MAAILMALLE.

Eräänä sydänkesän päivänä oli Karmalan talon lahdelle saapunut outoja

kulkijoita. Ne olivat olleet kuleskelevia teinejä.

Sauvat kädessä, pussit selässä he olivat tulleet, hilpeinä miehinä

olivat taloksi heittäytyneet ja talon nuorimmasta pojasta olivat pian

tuttavansa tehneet. Heino oli heidän juttujansa kuunnellut, kuunnellut

heidän tarinoitaan Turun koulusta, jossa lukeminen oli työnä ja jossa

miehestä tehtiin pappi tai lainlukija, ihaillut heidän elämänsä

vapautta ja kadehtinut heidän kepeätä mieltään. Ja nuoret miehet olivat

Heinon nähdä pirtin nokiseen seinään piirtäneet niitä samoja

koukeroita, joita koulussa luettiin ja kirjoitettiin, ja antaneet

hänelle muutaman nahkalevyn, johon itse olivat harjoituksekseen

kirjaimia piirustaneet.

Ahmien oli poika sitä kaikkea katsellut ja kuunnellut, ja hänen

sydämessään oli polttavaksi kiihtynyt se jano, jonka hän jo kesäkauden

oli siellä jomottavan tuntenut ja joka piispanretken jälkeen ei

sammumaan ruvennutkaan. Ne tarinat, joita piispan saattomiehet olivat

Savon matkalla salon pojille kertoneet kaukaisen maailmansa oudoista

oloista: linnoista, luostareista, kaupungeista ja niiden kepeästä

elämästä, ne olivat syvälle syöpyneet Heinon mieleen. Raataessaan siten

aamusta iltaan isän kovan kurin alla halmeella ja heinärannassa,

pyörivät hänen yksinäisen ikävänsä mietteet noiden hänen mieleensä

painuneiden kuvien ympärillä, ja niiden keskeltä välähti hänen

muistoihinsa aina väliin kuin pilvien päällinen ilmaus vanhan piispan

mahtava olento. Ja hän kertasi usein ajatuksissaan niitä kehottavia

sanoja, joita tämä hänelle oli puhunut: -- "Kun joskus tulet Turkuun,

poika, niin saat kysyä Maunu piispaa, kyllä sinut silloin muistan,

Henrikki Tuomaan poika Karmalasta."

Ehkäpä olisivat kuitenkin nuo muistot ajan oloon kalvenneet nuorukaisen

mielestä, mutta nyt tulivat nuo kuleskelevat teinit ja virittivät

jutuillaan hänen mieleensä aivan uuden kaipion. Toinen heistä oli pitkä

roikale, Pietari nimeltään, aina laulussa suin, aina kompasana

huulillaan, ja hän se varsinkin iloisilla jutuillaan voitti puoleensa

Heinon herkän mielen. Tämä Pietari se eräänä iltana, kun Karmalan

tuvassa illallista syötiin, muiden iloisten juttujensa sekaan yhtäkkiä

kysäsi:

-- Eikö lasketa Heinoa teiniksi kouluun, koska hänellä näkyy hyvä halu

olevan?

Mutta vihaisesti pöydän päässä istuva isä-Tuomas silloin vieraaseensa

päin kääntyi ja ärähti:

-- Ei! Ja jos te käytte semmoisia juttuja hänen päähänsä ajamaan, niin

väleen suoriatte taipaleelle tästä talosta!

Mutta toinen teini, Paavali, jossa oli jo paljo papin alkua, virkkoi

siihen isännälle melkein kiivastuen:

-- Mikäs häpeä se olisi, jos pojasta pappi tehtäisiin?

-- Pappiko, sanoit, -- herra! huudahti isä.

-- Niin, miksei pappi tai ruunun mies, -- sitä tietä sinne kiivetään.

Heinolla on pää terävä, pian hän latinat oppii.

Niin leperteli taas Pietari-teini, Heinon korvien yhä enemmän

kuumetessa. Mutta silloin kävi Tuomas-isän niska taas punottamaan,

hänen leukansa väkätti vähän aikaa, ja sitten tulivat sanat:

-- Jo olette te, maailmankiertäjät, tarpeeksi tässä talossa

virkailleet, jo joudatte taipaleelle, Tämän talon poikia ei herroiksi

opeteta, eikä siitä asiasta toista kertaa puhuta enää tässä talossa,

kun lie minulla valta. Heino suoriaa viikatteineen heinänurmelle, ja te

laputatte tiehenne, -- se on selvää ja sillä sanalla!

Todeksi sen silloin ymmärsivät sekä Paavali että Pietari, ja vielä yötä

vasten he lähtivät astumaan vihaisen isännän tuvasta toiseen kylään.

Teinit lähtivät, ja taas kuluivat päivät hitaina ja harmaina Mustanahon

rinteellä. Mutta Heinon mielestä ei isän ankarin uhkauskaan ollut

pystynyt kieltämään sen hiljaisia mietteitä, jotka nyt olivatkin

entistään elävämpiä. Heinänteko loppui. Viimeisen kuivan ruon suovaan

kannettuaan oli Heino eräänä päivänä istahtanut aitovierelle ja

ruvennut puukkonsa kärellä tuoheen piirtelemään niitä samoja

koukeroita, joita oli teinien hänelle antamassa nahkalevyssä, -- sitä

hän aina povellaan kantoi. Nuo kirjaimet olivat hänestä kuin oppaita

opin tiellä, ja niitä piirrellessään virisi hänessä taas halu lähteä

kuleskelevain teinien matkassa maailmalle. Se halu kävi joskus hänessä

melkein ylivoimaiseksi. Mutta isän silmä oli häntä jo turhaan suovalta

etsinyt, ja kun se keksi hänet aidan kupeelta, karjasi ankara mies

lähemmäs astuen:

-- Mitä taas kökötät siinä parhaalla työrupeamalla, vetelys?

-- Johan loppuivat heinäruot, vastasi Heino, koettaen piilottaa

pergamenttipalastaan.

-- Nyt on nuotalle lähtö, sinua tässä vain on soutajaksi etsiskelty. Ja

mitä kääröjä sinulla on siinä kourassasi, näytä!

Heino vastasi arasti:

-- Se on kirjotusta, isä!

-- Kyllä minä sinut kirjaan! Eikö lie niiden teinien kujeita,

arvasinhan, vitsahousun koukeroita...!

Ja isä repäsi vihaisesti kahtia Heinon kalliin pergamentin, viskasi

palat pensaaseen ja ärjäsi:

-- Kujeet pois, nuottarantaan astu! Taasko luimistelet, -- mutta sen

sisun minä sinusta pehmitän, vekara, niin että tiedät, mitä ilve maksaa

ja mitä työ!

Taas oli näet Heinon silmässä välähtänyt se uhkamielen salama, jota isä

ei suvainnut. Poika keräsi kiireellä pensaasta revityn lehtensä

palaset, ja samalla hänessä ikäänkuin päätökseksi kypsyi tuo salaa

kytenyt tosiuhman halu. Ja rantaan päin kävellessään hän itsekseen

hoki:

-- Se jo riittää, nyt sen tiedän, minkä teen, ja nyt sen teen!

Sumuinen, kostea oli yö, kun nuottamiehet kotiin saapuivat ja väsyneinä

pirttiin pitkälleen retkahtivat. Mutta Heinolla oli silmät auki, hänen

siinä uuninkupeella veljensä vieressä maatessaan.

Vielä on aikaa, vielä voi hän tavata etelään päin kulkeneet teinit...

Melkein vavisten nousi Heino, hiipi ulos ja seisoi hetkisen neuvotonna

pihalla. Mutta tuvasta kuului isän rykäys: poika juoksi aittaan, otti

sieltä leipäparin ja suolakaloja väliin ja laskeusi rantaan, jossa Ukon

hänelle veistämä pikkuvenhe piiloili pajukossa. Sen hän potkasi irti

vesikiviltä...

Se oli tehty, ja tuntuipa kohta kuin helpommalta, kun hän nousevan

päivän kultaamaa lahtea myöten souti selälle ja niemestä etelään

kääntyi.

Heino tiesi, minnepäin teinit olivat kulkeneet, ja heitä tapaamaan hän

souti. Mutta kotikyläin kuuluvilla ei hän tahtonut taloissa käydä ja

hän souti sen vuoksi selän yli toisensa perästä, jättäen kauas

autereeseen ne saaret, jotka kotilahteen kuulsivat. Vasta kun päivä

korkeimmilleen nousi, leväytti poika airojaan ja laski venheensä

selällisen saaren nurmikkorantaan. Hiukan hitaasti kulki siellä veitsi

läpi kotoisen leivän, kun hän rannalla murkinoimaan kävi, ja siltä

miehestä tuntui, kuin olisi pala syödessä kurkkuun takertunut ja vesiä

silmiin nostanut. Mutta kyyneleinä eivät ne vedet päässeet vuotamaan,

ennenkun väsynyt soutaja jo nukkui päivänpaisteiselle nurmelle.

Seuraavana päivänä hän jo katseli talonsavuja ja poikkesi Päijänteen

itäisiin lahtiin teini-tuttaviaan kysymään, sillä sitä tietä hän heidän

kulkevan tiesi. Mutta ei kuulunut siellä rantatiellä teinejä

kulkeneeksi, ja yksin oli hänen painettava yhä edelleen, vaikka pian

loppuivat eväät ja matalaksi laskeusi mieli. Jo joutui hän tiheämmin

asutuille rannoille ja sinne hän venheensä heitti, lähteäkseen jalkasin

yhä vahvistuvaa valtatietä myöten talojen väliä taivaltamaan. Ne olivat

Hollolan pitäjän vanhoja rintamaita, ja yhä vaikeammaksi kävi hänen

sieltä tuttaviaan teinejä löytää.

Mutta eräänä päivänä ehti hän ison aukean partaalle, missä hän vesien

keskeltä näki korkeat kiviset seinät ja jyrkät, pyöreät tornit, -- sen

hän arvasi Hämeen kuuluisaksi linnaksi. Nyt luuli hän jo joutuneensa

sen uuden maailman kynnykselle, jota hän oli etsinyt, ja hän käveli

rohkeasti siltaa kohti, siitä linnaan mennäkseen. Mutta eipä häntä sinne

sisään laskettukaan. Siltaa vartioiva mies kyseli hänen asiaansa, ja

kun ei salon poika sitä osannut selittää, niin keihäsniekka hänet

muitta mutkitta pyöräytti takaisin.

Silloin laukesi sisämaan kaukaiselta lapselta luonto, jota niihin asti

heikkenevä toivo oli ylläpitänyt, ja alakuloisuus pääsi lopultakin

voitolle. Hänestä tuntui nyt, niinkuin tuonaan unessa, tie pystyyn

nousevan, ja hänen rintaansa tuntui painavan tuska, niinkuin kallio

rotkotiellä. Verkalleen käveli hän järven rantaan, -- jalatkin

laahustivat nyt väsymyksestä kankeina, ne eivät tuntuneet enää

eteenpäin kantavan, -- ja matalampana mieleltään kuin koskaan ennen

istahti hän mättäälle. Minne nyt? Kerjäämäänkö edelleen, -- tylyltä

tuntui maailma ja kolkolta.

Näin synkkänä rannalla istuessaan kuuli Heino yhtäkkiä törmältä,

pensaan kupeelta, äänen:

-- Poika hoi, tuleppas tänne!

Se puhuttelija oli silmäpuoli ukko, joka törmällä verkkojaan korjasi.

Mutta hänen toinen silmänsä vilhui ystävällisenä, niinkuin olisi äijä

Heinon huolet huomannut. Ja heti hän kävikin kyselemään nuoren kulkijan

matkoja. Heino ei ollut muualla missään matkansa määristä puhunut,

mutta nyt oli hänellä mieli niin raskas, että tuntui hyvältä sitä

keventää -- hän kertoi, ihan sydämensä avaten, verkkoukolle kaikki

mielensä toiveet ja pettymykset, pakonsa ja aikeensa tavata teinit,

joita ei enää löytänytkään. Käpy kääntyi ketterästi verkkoukon kädessä

hänen kuunnellessaan, mutta melkein ankara oli hänen äänensä, kun hän

yhtäkkiä virkkoi:

-- Heimosi heitit, läksit herraksi kiipeämään! Mutta taidatko jo

temput, joita siihen tarvitaan?

-- Niin, lukemistako, -- en vielä.

-- Muutakin! Osaatko valehdella ja pettää? Vähän sitä sydänmaalla

oppii. Mutta jos osaatkin, ei riitä sekään. Uskallatko varastaa?

Kummissaan katseli Heino verkonkutojaa, ymmärtämättä, puhuiko se

leikkiä vai totta, vai oliko mies löylyn lyömä. Mutta ukko vain jatkoi:

-- Sitä sinun oppia täytyy, jos mielesi maailmalla herrana menestyä.

Talonpojilta täytyy sinun oppia ottamaan mitä tahdot, nimessä ja

toisessa, ja oppia ottamaan niin ovelasti, että et siitä hirteenkään

joudu. Ja onko sinulla omaatuntoa?

-- On kai.

-- Pane pois se, jos mielit maailmalla puolesi pitää. Et saa katua

mitään, et muita ajatella kuin itseäsi, muuten joudut sitä katumistasi

katumaan. Jos jo karkaamistasi kadut, niin laputa ajoissa kotiisi

takaisin! -- No, mitä mietit? Minne aijot kävellä, tuostako itään päin,

talonpojaksi takaisin, vai tästäkö länteen, Turkuun?

-- Eteenpäin kävelen, kun kerran kulkemaan lähdin.

--- Vai niitä olet miehiä. No mene, pian sinä toverisi löydät. Tuosta

kylästä, joka järven toiselta rannalta paistaa, tapaat teinit,

luultavasti samat, joita haet. Idästäpäin ne äsken sinne kulkivat.

-- Tätäkö valtatietä vain?

-- Samaa leveää tietä. -- Ja hän lisäsi vielä: -- Mene tervennä, mutta

muista neuvoni, mitä maailman rannalla tarvitset!

Heino käveli jo notkein jaloin, joista nyt väsymys oli kaukana,

järvenrantaa kierrellen valtatietä myöten. Sen kahden puolen oli siihen

Birgerin vanhan linnansaaren edustalle syntynyt röttelöinen

esikaupunki, jossa kalasteleva ja kaupusteleva väestö linnan turvin

eli. Pian tapasi hän tuttavansa teinit, jotka ilolla härkäpojan

matkaansa ottivat ja naureskellen hänen tarinaansa kuuntelivat. Ja

poissa olivat samalla pojan mielestä huolet ja katumiset ja apeat

mietteet, ja maailman hän jo tunsi itselleen aukenevan.

Yhdessä nyt teiniveljekset iloista taivalta tekivät, -- pyhä Pietari ja

Paavali ja pieni Henrikkipyhimys oppipoikana matkassa, -- niin he itse

retkensä kuvasivat. He keräilivät talonpojilta teiniapuja, vierailivat

päivän ja pari taloissa, joissa heitä hyvänä pidettiin, mutta nielivät

murkinan sielläkin, missä kiertäjiä karsaasti kohdeltiin. Pietarilta ei

koskaan luonto lamautunut, ei silloinkaan, kun joku äkäinen isäntämies

heille venhekyydin asemasta vitsakyytiä tarjosi, hän kiskasi vain

silloin pussinsa tiukemmas olalleen ja vihelsi salolle astuessaan.

Mutta kujan suusta saattoi hän silloin, talonväen työhön lähdettyä,

palata lehdon kautta aitalle takaisin ja itse sieltä ottaa sen

voimukulan tai makean lampaanreiden, jota ei kitsas isäntä tahtonut

koululaisille antaa, -- ja hän kehui silloin, että niin Jumala itarat

rankaisee! Väliin hän taas, kun taival oli pitkä ja suolia hiukasi,

loikkasi aidan yli naurishalmeelle, tutkiakseen, kuinka pitkälle

kasvullisuus oli ehtinyt. Mutta jos tie näytti tekevän kovin suuren

mutkan, irrotti hän omin luvin venheen nuottarannasta ja souti

matkueensa suoraan järven yli, lohduttaen tovereitaan, että kyllä

omistaja venheensä sieltä hakee ja on taas onnellinen, kun sen löytää.

Ja toiset seurasivat oppivaisina hänen neuvojaan, ja Heinosta tuntui,

että jo hänelläkin omatunto rupesi venymään, niinkuin verkkoukko oli

sen tarpeelliseksi sanonut.

Mutta Paavali oli ääneltään ja varreltaan papillinen mies ja osasi

taloissa niin hurskaaksi heittäytyä, että harvoin emännät hänen

pussiinsa olivat pistämättä kalakukkoa tai leipäjuustoa; joskuspa

tipahuttivat sinne räävelin-killinginkin, jonka salaa kaivoivat isännän

nahkamassin pohjalta. Hän osasi ihanasti messuta, ja jos tarpeen paikka

sattui, niin säikkymättä hän ripinkin kuunteli ja sakramentit jakoi,

vaikk'ei teineillä sellaiseen papilliseen toimitukseen mitään oikeutta

ollut. Mutta Paavali tiesi saavansa siitä hyvän käteisen tunnustuksen,

-- miksei hän niin ollen olisi auttanut miestä mäessä ja naista sielun

tuskassa!

Taipaleilla tehtiin tuttavuutta matkamiesten kanssa, ja yhdessä sitten

talottomat tiet astuttiin ja tasattiin talonpoikain eväitä. Hattulan

kirkolta tuli toivioretkeläisiä, jotka palasivat syntejään heittämästä

siellä olevan ihmeitätekevän ristin juurelle, ja heidän kanssaan teinit

yhtä matkaa kulkivat. Mutta lähempänä Turkua liikkui näitä

pyhissäkävijöitä paljo, jotka joko tuomiokirkon pyhäinjäännöksiä olivat

kumartamassa käyneet ja anekirjat itselleen ostaneet, taikka sille

asialle menivät. Heillä oli mieli herkkä ja almunsa he teineillekin

antoivat. Siellä myös valtatie yhä leveni ja asutus tiheni, ja vaikka

näillä mailla kouluteinejä jo enemmänkin liikkui, niin riitti sitä

sentään aina jotakin pitkämatkaistenkin pusseihin. Pulleita ne

olivatkin nuo haarapussit ja väkiraskaita, kun nuo nuoret

pitäjänkiertäjät eräänä syyspäivänä Aurajoen ahdetta pitkin astellen

kulkivat kaupunginojan yli ja Hämeentullin kautta saapuivat Turun

kaupunkiin.

* * * * *

Eräänä kylmänä talvipäivänä käveli teini Henrikki Tuomaanpoika Aurajoen

yli vievää siltaa myöten sen pohjoispuoliselta rannalta itse kaupunkia

kohti. Tuuli puhalsi jokijäätä pitkin, ja mekkosillaan kulkeva teini

katsoi kadehtien tuuheissa turkeissaan jäätä pitkin ajavaa talonpoikaa,

muistellen, että noissa lämpimissä se hänkin Mustanahon rinteeltä viime

talvena halkoja ajoi, -- nyt ei ole lammasnahoista tietoa! Vielähän!

Kun olisi tietoa edes lieden lämpimästä ja eineleivästä, mutta

ilkeimmilleen nyt nälkä suolissa kurni, -- eipä ollut teinille kankurin

koukkuleuka akka enää tänä aamuna suupalaakaan antanut.

Mutta vaikka kylmästi puhalsikin pohjoinen sarkamekon läpi, ei nuori

teini silti askeleitaan kiirehtinyt. Hän oli nyt menossa tuttaviensa

teinien, "pyhäin", Pietarin ja Paavalin, majataloon kirkon taakse,

heiltä pyytämään ruoka-apua; nämä teinit näet asuivat vauraan porvarin

pirtissä, jossa aina sentään nälkäiselle vieraallekin ateria annettiin.

Mutta vitkastellen ja vastahakoisesti Heino sinne käveli; hänen oli

samalle asialle täytynyt mennä joskus jo ennenkin, ja nuo vanhemmat

teinit, jotka jo olivat ylemmässä katedraalikoulussa, pyrkivät silloin

aina pilkkailemaan hänen, maalaismoukan, pikkukoululaisen, ainaista

pulaa ja paranematonta saamattomuutta.

-- Mikäs siinä auttaa, kun hätä käskee, mutta ei tämä hauskaa ole.

Ehei, ei ole tämä lukutyökään ylen iloista eikä helppoa!

Niin huoahti värjöttävä nuorukainen itsekseen siinä lumisella sillalla,

eikä hän astunutkaan enää eteenpäin. Hän painautui kylmää kaidepuuta

vastaan katselemaan joensuuhun päin, mihin joukko saksain laivoja oli

talveksi jäätymään jätetty, ja siinä vieressä olevaa umpeenrakennettua,

suurta, harmaata kivilinnaa, jonka särmikkäät tornit ja terävät harjat

nyt peitti paksu lumi. Raskaina hänen alakuloiset mietteensä siinä

yksitoikkoista uraansa kulkivat.

Yhtä tyhjänä tavaroiltaan ja tiedoiltaan, yhtä orpona ja yksinäisenä

kuin hän, oli kyllä moni muukin suomalainen maalaispoika saapunut

Turkuun ohdakkeista opillista uraansa alottamaan; yhtäläisissä

olosuhteissa oli saanut siellä koko teiniaikansa nälän ja puutteen

kanssa taistellen jäystää tieteiden alkeita ja papiksi valmistautua.

Siellä piti oppia ja edistyä, asua jonkun porvarin pirtinnurkassa ja

syödä haarapussista niitä teinialmuja, joita maalta oli kerätyksi

saanut -- niinkauan kuin niitä riitti.

Päivä pilkisti jo esiin Vartiovuoren takaa ja valasi kirkkaasti Pyhän

Gertrudin kiltan korkean, lumipäällisen kivirakennuksen ja ylhäällä

Vestinvuorella olevan pyhän Olavin luostarin, jotka raatihuoneen ja

tuomiokirkon ohessa näyttivät hallitsevan tuon matalan, kinoksien

keskelle painuneen kaupunkiyhteiskunnan. Tottakai tässä kylässä apu

löytyy hänelle, koska on löytynyt niin monelle muullekin, ajatteli

Heino. Ja päättäväisesti käveli hän nyt tuohon sokkeloiseen,

kapeakujaiseen kaupunkiin, jossa talot olivat kylikkäin yhteen

puristetut ja päädyt vain, joista myymäläluukut saranoilla auki

laskettiin, olivat kadulle päin. Ja hän ihmetteli taasenkin,

miksi noiden ihmisten täytyy asua niin ahtaasti, ett'ei jää

pihanurmeakaan talojen välille, ei muuta kuin kapea, likainen katu. Nyt

sunnuntai-aamuna olivat myymälätkin suletut, niihin arkena ladotut

kiiltävät rihkamat eivät nyt houkutelleet maalaispoikaa pysähtymään,

hän kiirehti edelleen kapeita, mutkikkaita kujosia myöten tuomiokirkon

taa. Harvassa liikehti ihmistä ulkosalla tänä tuulisena pakkaspäivänä.

He olivat kai kaikki vetäytyneet lämpöisiin tupiinsa, joiden

juoksulaudoilla varustetut ikkunat olivat suletut ja joiden reppänöistä

kohosi vieri vierestään savupatsas, -- tuuli heilutteli savupatsaita ja

muodosti niistä yhtenäisen, tuota matalaa kaupunkia peittävän hunnun.

Ihanan lämmön tunsi Heinokin ruumiissaan, astuessaan hetken kuluttua

pakkasesta siihen tilavaan tupaan, jossa hänen matkatoverinsa istuivat

räiskivän takan ääressä ja selvittelivät roomalaisia auktoreita. Nämä

kelpo teinit, jotka Heinon olivat monesta pulasta auttaneet, ne taas

miehelle, hänen hätänsä kuultuaan, aterian hommasivat, vieläpä

varastoistaan makean madekukon evääksikin antoivat -- pitihän teinien

toisiaan auttaa. Mutta sen ohessa he häntä nytkin nuhtelivat:

-- Joulun edellähän kävit maaseudulta eväitä keräilemässä, kuinka ne

sinulta taas ovat lopussa? Jakelit kai niitä tuhmasti muille!

-- Vähän jakelinkin, tunnusti Heino, -- olinhan muilta minäkin apua

saanut. Mutta sitten otti opettaja osansa; tuli, kyseli, mitä olin

pussiini kerännyt ja parhaat paistit se siitä vei emännälleen,

puutteessa näet valitti hänkin perheensä olevan. Ja osansa on tietysti

kankurin akkakin ottanut.

-- Niin, mikäpä siinä niin ollen muu neuvoksi lie, kuin katkaise lukusi

taas ja lähde maakuntaan hiihtämään, uutta evästä hakemaan.

-- Niin täytynee, kun tarkeneisikaan! huoahti Heino. Ja hän lisäsi

vähän kateellisesti: -- Hätäkös tässä teillä on tilavassa tuvassa, kun

porvarilta joka päivä keiton saatte, -- olisipa minullakin sellainen

suosija-porvari!

-- Vielä sen saat sinäkin, koska kuulut luvuissasi hyvin edistyvän,

lohdutti Pietari-teini. -- Eikö sinulla ole täällä ketään kotipuolesi

miestä porvarina tai muuna?

-- E-ei, ei ketään.

Hyvälahjaisia, uutteroita maalaisteinejä ottivat Turun äveriäämmät

porvarit tai tuomiokapitulin papit usein suojateikseen, antaen heille

tuvassaan asunnon ja ruuan ja auttaen heitä siten voittamaan niitä

puutteita ja kärsimyksiä, jotka opin tielle antautuvien taipaleen

muuten tekivät alituiseksi retustamiseksi, kieltäytymiseksi ja

kerjäämiseksi. Heinonkin mielessä oli, hänen Turkuun tullessaan, asunut

rohkea toivo, että hänkin siellä sellaisen suosijan löytäisi. Se toivo

oli jo rauennut, ja hän oli iloinen, että oli sen toki tovereiltaan

salannut, koska se ei kumminkaan toteutunut. Ja alakuloisena hän

lisäsi:

-- Ehkäpä siksi, kun kotoani karkasin, minulle tämä taival näin

rosoiseksi käy.

Mutta silloin välähti taas veitikka Paavali-teinin papillisessa

silmässä, ja hän virkkoi kuin säälivänä Heinolle:

-- Ainako sinua vain tuntosi soimaa siitä paosta? Niin, syntihän se

olikin, mutta hävitä pois se synti!

-- Hävitä, miten? kyseli Heino kummissaan.

-- Pitkän matkanhan olet tänne kulkenut, se sinulle varmasti hyväksi

luetaan. Tule, kävellään kirkkoon, siellä menet kaimasi, Pyhän Henrikin

kuoriin, kerrot papeille vaeltaneesi tänne aneita saamaan, --

suuremmatkin synnit siellä kuitataan!

Epäillen kuunteli maalaispoika toveriensa puhetta, mutta tuomiokirkkoon

hän hetken perästä heitä kuitenkin kyrsä kainalossaan seurasi. Sinne

oli teinien aina muutenkin tapana mennä, kun koulusta vapaina

kuleskelivat, kuuntelemaan kauniita messuja, joita siellä pyhät, aret,

aamusta iltaan pidettiin milloin missäkin niistä monista, kullalla ja

maalauksilla koristetuista kappeleista, joita ylhäiset hengen miehet

taikka rikkaat maallikot olivat sinne rakentaneet. Mutta Heino näki

siellä muidenkin astuvan anepöytäin luo ja saavan päästön synneistään,

sekä entisistä että vastaisista, -- miksipä ei hänkin? Siellä oli

nytkin pappi, joka tätä tointa työnään hoiti; hänelle korven poika

asiansa ajoi, ja siellä Henrikki Tuomaanpojalle heti luvattiin 80

päivän aneet kaikista tunnetuista ja tuntemattomista synneistään, koska

katuvaisena oli saapunut pyhän Henrikin alttarin luo. Portinviereisestä

anehuoneesta hänelle siitä oikein kirjakin luvattiin. Mutta sieltä hän

kuitenkin tuokion kuluttua palasi nolona toveriensa luo.

-- Anekirjasta lahja vaaditaan, mitäs minulla on lahjana antaa!

Mutta Paavali-teini ei ollut neuvoton:

-- Anna tuo matikkakukkosi, sano, että se on Huittisten lukkarin

emännän leipoma, kyllä se papillekin kelpaa.

Ja se kelpasi. Heino oli siten viimeisillä eväillään ostanut itsensä

irti kauan jäytäneistä tunnonvaivoistaan; siitä oli hänellä nyt

tuomiokirkon kuitti kädessään. Eikä hän tiennyt, uskoivatko nuo

toverit, jotka veitikka silmässään häntä olivat tähän temppuun

opastaneet, tuon kuitin tepsiväisyyteen, -- uskoivat kai, koska heidän

itsensä jo muutaman vuoden perästä oli pappeina astuttava aneita

myömään. Itsessään hänessä se usko ei ollut syvä, mutta eipä hän

myöskään osannut epäillä; kukaan muukaan ei epäillyt paavillisen kirkon

menoja. Ja hän kuvitteli nyt, että hänellä siitä todellakin lauhtui

tuntonsa soimuu ja varsinkin äitiään kohtaan kaihoisa, jäytävä

ikävänsä; hänestä tuntui todellakin, että hän nyt keveämpänä miehenä

kirkosta palasi, kuin sinne meni.

Mutta Pietari-teini kiusoitti vielä hiukan nuorta teini-ystäväänsä.

-- No, nyt ei sinulla taas ole kyrsääkään jälellä, nyt ei muuta kuin

aamulla hiihtämään!

Mutta pahasti se huoli ei enää Heinoa painostanut, ja lohduttaen

huudahti nyt Paavali-teinikin:

-- Elä toki huomenna lähde, ei sinun tarvitse nyt lähteä viikkokausiin.

Nythän ovat Heikin-messut tulossa Turkuun, nyt ei ole muutamaksi ajaksi

teineilläkään hätää. Maalaiset saapuvat tänne kuormineen, ja niistä

toki aina jotakin lähtee kotipuolen pojalle. Ja silloin saat nähdä

täällä pyhän kaimasi luut ja itsensä piispan saat nähdä niitä palvovan.

Lähdet sitten vasta markkinain jälkeen pitäjille.

Mutta Paavalin puheesta oli yksi sana terävästi iskenyt Heinon mieleen.

Innostuen hän kysyi:

-- Tuleeko piispa Turkuun silloin? Eikö hän ole enää Ruotsissa?

-- Ei, johan hän tuli kotiinsa Kuusiston linnaan viimeisellä

avovedellä, vaikk'ei hän ole täällä käynyt. Mutta varmasti hän

Heikinmessuksi Turkuun saapuu.

-- Enpä lähdekään teinimatkoille sitä ennen, vaikka yhtä nälkää siihen

asti näkisin!

Niin Heino päättävästi huudahti. Hän oli ensi aikoinaan Turkuun

tultuaan kerran toisensa perästä kysellyt tovereiltaan ja

majatalostaan, missä on Suomen piispa, missä hänet nähdä saisi. -- Hän

on Ruotsissa, niin olivat silloin kaikki hänelle vastanneet; siellä on

piispa ollut kesästä asti, sinne kuuluu talvikaudeksi jäävän. Ja he

olivat kertoneet, että Suomen piispa oli Tukholmassa mukana niiden

valtakunnan ylimpäin aatelisten ja kirkkoruhtinasten neuvotteluissa,

jotka siellä nyt rakentelivat maan hallitusta ja järjestivät

valtakunnan repaleisia asioita. Nuori teini, jonka hiljaisia unelmia

surkeasti särki piispan pitkäaikainen poissaolo, oli silloin

tarkempaankin kysynyt noista merentakaisista valtiollisista asioista,

joista siellä kotona erämaan laidassa ei oltu paljo mitään tiedetty. Ja

hänelle oli silloin kerrottu, että Ruotsin kansa oli viime aikoina

tyyten suivautunut siihen nykyiseen kuninkaaseen, joka ei ollut oman

maan miehiä, vaan vieras, juutilainen, mikä lie ollut, ja jonka

ulkomaalaiset voudit kansaa veroilla kiskoivat ja kiduttivat. Nuo

voudit ja vieraat herrat olivat Ruotsin talonpojat vihdoin, jaloa

johtajaansa Engelbrektiä seuraten, ajaneet maastaan pois,

valloittaneet heidän linnansa, hirttäneet heidän huovinsa, -- siitä oli

viime syksynä Turussa paljokin puhuttu. Ja itsensä kuninkaan, sen

juutinmaalaisen Eerikin, oli silloin täytynyt nöyrtyä, ja pyhästi oli

hän silloin luvannut hallita kansaa ryöstämättä ja sortamatta ja maan

omien miesten avulla. Niin oli vihdoin sovinto saatu aikaan ja kaksi

Ruotsin ja Suomen miestä oli asetettu maan hallintoa hoitamaan; toinen

oli vanha mies, Vaasan vanhaa sukua, Krister Niilonpoika nimeltään, ja

toinen oli Suomesta syntyisin oleva nuori ylimys, ritari Kaarlo

Knuutinpoika, Bonden ylhäistä sukua. Ja niitä asioita auttamaan oli

Maunu-piispakin kesällä, heti tarkastusmatkaltaan palattuaan, Ruotsiin

lähtenyt, ollen jäsen valtakunnan neuvostossa.

Näin oli Heinolle kerrottu ja näin oli kehuttu nyt pysyväisen rauhan

Ruotsiin palaavan. Silloin oli Heinokin piispaa takaisin odottanut.

Mutta sitten oli jo taas tullut uusia viestejä. Kuningas ei ollut

pitkää aikaa sanojaan pitänyt, hän oli valapattona taas kätyrinsä

päästänyt kansaa kiusottamaan. Tämän johdosta oli hänet viimeinkin

julistettu menettäneeksi Ruotsinmaan kruunun ja uusi hallitus oli

kokoonpantu kotoisista miehistä. Ja taas oli silloin kerrottu Suomen

piispan pitemmäksi ajaksi, koko talveksi jäävän sinne meren taakse,

missä olot olivat levottomat ja maan hallitus vaappui kuin vavan

nenässä, kansan tänään tietämättä, kuka sitä taas huomenna hallitsi.

Sieltä oli nyt siis kuitenkin Suomen piispa viimeisellä avovedellä

palannut kotoiseen hiippakuntaansa, -- niinhän teinitoverit nyt

Heinolle kertoivat. Hän oli silloin Turussa käymättä purjehtinut

suoraan Kuusistoon, josta hän laajaa laumaansa paimenti, ja siksi ei

ollut Heino kuullut hänen paluustaan. Mutta kun hän nyt siitä tiedon

sai, niin iloisestipa hytkähti hänen sydämensä, ja hän kuvitteli heti,

että se uutinen oli hänelle armon palkinto siitä, että hän

karkaamisrikoksensa oli sovittanut. Taas hänessä heti virkosivat uuteen

vauhtiin jo rauenneet unelmat ja toiveet.

-- Vai niin on ankara halusi nähdä piispaa, että viikon sitä varten

nälässä olisit? -- ihmetteli Paavali-teini, kun he talvipäivän

hämärtyessä yhdessä valoisasta tuomiokirkosta astuivat pimeille ja

kapeille kaduille ja piispan kivisen kaupunkitalon ohitse rannalle päin

kävelivät. -- Tässä se ukko asuu, kun Turussa on, -- lisäsi papinalku,

-- mutta tuomiokirkossa hänet Heikin-messun aikana parhaiten näet, hän

se näet itse pyhät luut siunaa.

-- Mutta etäältä vain saat häntä nähdä, hänellä on silloin paljo

pappeja ympärillään ja seurakuntaa vielä enemmän.

Niin kertoi taas toinen toveri. Mutta Heino ei enää heidän

kertomuksiaan paljo kuunnellutkaan. Hän vain itsekseen ajatteli sitä,

että vieläköhän se piispa-vanhus mahtoi kaikkien matkojensa takaa

muistaa sen, mitä hän kerran ohimennen Savilahdessa lausui, -- muistaa

se oli luvannut! Eikä hän enää pakkastakaan tuntenut, astuessaan taas

sillan yli yksin takaisin kankurin ilottomaan mökkiin, missä pussi oli

tyhjä ja liesikin kylmänlainen, -- häntä lämmitti taas uudella voimalla

vanha toivo.

Jo alusta viikkoa rupesikin markkinaväkeä kertymään Turkuun talvisille

Heikinmarkkinoille, jotka tammikuun lopulla, pyhän piispan

kuolinpäivänä, vietettiin ja joille kansaa tavallisuuden mukaan saapui

kaukaistenkin salojen takaa. Sisämaan asukkaat toivat näet nyt

hevoskuormittain, kymmeniä rekiä peräkkäin ajaen, Suomen Turkuun

kaupaksi niitä maalaistuotteita, joita maan kullakin kulmalla parhaiten

oli ja joita kesä- ja syyssadosta asti oli säästetty: mistä voita ja

viljaa, mistä lintuja ja nahkasia, mistä suolakalaa, mistä kapahaukia,

mistä vihdoin puuastioita. Pororaidoilla pohjoisempain seutujen

asukkaat tavaroitaan markkinoille toivat, sijoittaen uljaat sarvipäänsä

Aurajoen jäälle; mutta köyhimmät pyyntimiehet saapuivat vain suksilla,

selässään kantaen ne nahkakiihtelykset, joita he olivat syksyn varrella

saaneet säästetyiksi, vaihtaakseen niillä itselleen suolakarpion tai

rautaisen padan. Koko Aurajoensuun varsi muuttui yhdeksi ainoaksi

kuhisevaksi markkinapaikaksi, jonne talveksi Turkuun jääneet

Saksan kestit, niinkuin kaupungin omat porvaritkin, pystyttivät

myymäläkojujaan, tarjotakseen niistä sisämaan asukkaille tarvetavaroita

ja kirjavata rihkamaa. Niiden kupeella markkinakujeilijat temppujaan

tekivät, tanssittivat rengastettuja karhuja ja nielivät tulensulaa

tinaa, houkutellakseen maalaisilta heidän harvoja äyrejään. Mutta

täpösen täynnä näitä maalaisia majamiehiä olivat nyt porvarien tuvat,

ja talojen ahtailla pihoilla tungeksi reki reen vieressä, joiden

ääressä huurteiset hevoset heinää purivat. Kapeilla kaduilla kilisivät

kulkuset ja poronkellot ja siellä soi hälinä ja melu, kun ulkomaan

haljakkaan puetut kestit tavaroitaan kehuivat ja maalaiset

pitkävartisissa kallokkaissa ja valkopintaisissa lammasnahkaturkeissa

lumisilla kujilla kauppoja hieroivat tai kapakassa siemaistun kuuman

oluttuopin voimalla toisiaan tarinoittivat.

Heikin-messua odottaessa suoritettiin näin Heikinmarkkinat. Se oli ilon

aikaa teineillekin, joille tuttavat markkinamiehet olivat tulijaisina

kotipuolesta tuoneet leipäsäkin tai vuohensorkan tai villasukat tai

palttinapaidan, ja jotka vielä reestä rekeen kiertelivät kysellen

kotikyläin uutisia ja kärkkyen lisää evään apua. Sieltä sai Heinokin

taas kankurin pirttiin kannetuksi evästä monen viikon ajaksi. Hän ei

tosin kotikulmansa miehiä tavannut, sieltä Päijänteen takaa eivät

olleet miehet Turun markkinoille lähteneet, mutta Padasjoen ja Hollolan

markkinamiehiltä sai hän toki kuulla yhtä toista kotipuolensakin

viestejä. Sai kuulla, että taas oli viime kesänä kalajärvillä kovasti

tapeltu ja miehiä sinne paljo menetetty, että halla oli taas

syyskesällä käynyt vikuuttamassa viljahalmeita, ja että köyhyys ja

puute siten taas tänä talvena vallitsi Sysikorvessa. Ja uutisten

lisäksi tipahti aina almukin viluisen sydänmaanteinin pussiin.

Mutta tämän markkinatouhun keskellä ajatteli Heino sittenkin enin itse

sitä tuomiokirkossa pidettävää juhlamessua, johon piispankin tiedettiin

saapuvan. Siihen jo teinitkin valmistautuivat, heillekin oli siellä

juhlatehtävät varattu. Heidän tuli tuomiokirkossa päämessua

odotettaessa veisata rahvaalle pyhän Henrikin muistovirsi, ja sitä he

nyt koulutuvassa iltaisin harjottelivat, laulaen sekä latinaksi että

suomeksi siitä, miten

Muinen upoksiss' pimeyden all'

Makais surkia Suomen maa.

Osui sitt' armas aurinko jäll'

Paistaman pakanain maall'.

Iloidse siis Suomen maa

Tähden laupian iahjan,

Ett' Christin kanssa yhteyden sait

Kautt' Herran sanan saarnan. --

Jo ehtikin tuo suuri juhlapäivä. Aamulla varhain saatettiin teinitkin

heille määrätylle paikalle tuomiokirkkoon. Silloin se jo oli puolillaan

toivioretkeläisiä, jotka olivat kauempaa saapuneet suutelemaan pyhän

Henrikin luita. Mutta jo kauan ennen messun alkamista oli kirkko täynnä

kaupunkilaisia ja maalaisia, ja pian täyttyi kirkon luminen pihakin

korkean umpimuurin sisäpuolella, jossa väki uskollisesti pakkasessa

seisoi, odotellen saadakseen kuulla edes kaikua kirkossa pidettävästä

piispanmessusta ja nähdä edes vilahdukselta kirkkopyhimyksen hopealla

silattuja luita. Ja tämän odottavan juhlayleisön joukossa loikoi siellä

kinoksissa sokeita ja rampoja, jotka ojennetuin käsin armeliailta almua

anoivat -- ja saivat. Mutta Heino seisoi itse kirkossa teinien parvella

ja terästi teräviksi silmänsä, nähdäkseen tarkoin nuo kuulut

juhlamenot. Tuhannet tulet oli sytytetty tuohon muuten puolihämärään

kirkkoon, johon värikkäiden ikkunalasien kautta vain säästäen päivän

valoa hiipi. Kuoripojat lauloivat lumivalkoisissa vaipoissaan parvella,

vihkivettä sirotettiin vähän perästä tungoksessa ahertavan rahvaan

ylitse ja pyhää suitsutusta höyryytettiin niin sakeaan, että se pian

raskaana täytti korkean kirkon ja huumasi odottavain aistit. Mutta itse

pääalttarilla piti kolmattakymmentä pappia ja kaniikkia ja tuomioherraa

yhtämittaa juhlallista jumalanpalvelusta; kulta ja hopea kiilsi

kirjailluista messukasukoista, sitä säteili alttarien pyhimyslippaista

ja monihaaraisista kynttiläkruunuista.

Tähän pappiensa loistavan seurueen keskuuteen se nyt astui Kuusistosta

Turkuun saapunut Suomen piispa päivämessua pitämään suuren

kirkkopyhimyksen kunniaksi. Hänen värähtävä, voimakas äänensä kaikui

sieltä korkeakuorosta ulos pihalle asti, kun hän siunasi juhlarahvaan

ja julisti kunniaa Jumalalle ja maalle rauhaa. Hartaana kuunteli kirkko

ja piha, kun hän sitten kansalle suomeksi saarnasi Pyhän Henrikin

muistosta ja elämäntyöstä. Siihen korkeakuoroon se sitten saarnan

loputtua Henrikin kappelista kannettiin tuo kuulu hopeoitu arkku, jossa

olivat nuo kalliit luut, siellä se avattiin ja sieltä sitä messupapit

kantoivat kansan keskelle kirkkoon, kaikkien nähdä. Väkijoukko ryntäsi

ääreen, ja hurskaaseen mieleen sulaneet miehet ja naiset polvistuivat

suutelemaan noita hopeoituja luita. Pihallakin odottava väkijoukko sai

osansa tuosta juhlallisesta menosta, sinnekin tekivät messupapit

kierroksen, näyttääkseen kokoontuneelle rahvaalle tätä Suomen kirkon

kalleinta pyhimysaarretta.

Päivä siihen meni, --- vihdoin teki kuitenkin pitkä juhlamessu

loppuaan. Piispa itse saattoi pyhän arkun takaisin sen raudoitettuun

hautaholviin, joka lujasti lukittiin. Viimeiset messun sävelet

kajahtivat alttarilta, ja niitä säesti vielä valkoisten kuoripoikain

kirkas ylistyslaulu.

Silloin hiipi Heino toisten joukosta ja tungeskelevan väkijoukon

keskitse tuomiokirkosta ulos ja kiipesi muurin reunalle siihen portin

suuhun, josta hän tiesi varmasti piispan läheltä näkevänsä, kun tämä

nyt juhlasaatossa oli kirkosta palaava. Hän oli etäällä kirkossa

piispan nähnyt, tuntenut nuo tarmokkaat, harmaat kasvot, jotka hän niin

hyvin muisti Savilahden matkalta, mutta hän olisi tahtonut tietää,

vieläkö piispa hänet tunsi ja muisti, niinkuin oli luvannut, ja siksi

hän näkyvän paikan itselleen valitsi. Kirkkorahvas ryntäsi hänen

ohitseen, asettui ahdinkoon kadun kahden puolen, mutta sitkeästi poika

kapealla muurinreunalla paikkansa piti...

Nyt sieltä astui jo piispa kirkosta pappissaattueensa etunenässä,

astui verkalleen hiippa päässään, risti rinnallaan, kourassaan

kourupää-sauva, josta jalokivet kimaltelivat kylmän talvipäivän valossa

kuin lumikiteet keväisellä hangella. Heino ei silmäänsä räpäyttänyt...

Vakavana kulkee piispa, kupeilleen katsomatta, -- ei se häntä näe, ei

tunne! Mutta näkeehän... juuri tuossa Heinon ohi astuessaan siirtää

vanhus silmäyksensä sivulle, ja hänen tyyni, terävä katseensa osuu

nuoren teinin hakevaan silmään, pysähtyy siihen tuokioksi, näyttää

lauhkeasti hymyilevän...

Piispa oli tuntenut hänet! -- riemu täytti Heinon kauan kaihonneen

mielen, ja hän ryntäsi nyt väkijoukon mukana piispansaattueen jälestä

juoksemaan. Mutta tuolla se saattue jo loittoni tuomiokapitulin taloa

kohden, ja markkinahurina tempasi pian sen näkyvistä hintelon teinin

temmellykseensä. Mutta hänpä ei ollut enää mielestään köyhä eikä

avuton, -- piispa tuntee hänet, ja muistaa kyllä sanansa!

Siihen Heino luotti ja siksi hänen sydämensä niin voimakkaasti sykähti,

kun muuatta päivää myöhemmin kerrottiin, että Maunu-piispa Turussa

viipyessään tulee tarkastamaan sitäkin alempaa pappiskoulua, jonka

lattialla Heino muiden teinien joukossa istui. Kolakassa, holvatussa

koulutuvassa, siellä poikaparvi kuunteli, kuinka opettaja ylhäiseltä

istuimeltaan latinaisia lauseita luki ja niitä taas perästään teineille

luetti ja patukkansa avulla näiden päähän takoi. Se vieras latinahan se

oli aluksi ollut Heinolta niinkuin monelta muultakin suomalaiselta

maalaispojalta opintien heti pystyyn nostaa, kun hänen salolta suoraa

päätä oli siihen ollut iskeydyttävä käsiksi. Opettajalla ei ollut

armoa, selkänahkansa uhalla piti salonpoikain ruveta sulattelemaan

Donaton kielioppia ja sanaharjotuksia, tuntuipa se kuinka mahdottomalta

tahansa. Mutta ihme kyllä, ne alkuvaikeudet olivat voitetut, nyt jo

teinit laulelivat latinalaisia lauluja ja latinaksi heidän jo täytyi

vastata latinaisiin kysymyksiin, -- menipä miten meni. Ja nyt heidän

piti siis itselleen piispalle näyttää, mitä oli opittu. Mutta

pelkäämättä Heino sitä tarkastusta odotteli, hän oli oppinut latinat

siinä missä muutkin ja enemmän kuin monet, ja vanha toivonsa häntä

kannusti...

Jo astui piispa puolihämärään koulutupaan, jossa pojat pahnoillaan

istuivat, ja kävi heidän tietojaan kuulustamaan. Mutta kuulustelunsa

sekaan hän aina kyseli oppilailta, jotka hän yksitellen eteensä

kutsutti, myöskin heidän kotipaikkaansa, heidän varallisuusolojaan,

heidän vanhempiaan, ja lausuipa hän kaikille rohkaisevan, ystävällisen

sanan. -- Tuosta laumastahan sitä valmistettiin paimenia hänen

kotoiseen karjaansa.

Väliin hän langetti vakavan moitteen, kun vastaus kovin kompasteli,

mutta toiselle pojalle hän leikkisäksi herkesi, kysästen:

-- Mitä se on: Deus est in coelo, sed Deus non est in coelo?

Ja kun teini tyhmänä seisoi hänen edessään, virkahti hän naureskellen:

-- Niin, otappas siitä selko, siksi kun ensi kerran tarkastamaan

saavun!

Jo tuli Heinonkin vuoro. Hiukan notkahtavin polvin hän korkean

kateederin edessä seisoi, kun vanha piispa hänelle virkkoi:

-- Kas niin, sinut tunnen, poika Sysikorven taipaleelta, erämaan

laidasta, -- mikä olikaan taas isäsi talon nimi?

-- Karmala, vastasi Heino arasti.

-- Niin, sinä olet Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta, kyllä muistan.

Sieltä lähdettiin suoraan Savoon, jossa sinulta iskettiin pari hammasta

suusta, -- näytäs, siinä on aukko vieläkin hammasrivissä! Niin,

siellähän me sovittiin, että sinä sovit eräjärville paremmin papiksi

kuin tappelijaksi. -- Saatko kotoasi mitään kouluapua?

-- En, vastasi poika verkalleen. Hän ei uskaltanut kertoa kotoaan

karanneensakaan.

-- Koti kaukana, koti köyhä, -- tavallinen juttu! Lue ahkerasti, ja jos

edelleen hyvin opit regula Donati, niin saat tulla Kuusistosta

kouluapua hakemaan...

Heinolla riemusta kohisivat korvat. Nyt hän tiesi jo itselläänkin

suosijan olevan, jopa mahtavamman kuin muilla teineillä. Ja kun toiset

teinit piispan lähdettyä ihmetellen ja kadehtien tulivat kyselemään,

miten korven poika itsensä mahtavan piispan suosioon oli päässyt,

kertoi hän heille vasta nyt koko sen kotoisen tarinansa, joka hänet

teiniuralle oli työntänyt.

Hän oli nyt "piispanteini", taival oli edestä tasaantunut.

(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)