Ei ole helppo arvata, mitä kaikkia tuumia ja hankkeita oli Kurjen ukon
päässä asunut. Pohjanmaan lapinkävijät, joiden päämies hän alusta
saakka oli ollut, olivat viime aikoina ruvenneet pahaa aavistelemaan ja
olivat nyt hyvillään, kun asia näin loppui. Tosin muutamat, niinkuin
Viljakka Pouttu, joka vanhastaan tunsi hänet, tiesivät, että hän ei
tämmöistä loukkausta kostamatta jättäisi. Mutta salaiset juonet heitä
enemmän pelottivat kuin täysi vihollisuus, ja samassa he senkin
arvasivat, että Kurjen mahtavuuden aurinko oli laskemassa, niinpiankun
hänen päämiehyytensä Pohjan miesten seassa oli lakannut. Jos häntä
tähän asti oli Ruotsin hovissakin jotenkin suuressa arvossa pidetty, se
isommaksi osaksi oli johtunut siitä, että häntä oli katsottu ikäänkuin
Pohjanperien ja Lappien kuninkaaksi, jota ei käynyt aivan halpana
alamaisena pitäminen. Jos nyt Pouttu taikka joku muu kävisi Ruotsissa
tarjoamassa yhtäläistä alamaisuutta ilman Kurkea, niin arvattavasti
Ruotsin hallitus ei ottaisi entisen päämiehen kostotuumia
suojellaksensa, ja silloin ei olisi hätää hänen yksityisistä
yrityksistänsä. Näin vanhat viisaat arvostelivat tämän valtiollisen
tapauksen valtiollisia kohtia.
Mutta Pohjan pirkkalaisissa ei ollut paljaastansa vanhoja viisaita,
vaan myöskin nuoria veitikoita, ja nämä eivät suinkaan paljon
ajatelleet valtiollisia seikkoja. Että Kurjen ukko itse muutti muuanne,
sen he kyllä mielellään näkivät; hänen kolkko katsantonsa ja ylpeä
käytöksensä ei ollut heillekään mieluinen. Mutta tämänpä he melkein
olivat unohtaa, muistaessaan hänen ainoata tytärtään, joka oli Pohjan
kuulu, Pohjan kunnia.
_Lyyli_, lylyn lykkeäjä,
Kautokengän kuluttaja,
Hirven ahkion ajaja,
Pohjan neito pulskeainen.
Pitikö hänenkin lähtemän pois, hänen, joka oli Pohjan poikien ihastus
ja ylpeys, "maan kuulu, veden valio"? -- Vanhat viisaat vastasivat,
vaikka vastoin mieltänsä: "totta kaiketi; hän seuraa isäänsä, niinkuin
tytär ainakin" -- Mutta nuoret arvelivat yhteen ääneen: "Ei suinkaan;
hän on meidän, hän on Pohjanmaan!" --- ja totta puhuen, eivät vanhat
viisaatkaan voineet tätä kieltää. Lyyli oli ikäänkuin juurtunut
Pohjanmaahan.
Kaikki tiesivät, että Lyyli itse ei tahtonut pois syntymäpaikoiltansa,
ja he tiesivät sen ohessa, että Lyyli oli itsevaltainen lapsi, Matti
Kurjen omaa jäykkää luonnetta, eikä milloinkaan tottunut muitten tahdon
alle taipumaan. Koska Luoja ei näy tehneen ainoatakaan ihmistä niin
kivikovaksi, ett'ei mitään hellää paikkaa hänen sydämmessään ole, oli
Kurjen ukollakin, varsinkin vanhalla iällänsä, muutama heikompi puoli,
ikäänkuin reikä ruosteen syömässä rauta-asussa. Tämä heikkous oli
hänen rakkautensa lapsiinsa, varsinkin tyttäreen. Ei tarvinne
muistuttaakkaan, että tämäkin rakkaus oli itsekäs, niinkuin koko
mieskin. Mutta osaksi taisivat omantunnonkin soimaukset siitä, mitä hän
äitiä vastaan oli rikkonut, tehdä hänet hellemmäksi, jopa liiankin
myöntyväiseksi tytärtä kohtaan, ja Lyyli oli tästä syystä saanut olla
ja elää varsin omin valtoinensa. Isä enimmäkseen oli kotoa poissa,
milloin Lapinmaissa käydessään, milloin muissa tärkeissä toimissa, ja
suuressa talossa, suuren perheen keskellä oli Lyyli jo lapsuudesta asti
ollut miltei ainoa haltija. Tämä seikka oli jo aikuisin kasvattanut
hänen älyänsä, mutta samassa totuttanut hänet ohjattomaan vapauteen,
johon vihdoin vanhan Kurjenkin, kotona ollessansa, täytyi suostua.
Vapauttansa ja elämän täyttä nuoruudenriemua rakasti Lyyli enemmän kuin
mitään muuta maailmassa, ja tämä miehen luonne ilmaantui kaikissa hänen
huvituksissaankin. Taitavammin kuin hän ei kukaan osannut purttansa
ohjata Merenkurkun kuohuvissa tyrskyissä, ja tarkemmin kuin hän ei
kukaan lähettänyt nuoltansa vikkelän kärpän silmiä kohden.
Talvis-aikana oli hänen suurin huvituksensa asettaa isänsä lahjoittama
aljohirvi ahkion eteen, ja sitten niinkuin tuulen siivillä liidellä
Pohjanmaan äärettömillä nevoilla. -- "Pohjan neito käy", oli ihmisten
tapana sanoa, kun hänestä vilahduksen näkivät, ja lappalaisraukat
luulivat häntä pirkkalaisten haltijattareksi, joka näille heidän
herroillensa antoi niin suurta onnea ja menestystä. Itse Pohjan
pirkkalaistenkin seassa oli monella melkein sama luulo.
Näin oli Kurjen ukko antanut tyttärensä yletä ja kasvaa omavaltaisessa
vapaudessa. Hän uljaili sydämmessään Lyylin puhkeavasta ihanuudesta ja
miettieli mielessään suurta tulevaisuutta rakkaalle tyttärellensä.
Suurta, komeata naimista hän hänelle toivoi. Hän oli jo sitä varten
muutama vuosi sitten Hämeen puolisille tiluksilleen Vesilahdella
rakennuttanut upean kartanon, josta piti tuleman Lyylille perintö ja
morsiusmyötäjäiset.
Ei ole kuitenkaan mikään niin vastenmielistä nuoren tytön kuulla kuin
toisen sille rakentamat naimistuumat, ja kun Kurjen ukko toisinaan
kuvaili tulevaista onnea ja kunniaa tyttärellensä, kuinka hänen piti
korkean miehen puolisona istua Laukon kartanossa Vesilahdella ja tulla
suuren suvun kanta-emoksi, oli tuo Lyylille niinkuin kalman kylmyyttä,
eikä hän ollenkaan voinut ymmärtää, miksi hänen pitäisi milloinkaan
naimisiin mennä ja miks'ei hänen käynyt kaiken ikänsä tyttönä
liiteleminen revontulten valaisemilla Pohjan aukeilla tai
punapurjeillansa lasketella Merenkurkun aaltojen yli.
Mutta nyt olivat asiat yht'äkkiä saaneet vakaisemman muodon. Ei
ainoastaan Lyylin, mutta itse Kurjenkin koko perheinensä piti muuttaa
Hämeeseen. Se oli auttamaton asia. Vaivoin hillitty vihan liekki riehui
vanhan päämiehen sydämmessä. Yhteinen tympeys vallitsi Kurjen ukon koko
huonekunnassa. Itse hän valmisti muuttoansa tulisella innolla,
ikäänkuin maa olisi hänen jalkojansa polttanut; mutta koko hänen
perheensä vitkasteli, vaikka juurtunut kuuliaisuus kuitenkin saattoi
heidät isännän käskyjä noudattamaan. Totki, tuo vanha uskollinen koira,
jonka ikää ei kukaan oikein tiennyt, veti yöt päivät surullista virttä,
ikäänkuin olisi pahoja aaveita nähnyt. Lähtöaika läheni, ja joku osa
palkollisista oli jo edeltä lähtenyt Laukkoon; toiset ottivat eronsa,
kosk'ei tehnyt mielensä Pohjan seutuja jättää. Ainoastaan viimeiset
toimet olivat tehtävinä, niin Matti Kurki saisi puhdistaa tomun
jaloistansa ja lähteä pois entiseltä vaikutusalaltaan, jota hän nyt
sadatteli, -- lähteä takaisin syntymämaahansa, joka oli nähnyt hänen
ensimäiset askeleensa vallanhimon tiellä.
Mutta Lyylin piti syntymämaastaan lähteä, vieraaseen maahan,
tietymättömän tulevaisuuden maahan. Jo tämä ajatuskin tahtoi hyydyttää
hänen lämpimän verensä; mutta asia oli auttamaton. Jos olisivat kaikki
muut seikat olleet ennallaan ja vanha Kurki olisi tahtonut ainoastaan
vanhat tuumansa toteuttaa, hänen tyttärensä epäilemättä ei olisi
taipunut, -- ja vaikea on sanoa, mikä vihdoin olisi jäänyt vanhuksen
päätökseksi; hän oli ennemmin tottunut tyttärensä mukaan taipumaan kuin
tytär hänen mukaansa. Mutta nyt oli itse Lyylin tila toivoton,
neuvoton. Hän tiesi, että Pohjolaiset ajoivat Kurjen suvun pois
maan-ääriltänsä. Hänelle ei voinut tulla mieleenkään, että yleinen viha
ei koskisi tytärtä samassa määrässä kuin isääkin. Tämä luultu viha
tuntui hänelle tukehduttavalta, niinkuin raskas ukkosen pilvi, ja
ahdingossaan hän melkein ikävöitsi päästä Hämeen ilmaa hengittämään. Ja
kuitenkin tämä Häme häntä kammotti.