Niinä viikkoina, jotka käräjistä olivat kuluneet, ei Lyyli rohjennut
käydä Pouttulassa, vaikka tuo oli hänelle tähän asti ollut niinkuin
toinen koti ja Pouttulan täti emottomalle niinkuin äidin sijassa. Tosin
Lyyli ainoastaan vaillinaisesti tiesi, mitä käräjissä oli tapahtunut,
mutta sen hän ainakin kuuli isänsä katkonaisista puheista, että
Pouttulaiset olivat hänen pahimpia vihamiehiään. Monta kertaa oli tyttö
hankkinut lähteä tätilään, mistä hän aina oli tottunut neuvoja
hakemaan. Mutta häntä oli kammottanut ajatus, että häntä kohdeltaisiin
kylmyydellä, ehkäpä vihallakin siellä, missä hänen aina oli ollut niin
erinomaisen lämmin ja hyvä olla. Hillitsemätön halu kehoitti häntä
kuitenkin sanomaan viimeiset jäähyväiset toiselle kodilleen ja sen
rakkaille asujamille. Varhain eräänä aamuna hän istui satuloidun
hevosen selässä. Matkansa kulki lounaista joenrantaa ylöspäin, kunnes
hän muutamassa uittopaikassa meni virran poikki. Kuta etemmäksi hän
kulki, sitä enemmän hänen mielensä virkistyi; sillä kesäinen aamu on
verraton lääke haihduttamaan kaikkia mielialoja. Melkein tavallinen
ilonsa hohti Lyylin kauniista kasvoista, hänen astuessaan Pouttulan
pirttiin.
-- Käyn hirveäni hakemassa, missä lieneekään, kun ei ole moneen aikaan
nähty, ei kuultu. Täytyy pitää se tästä lähtien kytkyessä, muutoin
karkaa takaisin Pohjanmaalle. -- Etkö tahtoisi toki minua auttaa,
Vitjakka?
Pouttulan pirtissä istui koko perhe eineellä, isäntä, tuo uusi päämies
Viljakka Pouttu, ja emäntänsä poikineen. Vanhin poika, Vitjakka, oli
pitkä, pulskea nuorukainen, jolla jo oli suuri maine lapinkävijäin
seassa rohkeudestaan ja miehuudestaan kaikissa vaarallisissa tiloissa
sekä talvimatkoilla autioissa erämaissa että kesäretkillä, Pohjanlahden
ja Raumanmeren aavoilla laineilla. Hän oli syntyessä saanut nimen
"Vitjakka" ja äitinsä oli jo silloin ripustanut vahvat hopeavitjat
hänen kaulaansa ikäänkuin miehuuden merkiksi.
Mielihyvän loiste, joka oli tytön tullessa leimahtanut Vitjakan
silmissä, katosi kohta, kun hän tervehdyssanat kuuli. -- Näinkö
jäähyväiset sanottiin Pohjanmaalle -- tuttaville?
-- Elä huoli kytkyttä laittaa! sanoi vihdoin Vitjakka, -- hirven emäntä
tulee ritarilliseksi rouvaksi ja hirvi itse ritarilliseksi hirveksi.
Mikä sen sitten on ollessa! Pohjan laitumilla ei kasva kelvollista
ruohoa niin korkea-arvoiselle elukalle.
Tyttö oli istuutunut lavitsalle. Hän lausui levollisella vaikka
hiljaisella äänellä:
-- Teet hirvelleni väärin, -- ja ehkä hirven emännällekin. Molemmat
pannaan kytkyeen ja molemmille on kytkyt yhtä outo. Mutta toista ei
vihata missään; sillä on maailma vihanta joka maassa ja syytä on
pelätä, että se rikkoo kytkyensä palatakseen syntymäpaikoillensa.
Toinen taas ajetaan maanpakolaisuuteen syntymäkedoiltansa.
-- Sinutko maanpakolaisuuteen, Lyyli! huusi Vitjakka riehahtaen. --
Kukapa sinusta on eroa pyytänyt? Etkö olisi voinut tänne jäädä, antaen
isäsi lähteä? -- tämän julman isän, joka tappoi tyttärensä äidin,
tappoi sinun äitisi, Lyyli! -- Etkö olisi voinut jäädä tänne, tänne
syntymätaloosi, jota olet lapsuudestasi tähän saakka hallinnut? Etkö
olisi voinut, kun olisit tahtonut? Sillä ethän olekaan muiden tyttöjen
tapainen: sinä olet syntynyt käskemään ja itse Kurjen ukko on
pääsemättömissä, kun sinä jotakin tahdot. Mutta et varmaankaan
tahtonut. Voi kaikkien meidän riemua, jos olisit tahtonut!
Vaaleana, kalmankalpeana istui Lyyli kuin jäätynyt, ja hänen sydämmensä
oli pakahtua. Hän oli nyt ensi kerran suorin sanoin kuullut äitinsä
surman mainittavan, ja muistaessaan himmeitä huhuja, joita hän ei tähän
asti ollut ymmärtänyt, hän ei enää voinut epäillä, että tässä joku
hirveä totuus oli salattuna. Maailma oli yht'äkkiä käynyt hänelle
autiommaksi kuin Lapin lumiset aukeat. Tyttö oli vieraantunut
ainoastakin turvastaan, mikä hänellä oli, -- vieraantunut omasta
isästänsä, murhaajasta.
Mutta kuka se oli, joka lämpimällä kädellä pyhkeili neidon
kylmänhikistä otsaa? -- jonka rintaa vasten neito vaipui, sulaen
kyynelvirtoihin? -- Se oli Vitjakka Pouttu. Lyyli taas nousi; mutta
kuinka muuttuneena! Hänen uljas uskalluksensa, joka ei tarvinnut muihin
turvata, oli nyt taittunut, notkistunut. Hän oli sortuneena kovan
kohtalon alla, mutta samassa oli hän löytänyt ketä vastaan nojata. Hän
oli nyt nainen, toisen turviin pakeneva, heikko, nöyrä ja taipuvainen.
-- Mitä minun on tehtävä? oli hänen ensimäinen kysymyksensä.
-- Jää minulle, vastasi Vitjakka; -- tämä käsi sinua holhoo ja
puolustaa. -- Nuorukaisen silmät välkkyivät miehuuden voimasta.
Mutta vanha Pouttu pudisteli päätänsä. -- Saammehan mennä kuulustamaan,
mitä Matti Kurjella on siihen sanomista. Minä en hyvää vastausta odota.
Ja jos niin on, niin tytär seuraa isäänsä. Ota hänet sitten, poika,
millä keinoin voit. Mutta varkain emme häntä täällä pidä.
Se oli sana, jota ei kenenkään käynyt vastustaminen. Illan tullessa oli
Lyyli taas kodissansa, ja seuraavana aamuna kävi vanha Pouttu poikansa
kanssa Kurjen talossa, pyytämässä neitoa miehelään. Vanha päämies
vastasi pilkalla ja ylenkatseella. Hänen ei muka sopinut naittaa
tytärtänsä alamaistensa pariin, mutta lupasi kuitenkin heidän
mielikseen toimittaa niin, että Lyyli vasta, jonkun mahtavan ritarin
rouvana, palaisi Pohjanmaalle, hallitsemaan ja vallitsemaan
perintöoikeutensa nojalla.
Vanha Pouttu muistutti levollisesti, että vanhuus oli tehnyt entisen
toverin pään heikoksi, niin ett'ei hän osannut eroittaa mennyttä
tulevaisesta, eikä mielikuviansa olevaisista oloista. Ritarillisella
herruudella oli oleva huono menestys Pohjanmaalla, vaikka sitä
Lyylinkin kädellä käytettäisiin. Pohjanmiehet eivät olleet unohtaneet,
millä lailla heidän isänsä olivat ennen naisia kosineet. Ja mitä
silloin oli tapahtuva Kurjen ukolle ja hänen ritareillensa, sen hän oli
saava lukea omaksi syykseen.
-- Kaitse tyystin tytärtäsi! huusi Vitjakka, ratsunsa selkään
hypätessään; -- vaikka hänet rautapaitasikin alle kätkisit, minä hänet
sieltäkin löydän. Pysy valveilla vuoden pisimpänä yönä!
Sininen silkkivyö viittasi luhdin akkunasta jäähyväiset poismenijälle.
Hän ajoi ratsunsa siitä alitse, ja vyö laskeutui alas hänen
olkapäilleen. Sanaa virkkamatta ajoivat Pouttulaiset kotiansa.