Jo soutaa venheitä Karmalan lahdelle. -- Sieltä piispan matkue tulee!
Miehet Karmalan tanhualla kavahtivat katsomaan, kuinka salmen läpi
selän puolelta kaksi venhettä laski lehteväin rantain lomitse
Mustanahon alaiseen lahteen ja kiireisellä sounnilla suhahti Karmalan
valkamaan. He kurottausivat toistensa olkapäiden yli nähdäkseen ja
uteliaisuutta paloivat heidän silmänsä. Mutta siellä he pysyivät
törmällä, rantaan laskeutumatta, ja ainoastaan Marketta-emäntä meni
Leena muorin kanssa vesirajaan asti venheestä nousevaa piispaa
tervehtimään. Korven kansa tunsi kyllä kunnioitusta mahtavaa piispaa ja
hänen seuruettaan kohtaan, mutta se sitä sittenkin mieluummin noinikään
matkan takaa katseli -- sen kunnioituksen seassa asui mielissä vielä
paljo arkuutta ja epäluuloisuuttakin.
Kun seurue oli rannalle noussut, ryhtyi se kohta törmälle alttaria
pystyttämään. Piispalla oli näet tarkastusmatkoillaan aina alttari
mukanaan, jonka ääressä hän kolmasti päivässä piti messun, milloin
talonpojan pirtissä, milloin ulkona taivasalla. Se oli loistava seurue,
joka ryhmittyi siihen alttaritörmälle, missä väki verkalleen oli
loitommas koivikon laitaan painunut. Oli puolikymmentä pappia ja
munkkia, joiden väljät viitat nurmikkoa laahustivat, ja sama määrä oli
asemiehiä, joiden vaskiset kypärät ja kiiltävät tapparakeihäät
välkkyivät päivänpaisteessa. Mutta itse piispa siinä kansan edessä
riisui päältään nahkareunaisen matkaviittansa, ja apupappi heitti hänen
hartioilleen hohtavan valkoisen piispanlevätin, jonka reunustaan oli
kullalla kuvioita kirjailtu. Hänen kaulaansa kiinnitettiin pitkä,
koruompeleinen virkahuivi, rinnalle ripustettiin leveä risti ja päähän
nostettiin korkea, kupera hiippa. Piispansauvan tempasi hän käteensä ja
niin hän astui alttarille pappiensa keskelle, jotka hekin olivat
vetäneet messukasukat pappisviittainsa päälle. Ja messu alkoi.
Törmälle kokoontunut kansa oli tuota menoa sivulta katsellut, harva
hartaana, kaikki ääneti. Mutta kun piispa astui alttarille ja kantavan
äänensä korotti, niin kävipä kuin hiljainen huumaus väkijoukon läpi --
tuo hetken juhlallisuus vaikutti sittenkin välittömästi salon lasten
mieliin. Ja kuiskaus kuului koivikon rinnasta:
-- Onpa kuin ukko jumala!
-- Senpä onkin sijainen!
Piispa Maunu Tavast oli näihin aikoihin jo yli seitsemänkymmenen vuoden
ijässä, tukka oli harmaa, harmaat olivat ryppyiset kasvotkin, mutta
varsi oli vielä taittumattoman suora, ja miehevää terästä tuntui
jäsenten liikkeissä niinkuin teräväjuovaisten kasvojen piirteissäkin,
kun hän kävi kansalle puhumaan. Hän oli jo kolme vuosikymmentä johtanut
kotoista suomalaista hiippakuntaansa ja hän tiesi kyllä, mikä työala
hänellä siinä oli, juurruttaakseen vielä luonnon tilassa elävän kansan
keskuuteen ristin oppia, sen käsitteitä ja sen tiedollista valistusta.
Liian heikosti se oppi oli vielä Hämeen kansan tajuntaan painunut; hän
kohtasi näillä matkoillaan vielä joka askeleellaan pakanuusaikaista
taikuutta ja kylmyyttä uutta uskoa kohtaan. Mutta siksi hän ei voimiaan
säästänytkään, syventääkseen rahvaan mieliin ristinopin käsitteitä,
siksi oli hän nytkin ijästään huolimatta lähtenyt vaivaloiselle
kiertomatkalle Suomen asutun rintamaan laitaseuduille, joissa hän tiesi
vanhojen velhotapojen vielä yleisimmin rehottavan, Päijänteen ja
Saimaan vesistöihin, joiden väliset laajat, asumattomat erämaat hänen
oli halki taivallettava.
Nuo tuolla koivikon laidassa, hitaita ne ovat vastaanottamaan sitä
siementä, jota kirkko jo kaksi vuosisataa on heidän mieliinsä koettanut
sirotella, sen tunsi vanha piispa nytkin puhuessaan Karmalan törmällä.
Hitaasti itää kylvö kylmissä mielissä. Mutta ne lämpenevät kuitenkin
vähitellen. Ja Maunu-piispa tiesi, että sitä muinaisia luonnonhaltijoita
vielä hapuilevaa "kerettiläisyyttä", jota väestön mielissä paljo
asui, ei käynyt kitkeminen pois kirkon käytettävissä olevilla
rangaistuskeinoilla, ei pannalla eikä sakoilla eikä polttorovioilla,
eikä hän senvuoksi niihin turvautunutkaan. Hän pyrki sanan voimalla
sanankuulijainsa sydämiin ja siksi hän, poiketen katolisen kirkon
jumalanpalvelustavoista, puhui kansalle sen omalla kielellä, koettaen
siten sille oppiaan ymmärrettäväksi tehdä. Ja hän kehotti pappejaan
tekemään samoin -- jospa vain niiden oma valistus olisi riittänyt
nostattamaan ituja heidän opetustyöstään! Tämän kansan, joka nyt tuolta
loitolta koivikon laidasta epäillen kuuntelee, sen saa kyllä
lähestymään, jos opettajan oma olemus siinä kykenee ylläpitämään uskoa
ja antautumista!
Ilmeistä oli, että piispan puhe Karmalan törmälläkin syvästi
kuuntelijoihin vaikutti. Hänen lopetettuaan seisoivat miehet sanan
puhumattomina tiheässä ryhmässä ja läksivät sitten yhtä äänettöminä
yksitellen hevosiaan juottamaan. Heistä tuntui, että he olivat
ruvenneet tajuamaan jotakin korkeaa ja kaunista, vaikk'eivät vielä
osanneet sanoa, mitä se oli. Mutta naisista monet vetistelivät, ja kun
piispa messupukunsa riisuttuaan astui seurueineen tupaan, ennen
lähtöään haukkaamaan vierasvaraisen emännän tarjoamia keitoksia,
silloin kyyneliin heltynyt Marketta polvistuen kynnyksellään hänen
lievettään suuteli, ja piispa siunasi lempeästi tuon sanankuulijoistaan
hurskaimman. Mutta sillaikaa kun seurue tuvassa aterioi, pistäysi
Marketta vikkelänä pihalle, mihin piispan juhlapuku oli kivelle
laskettu, ja hänen keritsemensä välähtelivät nopeasti, kun hän
messukasukan helmasta pienen helmisen helpeen leikkasi, viedäkseen sen
karsikkoonsa Mustanahon laelle. Siellä hän pyhiä aarteitaan --
alttaripaaden muruja ja käärmeen käräjäkiviä -- säilytti pienessä
pussissa, jossa uskoi asuvan haltijoita hallitsevan voiman.
Mutta jo astui pihalle piispan veljenpoika, ritari Olavi Niilonpoika
Tavast, Hämeenlinnan linnanvouti, joka huovien päällikkönä piispan
matkueessa kulki. Hän kiirehti nyt kyytimiehiä kuormittamaan hevosensa
ja satuloimaan toiset piispan seuruetta varten. Sillä matkalle oli
jouduttava, päivän taival oli pitkä.
Paljo olivat rantakyläin talonpojat hevosia piispaa varten tuoneet,
mutta vähiksi kävivät ne sittenkin. Jo täytyi Olavi-herran lopulta
lähettää asemies hakemaan Karmalan talon Tuomas-isännän halmeelta sekin
nuori sälköhevonen, jonka kyntömies oli raskaan puuauransa eteen
valjastanut. Synkän kirouksen päästi karkea maanmuokkaaja, kun hänen
oli auran edestä varsansakin riisuttava ja jätettävä kynnöksensä
kesken, ja hän murahteli rinnusta aukoessaan:
-- Ei heille riitä kymmenyksetkään talonpoikain saaliista, piispoille
ja papeille. Vielä työpäivän raatajalta pilaavat, hevosenkin valjaista
vievät!
-- Mutta tuleehan hevosesi takaisin parin kolmen päivän perästä,
lohdutteli pystykypäräinen asemies.
-- Tulee jos tulee, ja jos ei tule, niin kärsiköön talonpoika vahingon.
-- Mutta ennenkuin Tuomas ohjakset käsistään päästi, huusi hän
jyrisevällä äänellä luokseen pellolle poikansa Heinon, joka siellä
ahteella aamukauden miesten tarinaa oli kuunnellut ja kaikkea
piispanmatkueen komeutta katsellut. Hänelle hän virkkoi: -- Mukaan
lähde sinäkin, Heino, sälköä kotiin saattamaan, mutta selkään varo
menomatkalla nousemasta, vekara!
Hepo vietiin halmeelta ja Heino loikkasi kohona veräjän yli ja viiletti
taloon niin kiireesti, että lahkeet vain vilkkuivat vesakossa.
Mieluisampaa tehtävää hänelle ei olisi isä voinut antaa, kuin
lähettämällä hänet piispan matkueen mukaan, sen tarinoita ja kaskuja
kuuntelemaan ja näkemään maailmaa suuren salon takaakin, Savilahden
oudoilla kylillä. Ja hän kiirehti kenkimään, ettei isä vain ehtisi
käskyään peruuttaa ja että hän pian joutuisi toisten kyytimiesten
matkaan, jotka jo ratsujoukon jälkiä jalan kujasta lehtoon laskeusivat.
Mutta kujan suussa, lehdon liepeessä ja puolittain sen peitossa, seisoi
hajareisin Karmalan vanhin mies, Tuomas-isännän isä, juureva Erä-ukko,
katsellen tuota poistuvaa komeutta. Hänen tähystävistä silmistään
välähti kätketty viha. Hän ei tiennyt, miksi häntä kiukutti tuo lempeä
mies, joka ei kenellekään pahaa tehnyt; mutta hänestä tuntui, että
hänen oma mahtinsa ja vaikutuksensa heikkeni sitä myöten, kuta
hanakammin salokyläin kansa heittäytyi piispan puheita kuuntelemaan.
Itse ei hän uskonut ristiniekan mahtiin. Nytkin hän, kun retkikunta oli
saloon huvennut, melkein vahingonilolla siirsi silmänsä katsomaan,
kuinka puolenpäivän jälkeen pilven lonka nousi läntiselle taivaalle,
illaksi sadetta ennustaen. Ja Ukko mietti ilkkuen itsekseen:
-- Mahtaneeko piispa paljoakaan kaikella kirkkokomeudellaan, saa nähdä,
osaako tuo edes poutaa matkapäiväkseen loihtia!
* * * * *
Tanner tömisi ja kangas soi, kun piispan monikymmenlukuinen matkue
ratsain ja jalan taivalsi varjoisia metsäteitä myöten kohti kaukaista
itää. Vasta kun päivä oli mailleen menossa, saavuttiin rajasalon
Vahvajärvelle, ja sen rannalla, Juuritaipaleessa, antoi piispa vihdoin
vaahtoavan ratsunsa seistä. Hän tunsi sen rinteen jo entuudestaan.
Kerran nuorempana, näitä samoja matkoja talvikelillä tehdessään, oli
hän samalla rannalla yönsä viettänyt havumajassa kinosten keskellä,
loimuavan hirsitulen ääressä. Nuotion siihen nytkin miehet rakensivat,
mutta piispalle pystytti Olavi Niilonpoika teltan törmän korkeimmalle
kunnaalle. Väsyneet hevoset laskettiin laitumelle järven ruohoiselle
rannalle, ja kun iltamessu oli pidetty, uupuivat sekä papit että
maallikot uneen lehtivuoteilleen, joiden vierestä liekit vähitellen
hiilokseksi laskeutuivat, paistaen sieltä kuin savuava kankaansilmä
kevätkesän valjuun yöhön.
Mutta alempana järven partaalla valvoivat saattomiehet vuorotellen ja
vartioivat rantaruohoa jyrsiviä hevosiaan, etteivät ne loittonisi liian
etäälle sydänmaahan, mistä kontio saalista haisteli. Niinpä istui
aamuyöstä siellä rantakivillä Suopellon suulas ruotumies tarinoiden
Karmalan nuoren Laurin kanssa, jota jo miesten kirjoissa pidettiin.
Suopellon Sipi oli jo ikämies, vaikka vielä liikkuva olikin, ja hän
muisti kotikylänsä ja heimonsa vaiheet kaukaisesta lapsuudestaan asti
selvemmin kuin kukaan muu, muistipa vielä isänsä ja ukkonsakin tarinat
heidän aikuisilta ajoilta. Ja niistä hän nyt katkelmia kertoi nuorelle
ystävälleen valvonnan ratoksi, jutteli kaskuja noista Savon miehistä,
joita he nyt olivat lähdössä heidän asuinpaikoilleen tervehtimään,
mutta joita Hämeen väet eivät muuten koskaan tavanneet muualla kuin
sotaisissa yhteenotoissa erämailla. Heimovälit olivat perin
vihamieliset. Siksipä oli silläkin salotaipaleella, jota he nyt
olivat kulkemassa, niin vähän liikettä, että tuskin kovalla maalla
tien pohjaakaan tuntui, siksi ei ollut salon molempain puolien
raja-asukkaillakaan mitään yhteyttä keskenään, siksi he karttoivat
toisiaan, milloin toistensa kuuluville tulivat. Joskus vain ihmeeksi
joku satunnainen matkustaja, turkistenostaja tai ruunun lähetti kulki
tämän talottoman korven poikki toisesta asutuksesta toiseen, leväten
silloin aina yönsä Vahvajärven Juuritaipaleessa.
-- Näin lukuisaa matkuetta eipä liene koskaan tämän taipaleen kautta
kulkenut, virkahti Lauri, tähystellen ulos öiselle selälle, johon
kelmeä taivas kuvastui.
-- Harvoinpa viime aikoina, eikä minun muistini varrella koskaan,
vastasi verkalleen Suopellon Sipi. -- Mutta ennen aikaan ovat näitä
välimaita kyllä vielä suuremmat miesjoukot samoilleet, kulkeneet sekä
näitä taipaleita että yleensä saloa pitkin ja poikki. Eikähän siitä
taida vielä niin ylen paljo aikaakaan olla. Isävainajani niitä vainon
aikoja vielä hyvin muisti.
-- Vainon aikoja olivat siis nekin, virkkoi Lauri.
-- Nepä ne vasta olivatkin. Sehän on eri heimoa tämä Savon kansa kuin
meidän väki, mistä lieneekin sieltä Karjalan meren kupeilta tänne
kulkeutunut. Mutta jo silloin ennenvanhaan, kun siellä suurten koskien
takana elivät, tekivät he miesjoukoilla suuria ryöstö- ja hävitysretkiä
meidän, hämäläisten, rintamaille. Kuuluvat olleen sotaisia, viekkaita
miehiä -- ja niinpä ne ovat vieläkin -- jotka illan hämärässä kylän
laitaan, metsään, hiipivät, ja sieltä sitten yön tullen ihmisten
maatessa taloihin hyökkäsivät, ryöstivät karjan, veivät viljan... ja
sitten taas palasivat laajojen salojen halki omille mailleen... Niin,
paljo niistä ryöstöretkistä on vanhoilla miehillä vieläkin muistoja.
Siten ne meidänkin esivanhemmilta polttivat kotitalot etelämmästä
Hämeestä, ja silloin ne ovat iso-isät joukkoineen Sysikorpeen
muuttaneet. Monta kertaa saivat näet vanhempamme ruveta uuteen paikkaan
uusia saunoja salvamaan, kun vanhat olivat poltetut, ja uutta karjaa
kasvattamaan sen sijaan, minkä vainolainen oli vienyt mennessään näiden
samain salotaipaleiden taa.
-- Mistä niillä oikein olivat ne vihat? tiedusteli Lauri, kun vanhus
vaikeni. Ja tämä huudahti:
-- Mistä! -- ne olivat ikivanhoja vihoja, heimovihoja, kostovihoja,
isiltä aina pojille perittyjä. Toisen heimon miehet särkivät toisilta
pyydykset erämaissa tai tappoivat ajoporon tai veivät hevosen tai
ryöstivät naisen orjakseen. Ja toinen kosti, hävitti hän puolestaan ja
ryösti toisen heimon kylät. Monelta Hämeen mieheltä ovat silloin
karjalaiset tukan kerinneet, viedessään hänet raatajaksi
kotirannoilleen, mutta moni Karjalan neito on myös Hämeen kylissä
vääntänyt jauhinkiveä ja ikäväänsä itkenyt.
-- Ne siis meidänkin miehet tekivät ryöstöretkiä näiden taipaleiden yli
Karjalaan?
-- Tekivätpä tietysti, luontohan se karkeni heilläkin. Väliin taisivat
nuoret miehet vain huvikseen näillä ryöstömatkoilla hiihdellä, mutta
joskus kuuluvat Hämeenkin puoleiset tehneen oikein satojen miesten
voimalla suuria sotaretkiä Karjalan rannoille, luiset kypärät päässä,
hirvennahkaiset kilvet kädessä. Ja julmasti kuuluivat ryöstäneenkin ja
hävittäneen silloin vainolaistensa kyliä, armotta tappaneen kaikki
elävät ja tavaraa paljo kotiinsa kuljettaneen. Onhan niitä sen ajan
ryöstötavaroita vieläkin tallella vanhoissa taloissa.
Kauan istuivat hevospaimenet ääneti näihin muinaiseläjäin
muistovaiheisiin vaipuneina, katsellen, kuinka etäällä järven selällä
valju taivas ja tumma vesi yhteen sulivat. Mutta taas Laurin mielessä
virisi uusi kysymys:
-- Mutta ovathan savolaisetkin tätä samaa kansaa kuin mekin?
-- Samaa kai ovat, myönnytti Sipi, hyvin me heidän kielensä ymmärrämme,
täällähän ne naapureinamme elävät. Mutta toista ovat heimoa, vihakkain
ovat joutuneet. Kuta lännemmäs savolaiset sieltä suurien selkien poikki
kulkivat, sitä useammin heidän kanssaan yhteen törmättiin. Juuri
näidenkin järvien rannoilla ovat silloin savolaiset ja hämäläiset
partiomiehet toistensa retkiä väijyneet, kuin ilves puusta vaanii
ohitse kiitävää peuraa. Ja näitä heimosotia kesti kauan, monta
miespolvea, niin ovat vanhat kertoneet. Ne lienevät lakanneet vasta
vähitellen ja pakolla, sen jälkeen kun uudet vieraat tulivat tähän
maahan, ne vieraat, jotka laskivat veronalaisikseen sekä meidät
hämäläiset että myöskin savolaiset.
-- Niin, Ruotsin miehet.
-- Niinpä niin, heidän soturit ja herrat, heidän papit, heidän voudit.
Mutta ei ne hämäläisten ja savolaisten kahakat vielä siihenkään
kokonaan päättyneet. Ei hetikään! Se möyry ja melu, jota nytkin melkein
vuosittain kuuluu kalajärviltä, mitä se on muuta kuin niiden vanhojen
vihojen peruja.
-- Mutta savolaisethan ne nyt työntyvät meidän takamaillemme.
-- Niin ne ovat ennenkin tehneet, vaikka ennen ne saattoivat tulla
suoraan rintamaille. Vanha on tämä nykyinen viha eikä se ole lauhtunut
koskaan! -- Mutta tuolla rupeaa taivas jo päivännousun puolella
ruskottamaan. Meillä on ehkä vielä aikaa vähän hiiloksen vieressä
loikoa, nouskoot taas toiset miehet hepoja paimentamaan, kunnes piispa
taipaleelle lähtee.
Sipi kävellä köpitti rannalta nuotion luo, missä matkue sikeää unta
veteli, ja herätti sieltä pari nuorempaa miestä valvomaan. Mutta Lauria
ei enää nukuttanut. Hän asteli Vahvajärven hietikkorantaa pitkin ja
katseli, miten aamutuulen ensimäiset väreet lahden pintaa elpymään
herättelivät ja miten itäisen rannan takaa metsä vähitellen raskaasta
yötummuudestaan kirkastui ja ikäänkuin kuultavaksi kävi, kun sieltä
aurinko verkalleen nousi. Hänen mielessään risteili yhä äskeisen
tarinan luomia kuvia: ryöstömatkoilla hiihtäviä keihäsmiehiä,
metsänrinnassa kykkiviä hiipijöitä ja savuavia tuvan raunioita, ja hän
ajatteli, että vielä kerran se on hänenkin aikansa, kerran se kostaa
hänkin sukunsa surmat ja surut...
Lauri teki lehdon kautta mutkan, ajaen sinne painuneet hevoset
rannemmas kokoon, ja palasi sitten männikön läpi törmälle, missä Heino
nyt vuorostaan piti vartijan virkaa. Mutta toisaalta, telttamäeltä,
näki hän samalla piispan jo kävelevän nuotion ohitse rantaan päin,
siihen, mistä ruohokenttä sileänä vesirajaa kohden luisui. Siihen äijä
pysähtyi katsomaan, kuinka aurinko parastaikaa nousi petäjikön takaa ja
pani lehtevät rannat ikäänkuin kylpemään hopeankarvaisessa vedessä.
Sitä katseli aamuvirkku vieras ja taas katseli hän kaunista, vehmasta
nurmikkorinnettä. Ja Lauri, joka oli vesakon rintaan pysähtynyt, kuuli
hänen itsekseen virkahtavan:
-- Olisipa tässä majatalon paikkakin mukava, tässä sileä piha ja tuossa
valmis valkama!
Mutta samalla huomasikin piispa Laurin ja viittasi hänet puheilleen:
-- Tiedätkö, nuori mies, onko tämä järvi Hämeen vaiko Savon puolta?
Ujostellen astui nuori talonpoika mahtavan hengenmiehen luo ja vastasi:
-- Taitaa olla melkein väliltä. Meidän takamaihin tämä järvi aina on
luettu, mutta nyt savolaiset joka kohdassa pyrkivät meidän erämaille ja
vesille.
Piispa hymähti. Se oli sama valitus, jota hän pitkin matkaansa oli
Hämeen rintamaan laitaa kulkiessaan joka kylässä kuullut. Pitihän hänen
jo arvata kuulevansa se tältä juuri miehistyvältä nuorukaiseltakin,
jolla kuitenkaan ei voinut olla paljoakaan omaa kokemusta
takamaariidoista. Ja piispa kysäsi äkkiä:
-- Vihaatko sinäkin jo savolaisia?
Hetkeäkään empimättä hän nyt vastasi:
-- Vihaan!
-- Miksi -- mies sinun ijälläsi jo?
-- He ovat sukuni vihollisia, meitä ovat he aina vainonneet, minulta
isän tappoivat -- ja äidin.
Piispa kuunteli kummissaan Laurin lyhyttä vastausta, joka kumminkin
sisälsi niin riittävät vaikuttimet hänen vihaansa.
-- Vai tappoivat, milloin ja missä?
-- Puolenkymmentä vuotta sitten, kalajärvillä.
Tutkivasti tarkkasi piispa nuorukaisen avonaisia kasvoneleitä: hän luki
niistä tyyntä, mutta samalla lujaa päättäväisyyttä.
-- Ja sinä olet päättänyt sukusi kostaa, niinkö? Aiot kalajärville
sinäkin, siellä haet vainolaiset käsiisi ja isket heidän kimppuunsa --
niinkuin isäsi aikoinaan?
Nuori mies ei vastannut, mutta hänen värähtämättömät silmänsä
kertoivat, että jokseenkin niin hän tulee tekemään -- niinpä tekisi
hänen sijassaan joka mies.
Mutta vanha piispa vaipui hetkeksi mietteihinsä. Noin se juuri viha ja
kosto kulkee perintönä polvesta polveen, suvusta sukuun -- milloin se
talttuu, miten se päättyy? Piispan tiedossa olivat jo nuoruutensa
ajoilta asti nuo alituiset riidat ja veriset erämaan kahakat molempain
naapuruksina eläväin heimojen välillä, ja piispa-aikanaan oli hän usein
surulla ja huolella siihen asiaan huomiotaan kiinnittänyt. Hän oivalsi
varsin hyvin, että tuo riitainen, sotainen elämä oli omansa hidastamaan
kristinopin ja valistuksen levenemistä rintamaiden laidoille. Se juuri
ylläpiti siellä enemmän kuin mikään muu mielten kesyttömyyttä ja
tapojen raakuutta ja lietsoi raja-asujamiin alituisesti niitä entisten
pakana-aikain intohimoja, joita kirkon olisi pitänyt kitkeä sydämistä
pois. Noiden riitaisuuksien tasoittaminen oli juuri Maunu-piispan
nykyisenkin tarkastusmatkan tärkeimpiä tarkotuksia. Hän nytkin siinä
hiljaisissa mietteissään harkitsi, miten hänen parhaiten olisi
koetettava sitä toteuttaa. Ja silloin hän tuli ajatelleeksi, että jahka
saataisiin vakinaista, rauhallista asutusta tänne molempain heimojen
välimaille ja sen kautta entisten riistariitojen sijaan liikettä ja
rauhallista yhteyttä asutusten välille, niin se epäilemättä vähitellen
vaikuttaisi katkeruutta sulattavasti ja oloja tasoittavasti. Esivallan
pitäisi pyrkiä vakinaisesti asuttamaan nämä erämaat, silloinpa loppuisi
vähitellen kiista takamaista! Ja hän virkahti ääneensä, puolittain
itsekseen, puolittain Laurille:
-- Tähän Juuritaipaleeseenkin pitäisi saada talo, vakinainen asutus,
sittenpä olisi täällä majapaikkakin matkamiehille. Sitä ajatelkaa
tekin, nuoret miehet, se olisi teille paljoa hyödyllisempää kuin
kostoretket kalajärville. Ja sellaiselle uudisasutukselle minä kyllä
verovapaudenkin hankkisin, sillä se pohjustaisi tänne rauhan heimojen
välille.
Lauri katsoi piispaa kummastellen, että hänellekö se tuota kaikkea
jutteli. Mutta piispakin havahtui samassa mietteistään. Hän näki
auringon kohoavan jo petäjikön yläpuolelle ja muisti, että päivän
taival tänään on pitempikin kuin eilen.
-- Aika on koota hevoset ja tuoda ne leiritulille, lausui hän nyt,
katkasten äskeiset haaveensa. Samassa näki hän Heinon, joka siinä
syrjästä oli kuunnellut piispan sanoja Laurille ja jonka silmät
uteliaina pälyivät. Tälle hän nyt virkkoi: -- Ja sinä, poika, käy
herättämässä nukkujat nuotion äärestä. Maltas..., etkö ole sinäkin
Karmalasta, oletteko veljekset?
-- Emme, vaan veljesten lapset.
-- Onko sinullakin jo sukuvihaa savolaisiin, aijotko sinäkin
kalajärville kostamaan?
-- E-en, vastasi Heino verkalleen, uskaltamatta kuitenkaan kertoa, että
mieli hänellä kyllä tekee, mutta isä ei laske.
-- Se on oikein, ei vihasta siunausta kasva. Niin, mene, herätä
saattoväki aamumessuun!
Pian olikin leiri jalkeilla ja tuokion kuluttua taas painumassa
havumetsän halki ja rimpisoita kierrellen yhä etemmäs kaukaiseen itään.
* * * * *
Kun piispan saattue illan suussa läheni Savilahden kyliä, ja metsästä
rupesi puitten lomitse vilkkumaan sinistä vettä ja harmaita
halmeaukeita, silloin kävivät taipaleensa iloisessa tarinassa kulkeneet
hämäläiset saattomiehet vakaviksi ja harvasanaisiksi, ja ääneti nyt
vesakon läpi vaellettiin aukeneville maille. Olipa jännittävä tuo
hetki, kun nyt saavuttiin vanhojen vainolaisten asuinmaille ja siellä
oli yhdyttävä noihin samoihin miehiin, joiden kanssa vain ase kädessä
ennen oli keskusteltu; ja taisipa joku vähän arkaillenkin sinne astua,
muistellen niitä iskuja, joita hän ennen oli antanut tai saanut. Kylän
hurtat päästivät hirmuisen äläkän, kun metsästä loppumaton miesjoukko
rupesi esiin lappamaan, ja tuossa paikassa olivat kaikki järvenrannan
eläjät, miehet, naiset ja lapset, ulkona kylänraitilla katsomassa
piispan upeaa saattuetta -- harvoinpa näille kaukaisille rannoille
pienempikään vierasjoukko nähtäväksi kulkeutui. Ihmeissään, suut
selällään, metsäkylän asukkaat aitojen takaa tuota saattuetta
kurkistelivat, ja kun se oli ohi kulkenut, juoksivat he sen perästä
kirkkomäelle asti, jonne opas seurueen ohjasi. Se oli vilkkaampaa väkeä
kuin Hämeen kansa, sen huomasi piispakin kohta sekä puheista että
liikkeistä, mutta hän kuuli myöskin jo tällä ensi yhtymällä, kuinka
savolaisten joukosta heti ihmettelyhuudahdusten ohessa singahteli
pistopuheita hänen hämäläistä saattoväkeään vastaan.
-- Työntyypä tänne hämäläisiä rysänvarkaitakin!
-- Lienevätkö nyt hölmöläiset tulleet täältä asti meidän pyydyksiämme
kokemaan?
-- Mutta täällä voivat puntaripäät pian itse loukkuun tipahtaa!
Niin Savon miehet naapuriheimon vieraita tervehtivät. Hämäläiset olivat
näet usein hävittäneet savolaisten pyydyksiä, kun nämä olivat tuoneet
niitä niille takamaille, joita hämäläiset ominaan pitivät, ja siitä nyt
Savon miehet heti vihojaan purkivat. Mutta piispan saattomiehet eivät
mitään vastaan virkkaneet, hehän eivät nyt olleet omilla asioillaan, ja
kun Olavi Niilonpoika perille tultua saattoi heidät yöpymään kirkkoa
vastapäätä olevaan Tarvaisen taloon, joka oli suurin kylässä ja jossa
matkalaisten oli tapa vierailla, niin he pitempiin puheisiin
puuttumatta hevosensa aituukseen veivät ja tuvan lattialle levolle
laskeusivat. Mutta sen varansa vanhemmat heistä kuitenkin yölläkin
pitivät, että nukkuissaankin toisella silmällä valvoivat, sillä
savolaisten vieraanvaraisuuteen he eivät sen enempää luottaneet.
Mutta vanhaan piispaan nuo pistosanat, joilla hän kuuli savolaisten
tervehtivän hämäläisiä naapureitaan, koskivat vielä syvemmin kuin
asianomaisiin itseensä. Hän tunsi hyvin ne ulkonaiset syyt, jotka tuon
heimovihan niin katkeraksi olivat tehneet. Vielä satakunnan vuotta
sitten oli tämä Savon kansa ollut Suuren Nowgorodin venäläisten
pajarien veroväkeä, vasta Pähkinäsaaren rauha oli Savon maakunnan
liittänyt Rooman kirkon ja Turun piispan vaikutuksen alaiseksi, ja
siellä olivat siten uudet sekä yhteiskunta-olot että kirkolliset
käsitteet kansan mieleen vielä höllemmin juurtuneet kuin Hämeen maassa.
Ennen oli Ruotsin ja Nowgorodin välisen rajan käsitetty kulkeneen juuri
niitä samoja saloja myöten, joiden yli piispa nyt oli ratsastanut ja
jotka erottivat noiden toisilleen vihamielisten heimojen, karjalaisten
ja hämäläisten, asuinalat. Mutta sen jälkeen kun Savon kihlakunta oli
lopullisesti Ruotsille luovutettu, oli osa tuota karjalaista kansaa,
lohkastuna irti heimostaan, joutunut saman herruuden alle, joka jo
paljoa ennen oli valloittanut Hämeen maan. Tästä alkaen ja sen pakosta
olivat savolaiset myöskin ruvenneet asutustaan lännemmäs siirtämään.
Kun he rajankäynnin jälkeen olivat menettäneet vanhat Pielisen puolessa
olevat takamaansa ja kalajärvensä itäiselle, s.o. Nowgorodin, puolelle
rajaa, oli heidän täytynyt ruveta hakemaan uusia pyyntimaita
pohjoisesta ja lounaasta. Mutta siellä he olivat pian osuneet
hämäläisten vanhoille takamaille ja joutuneet tappeluihin niiden
omistamisesta. Tuo kehityskulku se juuri, sen sijaan että se olisi
vetänyt Saimaan savolaiset kiinteämmin läntisen vaikutuksen alaiseksi,
oli puhaltanut uuteen liekkiin vanhat heimovihat ja lietsonut mieliin
sen katkeruuden, jonka piispa nyt näki niin korkeana kuohahtavan
kummallakin puolella rajasaloa.
Ja sitä vanha piispa suri. Kirkolla piti siinä kesytystyössä, jota nämä
olot kaipasivat, olla suuri ja ratkaseva tehtävä. Mutta murheekseen
piispa havaitsi, että hänen papistonsa vaikutus oli täällä kovin
vähäinen. Hän piti sen vuoksi jo heti ensimäisenä aamuna Suur-Savoon
tultuaan siitä ankarat nuhteet Savilahden ja Juvan kappelin papeille,
jotka häntä vastaanottamaan olivat kokoontuneet Savilahden pappilaan.
Näitä asioita aikoi hän saarnoissaan selitellä sille savolaiselle
kansalle, jota oli sangen lukuisesti piispankäräjille kokoontunut,
kehottaakseen sitä naapurisovintoon, rauhaan ja veljesrakkauteen.
Näitä tehtäviään piispa juuri mietti kesäisenä sunnuntai-aamuna,
istuessaan seurueensa keskellä ennen jumalanpalveluksen alkamista
Savilahden pappilan avarassa tuvassa. Hän rupesi jo pukeutumaan
piispalliseen asuunsa ja lähetti sanan lukkarille, että kelloja saisi
jo ruveta "yhteen" soittamaan, kansaa kirkkoon kutsumaan. Silloin
ryntäsi hänen kotikappalaisensa hengästyneenä pappilan tupaan ja kertoi
hätääntyneenä, että naapuritalon, Tarvaisen, pihalle kokoontunut
kirkkorahvas oli mitä suurimmassa mielenkiihkossa, ja että siellä ilmi
kahakka jo oli puhjennut sen ja piispan hämäläisten saattomiesten
välille.
-- Muuan mies on jo veriin lyöty, ja kirveitä ja seipäitä heilahtelee
siellä miesten käsissä -- kuulkaa noita huutoja!
Säikähtynyt pappi repäsi oven auki, ja aivan oikein, sieltä
naapuritalon pihalta kuului kumeaa melua ja kiihtyneiden miesten
nähtiin aidasta itselleen aseita taittavan.
-- Mitä on sitten tapahtunut? kysyi piispa, kiinnittäen kiireesti
piispanviittansa hartioilleen ja koukeropäisen sauvansa kouraansa
tempasten.
-- En sitä ymmärrä, vastasi pappi. -- Pientä kahnausta oli aluksi, ja
yhtäkkiä se leimahti...
-- Tulkaa, käykäämme tuon kiihottuneen kansan luo!
Ja piispa lähti kiirein askelin, mutta juhlallisella vakavuudella
astumaan kirkkomäellä olevasta pappilasta rinnettä alas kylätien
takaiseen taloon, jonka umpeenrakennetulta pihalta äänet kuuluivat ja
josta naisia ja lapsia ulisten pakoon juoksi. Papit ja munkit
seurasivat hänen perässään, aivan pelokkaina toisiltaan kysellen, mitä
oli tapahtunut, mitä oli vielä tapahtuva. --
Mitä oli sitten todella tapahtunut tuona varhaisena keväisenä
juhla-aamuna majatalossa, jossa hämäläiset saattomiehet olivat yönsä
viettäneet?
Ei oikeastaan mitään sanottavaa, mutta kumminkin kyllin osottamaan
vanhalle piispalle, kuinka vaikea sen veljessovun aikaansaaminen oli,
jota hän oli aikonut koettaa mieliin juurruttaa, kuinka herkässä
kiihkon henki oli liekkiin leimahtamaan, yksinpä hänen itsensä
saapuvilla ollessakin.
Kun hämäläiset saattomiehet, yön tuvan lattialla nukuttuaan, aamulla
olivat nousseet hevosiaan juottamaan, oli jo piha ollut kirkkoväkeä
mustanaan, ja terävin, tylyin silmäyksin oli heitä aidan takaa ja kujan
suusta tähystelty. Mutta Hämeen miehet eivät olleet siitä välittäneet.
He tunsivat liian hyvin seisovansa vieraalla pohjalla, ja
savolaisten kanssa pakinoihin antautumatta olivat he aitan kupeelle
päivänpaisteeseen istahtaneet, lujasti yhdessä ryhmässä pysyen.
Siihen olivat taas savolaiset heidän ympärilleen kertyneet, ja hetkinen
oli siinä kylmiä katseita vaihdettu, sanoja ei monta.
Mutta jo astui eräs savolaisten nuoria miehiä, -- lyhyenläntä jurrikka,
pää kuin vaanivalla pyyntimiehellä hartioiden välissä -- ihan siihen
aitan kynnykselle, missä Karmalan Lauri istui Suopellon isännän
vieressä, tähysti Lauria tarkoin, ikäänkuin jotakin erityisesti
tutkiakseen, ja jäi siihen verestävillä silmillään Laurin rintapuolta
tutkimaan.
Hän tarkasti sitä vaskisolkea, jolla Laurin hurstimekon rinnus oli
kaulantiestä kiinnitetty ja joka muodosti paksusuomuksisen käärmeen
kuvan. Vihdoin jo kysäsikin:
-- Mistä sinulla tuo solki on?
Tuo nenäkäs lähenteleminen kävi jo Laurin sapelle, ja hän vastasi vähän
tiukasti: -- -- Sitäkö himoitseisit -- omanipahan se on!
Solkia oli joka miehen mekossa, mutta Laurin solkeen näkyivät nyt
muutkin savolaiset ylen terävästi huomionsa iskeneen; heitä kertyi pian
suuri joukko siihen Laurin rinnusta tarkastamaan. Ja se uteliain, jonka
hämäläiset pian tunsivat Tarvaisen pojaksi, jatkoi ikäänkuin itse
ärtyen ja ärsyttäen:
-- Omahan se on ryöstettykin tavara, -- tuttu on tuo vaski tässä
talossa!
Ja toiset säestivät:
-- Vai sillä solella tulit Savoon rehentelemään!
Nyt vasta välähti eräs muisto Laurin mieleen. Hän oli solen saanut
lahjana ukoltaan, joka sen muutamia vuosia sitten oli kalajärviltä
palatessaan tuomiseksi tuonut. Sinä kesänä siellä juuri olivat olleet
savolaisten kanssa viimeiset suuret tappelut, mutta Ukko ei ollut
hänelle tarkemmin kertonut, mistä hän solen oli saanut, oli vain
käskenyt Laurin sitä tarkoin tallentaa. Mahtoipa olla solki sodasta
saatu, mahtoivat nyt savolaiset sen tuntea jonkun kaatuneen
heimolaisensa omaksi, koska ryöstökalusta puhuivat. Mutta samalla kun
se juttu Laurille selvisi, ymmärsi hän myöskin noiden verestäväin
silmäin kiukun. Mutta toiset Hämeen miehet eivät koko juttua
käsittäneet muuksi kuin riidan haastoksi, ja suutahtaen vastasi jo
Suopellon rauhaisa Sipikin kipakasti Tarvaisen pojalle:
-- Eriä loitommalle, se solki pysyy siinä missä on.
Mutta kuumaveristä Savon miestä se vastaus yhä ärsytti, hän hierausi
uhmaillen yhä lähemmäs Lauria ja kiljahti:
--- Mutta entäpä jos ei pysykään, jos talo periikin tavaransa.
Ja hän rupesi Laurin mekonrinnustaa tapailemaan. Mutta kiukustuneena
karahti silloin nuori hämäläinen pystöön, viskasi ärhentäjän luotaan,
niin että tämä heilahti loitommalle, ja huusi:
-- Varo hyppysiäsi, kuritta ei kukaan Karmalan miesten rinnuksia
kopeloi!
Se oli kahakan alku. Pystöön olivat ponnahtaneet sekä Hämeen miehet
että savolaiset ja uhkaavina he siinä vastakkain seisoivat. Samalla
käveli talosta siihen eräs vanhempi savolainen, laiha ja luiseva,
päässään valkoinen kuikannahkalakki ja silmissä sama verestävä kiilto
kuin äskeisellä ärhentäjällä. Nuoremmat Savon miehet vähän
syrjäytyivät, laskeakseen hänet aitan luo -- siitä ja miehen ryhdistä
saattoi heti nähdä, että siinä on savolaisten johtomies, Tarvaisen
isäntä, jonka vanhimmat hämäläiset kylläkin kalajärviltä tunsivat. Tämä
nyt keskusteluun puuttui ja virkahti:
-- Vai Karmalan miehet täällä huutelevat Tarvaisen pihalla, vai tänne
lähetti Erä-ukko piimäsuunsa meille pajattamaan Hilppa-vainajan
vaskissa, sama ukko, joka Hilpan salolle tappoi.
Tämä viittaus hämäläisten vihattuun eräjohtajaan tupsautti uuteen
tuleen savolaisten jo kuumenneet veret, ja uhittelevana läheten
virkahti savolaisista yksi:
-- Niitä penikoita on vähän nokitettava!
Hämäläiset olivat käyneet vakaviksi, he näkivät toden olevan
kysymyksessä. Kehään he asettuivat Laurin ympärille, jonka kimppuun
savolaiset erityisesti pyrkivät. Eikä Heino-poika enää voinut hillitä
kiukkuaan, hän huudahti:
-- Tulkaa, ne penikat osaavat purra niinkuin Ukkokin, jonka hampaat
tunnutte tuntevan!
-- Pureppas, maitohammas, karjasi siihen tuo lähinnä seisova riidan
alottaja ja iski samassa nyrkillään Heinoa vasten suuta, niin että veri
turskahti ikenistä ja poika tantereeseen kepertyi.
-- Pure nyt, hampaaton nulikka! ilkkui iskijä. -- Ja tulkaapa vielä
kerran kalajärville, niin saman kyydin saatte kaikki!
Toiset savolaiset kävivät kiihottuneina vieraisiinsa käsiksi. Mutta jo
olivat nämäkin aseen käteensä löytäneet, ja Suopellon Sipi astui esiin
halkoa heilutellen ja virkkoi:
-- Näinkö Savossa on tapana kohdella vieraita, jotka aseitta kylään
tulevat. Hyvä, nyt tulkaa, mutta kaatua tässä pitää useampia Savon
miehiä siihen, mihin meistä yksi!
Savolaiset taittoivat aidasta aseita ja toiset hakivat pirtistä
kirveitään -- kaikki huusivat ja melusivat.
Tällä kohdalla se oli piispan kotikappalainen ohi kulkiessaan kahakan
nähnyt ja kiirehtinyt siitä pappilaan sanaa viemään. Mutta sillävälin
kiihtyi jo tora ilmi tappeluksi, seipäät sinkoilivat molemmin puolin,
verta vuotavana juoksi viereiseen Kylliäisen taloon eräs savolainen,
joka halosta oli iskun niskaansa saanut, yleinen meteli ja juoksu
vallitsi taloissa ja kylätiellä.
Silloin astui kookas piispa pirtin kupeitse pihalle, astui täydessä
messuasussaan pappiensa seuraamana aittaa kohden, ja hänen voimakas
äänensä jyrähti yli metelin:
-- Asettukaa miehet! Pyhän Jumalanäidin nimessä, rauha!
Kuin jähmettyneinä jäivät tappelijat pitkin pihaa sen äänen pakosta
paikoilleen seisomaan, ken halko ojossa, ken seivästä taittamaan,
jäivät kuin lamautuneina katsomaan tuota tappelun keskelle astunutta
loistavaa ilmiötä. Ja heidän kuohahtaneet verensä jäähtyivät samassa,
kun piispavanhus silmät säkenöivinä jatkoi:
-- Aseet alas, seipäät pois! Lakit päästänne, miehet, polvillenne pyhän
ristin eteen!
Hän kohotti rinnallaan riippuvan kultaristin. Ja nuo juurikään niin
tulistuneet, niin rutirohkeat miehet tottelivat kuin lapset
vastaansanomatta hänen käskyjään ja kuuntelivat päät kumarassa, kun
piispa surua ja suuttumusta värähtelevällä äänellä heitä nuhdellen
puhui:
-- Oletteko kristittyjä te, jotka Herran päivänä pyhän temppelin
juurella käytte tappelemaan ja toistenne verta vuodattamaan! Veljinä
teidän pitäisi täällä kristillisessä seurakunnassa elää, sovinnossa
toisianne auttaa ja Jumalan valtakuntaa edistää. Mutta te elätte kuin
pimeät pakanat, joilta kirkko armonsa kieltää, te olette kirouksen ja
kuoleman ansainneet. Nöyrtykää ja rukoilkaa, onnettomat, että Pyhä
Neitsyt pehmittäisi sydämenne suuren paatumuksen, niin että vielä
olisitte kelvolliset hänen huoneeseensa astumaan ja armoa pyytämään!
Välittömästi ja syvästi vaikutti piispan juhlallinen ryhti ja ankara
ääni vielä enemmän kuin hänen sanansa äsken kiihtyneisiin mieliin; he
tunsivat yhtäkkiä olevansa ikäänkuin hänen henkisen valtansa alla, ja
heidän oli siihen alistuttava. Hiljaa ja ääneti käveli jo tuokion
kuluttua tuo juurikään niin meluava joukko, miehet, naiset ja lapset,
ylös mäelle kirkkoon päin, piispaa nöyrästi seuraten. Hämäläisetkin
astuivat sinne toisten jälestä kiinteässä ryhmässä, sillä siellä hekin
tunsivat parhaassa turvassa olevansa. Ja pian kajahtivat kirkosta
hartaan messuvirren sävelet yli hiljaiseksi käyneen kylän aina metsään
ja järvelle saakka.
Sen loputtua alkoi kuulua piispan voimakas ääni, kun hän siellä
hirsiseinäin sisäpuolella kehotteli eksynyttä kansaa rauhaan ja
veljesrakkauteen. Ja kohta siellä kirkon lattialla makasi äskeinen
riitarahvas polvillaan nuhtelevan ristirinnan edessä, hartaana ja
nöyrtyneenä. Mutta aseensa se oli heittänyt kirkon edustaiseen
asehuoneeseen, niinkuin kirkollinen järjestys sääsi ja tapa vakainen
vaati.
* * * * *
Kirkosta palatessaan tunsi piispa, että tuo kansa, joka nyt
kirkkomäeltä hajaantui kyläteilleen ja venheilleen, oli tällä hetkellä
hänelle ja hänen rauhanopilleen altis ja sula. Mutta murheellisena hän
kuitenkin iltapäivällä istuskeli pappilan kuistilla ja katseli kauas
Saimaan selälle, jota myöten nyt savolaisten kirkkovenheitä palaili
piispankäräjiltä. Hänen mielensä oli matala, toivoton tunne sitä
kalvoi. Niin, ehkä tällä hetkellä on mieli sovinnollinen ja nöyrä
noilla, jotka nyt kirkolta soutavat verekset manaukset muistissaan, --
sitä mietti piispavanhus. Mutta ehkä jo huomenna, kun manaaja samoja
Saimaan vesiä kulkee Viipuriin päin ja nautitut nuhteet kalpenevat
mielestä, ehkä jo silloin pieni sanakiista nostaa uuteen kuohuun
hillittömät veret ja sytyttää tappelun tuiman ja tulisen, niinkuin
aamulla Tarvaisen pihassa. Ajatukset palaavat vanhoille pakanallisille
raiteilleen, kun ne vanhat käsitteet edelleen sydämissä asuvat...
Mitä auttaa yksi kirkonmessu, jos se hetkeksi saisikin sydämiä
sulamaan, -- niin kyseli piispa itseltään. Täytyy tehdä tarkempaa
työtä, täytyy kyntää syvemmälle. Harvalukuinen papisto siihen ei täällä
erämaan laidassa riitä eikä kykene, ennen kaikkea ei kykene! Mutta se
ei saa sittenkään olla toivotonta!
Ja Maunu-piispa kutsutti silloin puheilleen yhden niitä
saarnaajaveljesten munkkeja, jotka hän Turun dominikaaniluostarista oli
mukaansa ottanut, isä Klemetin -- hänet hän tiesi sekä kansan elämään
ja tapoihin perehtyneeksi että hurskaaksi, pitkämieliseksi, työssään
sitkeäksi kirkon mieheksi. Tämän munkin hän tuskaisissa mietteissään
oli valinnut sopivimmaksi siihen kyntötyöhön, jonka hän nyt niin
välttämättömäksi havaitsi.
Pitkä, harraskatseinen, avokasvoinen munkki astui kunnioittavasti
kumartaen piispan eteen, joka hänelle juhlallisesti virkkoi:
-- Tahdotko olla todellinen domini canis, veli Klemetti, tahdotko
antautua tehtävään, jossa työsi ehkä näkymättömänä kuluu, tuottamatta
sinulle ulkonaista kunniaa, kenties tuottamatta sinulle työtulostenkaan
tyydytystä?
-- Mitä käskette, piispa?
-- Jää tänne Savon kansan keskuuteen, kulje sen kylissä salolta
salolle, opeta kansaa sen omissa tuvissa, sen arkielämän ja raadannan
ohessa, opeta sitä sanoillasi ja elämälläsi ymmärtämään ristin opin
käsitteitä ja tarkotuksia, vihaamaan pahaa ja rakastamaan hyvää ja
karttamaan sotaa ja verenvuodatusta. Se on vuosien tehtävä -- tahdotko
jäädä kiertäväksi munkiksi Savoon?
-- Olen koettava, mitä voin, teidän pyhyytenne. Lähden jo tänään, vielä
on kirkkovenheitä rannassa.
Piispa tiesi, että isä Klemetti oli antautuva ehyeltään siihen
tehtävään, jonka hän kerran omakseen otti. Mutta hänen katseensa ei
sittenkään vielä kirkastunut. Työtä on niin paljon, liian paljon, ja
yhden miehen voima on vähäinen...!
Kauan hän istui näissä mietteissään kesäisellä kuistilla. Iltaan jo
aurinko laski. Silloin kuuli hän sivulta kavioiden kopsetta, ja hetken
kuluttua ajoi ratsujoukko pappilan ohi läntistä metsää kohden. Ne
olivat hänen hämäläiset saattomiehensä, jotka nyt lähtivät
paluumatkalle salon halki kaukaisia kotejaan kohden.
Piispa viittasi ratsastajat pysähtymään ja kysyi:
-- Lähdettekö nyt yötä vasten taipaleelle?
-- Nyt lähdemme, vastasi Suopelto. -- Hevoset ovat jo levänneet.
-- Miksette viivy aamuun asti, miksi yöksi ajatte erämaahan?
Karkea talonpoika pyöritti hetkisen kielellään vastausta siihen
kysymykseen ja virkkoi sitten:
-- Niin, katsokaas, piispa, meistä on turvallisempi maata yömme salolla
kuin täällä. Meitä ei ole täällä kovin hellästi hyvästelty, jospa ei
tervehdittykään.
Ja piispan täytyi myöntää, että hämäläisillä oli arkailuunsa aihetta,
aihetta olla luottamatta siihen mielenmuutokseenkaan, jonka
savolaisissa oli päivän nuhdesaarna vaikuttanut. Syvällä, syvällä ovat
vihan juuret, syvältä ne olisivat kitkettävät! Huoahtaen hän vastasi:
-- Ehkäpä olette oikeassa, leppymättömiksi jäävät siis välinne! --
Mutta huomatessaan Heinon siellä ajettunein leuoin ratsastavan sälkönsä
selässä, virkahti piispa vähän säälien nuorukaiselle, joka hänen
saattajanaan oli runnelluksi tullut:
-- Vai sinua ne löivät, poika, vaikka et kostaa aikonutkaan. No, etpä
olekaan oikein tappelijan näköinen, jos et korven raatajakaan. Mikä
olikaan nimesi?
-- Heino.
-- Heino -- ei sellaista nimeä ole pyhässä kalenterissa. Henrikki sinä
olet, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta. Sepä kelpaisi vaikka papin
nimeksi, eikö niin?
Kummissaan katseli nuorukainen piispaa, joka noin näytti ikäänkuin
arvaavan hänen mielensä salaisimmat, utuiset toiveet. Mutta piispa luki
hänen säteilevistä silmistään arvanneensa oikein ja jatkoi:
-- Jos Turkuun joskus tulet, poika, niin saat kysyä Maunu-piispaa,
kyllä sinut silloin muistan, Henrikki Tuomaanpoika Karmalasta.
Sitä puhetta eivät hämäläiset ratsumiehet ymmärtäneet, ja piispakin
hymähti mieleensä juolahtaneelle mietelmälle. Ja vakavana hän taas
heille jäähyväisiksi lausui:
-- Menkää rauhassa, Hämeen miehet, Pyhä Neitsyt turvananne!
Saattomiehet ajoivat edelleen läntistä saloa kohden. Hetken kuluttua
kuuli piispa tantereen töminästä, että he kylän laitaan ehdittyään
ratsastivat täyttä neliä. Ja hän ymmärsi heidän pyrkivän niin pian kuin
mahdollista tarpeellisen matkan päähän tästä asutuspaikasta, jonka
äärillä he eivät tunteneet turvallisesti kulkevansa. Niin, syvällä,
syvällä asuu heimoviha! --
(Santeri Ivalo: Erämaan taistelu.)