Piispantalon portista tuiskahti turulle pienehkö mies, vanha miehen
käkkyrä.
Olivat jo kumarasillaan ukon hartiat, mutta ketterästi hän käydä
tuiversi, niin että heiskahtelivat vain tummahkon porvariskauhtanan
liepeet ihonmukaisia housuja vasten. Tiuhaan pistättivät syyspäivän
lämmittämää tanhuaa kurpposet, joiden ruojut ylettivät nipinnapin
nilkkaan. Tiuhaan nyökähteli uurreotsainen pää, pannen tasalatvaksi
leikatun tumman tukan hepsahtelemaan, ja kun hän Kirkkoturun
kaakkoisesta kainalosta käännähti Napaturunkatua itäänpäin, jännittyi
hänen käsivartensa koukkuun ikäänkuin temmaistakseen askelille
vinhempaa vauhtia.
... Aina se piispa vanhus kutsui juuri hänet todistamaan papereitaan,
lahja- ja kauppakirjojaan! Olisi väliin saanut muitakin kiskoa
työstään, keskellä kaunista arkipäivää! Mutta ei kai pitänyt muiden
nimeä niin pätevänä... ja kukapa muuten hänen armolleen maallikoista
lie ollutkaan yhtä likeinen... hänhän kuului melkein hengellisiin, ja
asuikin niin lähellä...
Vanhan miehen ajatukset pyörähtivät aprikoimaan, minkä pyhimyksen
sielunpäivän lahjakirjassa oli mainittu tänään olevan. Latinankielinen
paperi oli hänelle muuten silkkaa latinaa -- nämä kotikielet hänelle
riittivät, vaikka tuli saksojen sanoissakin vähin toimeen -- mutta
datumeista oli hän hieman perillä latinaksikin. Ilman piispan
documentumejakin muisti hän, että nyt oli muuan lokakuun päivistä anno
Domini 1365, mutta aprikoimallakaan ei hänelle tällä kertaa valennut,
minkä oudon pyhimyksen nimen vanhus oli suustaan pudottanut; se oli
niin hämmentynyt latinan jangerruksen sekaan.
Aprikoidessaan oli hän käydä tuivertanut pyhän Yrjänän talon aitovartta
pitkin, välittämättä vähääkään vasemmalla houkuttelevista Napaturun
puotiluukuista. Katu, joka oli vain Yrjänän talon kaalimaan pituinen,
päättyi pian, ja ukko oli joutunut piispan peltojen reunaan, missä
kohosi kadun päässä muutamia turvekattoisia puutupia piispan alueella.
Siinä hän äkkipäätään pysähtyi muutaman sellaisen pikku talon eteen ja
jäi siihen katselemaan leveää honkalautaa, joka oli naulattu miehen
päätä korkeammalle tuvan päätyseinään.
Tähän tauluun oli viheriäiselle pohjalle maalattu kultakirjaimilla
nimi: "Conradus Pictor", joka kimmelsi silmää kiehtovana aamupäivän
säteissä. Itse hän oli sen maalannut; ristimänimensä jälkeen
oli hän liikanimekseen saanut tuon "pictorin" piispan papereista
jo kolmisenkymmentä vuotta sitten, ja se merkitsi hänen
maalarinammattiaan. Mutta nimensä viereen oli hän samoin kultavärillä
maalannut hymyilevän pyhän äidin kuvan, latinaa lukemattomillekin
julistamaan, että Konradus mestari oli valmis maalaamaan ja puusta
vuolemaan pyhimyskuvia kirkkoihin ja muitakin kuvia, jos ehti ja
haluttiin.
Tämä tuttu kuva oli silmiin vilahtaessaan herättänyt hänen mielessään
himmeän tunnehäivähdyksen, joka yht'äkkiä kohotti hänen tuiman
totisille kasvoilleen lämpimämmän ja kirkkaamman ilmeen. Päivänsäteet
näyttivät ikäänkuin hyväilevän kuvaa ja taittuvan pyhimyskehäksi sen
ympärille. Ja vanhus tunsi sydämessään tuulahduksen menneiltä ajoilta,
jolloin vielä oli päivänpaistetta hänenkin elämässään.
Konradus mestarin tupaan astui tuttu vieras, lautamies Junu Tukka
Perniöstä. Mestari arvasi, että hän tuli perniöläisten tilaamaa pyhää
kaappineitsyttä tiedustamaan.
Lautamies siristeli silmiään tultuaan syysillan hämärästä päresoihdun
loimoon, toivotti hyvää iltaa ja törkki raskain askelin sivupenkille
istumaan. Siihen tuli hänelle pistämään kättä talonväki järjestään,
ensin mestari ketterin askelin, sitten kisälli ja lopuksi tytär
päresoihtu kädessään. Vieras sai jäädä siihen istumaan, Konradus ukko
meni tuvan perälle vuoleksimaan ristiinnaulittua vapahtajaa, joka
hänellä oli tekeillä, hänen apulaisensa Anu siveli viimeistä rusopunaa
neitsytäidin huulille ja hänen tyttärensä Anni näytti heille molemmille
valkeaa.
-- Mitäs lautamiehelle kuuluu? kysäisi Konradus, vuolaisten vahvan
lastun ristiuhrin korvalliselta.
-- Mitäpä sinne sydänmaille, tuumi lautamies. Viikkomarkkinoille tulin,
mutta kallista on suola ja kaikki, ja vähän saa maanmies nahoistaan ja
turkiksistaan.
-- He, älyätkös sinäkin, Junu ukko! ärähti Konradus mestari ja unohti
vuolaisemansa lastun ristinkiesuksen ohimoon törröttämään. -- Saksat ne
nykyään hinnat määräävät, ja ilmaiseksi he meiltä nylkevät kaiken,
tuimiltaan saamme syödä nauriimme ja ohrakakkaramme.
-- Saksatko heidät määräillevät? kysäisi lautamies ja vilkaisi suurin
silmin leikkotukkansa alta.
-- No, kukas sitten! Saksoja vilisee kaupungit täynnä kuin kirjavia
kissoja.
-- Niin, tänäänkin sanovat neljä saksanlaivaa rantautuneen kaupunkiin.
-- Harva päivä niitä tulematta on, vaikka kaupunginlaki kieltää kestien
rehkimisen täällä näin syysmyöhään.
-- Kieltääkö?
-- Syysmaariaan päättyi heidän kauppalupansa.
-- No mitenkäs he sitten --?
-- Viis he Maunu Liehakon laista välittävät. Hansalaisilla on sääntönä
päättää purjehduskautensa vasta martinpäivänä, ja siihen asti he täällä
äytäröivät.
-- Ettäkö hansanlait pannaan meilläkin voimaan! puuskahti lautamies
tuohtuneena.
-- Kunpa saksankissat, hyväkkäät, täällä vieraassa maassa aina
välittäisivät edes omistakaan laeistaan! Monet tulevat ja menevät vielä
Martin kantapäillä, jos meri auki rakoilee, jopa talvehtivatkin tänne
koijineen.
-- Mutta eikö esivalta --?
-- Esivalta on sekin samaa luuta ja lihaa, saksoilla on valta
kuningaskruunua myöten!
-- Mutta miten ihmeellä omat herrat ovat päästäneet nyörit käsistään?
-- Nekö nyt olisivat pystyneet itseäänkään pihdissä pitämään!
Rauhattomuudessaan heittelivät Maunu Liehakkoa ja hänen molempia
poikiaan vuoronperään milloin valtaistuimelle, milloin vankityrmään ja
minkä minnekin, kunnes lopulta saivat itse ottaa pakopötkän koko
maasta. Palatessaan sitten toivat tämän saksakuninkaan entistä
kuningashuonetta kukistamaan.
-- Ja saivat tuoda noin vain tuontuostaan?
-- Kukas esti! Valtaherrat itse toivat, saksaporvarit ottivat avosylin
vastaan ja piispat hieroivat kauppoja voittajan kanssa. Täällä Turun
linnassa kyllä Narve herra teki pystyn. Surmansa sai Niilo Tuurenpoika,
entinen laamannimme, jonka uusi kuningas lähetti linnaa anastamaan.
Kuningas tuli itse viime syksynä, mutta koko pakkastalven sai
värjötellä, vieläpä hikoilla kesänkin loppukorvilleen linnaa
piirittäessään, vaikka saksaporvarit panivat parastaan ja itse piispa
vanhuskin taipui --
-- Piispakin!
-- Niin, suuret edut kuuluu Albrekt kuningas luvanneen kirkolle, otti
sen suojelukseensa tiluksineen päivineen, myönsi erivapaudet piispan
asemiehille, palvelijoille, kalastajille ja sepällekin --
-- Ja antoi kyytiä meille saloneläjille, jos niskuroimme kirkon
kymmenyksiä maksaessamme. Kyllä ymmärretään... onhan kuningas ottanut
piispan nahkatihunnit kantaakseenkin samalla kertaa kuin kiskoo omat
veronahkansa, kertoi Junu lautamies.
-- Niin, niin, siten on saatu maa alistumaan mahtajineen. Tässä kesällä
sai saksakuningas vihdoin linnankin haltuunsa ja lähtiessään pisti
saksalaisen Dotzenin Ernstin linnanvoudiksi. Saksoja ja heidän
kätyreitään tupataan kaikkiin tärkeimpiin virkapaikkoihin. Piispana
meillä vielä on hyvä Hemming vanhus, mutta antaahan hänen päänsä
vaipua, niin saadaan nähdä, eikö Hartmannus saksan poika, tämä nykyinen
Henricus rovasti, kapua piispanistuimelle. Sitä se lautapää vain
kärkkyy, mies pönäkkä kuin pylväs! Entinen rovasti, Elavus vainaja,
toki tuli kuvaniekankin majaan, monet illat täällä istui, monet oluet
joi ja pisti moneksi tarinaksi kirjaviisaan Henrik lehtorin kanssa.
Toisin tämä taulunaama... mutta kukapa häntä kaivanneekaan!
Lautamies nyökytteli vain päätään.
-- Niin, että saksoilla on valta! Puhu sitten, että esivalta pitäisi
aisoissa kestejä enemmän kuin kotisaksojakaan! Lain mukaan pitää puolet
raatimiehistä olla saksalaisia, mutta nyt eivät enää tahtoisi tyytyä
siihenkään, vaatisivat molemmat ohjakset. Pian joutuu meikäläinen
kaakinpuuhun, jos heitä vastaan vähänkään tirisee!
Tämä mahdollisuus pani vanhan lautamiehen vaipumaan hiljaisiin,
synkkiin mietteihin.
Kotvan kuluttua tuumi hän aivan kuin ei muusta olisi kuunaan ollut
puhettakaan:
-- Sitä kuvaa minä -- (ja ikäänkuin nyt vasta älyten Anun
taideteoksen:) siinä taitaakin olla jumalanäiti vasta päässeenä
lestistään!
Hän nousi, astua törkki aivan luo ja katseli pää kallellaan.
-- Komea on kuva, totta vie! Tuskin uskoisi, joll'ei näkisi! Kyllä on
korea, on vain...
Hänen kätensä ojentui koskettamaan vaipanlaskoksia, tunnustellakseen,
oliko se todellakin oikeaa kangasta, kuten näytti.
-- Maali taitaa olla vielä tuores, arveli nuori taideniekka
aulistellen.
-- Niinkö? Ei kosketa sitten. Niinpä ei taidakaan vielä saada sitä
mukaan. No, parempi lieneekin viedä talvikelillä; eihän sitä purilaille
voi panna noin somaa ja soreaa, olallaan saisi kantaa sulakelillä.
Mutta -- mikä pulikka sillä on tuossa edessään?
-- Missä?
-- Tuossapa! sanoi lautamies tirkistäen ja osoittaen jumalanäidin
kainaloon.
Koko taiteilijaperhe purskahti nauramaan, mutta Anu joutui samalla ylen
hämmennyksiinsä.
-- Sehän on pyhä piltti, virkahti hän ujosti.
-- Niin, tietysti pyhä piltti, hökäisi ukko kovasti häveten
tyhmyyttään. -- Olisihan minunkin, ukko pahan, pitänyt se arvata!
Ja sitten katseli hän kuvaa suu mutturassa, katseli lanteita, joille
tummanpunainen ja kultapaarteinen vaipanlieve oli kietaistu kokoon
höllille laskoksille, katseli pyhän piltin tieltä taapäin kaartuvaa
yläruumista ja vaipan alta näkyvää tummansinistä ja hopealla
tähditettyä hihahamosta, katseli lapsekkaan siroa povea, josta pyhää
pilttiä ei suinkaan näyttänyt ruokitun. Mutta varsinkin vaipui hän
herkin luonnonvaistoin tunnustelemaan neitseellisen kainoja kasvoja,
joilla oli niin ihmeen elävä ja sulava ilme. Lopulta ei hän nähnyt
mitään muuta kuin hymyn kuvan huulilla, hymyn, joka oli niin lämmin ja
säteilevä, mutta jonka pohjalta tuntui vieno kaihon vivahdus. Juuri
tämä surunsävy antoi ruusuhuulten säteilevälle hymylle niin kotoisen
keväthehkun, että se sattui salon ukonkin sisimpään sydämmeen.
Tämä pyhä hymy kiehtoi ja sulatti vanhan lautamiehen mielen niin, että
hän päätti korjata äskeisen tyhmyytensä ja osoittaa hänkin olevansa
asioista vähän perillä.
-- Mille se nauraa? kysyi hän.
-- Eihän se naura...
-- Mitäs se sitten muhoilee?
-- Pyhällä, taivahisella hymyllään --
-- Hymyllään, ehätti Konradus ukko katkaisemaan, peläten kai, että
hänen oppilaansa selitys liiaksi liiteleisi siniauterissa, -- hymyllään
se julistaa taivaan armoa ja autuutta syntisille ihmisille.
-- Niinpä niin, taivaan autuutta, toisti lautamies nyökytellen päätään.
-- Mutta meidän kirkon vanha jumalanäiti ei lainkaan hymyile, sen
kasvot ovat totiset kuin suuttuneen kuningattaren.
-- Heh, ne nyt ovat niitä vanhan kansan äkäisiä mummoja ne, tuumi
mestari. -- Toisenlainen laitetaan pyhä äiti nykyään, ei vanhoja
puupölkkyjä ole enää miesmuistiin veistelty meilläkään. Mutta kun
muistelen aikaa, jolloin olin opissa Visbyssä --
Konradus vanhus joutui sellaiselle ukkomaiselle muistelupäälle, että
näytti olevan tulossa vähintäin peninkulman pituinen tarina hänen
valoisan nuoruutensa päiviltä ja ylistysvirsi vanhan, kunniakkaan
Visbyn taideaarteille, hymyileville goottilaisille madonnille ja
muille, jotka Valdemar Atterdag juutteineen oli tuhonnut nelisen,
viitisen vuotta sitten. Mutta Junu lautamies oli kuunnellessaan yhä
silmäillyt kuvaa ja teki yht'äkkiä niin hätkähtävän liikkeen, että
mestarin muistelma katkesi alkuunsa.
-- No, voi sun... sehän on (lautamies loi katseensa soihtua pitelevään
Anniin) hän... ilmetty Anni!
Anu seisoi säikähtyneenä, ikäänkuin itsekin olisi vasta nyt asian
oikein älynnyt.
-- Sama tyttönen, kolmen-, neljäntoistainen!
-- Seitsemäntoistainen minä jo... selitti Anni hätäännyksissään,
ikäänkuin pelastaakseen siten ihailijansa taideteoksen.
-- Olen tuon kyllä minäkin huomannut, virkahti Konradus isä tyynesti ja
vilkaisi punastelevaan poikaan katseella, joka ilmaisi selvästi, että
kuvan kielimä salaisuus oli ollut hänelle mieleen.
--- Mutta eihän se sitten jumalanäidin kuva olekaan --
Lautamies katkaisi sanansa mietteissään ja näytti selvittelevän
pulmallista kysymystä. Hänellä oli mielessään oma piintynyt kuvansa
pyhästä äidistä, tämä hymyilevä tyttönen oli tuntunut hänestä oudolta
alunpitäen ja sehän olikin vain vanhan mestarin tytär...
-- Se on hänen pyhä neitsyensä. Minun on täällä!
Näin sanoen meni Konradus ukko tuvan nurkkaan, nosti syrjään peitteen
ja kantoi istuvan madonnan keskemmälle lattiaa.
Kuvan tummansininen, kultapaarteinen vaippa ei heiskottanut niin
huolimattomasti kuin Anun madonnan, vaan oli äidillisen huolekkaasti
vetäisty polvelle aaltoileville laskoksille. Mummomaista äitiyttä
kuvastivat leveähköt posket ja täyteläs leukakin. Hymy ei ollut ujo ja
säteilevä, vaan lyhyt ylähuuli vetääntyi leppoisaan myhäilyyn, eivätkä
silmät olleet pyhällä kainoudella luodut maahan, vaan hän loi
raukeahkojen luomiensa alta äidillisen lempeän katseen kiharapäähän
poikaan, joka niin avutonna istui hänen käsivarsillaan.
-- Tunnetkos tätä, lautamies? kysäisi mestari.
-- Kerttu, ilmetty Kerttu vainaja! Pyhä äiti hänen muistoaan
siunatkoon! huudahti lautamies tehden ristinmerkin.
-- Niin, kullakin on oma sydämmensä pyhimys. Tämä on viimeinen
madonnani, vuolin sen jo viisitoista vuotta sitten. Tämän huulet salli
sydämmeni viimeksi vetää hymyyn, ja sentähden en sitä luovuttanut
hinnasta enkä mistään. Nousiaisten kirkkoon se oli tilattu, mutta
kuoltuani vasta saavat sen noutaa.
Siinä seisoi rinnatusten kaksi madonnaa. Anun seisovan neitsytkuvan
kasvot heijastivat uinailevaa viehkeyttä, sävelsointuista suloa, ja
puupulikka hänen kainalossaan muistutti nukkea, jollaisia lapset
tekaisevat leikkikaluikseen. Lieneekö nuori taideniekka koskaan
nähnytkään pientä poikalasta, ainakaan ei hän ollut sellaista niin
hellin katsein tarkastellut kuin madonnansa mallia. Konradus ukon
äidillinen mummo, jolla oli huntu hiussuortuvillaan, taasen kantoi
käsivarrellaan päästä jalkoihin täysluomaista poikalasta. Ja istuvan
pojan pitkä paitakin syrttäytyi polvilla ja siitä alaspäin niin
luontehikkaille laskoksille. Mummossa itsessään, vaikka vaipanlaskokset
olivatkin ylen taiten ja huolellisesti vuollut, oli jotakin koulumaista
kankeutta; Anun tyttömäisen madonnan jaloista, ihannoivalla hellyydellä
muovatuista kasvoista henkäili vastaan hieno välittömyys.
Muistoihinsa vaipunut Konradus vanhus ei näyttänyt suurin panevan
merkille kuvien eroavaisuuksia. Hän virkahti tummasävyisin äänin:
-- Niin, hymyili kerran elämä minullekin, sain minäkin luoduksi pyhän
hymyn jumalanäidin huulille. Mutta sitten --
Hänen sanansa värähtivät katketen. Hän istuutui leveälle jakkaralle
lämpimän kiukaan kylkeen ja lautamies istuutui hänen rinnalleen. Anni
pisti pärevalkean pihtiin kiukaan nurkkaan, ja molemmat nuoret
istuutuivat kiukaan loukkoon. Ja kyyryisillään istuen tuijotti vanha
mestari vuolulastuihin lattialla, aivan kuin näkisi kauhunkuvia
edessään.
(Lauri Sauramo: Pyhä hymy.)