kysyi:
-- Hän on siis poikasi, tämä nuori teini?
Ääni kurahteli Tuomaan kurkussa, kun hän vastata yritti, ja vasta
karjasemalla hänestä sanat lähtivät:
-- Minun lie siittämäni, kakara, mutta meidän miehiä hän ei enää ole.
Kotoaan karkasi, työtä pakoon läksi, hulttio, herrain penikaksi
heittäysi, nyt jo kansan kurittajana kulkee...
Piispaa ei se isän raaka tuomio miellyttänyt, hän keskeytti Tuomaan
puheen nuhtelevalla äänellä:
-- Ei ole poikasi pilassa siltä, jos hän on oppia saanut, siksi et
häntä hylkiä saa.
Vaan kiihtyneestä talonpojasta lähtivät nyt sanat torvenaan:
-- Pilassa hän on, heimonsa häpäisi, mätämuna! Ei riitä herroille se,
että talonpojan alastomaksi nylkevät ja leivän perheeltä vievät --
vielä lapsenkin vetivät herraksi sakkiinsa. Mutta sillä pojalla ei ole
enää asiaa Karmalan maille, luotani kiroon tuon käenpojan, joka
pesässäni kasvoi...
Vakaviksi olivat käyneet talonpojat ankaran isän puhuessa, vaijennut
oli aatelistenkin nauru. He tunsivat noista kovista sanoista sen syvän
kuilun, joka vallitsi näiden kahden kansanaineksen välillä, oivalsivat,
että leppymätön on talonpoikain viha. Surumielisenä nojasi vanha
piispakin päänsä käteensä, hän kauhistui tuon kuilun syvyyttä, joka
noin armotta verisiteetkin katkoi.
-- Olet raivostunut, mies, vaikene! lausui hän Tuomaalle ja kävi sitten
alakuloisena jatkamaan toimitustaan ja vankeja vastaan tehtyjä
syytöksiä kuulustelemaan. Heidät määrättiin Turkuun vietäviksi ja
Vilppu julistettiin rauhattomaksi mieheksi, joka oli vangittava missä
tavataan.
Heino oli sillävälin päässyt vetäytymään asemiesten siimekseen ja
hetken kuluttua hän miesjoukkojen taitse hiipi ulos. Hänen päänsä
kohisi, hänen rintansa aaltoili; hän ei olisi tahtonut katkaista
välejään heimonsa kanssa, vaan muut ne katkaisivat... Hyvä, siis
katketkoot! -- Taas tunsi hän suonissaan uhkuvaa uhmaa ja kun hän
hetken kuluttua ovella tapasi Laurin, jonka silmästä hän nyt sääliä
luki, niin kylmä ja vieras oli hänen vastasilmäyksensä ja kivettyneellä
sydämmellä hän orpanalleen virkkoi:
-- Sinä saat nyt suuremman perintö-osan Karmalasta, nauti onneksesi!
-- Etkö aijo siis enää kotiin palata? kysyi Lauri.
-- Isähän sen kielsi, -- täytyy kai tästä siis tosissaan herraksi
ruveta. Mutta jos joskus vielä Sysikorpeen palaan, niin toista olen
herraa kuin nyt, ja toisin minua kohdellaankin...
Ja hän astui nyt pää kenossa asemiesten riviin pöydän päähän, ritarien
taakse.
Pappilan tuvassa jatkuivat sillävälin yhä piispankäräjät. Vielä
viimeisen haikean valituksensa olivat näet talonpojat piispalle
esittäneet, sen, joka heidän toimeentuloaan raskaimmin painosti:
erämaa-asiansa. Ja innostuneena oli piispakin taas käynyt tässä asiassa
talonpoikain puolesta puhumaan. Hän milteipä nuhteli Turun linnanherraa
siitä, ett'ei tämä ollut aikoinaan tuota rajariitaa selvittämään
puuttunut. Mutta yli olkansa silloin kopea Hannu-herra julisti, ett'ei
hän koko talonpoikain takamaariitaan puutu, ja yksin Djekn-ritarikin,
Pohjois-Suomen laamanni, ivalla talonpoikia neuvoi:
-- Ajakaa tunkeilijat pois, jos jaksatte, jos ette, väistykää sieltä
itse, -- muuta neuvoa en tiedä.
Mutta tästä ivasta jo Suopelto suuttui ja avasi sanaisen lippaansa. Hän
kertoi, kuinka monasti siellä erämaassa oli tappelulla isien oikeuksia
puolustettu, kuinka paljo miehiä sinne oli kaatunut niissä otteluissa,
hän huusi ylvästeleville herroille:
-- Tietäkää, herrat: jos ei esivalta, jonka nimessä meiltä veroja ja
kuria vaaditte, puutu eikä kykene meidän maitamme ryöstäjiltä
suojelemaan, niin silloin mekään emme siitä esivallasta mitään tiedä,
vaikka meidät kaikki köysissä Turkuun vietänee.
Herrat karahtivat kiukuissaan pystyyn ja moni talonpoikakin jo
ajatteli, että jopa meni viisas Sipikin vipuun. Mutta piispa ei
moittinut hänen rohkeita sanojaan, hän nousi päinvastoin lämmenneenä
pöydän päästä ja virkkoi herrojen puoleen kääntyen:
-- Talonpoika on oikeassa, ruunun on huoli pidettävä maakuntarajoista.
Ja jos te, hallinnon edustajat, ette siihen pysty, niin otan minä
kirkon ja rauhan edustajana tämänkin asian huostaani. -- Ja
talonpoikain puoleen kääntyen hän jatkoi: -- Kotiinne palatkaa rauhan
miehinä korpianne viljelemään. Mutta valitkaa sieltä luotetut
erämaantuntijat ajamaan asiatanne Turkuun. Sinne saapuu pian mies, joka
sekä tahtoo että kykenee teitä avustamaan, -- kääntykää suoraan marski
Kaarlo Knuutinojan puoleen, jolle minäkin asiastanne puhun; hän on
lempeä ja viisas herra, hän on pitävä huolen, että kerran palaa rauha
erämaillekin.
Tämä piispan lohduttava lupaus valoi käräjäin lopuksi keventävän
sovinnontunnon talonpoikain raskaihin mieliin. Kapinan jatkamista ei
ajatellut enää kukaan, ja kun talonpojat vielä piispan kehotuksesta
olivat seuranneet häntä messuun Vesilahden kirkkoon, jossa hän rukoili
siunausta rauhalle ja sovinnolle, lähtivät nuo äsken vielä niin
kiihtyneet ja kovat miehet sovinnollisina ja sulanein mielin piispan
rauhankäräjiltä. Mutta onnellinen kiilto haaleassa silmässään istui
vanha piispa vielä samana iltana kuomurekeensä ja lähti seurueensa ja
linnan huovien saattamana pitkälle paluumatkalle Turkuun. Hän oli taas
rauhan apostolina saanut tehdyksi kotoiselle kansalleen uuden
palveluksen, saanut hillityksi sen kuohahtaneet himot ja estetyksi
veljessodan ja verenvuodatuksen.
(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)