Korkeiden kuusten latvat huojahtivat väliin hiljaa hentoisen tuulen
hengessä, mutta asettuivat taas liikkumattomiksi, ikäänkuin
kuunnellakseen sitä askelten raskasta töminää, joka niiden juurelta
soi. Joskus tuntui se tuulenhenkäys aavimmilla ahoilla maanpintaan
asti, vilvottaen hetkisen niiden kulkijain kuumaa ihoa, jotka siellä
kuusten lomitse nopeasti astuivat, mutta laaksoissa ei latvakaan
heilahtanut eikä lepattanut haavankaan lehti.
Matkue kierteli kuin jättiläiskäärme kivikkojen ja murrosten välitse
näihin esteihin hetkeksikään pysähtymättä. Jonon päässä kulkevan
johtajan tarkka silmä haki näet jo kaukaa oppaikseen tunnetut
merkkipetäjät tai kallionsärmät, milloin ei kuusenkyljissä näkynyt
vanhoja rasteja taikka tuntunut portaitten pohjaa suossa, ja hän
viuhtoi vinhaa vauhtia taas niiden merkkipuiden ohitse. Eikä siinä
auttanut jonon viimeistenkään jälemmäs jättäytyä, vaikka olisi väsynyt
jalka tai raskaalta tuntunut taakka hartioilla. Eteenpäin piti vain
painaa, kunnes ehdittiin sammaleiselle Jumalanmäelle, jolla vanhalla
lepopaikalla oli lepytetty erämaan haltija.
Etumaiset saapuivat jo tälle ylängölle, jonon johtaja hellitti
konttinsa viilekkeet ja pudotti raskaan taakkansa sammaleiselle
kalliolle; toiset, sitä myöten kuin perille joutuivat, tekivät samoin.
He olivat enimmäkseen nuoria miehiä, joku vanhempi jässäkkä joukossa.
Avopäin he astuivat, hurstisen mekon rinnus auki, mutta konttiinsa
sidottuina oli useimmilla miehillä silti turkitkin, sillä he tiesivät,
että helle on poissa, kun he syksyllä palaavat. Miesten perästä tulivat
sieltä naiset, toiset reippaasti jutellen, toiset jo huohottaen
konttiensa alla.
Se oli hämäläisten erämatkue, joka nyt oli kulussa kalajärville
suuremmalla joukolla kuin moniin vuosiin. Se läheni nyt vanhojen
takamaittensa ensimäisiä eräjärviä. Kiire oli perille päästä, retki oli
piispanmatkan vuoksi hiukan myöhästynyt, paras kala-aika oli käsissä.
Tulen iski joukon johtaja kuiviin risuihin -- siksi riippui miehen
vyöllä aina visapääpuukon vieressä nahkainen tuhnio -- ja naiset
kävivät viipymättä päivällistä valmistamaan. Pitkä rupeama oli astuttu,
nälkä kurni suolia, ja vasta ensi nälän lähdettyä pääsi tarina irti
tuossa monipäisessä joukossa.
-- Tältä aholtahan ei ole enää kuin päivän taival Veneheittoon, niin
virkahti naisten puolelta Leena-emäntä, joka ennenkin oli nämä
taipaleet kulkenut.
-- Kun hyvin astutaan, ollaan huomenna näihin aikoihin hämäläisten
vanhoilla venhevalkamilla, vastasi hänen miehensä, Suopellon Sipi.
Suopellosta olivat näet molemmat vanhukset kalajärville lähteneet.
Luonto heitä sinne veti, ja talon nuorempi väki taas ei sinne tahtonut.
Näillä vanhuksilla oli kolme tytärtä, jotka kaikki olivat kotivävyn
taloon ottaneet, ja siellä ne nyt kaikki myyrästivät ja riitelivät
yhden pirtin ahtailla tiloilla, joten vanhuksista oli hauskempi ainakin
kesät erissä viipyä.
-- Ja siellä päästään pian verkkoja kastelemaan ja rantakalaa syömään,
iloitsi Leena-muori edelleen.
Mutta silloin miehet iskivät toisilleen silmää ja hymähtivät salavihkaa
palaa purressaan. He tiesivät näet asian paremmin, tiesivät, ettei tänä
kesänä jäädäkkään näille lähimmille haukivesille, vaan painetaan monen
selän yli kaukaisemmille takamaille, sinne Nilakan rannoille asti,
missä ei taas muutamiin vuosiin olekaan kulettu. Ja Pilvenperän vanha,
vanttera isäntä vastasi leveästi ilkkuen:
-- Vai aikoisi se Leena jo huomenna päästä nuottaa järveen lappamaan!
-- Niin, no mitä vitkasteltaisiin?
Taas miehet toisiinsa katsoivat.
-- Ei, akat, ei tänä kesänä Veneheitossa verkkoja kastella, sieltä on
meillä vielä pitkä sounti edessä.
-- Ettäkö siis todella Kylmäjärville asti soudetaan, lienevätköhän
siellä apajat sen antavampia? kysyi Leena levotonna.
Ukko rykäsi. Hän oli jo mielessään selvillä siitäkin, ettei tällä
kertaa jäädä edes niille Kylmävesillekään, joista Leena puhui. Mutta
tuo epäilys kaukaisemman retken tarpeellisuudesta oli ensiksi mielistä
kitkettävä. Siksi hän rykäsi ja vastasi:
-- Ovat ne antavampiakin, mutta tässäpä ei olekaan nyt vain siitä
kysymys. Tässä on nyt katsottava, kenen takamaita ovat rannat siellä
pohjoisemmilla haukivesillä.
Jo kuului huokaus naisten joukosta ja sitten hiljaista supatusta. Ja
vieläkin Leena-muori siellä äänessä pysyi:
-- Ei siellä onni ainakaan ennen ole ollut ehoisampi kuin näillä
lähemmillä vesillä, ei kalaonni eikä -- muukaan onni.
Kaikki älysivät, mihin muori puheellaan tähtäsi, mutta Erä-ukolle tuo
akkaväen kapinahenki jo pisti vihaksi. Kimpautuen hän vastasi:
-- Kyllä täällä kalaonnesta vastataan, ja juuri nyt on meidän huolta
pidettävä siitä, että voimme vielä muustakin vastata. -- Hän viskasi
jyrsimänsä metsonreiden koirille kauas näreikköön ja jatkoi:
-- Helpointahan kai olisi kotilahdesta nuottaa vetää, eikähän naiset
riistasta välitä, kun se on jaettava, vasta silloin kun sitä ei enää
aitassa ole. Mutta jos ei sinne etäisemmille kalajärville vieläkään
kyetä, niin sitten sinne ei ole enää vastakaan asiata, jos mielikin
tekisi. Silloin ne vanhat erämaat väleen jo ovat lopullisesti muitten
hallussa, meidän ei ole silloin tarvis lähteä enää hakemaan haukia eikä
majavia sieltä -- eikä pian lähempääkään!
Ukon puhetta kuunteli innostuksella koko miehinen joukko, joka sen
ymmärsi ja hyväksyi. Alistuvaisina naisetkin nyt ääneti aterioivat. Ja
tuokion kuluttua nousi ruokapaikalta vakavana Suopellon Sipi, joka
väittelyn ajan oli ääneti istunut. Hänet tiesivät kaikki rauhalliseksi,
kaikkea liikaa riehahtamista välttäväksi mieheksi, mutta hänkin nyt
päättäväisenä selitti:
-- Niin, suvulle ovat näet etäisemmätkin takamaat säilytettävät,
vaikkapa vielä meidän polvellemme riistaa lähempätäkin riittäisi.
Takamaat ovat heimon omat, meidän on ajateltava myöskin lapsiamme ja
suojeltava heidänkin oikeuttaan.
Ukkokin nousi nyt aterialta, tarttui tanakkaan keihässauvaansa, jonka
varrelle oli kuvattuna suden pyynti ja karhun kaato, jymäytti sillä
kivipohjaista tannerta ja virkkoi kuin vapautuneella ilolla:
-- Niin, Sipi, juuri siksi me soudetaankin nyt niin kauas, kunnes
Maanselkä vastaan töksähtää!
Eikä Leenakaan enää napissut, mitä lie mielessään miettinytkin. Mutta
eräs nuori tyttö virkahti vielä naisten joukosta:
-- Soudetaan vaikka Maanselän yli, kunhan vain ei savolaisten kanssa
tappelemaan käydä.
Se oli Karmalan Enni, joka oli otettu mukaan soutajaksi erämatkalle,
kun Tuomas-isä ei Heino-poikaa pelloltaan laskenut.
Ja heti hän sai vastauksen nuorten miesten kehästä. Siellä nauroi
ääneensä Tuiran Vilppu, joka jämsäläisten joukossa oli kalajärville
seikkailemaan lähtenyt. Hän nyt reippaasti virkkoi, ikäänkuin tytön
puhe olisi häneen erityisesti kohdistunut:
-- Miksei tappelemaankin, jos savolainen meidän maillemme työntyy. Eipä
me silloin pakoon juostane, vaan isketään kiinni kuin korven kontioon
ja ajetaan savakot pois sillä voimalla, etteivät enää ainakaan toiste
tule.
-- Onpa meitä tällä kertaa miestäkin matkueessa, tulkoon savolainen
nyt, veriset apajat hän nyt Nilakasta vetää! --- Niin säesti Ilvesmäen
sisukas Aapo, joka juuri tappeluja etsien oli eriin lähtenytkin. --
Hei, silloin meillä vasta on helluntai, kun taas kerran tapella
saadaan!
Mutta tämä uhma ei miellyttänyt vakavampia miehiä, ja tanakkavartinen
Pilvenperä virkkoi naapurilleen nuhdellen:
-- Tappelua ei haeta, jos eivät savolaiset sitä hae. Mutta eiköhän
niillä vielä olekin siksi tuoreessa muistissa viimeinen käyntinsä
Nilakalla, että sen jo uskovat ja pysyvät loitommalla meidän apajoilta.
Mutta tämä toivo pani Suopellon Sipin puistelemaan päätään.
-- Ei ne pysy, siihen elä luota. Savolaisissa on sisua. Et ollut mukana
Savilahdella piispaa saattamassa, siellä se heidän sisunsa taas
nähtiin. Suorastaanpa uhkasivatkin tänä kesänä erämaillemme tulla.
Erä-ukko vain ei ryhtynyt enää väittelemään siitä, tulevatko
savolaisetkin taas kalajärville vai eivätkö, eikä hän ilmaissut
mieltään, toivoiko hän heidän tulevan vai eikö. Heittäytyessään
hetkeksi selälleen sammalikkoon, virkahti vain:
-- Siellä perilläpähän se nähtänee, ovatko savimiehet siellä vai
eivätkö. Mutta jos siellä ovat, niin juuri siksi täytyy meidänkin
siellä olla!
Se oli kuin päätöslauselma, ja siihen katkesi keskustelu Jumalanaholla.
Ainoastaan naisten kehästä, padan luota, kuului vielä jokunen
tukahutettu huokaus.
-- Pitääkö noiden veritöiden aina vain uudistua!
Ja Suopelto kuului siellä kuiskien naisia lohduttavan:
-- Ehkä eivät toki uudistukaan kahakat, onhan meitä nyt sellainen
joukko, ettei luulisi savolaisen selkää syyhyttävän, jospa hän vielä
kalajärville tuleekin. Jollakin tavoinhan nämä riidat ovat loppuun
saatavat. Ehkäpä ne loppuvatkin nyt siihen, kun savolaiset näkevät,
että me emme omastamme hellitä...
Mutta Karmalan Lauri, joka jännittynein mielin oli miesten keskusteluja
kuunnellut ja jonka nuorta eräintoa viritti halu tuntea tarkemmin
entiset Lapinkorven riidat, hän siirtyi isoisänsä viereen istumaan ja
kysäsi:
-- Millä syyllä ne savolaiset näille järville pyrkivät, selvästihän ne
ovat meidän?
-- Meidän, vastasi Erä-ukko varmasti, ja kuten Lauri oli arvannut,
innostui hän pian kertomaan:
-- Meidän miehet siellä ovat monen polven ajan vuosittain hiihtäneet
verottamassa lappalaisia, jotka olivat Hämeen veronalaisia, ja sillä he
jo ovat ottaneet tämän korven takamaakseen. Lappalaisia kierteli näissä
saloissa vielä viljalta nuoruuteni päivinä. Mistä savupatsaan näimme
kohoavan näreiköstä, siihen me kohti hiihdimme ja kotaan kävimme ja
nöyrästi luki lappalainen veronahkansa meidän kelkkaamme. Eikä siellä
vieraan suksen latuja koskaan näkynyt. Ja kun sitten lappalaiset
hävisivät näiltä saloilta vähiin, siirtyen kauemmas pohjoiseen korpeen,
niin vuosittain me täällä käytiin sittenkin kevätkalan pyynnissä;
saunat rakennettiin, loukkupuut kaadettiin ja takamaan kaski
vierrettiin. Eikä siellä muitten kaskia eikä saunoja koskaan savunnut,
meidän yksin olivat hirvimaat, meidän apajat; rauhassa me siellä
ukonmaljat juotiin, kun kevätohra oli maahan kylvetty... Kerran sitten
osui tänne meidän takamaille outoja kulkijoita, Savon puolen miehiä, --
mikä heidät liekin tänne opastanut. Ja sen kerran perästä ne ovat tänne
useamminkin tulleet, ja aina sitä rohkeammin, kuta enemmän meikäläiset
ovat arkailleet ja veltostuneet.
-- Sinä muistat siis, Ukko, vielä senkin ajan, jolloin savolaiset ensi
kerran takamaillemme tulivat?
-- Muistanpa kyllä, olin mies nuori ja verevä silloin, korpeen joka
kevät hiihdin, sen arvaat. Tulimme niin eräänäkin kevännä, kuten
tapamme oli, pyydysmaillemme Iisveden pohjoispäähän, jossa meillä oli
majat ja nuotta. Silloin se ihme nähtiin: jo on vieras valkamillamme
käynyt! Poltetut olivat saunat, viety oli nuotta, rikotut talaat!
Kummastellen sitä katselimme ja synkästi kirosimme salakavalaa
lappalaista, jonka uhkasimme karvoineen kärventää, -- luulimme näet
tuota tekoa lappalaisen ilkityöksi. Ketään ei enää näkynyt
pyyntimaillamme. Kyhättiin siis uusi sauna, rakennettiin katiskat uudet
ja käytiin pyyntiin kuin ainakin, eihän pelkurilta lappalaiselta sen
isompaa vihaa osattu odottaakaan! Mutta eräänä yönä... niin, silloin me
nähtiin ensi kerran savolaiset.
-- Hyökkäsivätkö yöllä?
-- Niin, syrjästä olivat kai meitä iltakauden väijyneet ja maata
mentyämme syöksivät he kavalasti nukkuvien kimppuun. Tappoivat toisia,
haavotettuja rääkkäsivät, meitä, jotka saloon pakenimme, ajoivat
koirineen takaa kuin metsän petoja, -- suurta matkuetta ei meitä näet
sillä kertaa erissä ollutkaan. Saaliimme veivät, uudetkin saunamme
polttivat...
-- Entä te?
-- Hölmistyimme tietysti, yhtenä kauhuna oli silloin koko Hämeen
rintamaa. Emme älynnet aluksi, mistä sellaisia raatelevia eläjiä oli
takamaillemme tullut. Mutta pian siitä virkosimme, läksimme seuraavana
kevännä suuremmalla joukolla erämaille, -- ja jo loimusivat tulena
savolaisten saunat, jotka he olivat järven toiselle rannalle
rakentaneet, ja monta vainajaansa itkivät ne heistä, jotka sieltä sinä
kesänä pakoon pääsivät. Silloin oli toki vielä pontta Hämeen pojissa!
Sen kiitoksensa Ukko sinkautti ikäänkuin moitteeksi tätä nykyistä
polvea vastaan. Mutta hetken kuluttua hän mietteittensä keskeltä
lisäsi:
-- Sellaista se oli, kun savolaiset ensi kerran meille tulivat. Ja sen
kerran ne riittäväksi uskoivat moneksi vuodeksi. Mutta tuon ensi tiensä
he löysivät taas, ja taas he jättivät julmat jälkensä. Tulivat kuin
varkaat pimeällä, vaanivat luotojen takaa, yksinäistä jousimiestä
metsässä väijyivät. Olen hirviajoissa talvella tavannut petäjään
kytkettyjä luurankoja, joista korpit ovat lihan nokkineet, -- siihen
ovat savolaiset sitoneet hämäläisen pyyntimiehen, kun ovat hänet erissä
tavanneet. Toisilta ovat silponeet jäsenet ja syöttäneet koirillaan, --
raaka, raaka on niillä luonto!
Siihen Ukon ja Laurin ympärille olivat vähitellen hämäläiset erämiehet
kertyneet kuuntelemaan noita synkkiä kuvauksia entisiltä eräajoilta, ja
vihasta pingottuivat siinä monen nuoren miehen jäntereet ja sappeen
kiihtyi mieli. Mutta kiihkeimpänä kaikista kuunteli noita tarinoita
Lauri, joka vanhuksen vaiettua vielä värähtävällä äänellä kysyi:
-- Salaako ne hyökkäsivät savolaiset silloin viime retkelläkin, jolloin
meidän talon väki sinne järville jäi?
Mutta Karmalan Ukko oli jo noussut sammalvuoteeltaan ja rupesi
konttiaan olalleen kohottamaan lähdön merkiksi. Hän ei näkynyt tahtovan
sitä tarinata enää jatkaa, ja synkkäpilviset ja harmajat olivat hänen
kasvonsa, kun hän viilekkeitä rinnalleen sitoen vastasi:
-- Vaanien tulivat silloinkin. Mutta nyt ei ole tässä enää tarinaan
aikaa, meidän on jouduttava matkaa jatkamaan. Korjatkaa eväät ja --
taipaleelle!
Ukko kulki jonon päässä, jossa hänen vanha, taattu paikkansa oli. Mutta
kun oli pari kangasta kulettu ja kahlattu yli keväiseltään vetelän
noron, silloin huusi hän luokseen pojanpoikansa, Laurin, joka taaempana
nuorten miesten joukossa käveli, ja virkkoi tälle verkkaisella,
matalalla äänellä:
-- Sinä kyselit äsken sitä eräretkeä, jolle isäsi jäi -- isäsi, setäsi
ja äitisikin. En ole siitä sinulle ennen tarkemmin kertonut, en ole
hennonutkaan, nuori olet mielestäni ollut. Enkä ole siitä retkestä
paljo muillekaan kertonut, vaikka juuri se retki on nämä vuodet
lähtemättä mielessäni asunut ja sydäntäni syönyt. Se kesä on mustin
muistoni näiltä eräretkiltäni, joita on ollut monta. Nyt olet itse
samanlaisella matkalla, olet jo miesten kirjoissa, aika on, että tunnet
sinäkin savolaisten oikean sisun. -- Siitä on nyt kuudes kesä
kulumassa. Meitä oli suurenlainen matkue hämäläisiä sinä vuonna
kalajärvillä. Oli kulettu Nilakkavesille asti, niinkuin tapa oli,
milloin olivat yhdessä koko seutukunnan miehet. Karmalastakin oli meitä
neljä henkeä. Pariin vuoteen ei ollut savolaisia salolla näkynyt eikä
niitä osattu odottaakaan, sillä oli kuultu heidän jo ruvenneen hakemaan
itselleen vielä pohjoisempia takamaita. Rauhassa siis riistaa
pyydettiin ja vedettiin nuottaa, -- ehkäpä liiankin vähän varottiin
vainolaisen viekkautta ja omainkin heittiöiden ilkeyttä.
Ukko ikäänkuin töksähti inhottavaan muistoon ja sylkäsi synkästi,
ennenkuin jatkoi:
--- Joukossamme oli silloin eräs lurjusluontoinen mies, joka toisten
naisia nauratteli ja toisten ansoja koki. Pidimme käräjät siellä
tavallisessa tuomiosaaressamme, ja mies julistettiin joukostamme
karkotettavaksi, ajettiin pois koko kalarannaltamme. Tuo heittiö se
korpea kierrellessään sitten löysi savolaisten saunan; heitä oli
pienoinen joukko saapunut muutamaan kaukaiseen lahteen, eivätkä he
meistä mitään tienneet, ennenkuin petturi heidät savullemme opasti.
Suohon olisi ajoissa pitänyt upottaa se heittiö, mutta suohon tuo taisi
sittenkin lopulta kuolla, savolaisetkin kun hänet yksin korpeen
hylkäsivät...
-- Hänkö vainolaiset saunallenne toi, ja yölläkö taas? -- kysyi Lauri
jännittyneenä.
-- Se ei ollut yö, oli iltapäivä. Kotarantamme oli silloin autio,
miehistä olivat toiset ilveksenajossa, toiset ansoillaan, meitä oli
taas toisia venheillä verkkoja laskemassa. Äitisi minulle souti,
selvästi sen vielä muistan. Savolaisten vaanijat kai sen hetken
otolliseksi ryöstölleen valitsivat; he hiipivät metsästä aittoihimme ja
rupesivat sieltä, kuin varkaat ainakin, meidän saaliitamme
tyhjentämään. Taakoiksi ne sitoivat ja selkäänsä sälyttivät, --
aikoivat kai niine hyvineen livistää tiehensä. Mutta eivät ehtineet, --
kunpa olisivat ehtineetkin!
-- Miksi niin?
-- Silloin olisi toki osattu pitää vara. Parahiksi nyt meidän
ilveksenajajat palasivat salolta, -- heitä oli puolenkymmentä miestä,
isäsi ja setäsi niiden joukossa, -- kun törmällä yhyttivät oudolla
asialla olijat. He suuttuivat tietysti, juoksivat kohti aseet ojossa,
eivät tienneet vainolaisia kolmea kertaa lukuisammiksi. Savolaisilta
oli silloin tie ummessa, he viskasivat taakkansa selästään, tarttuivat
keihäisiinsä ja tappelu syntyi... Me kalamiehet kuulimme majarannasta
tuohitorven töräyksen, -- se oli sovittu hätämerkki -- ja arvasimme,
että nyt on paha merrassa. Minä tunsin heti Viljo-vainajan kiirehtivän
äänen. Soudimme saunalahteen päin joka taholta minkä vain airoista
lähti, avuksi koetimme ehättää, ja eellimmäisenä meidän venhe lahden
suulle saapuikin.
Ukko oli kiihtyessään kiirehtinyt vauhtiaan ja ojenteli keihästään
korpikuusia kohti, ikäänkuin osottaakseen, miten hän venheensä perästä
suuntaili kiihkoiset katseensa lahden pohjaan, jonne hän vasamana olisi
tahtonut lentää vainolaisten surmaksi.
-- Siellä riehui juuri tappelu saunan luona ahteella. Näkyi olevan
riitaa tavaroista, jotka savolaiset olivat maahan heittäneet, ja he
ahdistelivat tuurillaan tuimasti meidän miehiä, jotka näitä omia
tavaroitaan koettivat takaisin korjata. Karhun keihäs oli sedälläsi
kädessään, ja sillä hän torjui vainolaisten tuuria, peräytyen
verkalleen seinään päin, jonka vieressä isäsi kirveellään vainolaisten
piikkejä katkoi. Meikäläisistä makasi jo yksi nurmella, toisen näin
kaatuvan, saunan kynnykselle retkahti...
Taas voittivat vanhuksen murheiset muistot ja katkaisivat hänen
puheensa. Talttuneemmin hän sitten jatkoi:
-- Savolaiset olisivat nyt kenenkään ahdistelematta voineet iltikseen
mennä saaliinensa tiehensä. Mutta heidät näkyi vallanneen petomainen
murhainto. Miesjoukolla he keräysivät setäsi ja isäsi ympärille,
kymmenen oli siinä kahta vastaan. Saunan kierrettyään syöksivät he
sivulta setäsi kimppuun; hän kaatui monen tuuran lävistämänä. Silloin
pääsi huuto lahdelta lähestyvistä venheistä, ja silloin viholliset
huomasivat meidän rantaa kohti laskevan. Useimmat heistä nähtävästi
sitä säpsähtivät, koska jo kiireesti juoksivat pakoon. Mutta vielä jäi
vihollisten johtaja isäsi kimppuun, joka yhä seinän varassa puoliaan
piteli, vaikka hän nähtävästi olikin jo haavotettu. Muistat isäsi, mies
minun mittaiseni, väkevä kuin karhu; jos hän olisi voimissaan ollut,
olisi hän hoikkasäären savolaisen yhdellä iskulla nujertanut. Nyt hän
vain koetti vasemmalla kädellään hätyyttäjää luotaan torjua. Mutta hän
horjahti...
-- Venheemme oli rantaan tulossa, sen vauhti hiljeni tiheässä
kaislikossa, se pysähtyi liejukkoon. Hyppäsin kaislikkoon, maihin
harpatakseni. Mutta jo oli äitisi tuimassa tuskassaan keulasta
kapsahtanut minua edelle veteen, hän kahlasi rannalle, juoksi miestään
kohti. Isäsi silloin vielä, vaikka horjuikin, yhä hääteli pois
savolaista äärestään, mutta juuri kun me kuivalle maalle ehdittiin,
survasi vihamies keihäänsä haavotetun rintaan -- ja kääntyi samalla
pakosalle. Äitisi ehti jo törmälle, häntä vainolainen hurjasti potkasi
ohi karatessaan ja hupeni sitten metsään... Minä tempasin aseen jonkun
kaatuneen vierestä ja ryntäsin pakenevain jälkeen. Näin meikäläisten
toistenkin verkkovenheiden samassa rantaan saapuvan, koirat kuhisivat
jo kupeillani, ja miehiä viittasin perästäni rientämään...
Melkein juoksuun oli Ukko nyt kertoessaan kiirehtänyt vauhtinsa, joten
kuuntelijain oli vaikea häntä seurata ja kuulla hänen ääntään, joka
taas särkyneeltä rämähti. Nyt hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin palaten
takaisin nykyhetken todellisuuteen, kuivasi hihallaan hiestyneet
kasvonsa ja virkahti, kun retkeläiset väsyneinä hänen ympärilleen
olivat ehtineet:
-- Sitä se oli savolaisten sisu sillä kertaa, sellaiseksi muodostui
kahakka kalakotamme kupeella. Kun me miehet metsästä palasimme
vainolaista takaa-ajamasta, silloin vasta oikein näimme, minkä jälen se
oli kotarannallemme jättänyt. Kylmänä makasi saunan edessä setäsi ja
kaksi muuta Hämeen miestä, joiden ääressä nyt venheistä nousseet naiset
itkivät. Isäsi oli vielä hengissä, mutta viimeisiä kertoja hänen
puhkaistu rintansa kohosi siinä äitisi sylissä, johon hänen päänsä oli
nostettu. Kirveen vartta puristi hänen kouransa vielä niin lujasti,
ettei se siitä irtautunutkaan, -- miehen mukana asekin kuopattiin.
Laurilla aaltoili rinta saman verran kuin kertoja-ukolla itsellään, ja
vaivoin sai hän kootuksi henkeä kysästäkseen:
-- Entä äitini... niinhän olette kertoneet, että hän joutui samaan
hautaan?
-- Niin joutui, huoahti Erä-ukko, lähtiessään taas verkalleen taivalta
jatkamaan. --- Iltayöstä hänen valituksensa muuttuivat hourailuksi, ja
aamulla hän oli vainaja. Liekö vainolainen häntä niin pahasti
potkaissut, vai sattuiko tuo kamala näky venheestä ja puolison kuolema
häneen niin syvälle, ettei hän sitä iskua kestänyt, sitä ei kukaan
osannut sanoa. Eipä sitä ollut helppo kestää muidenkaan, -- ei! Kaikki
kolme sukulaistani, kaksi poikaani ja miniäni, sain peittää yhteiseen
hautaan, yksin oli minun erämailta syksyllä palattava Karmalaan, minun,
joka ijältäni jo silloin parhaiten olisin hautaan joutanut, -- ei se
ollut helppoa! Mutta kaikkein kaameimmin kaivoi mieltäni sittenkin
muisto siitä, kuinka Viljo seinänvierustalla horjuen hääteli tuuraa
luotaan, lahdelta apua katsoen, ja vainon mies vain sisukkaana survoi
haavotettua rintaa... ja kuinka minun sitä täytyi katsoa, enkä voinut
ehtiä apuun...
Rauhallisemmin, riehahtelematta käveli nyt Ukko salotietä eteenpäin.
Hän oli melkein kuin väsynyt siitä voimainponnistuksesta, minkä tuon
kamalan muiston kertominen oli häneltä vaatinut, hän oli ikäänkuin
suorittanut surullisen velvollisuuden ja sen tehtyään talttunut.
Mutta hänen äskeinen kiihkonsa oli nyt vuorostaan tarttunut hänen
pojanpoikaansa, jolle hän nuo mustat muistonsa oli puhunut. Nyt
hehkuivat Laurin silmät, kuohuen sykkivät hänen suonensa ja koston
muikeat myrskyt velloivat syvältä hänen nuorta mieltään.
-- Ukko, sanokaa -- niin puhui hän kotvasen kuluttua kuiskaamalla, --
sanokaa, tapasitteko vainolaiset vielä, kun heitä metsässä
takaa-ajoitte?
Hiljaisella äänellä Ukkokin vastasi:
-- Tavattiinhan me osa heistä. Muutamat savolaisistakin olivat
ottelussa haavottuneet, ja haavat hidastivat heidän pakoaan. Pari
heistä yritti silloin vastarintaan asettua, mutta...
-- Mutta?
-- Kosto tapasi heidät jo siinä. Jättipä vanha savolainen siihen
poikansa kuolleena mättäälle ja itse pakeni, -- niin en olisi minä
koskaan tehnyt.
Taas käveltiin hetkinen ääneti. Nuorukaisen vellottua mieltä vaivasi
tällä hetkellä ennen kaikkea eräs aavistus, epäilys, jonka perille hän
vielä tahtoi päästä. Hän kysyi:
-- Ukko, oliko se isä, joka näinikään poikansa hylkäsi, oliko se
Savilahden Tarvainen?
Terävänä kalskahti Erä-ukon lyhyt vastaus:
-- Oli.
-- Sama, joka isäni kuoliaaksi survasi?
-- Sama.
-- Ja se poika, joka metsään kaatui, sekö oli Tarvaisen Hilppa?
-- Niin lie ollut hänen nimensä. Vimmoissani viskasin hänen ruumiinsa
muurahaiskekoon, mutta saaliikseni hänen rinnastaan päästin sen solen,
jonka sinulle olen antanut. On kai se sinulla tallessa?
Vähän viivytti nuorukainen vastaustaan:
-- Tallessa on.
-- Sen annoin sinulle kostosi merkiksi, -- nyt sen ymmärrät jo sinäkin,
että kostoa on se kipu, joka nämä vuodet on mieltäni jäytänyt. Nyt sen
ituja on jo sinunkin rinnassasi. Mutta muista, se viha ei ole yksin
sinun, sitä ei ole sinulle ainoastaan isäsi jättänyt, se on suvun,
jossa se on perintönä kulkenut polvesta polveen ja joka sen nyt meille
on uskonut. Minultakin se viha kerran sinulle periytyy, ja sinun tulee
siitä suvulle vastata. -- Olet nuori vielä, et ehkä täysin ymmärrä,
kuinka raskasta se perintö on, jota johtavan suvun täytyy heimonsa
puolesta kantaa; siinä kysytään sekä miestä että mieltä. Mutta kerran
olet sen kyllä täysin ymmärtävä.
Mutta nuori hämäläinen tunsi tällä kertaa heimonsa yhteisen vihan niin
valtaavana ja niin syvällä sydämessään, kuin jos hän, niinkuin Ukko,
olisi sitä siellä vuosikausia kantanut ja hautonut ja paaduttanut.
Hänestä tuntui, kuin olisi hän tällä iltapäivätaipaleella elänyt vuosia
vanhemmaksi, kuin olisi hän nyt yhtäkkiä päässyt käsittämään elämänsä
suuren tehtävän.
Mutta Laurin niissä mietteissä kylpiessä puhui Ukko vielä, ikäänkuin
noita koston mietteitä yhä säestäen:
-- Sen jälkeen en ole savolaisia tavannut. Heidän autiot saunansa me
silloin poltimme, mutta senjälkeen ei ole Hämeestä niille järville asti
kulettu. Mutta kerran vielä vainolaisiin yhdytään, joko nyt tai vasta.
Ja silloin, Lauri, silloin se isketään syvälle koston keihäs, ja
silloin ne samalla lopullisesti suvulle peruutetaan nämä sen takamaat,
joita emme saa uhrata, vaadittakoonpa siihen vielä vaikka paljokin
verta ja miesten surmaa.
Näin opetti vaarivanhus pojanpojalleen, heidän samotessa sisämaan
aavoja erämaita, lietsoen sitä vihan kipunaa, jonka hän nuoressa
mielessä jo syttyneen tiesi.
* * * * *
Seuraavana päivänä saapui erämatkue Veneheittoon, josta pitkät vesistöt
johtivat monen vuolaan virran kautta ja avaran selän poikki kauas
Maanselän rinteille saakka. Siellä oli hämäläisten vanha valkama, sinne
olivat heidän venheensä maihin vedetyt ja huolellisesti pensaihin
peitetyt; mutta heidän yhteinen eränuottansa oli vielä syvemmäs
korpeen, kallioiden rotkoihin, kätketty. Kiireellä nyt venheet
tervattiin ja korjattiin ja työnnettiin vesille, ja niihin nyt
pyydykset ja eväät kannettiin; mutta keuloista pistihe esiin kuin
aidaskasa keihäitä, tuuria ja tarpoimia.
Eteenpäin, kaukaisemmille kiistavesille! Jo sauvottiin virrat ylös
Nilakan päähän, ja erään lahden suulla seisautti Ukko selällä venheensä
ja viittasi melalla lahdenpohjaan, josta petäjäin siimeksessä helotti
sievonen nurmikkoranta:
-- Tuossa näette sen nuottatalaan jalustan, jonka juurella ennen aina
perhepata porisi. Noiden petäjäin alla on hautakumpu, siinä olivat
saunat vieressä.
Hartaana, sanan puhumattomana, katseli hämäläinen erämatkue tuota
rinnettä, jossa sen omaiset muutamia vuosia sitten olivat kärsineet ja
kaatuneet. Sinne olivat silloin saunat pystöön jääneet, sen jälkeen
olivat savolaiset nekin polttamassa käyneet.
Mutta Ukko viittasi jo airomiehiä jatkamaan sountiaan ja virkkoi:
-- Käymme uudelta saunarannaltamme näitä kumpuja erikseen katsomassa,
nyt vain painetaan kiireellä eteenpäin.
Ohi siis soudettiin siitäkin lahdesta. Tuolle vanhalle pyyntirannalle
ei näet Erä-ukko enää tahtonut kalamajaa rakentaa, hän tunsi vähän
etempää vielä syvemmän lahden, kulkijain silmiltä vielä kätketymmän, ja
sen pohjassa kapean niemen, jota oli helppo maan puoleltakin vartioida.
Sen hän oli tienpääkseen valinnut ja sen lehtevään rantaan hän nyt
venheet laski.
Törmällä oli tasainen tanner, jossa kasvoi tuuhea pihlaja. Sen viereen
Ukko venheestä astui ja virkkoi:
-- Tässä on pyhä puu, sen alle meidän on hyvä tavaramme nostaa.
Rivi rivin viereen kertyi saunarannan kalamiehille kapahaukeja, jotka
kuivivat korkealle pystytetyissä riu'uissa päivänpaisteisella törmällä.
Kiihtelyksen toisensa päälle kasasivat liikkuvat metsämiehet nahkoja --
kärpän, näädän, majavan, ilveksen ja oravan -- piiloaittaansa korven
laitaan. Vihamiestä ei kuulunut kiistelemään hämäläisiltä heidän
pyyntimaitaan eikä hätyyttämään heitä heidän uusilla saunoillaan.
Siksi olikin mieli reipas ja rohkea pyytäjillä. Aluksi oli kyllä
hämäläismatkue varoskellen erissä kulkenut, joukossa oli järvelläkin
soudettu ja vartijoita oli pidetty öisin mäellä. Mutta nyt sydänkesän
mentyä käytiin jo yksin ja kaksin kaukaisillakin katiskoilla ja
noustiin maihin oudoissakin salmissa, -- eikä ollut vainolaista
kuulunut eikä enää sinä suvena paljo odotettavissakaan.
Niinpä soutelivat Karmalan Lauri ja Jämsän Tuira kepeällä haapiollaan
usein kahden kauas pohjoiseen päin, suuren Saunaselän yli erääseen
saarirypäleeseen asti, jonka salmiin he olivat katiskoitaan rakentaneet
ja jonka lahdissa oli vesilintuja viljalti. Ja eräänä aamuna he,
katiskat koettuaan, soutivat vielä senkin laajan veden poikki, joka
niiden saarten takaa aukeni, ja laskivat maihin vasta järven
pohjoiselle rannalle, missä eivät olleet ennen käyneet. Näitä
pyyntimaita he nousivat tutkimaan. --
Se oli karua maata, ylen synkkä oli kivikkosalo kävellä, ei se
pyyntimiehenkään mieltä innostanut. Vähän näkyi riistaakin liikkuvan
noissa harmaissa havulinnoissa ja maahiisien korkeissa kivikoissa.
Muuatta kivikkorinnettä kiertäessään näkivät metsämiehet toki
porolauman, joka suon rannassa naavoja järsi, ja se heidän intonsa
hetkeksi herätti. Niitä oli siinä monia kymmeniä sarvipäitä, näyttipä
etäältä katsoen siltä, kuin olisi suon laita heilahdellut, kun siinä
porot päitään huojuttivat. Toverukset hiipivät lähemmäs vastatuuleen,
aikoen lähettää nuolen edes jonkun härän kylkiluiden väliin. Mutta
arkoja olivat otukset: risahti pienoinen oksa, pystöön heristivät
peurat päänsä, ja jo rupesi elämään erämaan rinne. Koko lauma loikkasi
kuin harmaja pilvi nevan yli näreikköön; hetkinen vain kuului sieltä
vesisuon loisketta ja kavion kilkettä ja taas oli äänetön hiisimäen
laita, niinkuin ei siinä mitään elämää olisi ollutkaan.
Nuoret miehet katsoivat vähän noloina toisiaan, ikäänkuin kysyen,
lähdetäänkö otuksia toiselta kulmalta kiertämään. Mutta ei se heitä
innostanut.
-- Huonoa se on kesäpeuran nahka, liha ei kelpaa mihinkään, virkkoi
Lauri.
-- Niin, paremmat ovat pyyntimaat omalla saunarannallamme, vastasi
Vilppukin. -- Mutta eikö lie lappalaiskota täällä lähellä, sillä
lappalaisen lauma se varmaankin oli tuo, -- mitähän jos käytäisiin
korvenpoikaa katsomassa?
-- Voi olla kaukana lappalainen, jos onkin, eipähän mistään näy savua.
-- Ei näy, palataan venheelle.
Mutta siihen oli päivä kuitenkin mennyt, yöksi täytyi erämiesten
kiirehtiä venheelleen, ettei lehdon liekkiö, virvatulena palaen, heitä
vieraasta metsästä tapaisi. Siinä he nukkuivat yön autiolla rannalla ja
vasta aamulla he läksivät kotiinpäin palaamaan, nyt vaihteeksi toisia,
itäisempiä selkiä soudellen.
Tuota hämärää itäistä rantaa, joka venheen edetessä vähitellen
selväpiirteisemmäksi kävi, tähystivät soutajain raukeat katseet. Se oli
aina epäilyttävä tuo itäranta, sinne ne tulevat savolaiset aina omilta
pyyntivesiltään, milloin tulevat, sen tiesivät Hämeen miehet. Mutta
eipä ole heitä nyt kuulunut... ei näkynyt nytkään hienointa haikuakaan
noista rantalehdoista, jotka vähitellen erottautuivat tummasta
takalistosta.
Mutta Lauri oli jo kauan tähystänyt erästä kallionkielekettä, jonka
sivulta siinti lahti ja joka senvuoksi selvemmin tarttui erämiehen
terävään silmään.
-- Katsoppas tuota kalliota, tuota töyrästä lehdon laidassa on kuin
siinä joku elävä liikkuisi.
Tuira pyörähti katsomaan.
-- En näe mitään. -- Mutta miten olikaan, sinne ne takertuivat hänenkin
katseensa. Kädellään varjosti silmiään hänkin, souti taas kappaleen,
katsoi, vilkastui:
-- Mutta on todella siellä jotakin elämää. Olisiko peura, joka hioo
sarventynkiään näreen kylkeen, vai liikkuisiko täälläpäin peuran
isäntä, lappalainen? Vai olisiko se vain koivu, jota rantatuuli
heiluttaa.
Kului pitkä hetki.
-- Ei se ole koivu, virkkoi Lauri, -- soudetaanko lähemmäs katsomaan?
Nuorukaiset katsahtivat äkkiä toisiaan ja ymmärsivät heti toistensa
ajatukset. Jos siellä ihmisiä liikkuu, niin tuskinpa ne ovat muita kuin
savolaisia, ja silloin heidän ei ole sinnepäin soudettava itseään
ilmaisemaan, -- sehän on erämiesten ensimäinen sääntö. Mutta sittenkin,
se on tutkittava tuo liikkuja, selko on asiasta otettava! Niin he sen
kysymyksen ratkaisivat.
--- Olkoonpa lappalainen tai viholainen, vaikka olisi vesihiisi,
soudetaan kohti! -- niin virkkoi Vilppu jo voitettuna.
-- Anna huhkia siis!
Hetkisen kohisi vesi keulan edessä, väleen lyheni välimatka rantaan. Ja
taas pysähtyivät nuorukaiset katsomaan: Ei se ollut vesihiisi, ei
löntystävä lappalainenkaan, muu olento siellä rantalehdossa liikkui,
väliin peittyen vesojen varjoon, väliin taas ilmeten päivänpaisteiselle
törmälle.
-- Se on nainen, -- kas, kassa jo näkyy, virkahti Lauri vilkkaasti.
-- Vierasta väkeä on siis täällä -- nyt ampastaan eräjoukkoa
varottamaan!
Jo kuulsi viimeisen selän takaa kotilahden tuttava suisto, ja ennen
pitkää nuorukaiset laskivat pienen haapionsa suurten matkavenheiden
lomaan saunarannalle. Hiukan epävarmoina he kotiväkeään tervehtivät,
sillä olipa kuin satua, se mitä heillä oli tältä retkeltään
kerrottavana, -- eikä kuitenkaan se ollut satua, vaan ankara
todellisuus, joka pakostakin nostaa myryn koko eräväessä, sen he
tiesivät. Ukko tuli ensimäisenä heitä vastaan rantaan ja torui heidän
viipymistään, -- eilisestä asti olivat he suotta vesillä virkailleet.
Ja kun Lauri mainitsi heidän käyneen tutkimassa pohjoisia rantoja,
urahti ukko:
-- Mitä te siellä, luulin teidän jo savolaisia tavanneen!
Silloin se oli heti tosi tunnustettava.
-- Olemme heitä tavanneetkin, savolaiset ovat tämän saman Nilakan
rannalla.
-- Mitä olette tavanneet ja missä?
Rannassa olevia erämiehiä saapui nyt muitakin nuorukaisten venheelle,
jossa he oivalsivat outoja asioita kerrottavan. Mutta Ukko tiukkasi
aivan ankarasti:
-- Hä, savolaisiako olette nähneet? Missä?
-- Järven itärannalla.
Kuin kuloviesti se tieto levisi venhekunnasta toiseen, jotka juuri
pyynnistään palasivat, ja hälinän ja hämmingin se synnytti hämäläisten
saunarannalla. Naiset sitä toisilleen hätä-äänellä huutelivat, ja
miehetkin jättivät kalanperkkuunsa kesken ja keräytyivät neuvottelemaan
törmälle, missä Lauri ja Tuira saivat vastata satoihin kysymyksiin.
Mutta Suopellon Leena-emäntä asettui kädet puuskassa miesten eteen ja
huusi hätääntyneen päättäväisyydellä:
-- Huomisaamuna ajaa Suopellon nuottakunta tavaransa venheeseen ja
lähtee soutamaan kotiin päin!
Miehet hymähtivät, ja Sipi koetti säikähtyneitä naisia rauhoittaa:
-- Eihän vielä niin kiirettä... tässä nyt asiat ensiksi tuumataan!
Mutta Erä-ukko oli istahtanut nuotion äärelle ja ammensi itselleen
rauhallisesti kupillisen kalakeittoa padasta. Hänen kasvojenilmeissään
ei näkynyt hämmästystä eikä hätääntymistä, hänen mietteensä näyttivät
kulkevan omia teitään, ja joskus valaisi salainen hymykin hänen
parroittuneet kasvonsa. Olipa kuin hän juuri tätä uutista olisi
odottanutkin, kuin olisi nyt tullut se hetki, jota hän kesäkauden oli
toivonut ja jota hän nyt tahtoi edullisimmin käyttää.
Mutta muiden erämiesten ateria ei ollut yhtä rauhallinen, ja he
kokoontuivat kaikki Ukon ympärille, johon olivat tottuneet
turvautumaan, -- hänenhän se oli tiedettävä, mitä nyt on tehtävä.
Heidän keskensä oli siitä jo heti kiistaa sukeutunut. Ilvesmäki tahtoi
suoraa päätä soutaa järven itärannalle ajamaan savokot pois,
Pilvenperän mielestä oli sitä rantaa päinvastoin vältettävä niin kauan
kuin suinkin. Mutta Erä-ukko söi keittonsa levollisesti loppuun ja
virkkoi sitten:
-- Ensiksi on tietysti otettava asiasta tarkka selko; emmehän vielä
tiedä, onko täällä savolaisia yksi perhekunta vaiko koko erämatkue. Ja
parasta on, että tiedustajat lähtevät liikkeelle jo tänä yönä.
Vakoojiksi valittiin kohta pari kokenutta metsänkävijää ja Tuira heille
oppaaksi otettiin. Mutta heidän matkalle varustautuessaan puhui vanhus
levotonta joukkoaan tyynnyttäen:
-- Huomisiltaan palaavat tiedustajat takaisin ja siihen mennessä me
muut täällä pysymme koossa. Vartijat valvomaan nyt, joutoväki
nukkumaan, -- sittenpähän se nähdään, mihin täällä ryhdytään! --
Vasta seuraavana aamuna vakoojat palasivat. He kertoivat päiväkauden
kuleskelleensa louhikossa savolaisten kotalahden seutuvilla, jonne
olivat kurkistelleet vuorten harjuilta ja mäntyjen latvoista. Mutta
illan suussa olivat he hiipineet sen lahden rinteelle, jonka toisella
rannalla savolaisten uusi sauna oli. Yksi sauna oli siellä vain, eikä
venheitäkään ollut rannassa monta, mutta miehiä siellä sentään kuhisi
patatulella kymmenkunta, ehkä enemmän, ja naisia lisäksi. Ja
iltamyöhällä saapui rantaan vielä eräs venhe, jossa oli puolenkymmentä
miestä, eikö lie urkkimasta palannut. Hyvin varoskellen siellä
savolaiset tuntuivat liikkuvan, väleen he savunsa sammuttivat,
korkealle venheensä yöksi vetivät, -- niin kertoivat vakoojat.
-- He tiesivät meidän joukkomme suuremmaksi, päätteli Ilvesmäki heti
innoissaan, -- odottavat meidän vieraissa käyvän, miksemme kävisikin!
-- Taikka varustautuvat yöllä tänne hyökkäämään, Tarvainen poikineen on
matkassa, -- vastaili Pilvenperä päätään punoen.
Mutta niistä arveluista välittämättä kääntyivät taas neuvottomat
erämiehet Ukon puoleen, joka heti tiedustajain palattua oli saapunut
saunasta ahteelle. Lauri koetti tarkata vaarinsa kasvon juonteita,
ymmärtääkseen mitä mietteitä hänessä liikkui, -- hän ne kyllä aavisti,
mutta ei ollut niistä oikein selvillä. Mutta värähtämättömin piirtein
kuin ainakin puhui johtajavanhus verkalleen:
-- Oikein arvasit, Suopelto, uhmalla ovat savolaiset meidän
takamaillemme taas lähteneet, -- jos olisi tarve ajanut, olisivat kyllä
jo keväillä tulleet. Riitaa haastavat. Hyväpä oli, että me joukolla
tänne saavuttiin, eikä täältä nyt kesken lähdetä, savolaisille ei
takamaita jätetä, -- sitä myöten on juttu selvä! Pyyntiä jatketaan,
syysapajat vedetään, talveksi vasta me kotiin palataan.
Siinä oli vastaus siihen pääkysymykseen, joka eräväkeä enin oli
huolettanut. Mutta se vastaus ei heitä vielä tyydyttänyt, ja ikäänkuin
kaikkien puolesta Suopelto kysyi:
-- Mutta miten? Ajetaanko savolainen pois Nilakan rannoilta, käydäänkö
tappeluun, vai odotetaanko hiipijäin syyspimeällä tänne hyökkäävän, --
sydämikköjä he ovat.
-- Ei käydä tappelemaan, jos ei toinen tappelua haasta, mutta aseissa
liikutaan tarpeen varalta. Pyyntiin soudetaan kuin omilla takamaillamme
ainakin, mutta soudetaan joukolla, ei enää venhekunnittain. Tulkoon
silloin Tarvainen jos tahtoo! Huolella ovat kesän saaliit kätkettävät,
saunalle ei jätetä mitään, kun nuotalle lähdetään, vartijat valvovat
yöt, maattakoonpa kotona taikka nuottanuotiolla. Silloin olemme
valmiit, tulkoon Tarvainen, jos nahkaansa syyhyttää.
-- Ei siitä ole takeita, ettei synny tappelu sittenkin, arveli Suopelto
vielä epäilevänä.
-- Syntyköön, silloin me isketään, silloin puhdistetaan takamaa
savolaisista! Heidän on silloin syy ja vastuu.
Ukko pääsi siihen mihin pyrki. Erämaille jäätiin, se oli pian kaikkien
mieli. Pyyntiä jatkettiin, nuottaa vedettiin kaukaisillakin apajoilla
eikä vainolaisista enää jälkiäkään tavattu. Ehkä ovat säikähtäneet ja
painuneet takaisin omille järvilleen, -- niin jo naisia lohdutettiin.
Ja kohta läheni kuitenkin kotiinlähdön aika, pitkiksi ja koleiksi
kävivät syksyn pimeät yöt, pian tulee pakkanen avuksi, se jo naisiakin
rauhoitti ja rohkasi.
Eräänä tuulisena syyspäivänä soutivat hämäläiset nuottavenheitään sitä
saariryhmää kohti, jonka kupeitse Pielavedet Nilakkaan yhtyvät; siellä
olivat heidän antavimmat syysapajansa. Tavallisuuden mukaan oli
etumaisen venheen kokassa keulamies salmia pälymässä, vaikka vierasta
ei ollut koskaan näkynyt, ja venheet kiertivät juuri erästä saarta,
jonka toiselle rannalle he aikoivat nuottansa potkea. Sitä kiertäessään
pysähtyi silloin yhtäkkiä etumainen venhe, ja siitä kuului hiljainen
huudahdus...
Se oli laskenut suoraan savolaisten nuottarannan eteen, -- vasta
silloin kuin muutkin sen keulamiehenä oleva Laurikin huomasi,
ilmoittaen:
-- Siinä on vieras!
Hiekkaisella äyräällä oli siinä rinnakkain puolenkymmentä kalavenhettä
ja ylempänä törmällä lekutti tuuli pienen nuotion liekkiä, jossa kai
rantakalaa keitettiin. Ja väkeä istui ja astuskeli nuotion ympärillä.
Se oli savolaisten kalatuli, sen soutajat heti näkivät. He olivat kai
juuri siitä apajan vetäneet ja aikoivat ehkä nyt rannalla aterioida,
ennenkuin uudelle lähtivät.
Hämäläiset istuivat hetkisen ääneti venheisään. Vasta kotvasen kuluttua
kuului hätäinen, kuiskahtava naisääni kehottavan:
-- Huovataan takaisin, ennenkuin he meidät keksivät!
Mutta miesääni vastasi samalla:
-- Jo ne meidät ovat nähneet!
Lauri silmäsi keulapuulta perässä istuvaa Ukkoa, hakien hänen
katsettaan. Uuden kauniin tulen näki hän nyt syttyneen vanhuksen
silmään, joka terävänä tarkkasi törmää, missä savolaiset juuri
hytkähdellen kääntyivät selältä saapuvaa nuottamatkuetta katsomaan.
Järähtipä vähän maltitonna vanha ääni, kun hän tuon kuiskivan
keskustelun katkasi ja vihaisesti virkkoi:
-- Ei koskaan käydä siihen häpeään, että savolaisten edestä
pyörrällettäisiin. Eteenpäin!
Mutta pystyyn olivat venheissä kohonneet hämäläiset nuoret miehet, he
arvasivat nyt ratkaisuhetken tulleen ja laskivat kiireesti
vihollistensa lukumäärän. Ja ensimäisenä Tuira laskuistaan tuloksena
lausui:
-- Soudetaan kohti -- pidämme me noille puolemme!
Ukon käskyä totellen olivatkin soutajat jo taas airoihinsa tarttuneet,
ja rinnakkain soluivat venheet aallokossa sitä salmea kohti, minkä
rannalla savolaiset nyt levottomasti liikkuivat lepotulellaan. Mutta
supatusta jatkui yhä venheissä. Niissä väiteltiin, hätäiltiin ja
uhmailtiin, ja ääneensä jo pyysivät naiset, että ohi soudettaisiin
vihollisten rannasta, tappeluun käymättä. Mutta kun johtajavenhe oli
savolaisten hiekkarannan tasalla, silloin viittasi taas Erä-ukko
soutajiaan seisauttamaan aironsa. Mitä vaarilla oli mielessään, sitä
eivät soutajat tienneet, mutta he tottelivat, ja jylhä äänettömyys
vallitsi nyt venheissä, joita aalto hiljaa solutti rantaa kohti.
Äänetöntä oli rannallakin, mihin savolaiset olivat kokoontuneet
tuijottamaan outoja vieraitaan, joilta he eivät mitään hyvää
odottaneet.
Siinä eräjärven aution saaren kupeella, kaukana syksyisessä
sydänmaassa, olivat nyt kerran taas vastakkain niiden vihamielisten
sukulaisheimojen edustajat, jotka vuosisatoja olivat katkeraa kaunaa
toisiaan vastaan kantaneet ja myrtyneet ja leppymättömiksi paatuneet,
-- siinä he silmä silmää vastaan toisiaan mulkoilivat. Usein olivat he
kostonsa kiihkossa toisiaan hakeneet; nyt eivät olleet hakeneet vaan
sattuma oli heidät vastakkain viskannut. Mutta tulus ja piikivi olivat
siinä sittenkin liian lähekkäin, tarvittiin vain sysäys, ja kipinä oli
herkkä syttymään roimuavaksi tuleksi. Oliko se iskettävä se tuhoisa
kipinä?
Kotvasen kesti tuota juhlallista äänettömyyttä. Vihdoin virkahti
hämäläisten suurimman venheen perästä Karmalan Ukko karkealla äänellä,
jonka kaiku järeänä ponnahti takaisin rantapenkereestä:
-- Taas lähditte, Savon miehet, hämäläisten vesiä porkkaamaan. Eikö
teillä ole järviä omilla takamaillanne?
Se sana iski kuin vasama savolaisten parveen, jossa nyt heti virisi
levotonta liikettä. Vikkelänä heilahti siellä ryhmästä toiseen vanha
mies, jonka hämäläiset vaaleasta kuikannahkalakista heti Tarvaisen
isännäksi tunsivat. Ja yhtä kova kuin Ukon, mutta kiihkoisampi, oli
Tarvaisen ääni, kun hän tuokion kuluttua rannalta vastasi:
-- Omillapa tässä olemme vesillämme, en näe täällä hämäläisten
merkkikiviä. Mutta te lienette harhaan kulkeneet, koska meidän apajalle
soudatte.
Vastaus venheestä tuli viipymättä:
-- Me tunnemme vetemme, emme me harhaan souda. Hämäläisten ovat täällä
vanhimmat apajat, meidän ovat olleet täällä ensimäiset saunat ja
katiskat, nämä maat ovat meidän veromaita.
-- Näytäppäs, mistä veromaasi alkaa, -- suden ovat nämä maat mittaamat!
Mutta savolaiset ne lähinnä näitä vesiä asuvat, tottapa takamaat
rintamaihin kuuluvat.
-- Niin kuuluvat, hämäläisten rintamaihin. Missä asuivat savolaiset
silloin, kun me täällä ensiksi lappalaisia verottelimme ja pyynnissä
kävimme, -- työnnyitte tänne sitten jälestä kuin varkaat toisen
halmeelle! Mutta sen te tiedätte, että takamaitamme me emme jätä.
Savolainen päästi silloin ilkkuvan äänen:
-- Jätittepähän jo, pakoon täältä livistitte, vuosikausiin ei teitä ole
täällä näkynytkään.
Mutta jo kiihtyi ääni hämäläisten venheessäkin:
-- Ette ole jääneet tänne silloin tekään, kun Hämeen miehet ovat täältä
lähteneet, -- hiiloksina ne ovat olleet silloin teidänkin saunanne ja
hiiloksiksi jäävät vastakin, joll'ette sovinnolla näiltä rannoilta
suoria.
-- Nähtänee, kuka täältä ensiksi suoriaa!
Tämä heimojohtajain sananvaihto oli kalskahtanut terävästi ja kylmästi
kuin teräs, isku aina vastauksena iskuun; ääni oli vain jännittynyt,
kiihtynyt, kuin purevain tapparain nälkä, sinkoillessaan edestakaisin
salmiveden yli. Tähän johtajain väittelyyn eivät muut kummaltakaan
puolen puuttuneet, henkeään pidellen sitä miehet kuuntelivat, ihaillen
iskujen voimaa, ja pelokkaina naiset kuin piiloon kyyristyivät. Sillä
kärjistyihän väittely pian uhkailuksi, ja Savon pojat näkyivät jo
venheistään tapailevan tuuriaan. Airoissa, istuvat hämäläiset odottivat
taas jännittyneinä Ukon enempiä käskyjä.
Mutta silloin tarttui hämäläisten toisen venheen perästä Suopellon Sipi
keskusteluun. Hän puhui rauhallisella, maltillisella äänellä, ikäänkuin
tasotellakseen äskeistä kiivautta:
-- Toden sanoit, Suur-Savon Tarvainen, rajat ovat käymättä meidän ja
teidän takamaiden välillä. Joskus on sitä yritetty, mutta ei näille
vesille asti. Me hämäläiset kyllä vanhat takamaamme tunnemme, mutta
sovinnossa olisi kuitenkin kerran varmasti määrättävä, mitä myöten Savo
erissä kulkee, mitä myöten Häme, -- vettä riittää vielä molemmille.
Tämä puhe asetti heti jo kohonneita kuohuja, ja pian nähtiin, että
Suopellon sovinnollisella tuumalla oli kannatusta molemmin puolin. Eräs
leveänaamainen, punapartainen Savon mies murahti hyväksyvästi Suopellon
puheelle ja astui askeleen rannemmas. Se oli mies Juvan metsäkylästä,
Pouta-Paavo nimeltään, taitava takoja ja tunnettu runoseppä. Erämaan
riidat kiusasivat pahimmin hänen kyläkulmaansa, joka enin takamaista
eli, ja siksi häntä sovinnon puhe enin miellytti.
-- Se on järjen puhetta, virkkoi hän arkailematta. -- Raja olisi
käytävä takamaitten välille, ja siitä olisi sovinnossa päätettävä.
Alas venheisiin nähtiin, kuinka Savon miehet nyt eri ryhmiin asettuivat
supattelemaan. Heidän joukossaan näkyi olevan eri mieliä. Tarvaisen
kuultiin siellä terävästi väittävän.
-- Joko pehmeni taikoja-rautio! Rajan me panemme siihen, mihin soudamme
ja mistä pyydämme, kukapa ne muut rajat täällä pyhittää!
Mutta Poutanen kuului pitävän puoliaan:
-- Olen minä takonut ja olen minä tapellutkin, mutta sanankin voimalla
olen toimeen tullut. Jos täällä ensiksi miesten kesken takamaista
sovittaisiin, niin sitten pyydettäisiin ruunua rajat panemaan.
Hämäläiset istuivat ääneti venheissään, joita aalto yhä rannemmas ajoi.
Oudolta heistäkin tuntui tuo Suopellon esittämä tuuma, eipä oltu ennen
koskaan savolaisten kanssa noinikään sovinnossa keskusteltu; tora oli
syntynyt aina, kun oli toisiaan tavattu, ja toraa seurasi tavallisesti
tappelu. Mutta tuo ajatus määrätä rajankäynnin kautta varmoiksi
molempain heimojen takamaat, se ei sittenkään ollut uusi, sen kyllä
keski-ijän miehetkin muistivat. Sitä oli jo ennenkin hankittu, ja
parikymmentä vuotta sitten oli joku esivallan edustaja sellaisen
rajankäynnin alullekin pannut, ja yksi sen ajan rajapyykki --
Tähkäveden Naulasaaressa -- oli vieläkin kaikkien tiedossa. Mutta
siihen se rajankäynti olikin huvennut, sen muita määräyksiä ei enää
tunnettukaan. Mutta itse tuo ajatus oli senkin jälkeen mielissä
kytenyt, ja siksi juuri Suopellon tuuma nytkin paljo vastakaikua
tapasi. Itse hän siitä rohkastuneena jatkoi:
-- Eihän yrittänyttä laiteta, --- saisihan asiasta miesten kesken
puhua.
Mutta kysyen katselivat Hämeen miehet Karmalan jykevää Ukkoa, joka
viimeisen keskustelun aikana ääneti oli venheensä perässä istunut.
Hyvästi he tiesivät, ett'ei tämä tuuma johtajavanhusta ensinkään
miellyttänyt. Lauri sen varsinkin tiesi, kuinka syvästi vanhan
erämiehen intohimoinen mieli moisia tinkimistuumia halveksi, ja hän
luki sen inhon nytkin Ukon tyytymättömistä katseista.
-- En luule sovinnon puheista savolaisten ja meidän välillämme mitään
kystä syntyvän, -- uhmalla he nytkin tänne tulivat...
Kaikki luulivat Ukon näin kylmästi kieltäytyvän keskusteluista ja
rannalla jo Tarvainen teerevänä omille sovinnonpuhujilleen ilkkui:
-- Siinä kuulette Karmalan noidan sovinnon!
Ja alakuloisena Suopeltokin huokasi:
-- Syntyneekö kystä siitä ainaisesta torastakaan!
Mutta kaikkein ihmeeksi Ukko rauhallisesti jatkoi:
--- Mutta kun lie savolaisilla jotakin vakavaa rauhasta ja rajoista
puhuttavana, kun lie heillä vilpitön mieli, niin voin minä sitäkin
puhetta kuunnella, sittenpähän näkyy, mitä siitä syntyy.
Helpotuksen huokaus pääsi naisten rinnoista, jotka sydän ahdistuksessa
soutoteljoillaan istuivat ja tuskalla odottivat, mihin tämä väittely
päättyisi. Kummastellen katselivat nuoret miehet toisiaan, pettymystä
ja kiukkua kuvastui monenkin silmistä, ja turhaan koetti Laurikin
ukkonsa harmaista kasvoista lukea, mitä tämä viimeisellä puheellaan
tarkoitti. Mutta savolaisten rannalla supateltiin hetkinen hiljaa,
väiteltiin ja väisteltiin, ja vihdoin astui Suur-Savon Kylliäisen
isäntä, joka hänkin oli savolaisten johtomiehiä, pari askelta rannemmas
ja huusi:
-- Meillä on se mieli, että koetetaan asiat kerran sovinnossa
selvittää. Jos lie teissä, niinkuin tuntuu, sama tuuma, niin soutakaa
maihin -- puhutaan!
Syntyi hetken äänettömyys. Hämäläiset oivalsivat, että Savon miehet nyt
tunsivat heikommuutensa ja siksi noin sovinnollisiksi heittäytyivät, ja
se heistä monta suututti. Mutta Suopelto piti asian jo selvänä, hän
antoi merkin soutajilleen, ja samassa hänen venheensä aallokosta
laskikin jo rannalle, toki kappaleen matkan päähän savolaisten
valkamasta. Vielä viipyi salmella Ukon venhe ja sen liikkeitä ne
toisetkin yhä odottivat. Mutta jo tarttui Erä-ukko huoparimeen ja
lausui elpyen:
-- No, hyvä, lasketaan siis maihin, katsotaan, mitä merkitsee
savolaisten sovinto. Mutta muistakaa, miehet, aseet mukaan maihin
noustessamme, sitä myöten vain heidän aikeisiinsa luotan!
Niin seisoivat hetken kuluttua Hämeen miehetkin saman saaren rannalla,
jossa paloi savolaisten rantatuli, seisoivat ääneti vakavana, tummana
joukkona, joka ei siinä itseään oikein kodikkaaksi tuntenut. Mutta
Suopelto, Pilvenperä ja muutamia muita sovinnon miehiä nousi ylemmäs
törmälle savolaisten luo, pannakseen alulle sen neuvottelun takamaiden
erottamisesta, jota varten he olivat maihin tulleet. Siinä vaihdettiin
jo sana ja toinen, mutta perin kankeasti se tarina luisti; epäilystä
huokui sanoista ja sanain lomista, kaarrellen karttoivat sovinnonkin
miehet liiaksi lähestymästä toisiaan. Rantahiekalla lähenivät toisiaan
sitävastoin nuoremmat miehet, toistensa aseita tarkastellen, mutta
vielä tylympinä he silmäyksiä vaihtoivat, sanoja eivät yhtään.
Tästä parvesta astui tuokion kuluttua törmälle neuvottelevain miesten
luo Karmalan ukko, asettui tapparansa varaan miesjoukon eteen seisomaan
ja kysyi:
-- Kuinka kulkee tarina? Mistä te oikein puhutte?
-- Siitä, mitä myöten kummankin heimon olisi pyydettävä, vastasi
Suopelto neuvotonna, kun ei ruvennut keskustelua alkuunkaan saamaan.
-- Vai siitä! No, kumman ovat siis nyt aluksi apajat tämän saaren
ympärillä, se kai lienee ensiksi selviteltävä? -- Tällaisen kekäleen
heitti ukko ilmeisesti tahallaan neuvottelevain miesten keskelle ja
jatkoi sitten itse: -- Mehän tiedämme, että nämä apajat, joihin juuri
nuottaamme soudimme, ovat hämäläisten vanhoja apajia, monet peräthän me
tälle rannalle olemme vetäneet. Vai eikö ole niin asia?
Se väite tärähti terävänä mieliin molemmilla puolin ja kuumensi heti
taas veret. Poutanen koetti kyllä tovereitaan rauhoittaa ja Suopelto
virkahti melkein moittivasti:
-- Siitähän nyt juuri olisi sovittava.
Mutta silloin ukko kiivastui:
-- Minä en rupea tinkimään siitä, mikä on omani -- minä sen pidän.
Tässä ei ole valittava muuta kuin: joko lähtevät savolaiset taikka me
tältä apajalta pois. Mutta minä en lähde!
Jo kuului suuttumuksen surinaa savolaisten joukossa. He ryhmittyivät
taas sivummas ja Tarvaisen äijä se taas äkäisenä ärähti:
-- Ehkä lähdet, jos lähetetään!
-- Ka, jompikumpi lähtenee!
Taas olivat jo yhtyneet miehet toisistaan loitonneet ja murjottivat
karsaina vastakkain. Siellä törmällä älyttiin, ettei ukko suostu
sovintoon muilla ehdoin kuin että savolaiset peräytyvät. Mutta alempana
vesirajassa olivat nuoret miehet sillävälin yhä enemmän ärtyneet.
Siellä he jo viskelivät kompasanoja vastakkain, sana syntyi sanasta ja
siitä virisi pian äänekäs kina. Joku savakko siellä ivaili hämäläisiä
naistenvarkaiksi, viitaten kai Tuiran kesäiseen onnistumattomaan
ryöstöyritykseen, ja sille toiset tyrskähtivät nauramaan. Mutta se se
kävi kuumaverisen Vilpun sapelle, hän astui esiin ja uhmaili
ivailijalle:
-- Käy miehen vastukseksi, jos et itse liene naisuros!
Vastaukseksi lennähti vain kivi savolaisten parvesta Tuiraa kohti, joka
sen toki kiireisellä liikkeellä sai väistetyksi. Mutta siitä
hytkähtivät Hämeen miehet, he tarttuivat tuimina aseisiinsa, ja samalla
kuului törmältä, jossa neuvottelijatkin olivat kääntyneet rantatoraa
kuuntelemaan, ukon ääni melkein ilkkuvana:
-- Kas niin, pojat, sen jo arvasin. Näin meitä vastaanottavat
savolaiset, jotka meidät rauhan miehinä rannalle kutsuivat!
Ja hän lähti kiireesti törmältä alas astumaan, ikäänkuin johtaakseen
noita kiihtyneitä nuoria miehiä, ja virkkoi laskeutuessaan:
-- Mutta kun me kerran tänne on tultu, niin täällä me nyt pysymmekin!
Silloin suhahti nuoli kentän poikki, savolaisten rannalta, muutaman
pajupehkon takaa. Ja ampuja oli kyllä tiennyt, kehen hän tähtäsi:
rautapää nuoli iski Karmalan ukon vasempaan olkapäähän, kun hän juuri
keskirinnettä alaspäin astui, siihen iski ja upposi syvälle
kainalolihaksiin, joihin värähtämään jäi.
Tuskan tuntien vanhus horjahti ja nojasi viereistä koivua vastaan.
Mutta se nuolen isku löi samalla kuin salamanisku molempiin
miesjoukkoihin. Savolaiset ensin tuokioksi nolostuivat, ja Pouta-Paavo
kuului siellä valittavalla äänellä moittivan miehiään, mutta samassa jo
heilahtivat aseet esiin heidänkin parvestaan, ja ahteella syntyi pian
määrätön hälinä.
Mutta ainoastaan hetkeksi oli ukko koivun kylkeä vastaan hervahtanut.
Tuokion kuluttua hän oikaisihe taas suoraksi, kiskaisi verisen nuolen
irti kainalostaan ja huusi sitä huiskuttaen melkein riemuavalla
äänellä:
-- Tätä se oli savolaisten sovinto, siinä näette salakytän nuolen!
Mutta etpä osunut sydämeen, sinä pelkuri pensaantakalainen, vielä on
pystyssä Karmalan Erä-ukko ja vielä iskee sen oikea käsi. Nyt
eteenpäin, Hämeen miehet, pois ajetaan nyt katalat rannoiltamme!
Mutta jo hänen sitä puhuessaan olivat Hämeen miehet vihansa vimmassa
rynnänneet eteenpäin tuota kavalaa tekoa kostamaan, ja tuliteräisinä
välähtivät heidän aseensa laskeutuvan syyspäivän hohteessa. Tuossa
tuokiossa koko ranta riehui yhtenä tuiskuna, kuin jos olisivat sinne
kaikki hiisien hirmut lasketut irti intohimoissaan temmeltämään. Ja
rynnätessään huusivat Hämeen miehet:
-- Erä-ukkoa ampuivat, katalat!
-- Sitä varten ne meidät tänne hakivat!
Yksin Suopellon Sipikin, joka vielä tuokio sitten oli rakennellut
rauhaa, syöksyi nyt miestensä etunenässä, keihäs ojossa, savolaisia
vastaan, karjuen:
-- Nyt ei ole sovintoa eikä armoa, nyt ilkityö kostetaan!
Odottamattoman nuolen vaikutuksesta hetkeksi typertyneet Savon miehet
asettuivat vastarintaan, torjuakseen hämäläisten hurjan hyökkäyksen.
Tulinen tosiottelu leveni pitkin ahdetta; siellä kaikui huutoja ja
kirouksia, miehiä jo voihkien kaatui ja koko sitä temmellystä säesti
venheistä katselevain naisten avuton ulina. Mutta ylinnä soi Karmalan
ukon riemahteleva yllytysääni:
-- Ajakaa järveen kuokkavieraat, juuri niin, näytetään nyt savakoille,
mistä raja kulkee...!
Mutta taistelun näin ahteella soidessa riehui pajukon luona
vesirajassa, siinä, mistä vihan nuoli oli lentänyt, yhtä tuima ottelu,
leppymätön ja toivoton, vaikkei sitä törmälle näkynyt. Karmalan Lauri
oli seisonut hämäläisten sivustalla rantahiekalla, silloin kun tuo
kavala nuoli ukkoa kohti lennähti, ja sieltä nähnyt jousimiehen, joka
laukaistuaan kiireesti laski maahan aseensa. Rajaton inho oli hänen
mielensä täyttänyt, hänet oli sytyttänyt uusi ja vanha kosto, ja
tovereitaan odottamatta oli hän kirves koholla juossut hietikon yli ja
pajukon läpi ampujan kimppuun. Samassa hän ampujan tunsikin; se oli
Tarvaisen kiilusilmäinen Ohto, savolaisten sisukkain mies, jonka kanssa
hän jo ennen oli käsirysyssä ollut, -- häntä tavoitti nälkäisenä Laurin
isku. Mutta vaaniva savolainen oli ajoissa nähnyt hyökkäävän
nuorukaisen, oli väistänyt hänen iskunsa ja tarttui nyt hänen
rinnukseensa, painaakseen hintelämmän miehen käsivoimalla alleen.
Kotvan kesti sitä hurjaa sylipainia. Mutta vähitellen taipuivat Laurin
nuoremmat jäntereet, hän painui polvilleen... Mutta hän ei tahtonut
kostamatta kaatua, hänen mieleensä välähti isänsä surma ja sukunsa
suru, hän ponnisti yhä polviltaankin, nosti koholle pitelijänsä... ja
juureva mies roiskahti rantakiven yli, keikahti selälleen vesirajaan.
Laurilta oli pudonnut kirves, hän tempasi vihollisensa siinä vieressä
lepäävän jousen ja iski sen vaskitetulla varrella voimansa takaa Ohtoa
otsaan. Kuului kamala parahdus, veri tulvahti esiin ja punersi
rantaveden...
Läkähtymäisillään läähätti Laurin rinta, hän tapaili henkeään, päätä
huimasi, -- tuo ponnistus oli ollut liian kova. Mutta samalla näki hän
kahden savolaisen rientävän kaatuneelle Ohdolle avuksi; hän kääntyi
törmälle päin, juoksi, kompastui, lankesi, -- hervonnut oli ottelussa
polven jänne... Ja siinä hän nyt makasi, surmaniskua odottaen.
Savolaiset juoksivat häntä kohti, -- mutta perille asti eivät ehtineet,
se isku ei tullut...
Lauri nousi, katsoi. Tuiran Vilppu se oli hänen avukseen ehdättänyt ja
pysähdyttänyt viholliset. Mutta peräytyessään nostamaan toveriaan
vesirajasta viskasi savolaisista toinen juuri sillä hetkellä keihäänsä
Tuiraa kohti; se upposi syvälle apumiehen reiteen, ja Laurin oli nyt
vuorostaan kannettava pahoin haavoittunut ystävänsä venheille, missä
itkevät naiset jo toistenkin haavoja sitoivat. Palatessaan ahteelle
näki Lauri jo taistelun talttuneen. Hetken se vain olikin kuumana
riehunut, nyt jo savolaiset väistyivät. He eivät olleet kestäneet
Hämeen miesten vinhaa hyökkäystä, itsensä Tarvaisen siellä nyt täytyi
kehoittaa:
-- Venheille, Savon miehet, soutamaan!
Mutta Erä-ukko liehui muita pitempänä omiensa keskellä ja huusi
ilkkuen:
-- Soutamaan, pakosalle, sanoinhan sen jo, -- älkääkä palatkokaan enää!
Mutta se iva puraisi syvälle savolaisten sisukasta johtajaa. Hän
kääntyi vielä kerran taaksepäin, antaakseen iskun tuolle vihaamalleen
noidalle, joka vaikka verta vuotavana vielä hänen jäljessään tappara
ojossa juoksi. Mutta se hetken viivähdys maksoi savolaisten
valkotakkiselle johtajalle hengen. Hänen omat miehensä loittonivat
hämäläisten takaa-ajamina hänen ympäriltään, hän eksyi umpimutkaan ja
yrittäessään vihdoin paeta sai vaahtosuinen vanhus toisen vanhuksen
tapparasta viimeisen iskunsa. Siihen seisahtui ukkokin, katsoi
kaatunutta vihollistaan ja hänen silmässään salamoi tyydytetty kosto.
Henkiin jääneet savolaiset juoksivat sillävälin sekasortoisena laumana
venheilleen, jotka heidän naisensa jo olivat vesille työntäneet,
tyrkkivät hädissään toisiaan, kahlasivat syvälle veteen ja viskausivat
siellä suinpäin aluksiinsa. Siinä kuppelehti miehiä päällekkäin, toisia
juoksi vielä rantaa myöten takaa-ajavain edestä, ja viimeisten
savolaisten oli uimasilleen heittäydyttävä pelastuakseen edes siten
rannasta loittonevain venheittensä perään...
(Santeri Ivalo Erämaan taistelu.)