Ei ollut onnea Karmalan kumaraharteisella Tuomaalla muokatessaan
Mustanahon vanhoja kivikkohalmeita pehmeämmiksi peltosaroiksi. Sivujaan
säälimättä oli hän kuokkinut karua rinnettä, sitkaan oli hän kyntänyt
vinot vakonsa ja kylvänyt niihin ne siemenet, jotka hän kevätverosta
oli säästetyiksi saanut. Vaan kitsaasti palkitsivat näinä vuosina hänen
vaivansa nuo raskaasti raadetut sarat. Harvana nousi ohra laiholle
laihasta maasta ja kun se vihdoin terää teki, niin armotonna väijyi
sitä viereisestä notkosta nouseva halla. Se oli korjannut sadon sinä
syksynä, jolloin Ukko oli takamaille kuollut, ja hätä olisi vieraillut
Karmalan pirtissä sitä seuraavana talvena, ell'eivät erämiesten
kalajärviltä kalliilla hinnalla saamat saaliit olisi ehtineet hyvään
apuun. Sama vilu huokui nytkin jo toisena kesänä hyytään samoille
halmeaukeille; se oli jo pahasti nipistellyt notkon laidasta vielä
vihantia teriä ja sekeiset, tuulettomat illat uhkasivat samaa tuhoa
ylemmillekin rinteille.
Siksi oli Tuomas-isäntä kaimapoikansa kanssa jo kiivennyt sirppineen
Mustanahon ylälaitaan, siellä lainehtivan viljan kimppuun, vaikk'ei se
vielä aivan kystäkään ollut, ja he latoivat siellä nyt eräänä elokuun
päivänä ensimäisiä vaaleankellertäviä kuhilaita riviin.
Vaan jo seisautti poika-Tuomas hetkeksi sirppinsä ja näytti jotakin
kuuntelevan, kumminkaan työasennostaan suoraksi nousematta. Silloin
heristi isä-Tuomaskin korviaan melkein säikähtyneenä ja kysäsi:
-- Mitä kuuntelet -- askeleitako?
-- Taisi pettää korvani, vai olisiko joku otus aholla loikannut; ei
kuulu enää mitään.
-- Ett'ei siellä vain metsä liiku, viime viikollahan se Suopellosta
hiehon repi.
-- Töräyttäisi kai silloin jo paimenkin torveaan...
Ei kuulunut mitään aholta. Sirkka vain pientareella hioi unista
lauluaan ja yksinäinen leppälintu piipatti orpona norossa. Taas
painautuivat sirppimiehet työhönsä. Mutta se pieni säikähdys nykäsi
taas Karmalan isännän mietteet kulkemaan niitä samoja rosoisia latuja,
joita myöten ne viime aikoina alinomaa olivat kuin kehässä kiertäneet.
Se tässä vielä tarvittaisiin, että kontio karjan kaataisi, tirppomista
tässä on kyllä muutenkin, jos mieli perhekunnan hengissä ja talon
pystyssä pitää... Lauri ylpeili viime talven, että eräriistan avulla
sitä taas rintamailla elettiin, ja tottahan se oli, että muuten olisi
saatu purra Karmalassakin silkkaa petäjätä, kun vilu vei koko kauniin
sadon. Mutta leipään tässä on turvauduttava sittenkin, parempi on toki
vilua vastaan tapella kuin savolaisia... eivätpähän ole erämiehetkään
tänä kesänä kyenneet lähtemään kehutuille kalajärvilleen, niitä jäi
viime kesänä sinne liian monta... Ja ehkä se nyt sentään lähdenorokin
armon antaa... siksi se kypsyisi kyllä tuo alalaitakin, kun me kahden
sinne leikkaamaan joudumme, kun vain se siksi säilyisi. Silloin se
olisi taas talven leipä tiedossa, vaikk'ei kylvö suurta ollut, --
olisi... kun vain sitä vieraat eivät liiaksi puolentaisi!
Vihaisesti purasi isä-Tuomaan sirppi, kun hänen mietteensä tälle
kohdalle ehtivät. Hän muisti, että siitä vähästä, minkä halla viime
kesänä säästi vikautumatonta eloa, vei vouti heti runsaamman puolen,
jäännös oli siemeneksi säästettävä, syötäväksi ei jäänyt mitään. Vouti
tuli silloin juuri tähän aikaan taikka jo heti Laurinmessun jälkeen,
pani vain puimaan kuhilaat halmeelta, jyvät venheeseensä kannatti ja
ilkkui sitten pois soutaessaan... Niiden määriä ei tiedä kukaan,
lisääntyneet ovat verot joka vuosi ja viime aikoina tuhottomasti;
voudit taitavat ottaa minkä tahtovat, milloin milläkin nimellä... Monet
niillä on ilveensä: rahassa ovat muka määrätyt verot otettaviksi, --
mistä meillä salolla rahaa on, harva on killinkiä nähnytkään, sen vouti
hyvin tietää. Mutta kun ei ole rahaa, niin ottaa hän tavaran ja panee
sille minkä hinnan ilkeää, -- ja punnita herra kyllä ilkeää, kun saa
punnita talonpojan aitasta! Ei ole määrää millään! Jospa vielä oman
osasi saisitkin maksetuksi, niin on muka muilta rästejä jäänyt,
naapureilta, ja nekin pitää sinun silloin täyttää, jakokunnan täytyy
muka vastata koko ruodun verosta! Ei sitä täytä kukaan, kun se noin
ottamaan rupee, ja minkäs teet, -- katsele vain, kun se talvenvarasi
tyhjentää ja petäjän työntää perheen kouraan...
Tämä oli se katkera muisto, joka kalvoi Tuomas-isännän sydäntä ja johon
hänen ajatuksensa aina palasivat, mistä lienevätkin kiertämään
lähteneet: raada, raada, muille raadat, itse nälkää näet! Vielähän
siitä selviää metsän kontiostakin, kun panee karjalle hyvän paimenen,
mutta verokarhusta et selviä millään. Kun sen joukko taloon saapuu,
silloin on tullut tuho! Siksipä juuri isä-Tuomaan sydän hytkähti, aina
kun hän näki poikansa, jolla kuulo oli tarkempi, työstään kuuntelemaan
jäävän. Sillä jos ahon rinteeltä, kylänpolulta askeleita kuului, niin
silloin sen tiesi, että vieras on tulossa. Ja harvoin oli vieras
tervetullut Karmalaan, sillä tavallisestipa se oli joku kantomies, jos
ei itse Hollolan vouti, niin joku hänen rästimiehiään, taikka papin
kymmenysten perijä tai tuomarinkappain kantaja, -- aina se kavensi
talon laihoja varoja.
Mutta taas pysähtyi poika-Tuomas kuuntelemaan, nyt ihan pystyyn kohoten
ohran keskestä. Hänen korvansa eivät olleet valehdelleet äsken,
askeleita oli kaikunut kankaalta, vaikka ne sitten pehmeämmällä maalla
olivat vaimenneet. Nyt ne kopahtivat jo aivan läheltä kivikkoahon
rinteeltä, isäkin sen jo ojentautuessaan kuuli.
-- Tuntuu olevan tulijoita kaksi, virkkoi poika-Tuomas, tarkaten
lähenevää töminää.
-- Kun olisi saatu yksikään riihi puiduksi, niin olisin siemenviljan
vaikka korpeen kätkenyt, huoahti isä masentuneena. -- Nyt taas
pahimmoilleen tulivat, kyllä ne nyt taas kylällä odottavat, kunnes koko
halme on leikattu ja puitu.
-- Vaan jospa eivät olekaan tulijat vouteja?
-- Ketäpä ne olisivat. Mutta tuli ketä tahansa, me pysymme työssämme.
Niin virkkaen painautui isä taas syvälle ohransa kimppuun, ikäänkuin
piiloutuakseen vihatuilta vainoojiltaan. Ja poika painautui sinne
myöskin. He eivät olleet kuulevinaankaan, kuinka askeleet lähenivät,
kopisivat kivikossa lähteen kohdalla ja jo pysähtyivät aidan kupeelle,
-- eivät päätään kohottaneet, eivät taakseen katsoneet. Vaan apeina he
ajattelivat: siinä se on nyt taas ryöstäjä ääressä.
Jo kuului vieras tervehtivän... ei se ollut Hollolan voudin ääni, sen
isä-Tuomas heti tunsi, vaan oli kai joku hänen renkejään. Murahdettuaan
lyhyen "jumal-antakoon" jatkoi hän edelleen työtään. Vieraita oli
kaksi, sen hän kuitenkin jo ennätti huomata, herroja olivat,
tasalaattainen sulkahattu oli ainakin toisella päässään ja hartioillaan
väljä herrasviitta. Mutta jo vieraista toinen kysyi:
-- Onko teistä kumpikaan Karmalan isäntä?
Hyytymään tuntuivat veret käyvän isä-Tuomaassa, sillä hän arvasi, että
nyt se alkaa se ruunun miehen asia. Alakuloisena kohottausi hän
työstään ja iski sirppinsä lyhteeseen, kääntyen hidastelevin liikkein
veräjälle päin. Poika-Tuomas se vain edelleen leikkasi, mutta
tyytymättömänä luimisteli hänkin kulmainsa alta vieraita, joiden hän
odotti jo tuossa paikassa rupeavan jakelemaan talonväelle niitä tylyjä
käskyjään, jotka hänkin jo hyvin tunsi voutien entisiltä matkoilta, --
kahdesti vuodessahan ne vähintään vieraiksi saapuivat. Vaan mikä
ihme... eipä ollutkaan niillä nyt vanhat tapansa -- mahtoivat olla
uusia miehiä --, sillä varsin sävyisästihän se väljäviittainen puhui:
-- Miten kasvavat halmeet nyt Sysikorvessa, tuleeko viljaa tarpeeksi
talven varalta?
Ei ymmärtänyt kumaraniskainen isäntäkään sitä puhetta. Hän katseli ylen
epäilevästi vieraita, miettien, mikä heillä lie nyt oikein mielessään,
eikä hän vastannut mitään. Vaan vieraista taas toinen jatkoi:
-- Tässäkö sinulla on viljasi kaikki?
Jo luuli Tuomas asian ymmärtävänsä. Hän vastasi kuivasti:
-- Tietänette, paljonko talonpojille viime vuonna siemenviljaa jäi!
Veräjään nojautuva mies näytti sen tietävän ja virkkoi:
-- Halla vei viime vuoden sadon.
-- Ja vouti vei loput, vastasi Tuomas terävästi. -- Minkä jättänee
nytkään!
Mutta vieras veräjältä puhui edelleen säveästi:
-- Niin, rajusti ovat kuulemma voudit viime vuosina talonpojilta veroja
raastaneet, siitä on monesta paikasta valitettu. Mutta nyt ei saa vouti
enää liikoja ottaa...
Suu auki kuuntelivat sekä isä että poika sitä puhetta, liikahtamatta,
hölmistyneinä. He eivät ymmärtäneet mitään ja vasta kotvasen kuluttua
sai isä hämmästyneenä kysyneeksi:
-- Ettekö te olekaan sitten maarahain ottajia?
Veräjän luona seisova mies pudisteli päätään eikä pellolla olijat
huomanneet epäilevää värähdystä hänen äänessään, kun hän vastasi:
-- Emme, me emme mitään veroja ota, me vain otamme selkoa siitä, mistä
voudit ovat liikoja perineet.
Se oli isä-Tuomaasta niin ihana sanoma, että hänen oli sitä vaikea
todeksi uskoa. Ja vielä hän vieraitaan epäilikin, kysyessään:
-- Keitä te sitten olette?
-- Me ollaan tarkastusmiehiä... Vähän pyörähteli turpa viittaniekalla
nyt puhuessaan, hänen tuntui olevan hiukan hankala tuohon
äkkikysymykseen vastata. -- Niin, minä olen hauptmanni, neuvoston
Ruotsista lähettämä, tämä toinen mies on apulaiseni. Hallitus
on talonpoikain valitusten johdosta määrännyt ruunun veroja
huojennettaviksi ja me nyt tarkastamme voutien jälkiä. -- Ja ikäänkuin
vielä puhettaan varmentaakseen vetäisi hän laukustaan pitkän
pergamentin, jossa oli paljo kirjoitusta. -- Tässä näette ruunun
sinetin...
Tuomas katseli kuin lehmä konttia tuota juhlallista kapinetta, josta
hän ei mitään ymmärtänyt. Vaan hän tunsi taas verensä sulavan ja hän
rupesi verkalleen uskomaan, että mahtaa sitä olla vielä talonpojallekin
sentään oikeutta ja armoa. Mutta viittaniekka virkkoi rohkaisevana:
-- Tule nyt taloon selvittämään, minkä olet veroja maksanut, ja me
sinulle selitämme, minkä verran näistä puolin maksat, -- enempää ei saa
vouti enää periä.
-- Niin, käykää taloksi! --- Se oli kaikki kuin kaunista unennäköä
Tuomaasta, vieraiden puheet soivat kuin sovittava kanteleen soitto
hänen kiusautuneeseen mieleensä, ja sitä myöten kuin hänessä epäilys
uskoksi muuttui, kirkastuivat nyt kerrankin hänen syväjuovaiset,
kovettuneet kasvonsa. Hän tiesi, että valituksia veroista ja voutien
elämöimisestä oli taas viime talvena tehty piispalle ja hallitukselle
Päijänteen talonpoikainkin puolesta, -- ne ovat siis tehonneet... onpa
se toki herrallakin herra!
Siitä päivästä tuli rattoisa lepopäivä Karmalan muuten ilottomaan
tupaan. Viisivanteisen olutkipon sai emäntä täyttää kerran toisensa
perästä ja pöytään sai hän kantaa parasta, mitä aitasta löytyi, vieläpä
pistettiin lahjatkin matkamiesten laukkuihin.
Paisteista oli sen päivän jälkeen, vielä vieraitten lähdettyäkin, elämä
Karmalan hiljaisella törmällä. Raudanrohkea oli juron isännän runneltu
mieli, hän raatoi nyt ilolla ahonlaidassa ja yksin poika-Tuomaankin
innoton katse oli saanut oudon kiillon. Ja vaikka norosta nouseva halla
taas eräänä yönä vei melkein puhtaaksi vielä vihantana olevan ohran
halmeen alasyrjästä, niin eipä masentunut karmalaisten mieli siitäkään,
-- ainahan sen hallan saa asettumaan, kun kerran voudin suuhun on
kuolaimet löydetty. Ja sellaiset Tuomas-isällä nyt oli povellaan;
ruunun vieraat olivat lähtiessään hänelle kirjan antaneet, jota on
voudinkin toteltava...
Viikkokausi, toista niin rohkealla mielellä Karmalassa työtä tehtiin,
leikattiin vikaantunut vilja ja ahdettiin terveinä säilyneistä jo
ensimmäiset aumat riiheen. Paljohan siitä ei tullut puhdasta viljaa,
vaan tulipa aina jotakin viluttuneen jatkoksi. Sen parhaiten säilyneen
riihen olivat Tuomaat nyt eräänä aamuyönä puineet ja poika ajoi juuri
halmeelta uusia kuhilaita riiheen kuivamaan, sillaikaa kuin isä tuon
edellisen kalliin sadon säkkiin mätti, kannettavaksi jauhinkiville,
jotta jo illaksi valmistuisi makea uutispuuro, -- pitkään olikin näet
kalaruuilla eletty. Silloin pysähtyy poika-Tuomas yhtäkkiä kuormansa
ääreen riihen kupeelle ja huudahtaa:
-- Voudin venhe laski rantaan!
-- Kenen? kyseli epäilevästi isä, joka juuri lyhteitä kuivamaan ahtoi.
-- Hollolan voudin, suuri joukko miehiä jo törmälle nousee.
Isäkin ehti sitä ulos katsomaan. Tuttua väkeä! Aseelliset miehet,
sulkaniekkahatuissa, astuivat törmälle ja lähtivät suoraan
suuntautumaan riiheen päin, josta savun nousevan näkivät. Vaan Tuomaspa
ei hätääntynyt.
-- Nytpä tulkoot, virkkoi hän. -- Nytpä tiedämme, minkä verran heille
veroa annamme, eivät jyvääkään saa enempää.
Ja jäykkäniskaisena seisoi hän riihensä ovella, kun vouti kohti astui
ja tapansa mukaan ärjymään kävi:
-- Riisu väleen hevosesi valjaista, me sitä tarvitsemme.
-- Vai hevosia te nyt olette tulleet ottamaan, vastasi Tuomas melkein
pilkallisesti, muistaen, että siinä kalliissa kirjassa, jonka hän
povellaan kätki, kiellettiin vouteja talonpojilta ilmaisia kyytejäkin
vaatimasta.
-- Niitä tarvitaan, kun tästä käymme toisissa kylissä, torasi vouti. --
Välemmin, meillä on kiire. Hä, etkö ymmärrä, nyt on syysveron kanto,
sen tiennet.
Vaan Tuomas ei pitänyt kiirettä, verkalleen hän vastasi:
-- Jahka tästä nyt katsotaan, mitä teillä on oikeus ottaa, mitä ei.
-- Meilläkö oikeus ottaa...?
-- Niin, se vanha raasto on nyt lopussa, jo se täällä tiedetään, elä
yritäkkään meitä säikyttää. -- Niin puheli Tuomas voitonvarmana, ja
voutirengille, joka oli ruvennut hevosta kuorman edestä päästelemään,
hän tiukemmin virkkoi: -- Elä koske siihen hevoseen, ne eivät enää
olekaan teidän retusteltavinanne!
-- Hä, eivätkö ole...!
Julmistuneena astui vouti, joka ei ollut tottunut talonpoikain
vastaväitteitä suvaitsemaan, hevosen luo, repäsi luokin längistä ja
viskasi rengilleen ohjakset, isännälle ärjähtäen:
-- Niskottelemaanko käyt, hölmö, vai mitä viisastelet!
Mutta Tuomas ei säikähtänyt, hän virkahti pojalleen:
-- Elä hellitä suitsista, Tuomas. Ja sinä vouti, liiku siivommin!
Luulet meitä hölmöiksi, jotka emme tiedä, että korkea ruunu on jo sinun
elämöimisellesi rajan pannut. Sen maksamme, mikä teille tulee, vaan
emme kahmaloakaan enempää kuin kuittikirjassa sanotaan.
Vouti katseli melkein ällistyneenä talonpoikaa:
-- Missä kirjassa?
-- Tässä! -- Tuomas kaivoi nyt poveltaan "tarkastajilta" saamansa
kuitin ja näytti sitä ylpeästi kiukuissaan ärhentävälle voudille. Mutta
tämä tempasi pergamenttipalan talonpojan kädestä, ilkkui ilkeästi sen
paloiksi revästessään ja karjasi nyt täydeltä kurkulta:
-- Siinä kuittisi -- kulkurien kujeita! Suoria aitalle kaivamaan esiin
jyväsi ja voisi, mutta niskottelemisestasi saatkin nyt maksaa
kaksinkertaisen veron, että vastakin muistat, mitä meillä on oikeus
ottaa. -- Ja rengeilleen hän virkkoi: -- Siinähän on täysi jyväsäkki,
kantakaa se venheeseen. Ja nyt eteenpäin!
Mutta Tuomaskin oli jo tulistunut. Hän ei nyt niinkään hevillä särkenyt
sitä hyvää uskoaan, joka kerta oli hänet läpeensä lämmittänyt, hän piti
siitä kiinni kuin hengestään, luullen voudin vain vanhalta muistiltaan
ärjyvän. Kuumeentapaisesti karahti hän kaksin kourin kalliiseen
säkkiinsä, jossa oli perheen ensimäinen uutisvilja, sen ainoa puhdas
leipä, ja huusi vihan vaahto huulillaan:
-- Sitä säkkiä ei liikuteta! Revit ruununmiesten verokuitin, siitä
vielä vastaat, mutta kaksia veroja et kisko sittenkään enää tästä
talosta, niinkuin ennen, siitä minä...
Mutta keskenpä katkesi isä-Tuomaan lause. Vimmastunut vouti oli antanut
viittauksen rengeilleen, nämä tarttuivat sähisevää talonpoikaa
hartioihin, väänsivät hänet tantereeseen ja kävivät ratsuruoskillaan
selkään peittoamaan vanhaa miestä, niin että pölysi ruumeninen
riihimekko. Ja sillävälin pauhasi kiukustunut veronkantaja:
-- Irti minä pölyytän uppiniskaisuuden teistä Hämeen härkäpäisistä
talonpojista. Siinä tunnet nyt luissasi, mitä myöten minulla on valta
veroja ottaa! Iskekää kovemmin, ja jos vielä kerran murahtaa moukka,
niin ruumeniksi survokaa sen luut! -- Ja nyt aitalle nahkoja ja haukeja
hakemaan, ja mitan täytyy tulla täyteen!
Siinä makasi tantereella tyrmistyneenä kumaraniskainen isäntä, kun
voudin heitukat, häntä vielä viimeisen kerran suomaistuaan, kävivät
hänen viljasäkkiään venheelleen kantamaan. Hän ei enää mukissut, hän
katseli vain tylysti, kun toiset asemiehet hänen aitalleen astuivat ja
sieltä itse kävivät talon vähiä säästövaroja veroikseen mittaamaan ja
ilkkuen kaikki orret tyhjiksi työnsivät. Mutta kävellessään kihelmöivin
hartioin sitä raastoa äärestä katsomaan oli hänellä vain yksi tunne:
hän tahtoi hakea kirveensä ja sillä iskeä, halkoa, teurastaa... Hänen
sydämeensä kovettui kauhea viha, joka sieltä tappoi kaikki muut
tunteet, työn innon, talonvastuun, kotihalmeen rakkauden, kaikki. Ja
kun ilkkuvat verottajat vihdoin, aitan tyhjennettyään ja vielä pirtistä
kuormansa kukkuraksi talon kattilan kannettuaan, poistuivat Karmalan
pihalta, vieden voudin ratsuksi talon ainoan hevosen, silloin seisoi
Tuomas tyhjän aittansa edustalla, puiden vaahdossa-suin kahta
nyrkkiään, ja hänen silmässään paloi silloin outo lieska, joka jo
poika-Tuomastakin pelotti.
-- Ne pieksivät minut omalla pihallani, -- niin puhui hän harvakseen,
-- se löyly ei minusta enää lähde!
(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)