Turun tuomiokirkon sakariston ovi aukeni äkkiä kirkkoon ja kookas
papilliseen pukuun verhottu mies astui hämärään Herran huoneeseen. Hän
oli Suomen piispa Hemming. Nopeasti oli hän tullut, mutta astuttuaan
kirkkoon hän seisahtui. Rukoilemaan ei hän ollut tullut, vaan katseensa
oli kääntynyt lähellä pääalttaria olevaan Pyhän Laurin kuoriin. Täällä
kaikki kynttilät paloivat ja viimeisiä juuri sytytteli aivan
valkotukkainen vanhus, jonka piispa tunsi kirkon kaniikiksi Henricus
Tempiliksi. Vanhus oli noussut pienelle rahille ja kepin päähän
pistetyllä pienellä kynttilällä sytytti hän alttarilla olevia korkeita
äskettäin ulkomailta tuoduissa hopeisissa kynttilänjaloissa palavia
kynttilöitä. Jo paloivat kaikki, hän laskeutui rahilta, siirsi sen
syrjään, teki syvään ristinmerkin alttarilla olevalle lippaalle, jossa
oli Pyhän Henrikin pyhäinjäännökset ja kääntyi sitten kirkkoon päin.
Tällöin näki hän äsken tulleen henkilön ja tunnettuaan hänet piispaksi
hän kumarsi tälle syvään, niin syvään, että kumarasta nouseminen tuntui
vanhukselle vaikealta.
Rypistetyin silmäkulmin astui piispa kaniikin eteen ja sanoi: -- Miksi
keskellä yötä olet sytyttänyt kaikki kynttilät palamaan alttarilla?
Tavanmukaiset yökynttilät olisivat riittäneet.
-- Minä odotan tänne kansaa, sanoi vanha kaniikki.
-- Odotat, sanoi piispa, siis et muista, mitä olen määrännyt?
Vanhus vaikeni, katsoi vain kivipermantoon ja kädessään vielä oleva
kynttilän sytyttäjä putosi maahan.
-- Jumala on meitä rangaissut hirmuisella kuolemantaudilla, joka
riistää toisen uhrin toisensa jälkeen, jatkoi piispa. Linnanherran
kanssa olemme määränneet, että kaikki lika ja roska on kaupungissa
poltettava, että suurinta puhtautta on pidettävä ja että sairaat ovat
eroitettavat terveistä. Ainoastaan näin voimme pelastaa ihmiset
hirmukuolemasta. Kirkko on määrätty suljettavaksi ja ihmisiä käsketty
kääntymään pyhien puoleen kodeissaan. Oletko kaiken tämän unhottanut?
-- En, herrani ja esimieheni, sanoi kaniikki hiljaa ja nöyrästi, mutta
minä olen säälinyt heitä ja vastoin tahtoasi luvannut avata heille
kirkon, jotta he saisivat anoa apua Pyhältä Henrikiltä. Sinä sanoit
meneväsi Koroisiin piispantaloon. Minä en tiennyt sinun olevan täällä.
-- Sinä olet rikkonut kirkon asettamat säännöt; tiedät siis, että siitä
sinua kohtaa rangaistus, sanoi piispa kiivaasti.
-- Minä tiedän sen ja olen valmis ottamaan sen vastaan.
-- Miksi siis tämän kaiken tahdoit tehdä?
-- Johan minä sen sanoin sinulle, vastasi kaniikki lempeästi, ja tällä
kertaa uskaltaen katsoa kirkkailla harmailla silmillään piispaan, --
minä säälin heitä, noita kuolevia ja pelastustaan etsiviä. Minun
herrani ja esimieheni, elä suutu minuun siitä, ett'en ole voinut nähdä
kaikkia samoilla silmillä kuin sinä. Katsohan, ihminen voi pelastaa
ruumiinsa ja kuitenkin pysyä sairaana, ell'ei hänellä ole uskoa. Hän
voi kuolla ja kuitenkin elää iankaikkisesti, jos hänellä on usko. Sinä
olet tahtonut estää heitä pääsemästä kirkkoon, jossa heidän uskonsa
saisi uutta voimaa. Minä olen sinun halpa palvelijasi ja sinä olet
minun herrani ja piispani, jonka kirkko on esimiehekseni asettanut,
mutta kuule kuitenkin minua, joka jo olen lähellä ihmisijän suurta
rajaa ja joka ikävöitsen herrani ja jumalani luo. Paljon olet sinä
tässä maassa tehnyt, jotta herran temppeli kaunistuisi ja sen kautta
jumalan iankaikkinen kunnia loistoonsa tulisi, paljon olet saanut
kunniaa siitä, että Birgitta rouva, jonka asioissa juuri hiljattain
olit pyhän isän luona Avignonissa, sinua ystävyydellään kunnioittaa.
Olethan hänessä nähnyt, mitä suuri usko saa aikaan ja kuinka jumala
häntä on armoittanut antaessaan hänelle unessa ilmestyksiä. Ymmärrä nyt
näitä halpoja olentoja, jotka hädässään tahtovat paeta jumalan luo ja
etsivät turvaansa Herran huoneessa Pyhän Henrikin lippaan luona.
-- Taitavasti osaat, Henricus Tempil, sanasi asettaa, lausui piispa, ja
ovelasti riistät vastustuksen minun käsistäni. Mutta kuitenkin täytyy
meidän tässä asiassa toimia toisin kuin nyt ajattelet. Katso tautia,
joka maata vitsoo, seuraa, miten se leviää, niin näet, että lopetat
koko kaupungin, jos päästät ihmiset kirkkoon. Jokainen, joka lähestyy
tällaista sairasta, saa itse taudin, jokainen, joka koskettaa
esineeseen, mikä tällaisella kuolleella on ollut, näkee ruumiinsa kohta
täyttyvän paiseilla ja kuoleman leimanneen hänetkin. Asetu kirkon
portaille, vihmo heitä pyhällä vedellä, jotta kansa saisi
lohdutuksensa, mutta elä päästä heitä Herran huoneeseen, sillä täällä
he kaikki saavat kuoleman.
-- Herrani ja esimieheni, sinä puhut viisaasti, mutta yhden asian olet
unohtanut. Sinun ei pidä astua yksinkertaisen uskon tielle.
Piispa katsoi pitkään vanhuksen kirkkaisiin silmiin, joissa kyyneleet
välkkyivät. Hän taputti vanhusta hiljaa olalle ja sanoi:
-- Herra sinua palkitkoon suuren laupiaan sydämmesi tähden.
Hän aikoi jatkaa, kun korvansa eroittivat omituista ääntä ulkoa.
Se oli kummallista kumeaa jyskytystä, epätasaista ja kaamoittavaa ja
sen ohella kuului valittavia ääniä.
-- Mitä se on? kysyi piispa.
-- He saapuvat, vastasi kaniikki.
-- Mikä on tuo kumea ääni, aivan kuin hiljaa jyskytettäisiin arkkuun?
-- Minä menen katsomaan.
Vanhus aikoi kiiruhtaa kirkon ovea kohden, kun piispa hänet pidätti ja
sanoi:
-- Elä mene! Ovea ei avata. Sammuta alttarin kynttilät, jotta he eivät
näkisi valoa ikkunoista. Minä menen puhumaan heille oven läpi.
Nopeasti astui piispa kirkon suurta ovea kohti ja kaniikki meni Pyhän
Laurin kuoriin sammuttamaan kynttilöitä. Mutta hän ei tätä tehnytkään,
vaan jäi kuuntelemaan, mitä piispansa aikoi puhua ulkona oleville.
-- Kuka siellä? kysyi Hemming piispa ja hänen äänensä kaikui
voimakkaana kirkon holvissa.
-- Me olemme tulleet rukoilemaan Pyhän Henrikin lippaan luona, niinkuin
meille lupasit, kuului ääni oven takaa.
-- Mitä kaniikki on luvannut, sen piispa kieltää, sanoi Hemming.
Hetkisen oli oven takana hiljaista tämän lauseen jälkeen, sitten kuului
miehen ääni:
-- Me tahdomme tulla kirkkoon, meidän täytyy sinne päästä!
Samassa kuului kumea jysähdys oveen.
-- Kirkon kirous seuraa sitä, joka väkisin tunkeutuu Herran huoneeseen!
huusi piispa.
Mutta hänen äänensä hukkui kumeaan jyskeeseen. Ensin kuului
säännöllisesti palaava lyönti, aivan kuin hirrellä olisi oveen isketty,
sitten kuului toinen tämän rinnalla, kohta kolmas ja neljäs. Vahva
tammiovi tärisi ja suuri rautalukko vinkui ja saranat narskuivat. Yhä
tiheämpään osuivat iskut, voimakkaimmin sille kohtaa, missä lukko oli.
Jo erkani määrly, kohta toinen ja piispa huomasi oven pian aukenevan.
Hän kiirehti kirkon perälle pääkuoriin asti, sulkien ristikon, joka sen
eroitti muusta kirkosta. Paksun tammioven takaa kuului jysähdysten
ohella ääniä, yhä voimakkaammin ja yhä kiihkeämmin. Äkkiä ovi ponnahti
selälleen, lyödä jysähti seinään. Ja silloin oli äkkiä kaikki jälleen
hiljaista.
Kansa, joka väkivalloin oli oven murtanut, arkaili sen auettua. Mutta
ensimäisinä olleet astuivat sisään. Ja silloin piispa kalpeni
katsellessaan heitä. Monet olivat laatineet suuria ristejä puusta ja
niitä he kantoivat selässään. Näillä he olivat kirkon oven murtaneet.
Muuan kookas mies, varmaankin se, joka kiivaimmin oli iskenyt, horjui
ristiään kantaen ensimäisenä eteenpäin. Kun hän oli muutaman askeleen
astunut, pettivät hänen voimansa ja hän vaipui ensin polvilleen ja
sitten suulleen maahan, jolloin risti toisella sivuhaarallaan jysähti
kirkon kivipermantoon ja sen kumahdus kaikui holvissa. Mutta kukaan ei
häntä mennyt auttamaan. Muutamat astuivat hänen ohitsensa, pari hänen
ylitsensäkin ja joukko terveitä ja sairaita alkoi liikkua Pyhän Laurin
alttaria kohden. Pian ensimäiset laskeutuivat polvilleen ja sitä
seurasivat muutkin. Terveet matelivat eteenpäin koko ajan hymisten
rukouksia ja sairaat takertuivat heihin ja valittaen pyysivät heiltä
apua.
Vavisten katseli piispa alttarilta tätä tummaa hämärässä liikkuvaa
joukkoa, joka lainehti hiljaa eteenpäin. Siellä täällä kohosi risti
muun joukon yläpuolelle ja kuului kumeaa jysähtelyä, kun kaksi
sellaista liikahtaessaan kolahti yhteen. Mutta rauhallisena ja tyynenä
seisoi vanha Henricus kädet ristissä alttarin edessä, jolla oli Pyhän
Henrikin lipas, ja autuaallinen hymy oli hänen huulillaan. Ja kun kansa
oli tullut hänen lähelleen, ojensi hän kätensä tämän joukon yli ja
siunasi heitä.
Rautainen aita eroitti Pyhän Laurin kuorin muusta kirkosta, tämän
ristikon rautojen läpi monet käsiään ojensivat pyhää lipasta kohti. Ja
vanhus kääntyi alttarille päin, otti kauniisti kirjaillun vaatteen
käsiinsä, jotta ei paljailla käsillään koskettaisi pyhään esineeseen ja
nosti alttarilta lippaan. Ja kun hän jälleen kääntyi kansan puoleen
astui hän aivan ristikon luo, ja ojensi lippaan niin, että lähinnä
olevat saattoivat sitä suudella. Pääalttarin ristikon takaa piispa tätä
katsoi ja tietämättään mitä hän teki hänkin vaipui polvilleen ja löi
otsansa kirkon lattiaan.
Polvillaan oli kansa ristikon takana, mutta muuan nuori tyttö oli
noussut seisomaan ja piteli käsillään kiinni ristikosta, jotta ei
kaatuisi, sillä hänen silmänsä harhailivat ja jalkansa horjuivat ja
hänen kasvoillaan ja käsissään oli suuria tummia pilkkuja. Kun lipas
tuli hänen kohdalleen, kokosi hän viimeiset voimansa, suuteli sitä.
Äkkiä kädet erkaantuivat, hän kirkaisi:
-- Minä olen terve, minä olen terve!
Ja tämän sanottuaan hän kaatui taapäin ja toiset ottivat hänet vastaan
ja laskivat lattialle. Ja kaikkien rinnasta pääsi iloinen huudahdus:
-- Ihme! Ihme! Pyhä on tehnyt ihmeen!
Silloin piispa nosti päänsä, kohosi seisaalleen ja katsoi kurotetuin
kauloin Pyhän Laurin kuoriin päin. Hänen ja kaniikin katseet yhtyivät
ja piispa luki vanhan Henricuksen silmistä suuren ilon.
Piispan teki mieli huutaa, että ihmiset pettivät itseään, ett'ei tässä
ollut mitään totta, että tytön huudahdus oli ollut vain viimeinen
kuolonkamppailu. Mutta oli aivan kuin jokin voima olisi tukkinut hänen
suunsa, hän ei voinut päästää ääntäkään. Hän teki ristinmerkin
alttarille päin, polvistui ja hiipi sakastin kautta pois, ihmisten
riemuhuutojen soidessa korvissaan.
Päiväksi valkeneva kesäyö verhosi kaupunkia. Piispa ei nähnyt taivaan
ihmeellistä kauneutta, ei huomannut ihmisiä, jotka hänen ohitse
kulkiessaan paljastivat päänsä ja odottivat hänen siunaustaan. Hän
asteli vain eteenpäin tietämättä minne. Kun hän oli päässyt
ulkopuolelle kaupunkia, istahti hän eräälle mäen töyrylle. Hän painoi
päänsä käsiinsä ja istui kauan mietteissään. Kun hän kasvonsa kohotti,
katseli hän luontoa. Kaikki oli kellastunutta ja kuollutta, sillä kesä
oli ollut kovin helteinen eikä vettä ollut satanut pitkään aikaan.
Aamuilmassa hän tunsi omituista löyhkää. Lähellä oli talo, hän suuntasi
sinnepäin katseensa ja näki, miten sen pihalla makasi ruumiita, ja kun
hän terästi katsettaan, huomasi hän, miten linnut istuivat niiden
kasvoilla ja nokkivat silmiä. Pellolla, jota ei kukaan ollut leikannut,
käveli karjaa ja söi tuleentunutta ruista. Hän kuuli erään lehmän
surkeasti ammuvan. Sen utareet olivat täynnä, eikä missään ollut
lypsäjää.
Silloin piispa nousi paikaltaan, astui eläimen luo ja ottaen
piispanhatun päästään alkoi siihen lypsää. Ja lehmä seisoi liikkumatta
paikallaan, silloin tällöin vain kääntäen päänsä tuntiessaan oudon
lypsäjän.
Ja kantaen lakkiaan, jossa maito hiljaa lainehteli, hän kohtasi tien
vieressä kuolevan miehen, joka anoi juotavaa. Ja piispa kumartui hänen
puoleensa, nosti kuolevan pään polvensa nojaan ja virvoitti häntä
maidolla. Eikä hän sinä hetkenä kuolemaa ja taudin vaaraa pelännyt.
Pitkälle oli päivä jo kulunut, kun hän taas palasi tuomiokirkkoon ja
astui sakastin kautta sisään. Kirkko oli tyhjä. Permannolla vain virui
joukko ruumiita, joita muuan mies, jolla oli kasvojen edessä peite ja
käsissään nahkakintaat, kuletti kirkosta pois iskien heihin pitkän
kepin päässä olevalla koukulla ja laahaten ne sitten ovesta ulos.
Mutta pyhän Laurin kuorissa oli alttarin edessä vanha kaniikki
polvillaan rukoukseen vaipuneena. Piispa astui hiljaa kuoria kohden,
avasi ristikon ja polvistui vanhuksen viereen.
-- Herra, Herra, sanoi hän kohottaen kasvonsa taivasta kohden, olet
opettanut minut ymmärtämään, kuinka vähän ihmistä hyödyttää ruumiinsa
säilyttäminen, jos hän menettää sielunsa.
Jalmari Finne.