(Jatkoa edelliseen.)
Ja vanha maalarimestari Konradus kertoi:
-- Olihan sitä Birgitta tietäjätär jo ennustanut, oli sanonut maailman
turhuutta ja loistoa rakastavalle Blanka kuningattarelle, että vitsaus
oli tuleva.
Oli ruton raivoamisesta jo kuultu kesteiltä ja laivureilta, tiedettiin
sen etelässä samoavan idästä länteen ja urkenevan pohjoista kohti.
Mutta ei osattu oikein uskoa, että se täältä kautta palaisi itään,
omille mailleen. Paljoa kärkkäämmin täällä odotettiin Viipurista
tulevain laivojen mukana voitonviestejä idästä, sillä Maunu kuningas
oli siellä ristiretkellä Novgorodin pakanoita vastaan.
Mutta silloin saapuikin yhteinen vihollinen, musta surma, joka ei
säästänyt ristittyjä eikä pakanoita.
Kirkkaana ja lämminnä kevätpäivänä -- leikattiin muistaakseni
viisikymmentä -- kalkitsin ja maalailin parhaillani tätä madonnaa
tuossa, missä nyt vuolen ristiinnaulittua vapahtajaa. Poikani
Laurentius, vanhuuteni toivo, vuoleksi vieressä toista madonnaa, joka
keskentekoisena vieläkin viruu tuolla nurkassa. Pari kisälliä vuoli ja
maalasi muita pyhimyskuvia. Kerttu rakkahani oli pistäytynyt
kaupungille asioilleen ja jättänyt parivuotisen Annin kehtoon
nukkumaan.
Yht'äkkiä juoksee hän kotiin hengästyksissään ja toimittaa, että nyt se
rutto on tullut. Purajan laiva oli ensi avovedellä käväissyt
Tukholmassa, oli palannut ja hinautunut rantapuotien luo. Tietysti sen
ääreen kihertyi puolet kaupungin väestä. Mutta yht'äkkiä itse Puraja
laivuri oli kaatunut laivankannelle, hehkuen kuin tulessa ja väristen
kuin avannosta nostettu, ja ihoon oli puhaltunut tummanpunaisia
pilkkuja, jotka pian kohosivat mustapäiksi paiseiksi. Hätäännyksissään
oli miehiä parinen käynyt käsiksi Purajaan, aikoen kantaa hänet kotiin.
Mutta tuskin olivat miehet päässeet kantamuksineen Purajan
varastoaitalta Suurturulle, kun alkoi päätä huimata, Puraja putosi
tanhuaan, ja siihen miehetkin nyykistyivät, samat pilkut ja paiseet
ihossaan, sama hehku ja väristys joka jäsenessä.
Kertun viestin kuultuani riensin katsomaan, mutta menemättä jäi
perille. Koko Suurturulla ei ollut ainoaakaan tervettä eläjää jälellä,
kaikki olivat kauhuissaan paenneet. Hirmusurman uhrit siellä vain
vaikeroivat kuolinkamppailussaan, sillä kukaan ei uskaltanut enää käydä
käsiksi korjatakseen pois kuolevaa. Mutta ei pelko pelastanut, rutto
levisi rajulla nopeudella ympäri kaupunkia, muutamissa päivissä
ilmestyi kaikkialle mustuneita ruumiita.
Saarnaveljet ensiksi ymmärsivät ruveta pelastuksesta huolta pitämään.
He rukoilivat ja katuivat koko kaupungin puolesta, ruoskivat itseään
niin, että luostarin joka komerosta kuului ruoskan viuhkinaa. He
ompelivat punaiset ristit levätteihinsä ja ristiä edellään kantaen ja
ruoskat käsissään lähtivät pitkänä kulkueena kaupunkia kiertämään. Ja
kirkonkellot soivat, ja munkkien kulkiessa polvistui kahden puolen
katuja ja kujia syntisparkoja, jotka olivat repineet vaatteensa ja
paljastaneet hartiansa ja kurottivat kätensä munkkeja kohden rukoillen
siunaavia ruoskaniskuja. Ja hikeen ja väkeen oli saarnaveljillä työtä
auttaessaan heitä katumusharjoituksissa. Ja kun kulkue oli kaupungin
kaikki kolkat kiertänyt, jatkoi se väsymättä matkaansa maaseuduille,
yhtä mittaa ruoskien itseään ja niitä, jotka lihankuritusta rukoilivat,
ja kaikkialla soivat kirkonkellot heidän vaeltaessaan.
Monet papit ja ritarit silloin riensivät mitkä pitemmille, mitkä
lyhemmille vaelluksille pyhiin. Ketkä eivät ulommaksi päässeet, tulivat
Turkuun rukoilemaan Pyhän Henrikin maallisten jäännösten ääreen tai
kävivät palvomassa pyhän Jaakopin kirkoissa Rymättylässä ja Rengossa
tai polvistuivat pyhän ristin juureen Hattulassa.
Sillaikaa kun hurskaimmat näin lepyttivät Herran vihaa, sillaikaa
yksinkertaisimmat sulkeutuivat kammioihinsa ja koettivat tarkoin
salvata ovensa ilmestyskirjan ratsumiehiltä, ja monet nyykistyivät
siten majoihinsa teljettyjen ovien taa. Mutta pian tunkeutui
kalmanlöyhkä kaikkialle, ja silloin salvat avattiin, ja laumoittain
lähtivät ihmiset päättömään pakoon. Niin keräsimme mekin kaikki
kalleudet, mistä oli turvaa matkalla, ja läksimme rientäen pois
ruttoisesta kaupungista. Poikani kera kannoin vuorotellen parivuotista
Annia, äiti tuli jälestä miten paraiten taisi.
Mutta kaikkialle olivat pakolaiset levittäneet ruton mukanaan. Yötä
päivää me samosimme, ponnistelimme itsemme upiuuvuksiin; mutta missä
kylän näimmekin, ei noussut savua räppänästä, ei ollut tulta kiukaan
pesässä eikä haahlassa kattilaa tulella. Ruttoisia ruumiita vain oli
kyliin jäänyt, elävät olivat paenneet, ja monet olivat paetessaan
tielle lyyhistyneet.
Laahustimme yhä eteenpäin, taipaleet pitkät kuin nälkävuodet, ja
vuorokausiin olimme tuskin mitään maistaneet. Erosimme suuremmilta
kavioteiltä metsien kinttupoluille, emme luulleet sinne ruton osanneen.
Vihdoin, aivan nääntymäisillämme, lähestyimme taasen yksinäistä taloa,
ja iloksemme näimme savunkin suitsuavan räppänästä. Pinnistimme
viimeiset voimamme sinne päästäksemme, mutta sieltäkin voihki vastaamme
kuolevan valitus. Ja kuoleva oli talon ainoa asukas. Muut olivat
paenneet, paenneet!
Yhä eteenpäin metsäpolkua! Ja ihmeellisesti äärimäinen epätoivo
virittää voimia sielläkin, missä ne ovat jo tyyten ehtyneet!
Pellon veräjälle päästyämme näimme tiellä ruumiin, mustan ruumiin,
musta kieli ulkona suusta. Ja parin kolmen sylen päässä hänestä istui
kuutisen, kaheksisen vuotias poikanen, kiharapää poikanen, itkeä
tihersi ja vaikeroi, että "äiti sanoi, ett'en saa tulla hänen
luoksensa". Viimeisiä henkiään haukkoessaan oli äiti varmaankin antanut
tämän varoituksen sydänkäpyselleen. Niin liikuttavaa se oli, ett'ei
Kerttu rakkahani hennonut jättää poikaa ruttoisen luo, vaan houkutteli
ja maanitteli tulemaan mukaan.
Muutamia kivenheittoja ehti Kerttu kulkea, poikasta puoliväkisin
kädestä taluttaen. Silloin yht'äkkiä heittää hän pojan käden irti,
näen, miten hänen kasvoillaan puna läihähtää ja ne sitten vaaleiksi
valahtavat. "Polttaa!" voihkaisee hän, alkaa samassa väristä ja tutista
ja vaipuu maahan. "Rutto!" tunnen mielessäni välähtävän, mustaksi
humahtaa maailma silmissäni, lyyhistyn istualleni ja ajattelen vain,
että nyt jäivät lapsemme orvoiksi, kun rutto näin vei meidät molemmat.
Niinkuin unissani näen, miten tummanpunaiset pilkut puhaltuvat Kertun
kasvoihin ja paisuvat mustapäiksi paisepahkuloiksi; niinkuin unissani
näen, miten hän kääntelee kättään ja katsoo mustapäitä pahkuloita,
miten hän painelee niitä ja hieroskelee rikki hätäännyksissään, mutta
yhä uusia nousee. Silloin, silloin näen, miten poikani, elämäni toivo,
ammattini jatkaja, kiihkeästi ryntää käsiksi äitiinsä ja nostaa häntä
istualleen. Kerttu kiemurtautui kauhuissaan hänen käsistään, mutta
ennen pitkää hänkin alkoi puristaa ohimoitaan ja nyykistyi punapilkuin
ja mustin paisein.
Minut valtasi mieletön, raivoisa kauhu. Sieppasin tyttäreni,
ainokaiseni, syliini, en nähnyt mitään, en käsittänyt mitään, en
kuunnellut rakkaiden valitustakaan, tunsin vain, että täytyi paeta,
paeta. En tietenkään juoksuun päässyt, niin nääntynyt olin, laahustin
vain ja ryömin. Ja rajaton kauhuni oli kai tenhonnut pojankin, jonka
pyhä äiti lähetti minulle samana hetkenä kuin omasta pojastani jäin,
niin että hän tuli jälestäni, en tiedä miten. Minusta tuntui, että
taivaan ihme oli lapseni pelastanut ja minun täytyi viedä hänet niin
kauas kuin voin. Niin laahustin ja ryömin, kunnes muutamalla
päivänrinteellä lämmin lauloi minut nyykälleni maahan, ja nukuin.
En tiedä, kuinka kauvan nukuin, ennenkun heräsin lasten itkuun.
Nälkäänsä valittivat surkeasti molemmat. Pyhä äiti varmaankin toi
päähäni tuuman, jätin heidät siihen rinteelle, laskeuduin keväiselle
suolle ja poimin sieltä karpaloita. Virkistynein voimin sitten läksimme
harhailua jatkamaan. Päivänkehrä kiiri lännen maille, mutta läpi yön
urrin. Tyttö nukkui sylissäni, ja poika marri jälestä unisena
uikutellen.
Harhailimme päiviä parisen, kolmisen, söimme vain talven alla makeiksi
paleltuneita puoloja ja karpaloita. Vihdoin löysimme yksinäisen kylän
erämaasta, kalajärven rannalta, missä ei mustasta surmasta vielä
tiettykään. Sinne jäimme, minulla oli siksi hopeaa ja kultaakin
kukkarossani, että saatoimme elää, kun lisäksi tein työtä, mitä osasin.
Siellä elimme vuosia parisen, ja pakanoita he siellä olivat, suuren
velhonsa uskoivat kalman vihatkin torjuneen taioillaan ja loitsuillaan.
Mutta musta surma kiersi kylän, kuulimme vain sinne ruton tuhoista,
kuulimme, kuinka oli jäänyt autioiksi kokonaisia kyliä ja pitäjiäkin,
niin ett'eivät kirkonkellot vuoden mittaan kumahdelleet, kuinka
autioita taloja sai ottaa haltuunsa ken halusi, mutta kukaan ei
uskaltanut niistä ruveta mätäneviä ruumiita korjaamaan.
Parin vuoden kuluttua palasimme tänne kotipihoille. Talossani oli uusi
asukas, mutta muutti hän pois, kun oli omistajattomiakin taloja ottaa
huostaansa. Puolet turkulaisista oli hirmusurma lakaissut pois, harvoja
täällä tapasi tuttujaan. Kuvanvuolijoita oli meitä ollut kolmekin ja
kaikilla oli jokunen sälli apunaan. Nyt olin minä yksin. Ja poikani --
ja Kerttu -- en edes tiedä paikan nimeä -- mihin -- mihin he
nyykistyivät. --
Näin päätti Konradus mestari kauhumuistelmansa.
(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)