Joulun lähestyessä asteli Matti Kurki levottomin askelin juhlasalinsa
permannolla Laukon kartanossa. Hänen silmänsä olivat vähän kadottaneet
entistä terävyyttänsä ja askelissa oli vähäinen, tuskin havaittava
horjunta; mutta kasvot olivat melkein kamalat. Mielikarvaus, ikävyys ja
kostonhimo kalvoivat entisen Pirkkalaispäämiehen sydäntä. Hän katseli
väliin huonetta, joka oli pitoja varten koristettu, pöydät peitettyinä
hienoilla englannin veroilla, lavitsat ja penkit varustettuina
pehmeillä tyynyillä ja villavaipoilla. Mutta tätä katseltuansa hän
vaipui omiin ajatuksiinsa ja ärjähti toisinaan itseksensä, johon Totki,
joka uskollisesti seurasi hänen jälkiänsä, vastasi lyhyellä
haukahduksella.
Lavanalustan puolella istui Lyyli työnsä ääressä. Palvelija näytti
valkeata leimuavalla soihdulla, ja lisäksi paloi viereisellä pöydällä
kynttiläkin semmoinen, jonka käyttämisen uuden uskon kirkolliset menot
olivat Suomenmaahan tuoneet. Lyyli oli kalpeampi kuin ennen, iloinen
lapsellisuus oli kasvoista hävinnyt; suru ja kaipaus asui silmissä.
-- Mitä sinä teet? kysyi Kurki pysähtyen. Hänen äänessään ei enää ollut
havaittavana entinen lempeys tytärtänsä kohtaan.
-- Hää-ohjaksia sulholleni, vastasi tytär vakavasti.
-- Se on oikein, jatkoi isä leppeämmin; tänä ehtoona jo tulee Harald
ritarinensa Birger Jaarlin linnasta. Huomispäivän pidämme iloa täällä
ja aikaisin ylihuomen-aamuna ajamme juhlallisessa häämenossa Sastamalan
[tämä oli Karkun pitäjän sen aikuinen nimi] kirkolle vihkiäisiin.
Sitten odottavat komeat tuliaiset nuorta linnanrouvaa Hämeenlinnassa.
Et taida tietää, että koko Pohja on laskettu Haraldin läänin alle.
Harald on mahtavin ritari koko Suomenmaassa. Ruotsin marskin omaa
sukua -- --
-- En tunne ritari Haraldia, enkä tahdo häntä tuntea, sanoi neito
punastuen mielipahasta. Olen jo sen usein sanonut teille, olen toisen
oma.
Kurjen ukko polkasi jalkaansa permantoon, niin että rautarenkaat
helisivät ja salin laki kajahti. Palvelija hämmästyksissänsä päästi
soihdun maahan, johon se sammuneena jäi karrestansa suitsemaan.
-- Jos et käskyäni noudata, lähetän sinut vetten ja vuorten taa Saksan
synkimpään naisluostariin. Olet jo liian kauan kärsivällisyyttäni
koetellut. Sinä olet äitisi kaltainen, mutta minäkin olen se sama Matti
Kurki mikä ennen. Tiedä se, että äitisi on verellänsä maksanut
ynseytensä.
-- Minä tiedän sen, enkä pelkää, vastasi Lyyli jäisellä äänellä,
lähtien ulos salista. -- Sanomaton viha valtasi vanhuksen. Hän istuutui
lavitsalle uupuneena. Hämmästyen hän tunsi, että entinen jäntevyys oli
jäsenistä poissa, että ikä oli kuluttanut hänen voimansa.
Mutta nyt kuului ulkoa hevosten astumista. Ritari Harald seurueinensa
oli tullut. Kurjen ukko virkosi uupumuksestaan ja vieraat johdatettiin
juhlasaliin pitkän peräpöydän ääreen. Se oli vahva roteva mies tämä
aiottu Kurjen vävy, ei enää aivan nuori, täydessä ritarin asussa, kopea
käytökseltään ja katsannoltaan. Hänen seurassansa oli useita ritareita
ja asemiehiä. Muutamat näistä seuraajista olivat suomalaista sukua ja
näitä Harald varsinkin kielen vuoksi tarvitsi; sillä itse hän oli
äskettäin tullut Ruotsista eikä osannut meidän maan kieltä.
Knaapit ulkona riisuivat herrojensa hevosia ja saivat sitten hekin
sijansa juhlasalissa, vaikka oven puolella. Riemu oli pian ylinnä
vierasten kesken; sillä olut suurissa hopeajalkaisissa sarvissa kulki
ahkerasti kädestä käteen ja väkevää kryydittyä saksan viinaa hopeisessa
maljassa oli jokaiselle tarjona, jos olueen ruvettiin kyllästymään.
Riemu vaikeni vaikenemistaan. Matkasta väsyneet ja juomien voittamat
miehet olivat oijenneet mikä mihinkin.
Sydänyön aikana syntyi äkkiä meteli makaavien joukossa. Knaapeista oli
yksi ollut vahtina ja toi nyt hätäisen sanoman, että suuri joukko
kummallisia eläimiä, joiden päät olivat pensailla koristetut, läheni
järven jäältä kartanoa, ja että kunkin vedettävänä oli reki täynnänsä
miehiä, jotka eivät suinkaan rauhallisessa aikomuksessa näin tulleet.
Ritarit olivat pian pystyssä ja pihalla, missä hämmästyen katselivat
tulijoita, joiden reet kulkivat kuin yhdellä jalaksella ja joiden
hevosia ajettiin kuin yhdellä ohjaksella. Kohtapa havaittiin, että
ensimäisen sanan tuoja oli liikoja nähnyt; sillä rekiä oli ainoastaan
kymmenkunta, ja kussakin vain yksi mies. Mutta kammottihan kuitenkin
tämä outo näky, -- nämä hennot ja kepeät, pensaspäiset elukat
kummallisine ajokaluinensa, -- ja moni ritareista teki ristinmerkin,
luullen tässä alkavan taistelun paholaisten kanssa.
Ainoastaan Matti Kurki tunsi tulijat lappalaisiksi, vaikka hänkin
kummasteli, mitä asiata nämä Laukon kartanossa kävivät. Hän meni siis
heitä vastaan ja kyseli tylyllä äänellä, ketä he hakivat, näin
yösydännä tullessansa. Kohta nousi ensimäisestä ahkiosta lyhytläntä
vanhus ja laski syvästi kumartaen kihtelyksen näädän-nahkoja kysyjän
jalkain juureen. Tämä lahja lepytti vanhaa lapinkävijäin päämiestä,
joka nyt ystävällisemmin käski tulijain johdattaa peuransa pihaan ja
itse astua katon alle. Mutta vanha lappalainen sanoi itsensä
mahdottomaksi oleskelemaan katon alla siinä talossa, missä kuninkaat ja
ylimykset ilojansa viettivät, vaan pyysi kuitenkin saadaksensa
alhaisilla lahjoillansa kunnioittaa sitä suurta linnanhaltijaa, joka
nyt oli hänen ja koko Lapinkansan herraksi asetettu. Ritari Harald,
jolle tämä lause selitettiin, veti suunsa sääliväiseen hymyyn, mutta
muutti muotonsa nähdessään ne kalliit nahkat, joita hänen eteensä
ladottiin; -- ja kuullessansa, että tämän joukon matka ei tarkoittanut
muuta kuin kunnianosoitusta hänelle, hän jalosti suvaitsi luvata näille
raukoille korkean suojeluksensa. Sitten ritarit taas palasivat
oluenjuontiinsa. Ainoastaan Kurjen ukko jäi hetken ajaksi vanhan
lappalaisen puheille, onkiakseen häneltä kuulumisia Pohjan
pirkkalaisista. Niistä ei kuitenkaan lappalainen sanonut paljon
tietävänsä. Ainoastaan kaukaisena huhuna oli hän kuullut, että riita ja
eripuraisuus oli ylinnä lapinkävijäin seassa, ja että he tältä
riidaltansa eivät tänä talvena malta käydä veroansa kokoilemassa
lappalaisilta. Tämä sanoma ilahdutti Kurkea enemmän kuin lappalaisten
tuomat lahjat ja hän käski tuoda matkalaisille vaahtoavaista olutta,
ennenkun taas lähtisivät salomaihinsa palaamaan. Se oli Lyyli, joka
suurissa haarikoissa tarjosi vieraille virvoittavaa mallasmehua, ja
Lapin vanhus osoitti tarjoojalle ja tarjottavalle kaikkea kunniaa,
tyhjentäen haarikan pohjaan asti.
Mutta mikä oli tuo kiiltävä esine, jonka hän kenenkään huomaamatta
päästi haarikan pohjaan, antaessaan astian tyhjänä takaisin
tarjoojalle? Ja mikä leimaus loisti Lyylin surullisissa silmissä? -- Se
oli lahja, jota ei olisi lappalaisen kädestä osannut odottaa, lahja
luultavasti neidon hääpukuun aiottu, -- vahvat hopeiset ritarivitjat.
-- Jos joskus tarvitsette hevostanne syöttää Kauraharjun kukkulalla,
niin minä teidän hyvyytenne tahdon palkita, korkea neito! lausui
lappalainen jäähyväisiksi -- ja pian oli taas koko seurue
paluumatkalla.
Mutta juhlasalissa oli taas ilo alkanut ja kesti koko päivän. Ritarit,
asemiehet, knaapit ja muut palvelijat tyhjentelivät kilpaa Laukon
oluttynnöreitä, ja itse isäntäkin oli paremmalla tuulella kuin moneen
aikaan. Hän oli jo kohta pääsemässä toivonsa perille tyttärensä
naittamisasiassa; hänen kostonhimonsa hehkui hekkumallisesti hänen
ajatellessansa Pohjan miesten nykyistä eripuraisuutta, josta vanha
lappalainen oli tiennyt jutella, ja vielä enemmän lupasi lähin
tulevaisuus tyydyttää hänen mielensä tuimuutta. Vanhan päämiehen synkät
kasvot selkenivät, kun Lyyli täydessä juhlapuvussa astui vähäksi aikaa
vierasten joukkoon, täyttäen kohteliaasti emännän velvollisuudet.
-- Minä juon teidän terveeksenne, korkea neito, lausui Harald ritari,
tyhjentäen yhdellä henkäyksellä sarvellisen olutta. -- Se on oikein,
että olette pukeunut ritarillisiin vitjoihin; sillä mahtavan ritarin
morsiamen sopii ritarillisissa pukimissa käydä. Mutta koska teillä on
vitjat ennestään, annan minä teille toisen kannukseni. -- Näin sanoen
hän riisui kannuksen jalastansa.
Lyylin poskipäihin olivat kaikki ruusut palanneet.
-- Se on totta, hän lausui ylevästi, vitjain omistaja ansaitsee kyllä
kantaa ritarillisen kannuksenkin. Tämän omistajan puolesta minä teille,
korkea ritari, lahjoitan kiistakintaan. -- Näin sanoessaan neito päästi
rautakiskoilla päällystetyn kintaan ritarin jalkain juureen.
Sumu hetkeksi lensi Kurjen kasvojen yli, huomatessaan hopeavitjat
tyttärensä kaulassa. Joku hämärä muisto oli riehahtanut hänen
mieleensä. Mutta kaikki selkeni, kun Harald naurusuin nosti kintaan,
lausuen:
-- Siinä kiistassa toivon molempien tulevan voitetuiksi. Minä jo olen
voitettu kauneuden voimalla.
Ritarin seuraajat, joissa mallasmehu jo oli tehnyt vaikutuksensa,
lisäsivät näihin sanoihin leikillisiä selityksiänsä, jotka pian ajoivat
Lyylin pakoon juhlasalista.
Illan tullessa nousi naittajan ja ylkämiehen välillä puhe myötäjäisistä
ja huomenlahjoista. Kurjen ukosta oli ensimmältä kovin outoa, että
Harald ensiksi aikoi viedä tyttären ilman hinnatta ja vielä päälliseksi
vaati tavaroita morsiamen myötä. Päinvastoin oli hänen nuoruudessansa
ollut Suomen miehillä tapana, että kosija maksoi morsiamen sukulaisille
kalliin hinnan vietävästään, ell'ei nähnyt soveliaammaksi ottaa
naistansa väkisin ja sitten pitää miekalla puoltaan morsiamen sukua
vastaan. Että kosija nyt tahtoi myötäjäisiä, oli ikäänkuin
halveksimista, ja vähällä oli, ett'ei koko kauppa olisi mennyt rikki.
Kuitenkin, kun vanhukselle selitettiin, että myötäjäiset olivat
annettavat morsiamen omaksi eikä ylkämiehen, ja että jälkimäisen piti
samoin antaa puolisolleen samanarvoinen huomenlahja maatiluksina tai
muuna omaisuutena, niin Kurki myöntyi ja lupasi tuoda semmoiset
aarteet, joita harva Ruotsin ritari vielä oli morsiamensa kanssa saanut
myötäjäisiksi. Nämä aarteet hän tahtoi nyt kaikkien ritarien
läsnäollessa jättää vävymiehen käsiin ja häneltä taas ottaa juhlallisen
vakuutuksen huomenlahjasta. Hän käski vierasten viljellä olutvaroja
ahkerasti ja lähti itse valitsemaan soveliaita kalleuksia niistä
aarteista, jotka Laukon kellarissa säilytettiin.
Vuoden pisin yö oli jo ruvennut hämärtämään, ja aikaisin aamupuolella
yötä piti hääseurueen lähteä Laukosta Sastamalaan. Knaapit ja
palvelijat valmistelivat herrojensa hevosia juhlamatkan komeutta
varten.
-- Kuka tuo pitkä ritari on, joka sivutsemme kävi; se ei ole
meikäläisiä? puhui yksi knaapeista toiselle, heidän askaroidessaan
pihalla hevostoimissa.
-- Ritari, eikä meikäläisiä! vastasi toinen -- puhutpa joutavia!
Luuletko Saksassa olevasi, vai missä? Eihän Suomen miehissä ole
ritareita, ei sukuakaan, ell'et ritariksi sano sellaista tervaskantoa
kuin tuo vanha Kurki on. Mutta sinäpä aina loruja latelet.
-- Sanon kuin sanonkin, että se oli ritari, koska näin
kultakannuksenkin hänen kantapäässään. Ja eikö hän nyt tuolla toisella
puolella pihaa, sininen vyö hartioillaan, valjasta reen eteen
yhtäläistä kummallista elukkaa kuin minkä viime yönä näimme, silloin
kun nuo linnunkotolaiset, tai mitä lienevät olleet, kävivät --?
-- Ja kun sinä peloissasi luulit koko sotajoukon paholaisia karkaavan
päällemme ja vähissä hengin tulit turmelemaan hyvää yöuntamme.
Sopisihan sinun nytkin juosta tärkeän tietosi kanssa ritarien puheille.
Ha, ha, ha! Tekisi mieleni nähdä, kuinka palaisit uudestakastettuna
oluella.
Toinen knaappi, jolle nämä pilkalliset sanat lausuttiin, oli vetää
miekkansa tupesta vastaukseksi, kun samassa juhlasalin ukset ulvahtivat
ja talonisäntä soihtu kädessä astui ulos, käyden pihan poikki vahvan
rautaoven luo, joka vei Laukon kellariin. Totki, joka seurasi hänen
jälkiään, ärähti pahasti pihalle tullessa, mutta vaikeni kohta isännän
käskystä. Totutetun tapansa mukaan se jäi ulkopuolelle oven vartijaksi,
kun Kurki itse kellariin astui.
Tämä Laukon kellari oli alkuansa luonnollinen vuorenluola, joka
pienestä suustaan ulottui syvälle maan uumeniin. Jo siihen aikaan kun
ensimäinen siirteleväinen lappalainen oli tälle paikalle laukkunsa
laskenut, lausuen, kuten tarina mainitsee: "Tähän lasken laukkuni; tämä
Laukko olkoon", oli tätä avaraa rotkoa ruvettu käyttämään kellarina,
johon lappalaiset kesän aikana laskivat kalansaaliinsa säilytettäväksi.
Mutta kalliimpia tavaroita oli Matti Kurki tiennyt siihen koota ja
vahva rautainen ovi telkeinensä, lukkoinensa oli nyt luolan suuhun
sovitettu. Jyrkät portaat veivät kohta ovelta alas avaraan kehään,
jonka perällä pimeä aukko johdatti teihin tietymättömiin. Mutta
sivupuolella tästä yleni toinen yhtä avara kellari, johon alisesta
kehästä päästiin portaita myöten ikäänkuin lavalle. Siinä Kurjen ukko
säilytti kaikki ne kalliit kalut, mitkä hän koko ikänsä kuluessa oli
koonnut, milloin sotaretkillänsä, milloin veron- ja kaupankäynnillä
pirkkalais-aikanansa. Kaikki muistojen haahmot astuskelivat tässä
vanhuksen silmien eteen, mitkä hymyhuulin hänelle muistuttaen entisiä
iloja ja maineita, mitkä taas irvihampain soimaten häntä monesta
julmasta ja tunnottomasta teosta. Kullat ja hopeat, vaatteet ja kalliit
nahat, aseet ja sotakoristukset, mitkä seinissä riippuivat, -- kaikilla
oli jotakin juttelemista vanhalle uroolle lohdutukseksi tai kiusaksi,
hänen kuluneen elämänsä tarinasta.
Soihdun liekki valaisi naisen vaatepartta, joka riippui perimmäisessä
sopessa, ikäänkuin kätkettynä. Hunnussa näkyi vielä ruskeita
verentahroja ja hame oli revitty ja rikki leikattu. Toinenkin huntu
riippui siinä vieressä, melkein yhtäläinen, ja sekin verellä soaistu!
-- Kurjen synkimmät muistot astuivat tässä hänen eteensä ja hänen
vanhaa syyllistä sydäntänsä tuimasti pöyristytti. Hänestä oli ikäänkuin
molemmat hänen naisensa olisivat siinä seisoneet surmapuvussansa,
odotellen sitä aikaa, milloin täydellinen kosto antaisi heille rauhaa
Tuonen tyynissä tuvissa.
-- Olenko koskaan naisia pelännyt? hän murahti, vihaisesti kääntäen
selkänsä vainajien luultuja haahmoja kohden. Mutta kuinka hän yrittikin
karaista sydäntänsä ylenkatsomaan vainajien vihaa, täytyi hänen
kuitenkin taas palauttaa silmänsä heidän puoleensa. Hän oli selvästi
kuullut kahinan jonkinmoisen, ja riehaantuneessa mielessään hän oli
tuntevinansa, ikäänkuin haahmot olisivat lähteneet häntä takaa ajamaan.
Kuitenkin veriset hunnut yhä olivat asemillaan. Mutta luultavasti
Totkikin yhtäläisiä kummia kuuli tai näki, koska häneltä kuului outo
ärinä, missä oven edessä vartioi.
Tuskin oli Kurki ennättänyt ruveta tätä uutta kummaa kuuntelemaan, kun
Totki viskattiin voimakkaasti kellarin portaita alas, ovi paiskattiin
kiinni ja telkeet lukkoinensa pantiin eteen. Kurki riensi soihtu
kädessä aliseen kellariin ja siitä portaita ylös ovea vastaan, jota
tömistytti, kunnes havaitsi sen olevan täysissä telkeissä. Raosta oven
ja pielen välistä loisti palo. Se oli juhlasali, joka oli sytytetty.
Kauhea viha vimmasi Kurjen päätä. Olivatko hänen ruotsalaiset vieraansa
hänet pettäneet, ryöstäneet hänen tyttärensä, niinkuin Kurjen omassa
nuoruudessa oli ollut tapana, ja teljenneet hänet itsensä vuoren
luolaan? Tämä ajatus pani hänen verensä kuohumaan. Oven tukevuuden hän
kyllä tunsi ja tiesi siis poispääsönsä mahdottomaksi.
Mutta Laukon pihassa oli knaappien toraa vielä jatkettu, kunnes
molemmat tulivat siihen vakuutukseen, että se outo mies, jonka olivat
nähneet hämärässä askaroivan, oli vain joku Matti Kurjen palvelijoita.
Oli jo niin pimeä, ett'eivät he voineet mitään eroittaa. Yht'äkkiä
kuului kauhea ärinä, ikäänkuin koiran, joka oli kuristumaisillaan.
Samassa rautaovi kuului rämähtävän kiinni. Molemmat knaapit juoksivat
lentämällä herrojensa luo näitä kummia ilmoittamaan. Saliin tultuaan
näkivät he tulen syttyneen useassa paikassa. Ritarit olivat jättäneet
juominkinsa ja kiiruhtaneet paloa pakoon pihalle. Haettiin Laukon
isäntää; -- hän oli poissa. Poissa oli Lyylikin, morsian, jonka tähden
vieraat olivat tulleet. Ritarit eivät tienneet mitä ajatella näin
kummallisesta seikasta. Oliko Kurjen ukko ollut naimisehtoihin
tyytymätön ja lähtenyt tyttärensä kanssa pakoon -- ja minne pakoon? --
Näillä arvoituksilla päätänsä vaivaten seisoi Harald miehinensä
tulipalon loistaessa Laukon pihalla.
Mutta jäätä myöten pohjoiseen kulki vihurina hirven vetämä reki, kaksi
henkeä nahkapeittojen välissä. Se oli Pohjan piltti, joka "vuoden
pisimpänä yönä" vei morsiamensa appelasta Pohjan aukeille rämeille
takaisin. Se oli Lyylin hirvi, joka ilosta päristen palasi
syntymämailleen.
(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)
PIKAKUVA PIISPA MAUNU I:stä.
Vähän matkaa satamapaikasta sorjan kuusimetsän takana oli kunnaan
rinteelle rakennettu Kuusiston hovi, jonka Maunu piispa oli omilla
varoillansa ostanut, mutta antanut lahjaksi Pyhälle Henrikille, se on
Turun uudelle tuomiokirkolle ja Suomen piispanistuimelle. Tämän hovin
asuinhuoneet eivät tähän aikaan vielä olleet mitään loistavia, vaikka
monessa kohden tarpeen mukaisia. Avara sali eli pirtti, joka pidettiin
palvelijain olinpaikkana sekä kokoussalina juhlatiloissa, oli vahvoista
honkahirsistä salvettu eri kehänä, josta ovi vei korkeaan esikkoon eli
porstuaan. Toisella puolella porstuata oli jotenkin yhtäläinen kehä,
mutta sivuseinällä jaettu neljään kammioon, joissa arvokkaammat vieraat
saivat yösijansa. Piispan omat huoneet olivat eri kehässä, jonka
etuseinä pisti vähän matkaa sisään muiden kehien väliseen porstuaan,
jotta tämä salvos käänsi päätynsä porstuan perään ja siitä ulkoni
rannan puolelle. Kaikki nämä kolme kehää muodostivat yhdessä ikäänkuin
linnun, jonka vartalo oli tuo keskellä oleva porstua, johon piispan
huoneet liittyivät nokkana ja muut salvokset siipinä. Porstuanperäinen
rakennus oli oikeastaan tehty kahteen kerrokseen, josta alinen ja
matalampi oli hovin kellari, missä oluet ja viinivarat talletettiin
maanalaisessa holvissa. Ainoastaan ylinen kerros oli asuttavana ja
muutamat porrasasteet veivät porstuasta pirtin seinustaa myöten ylös
tämän ylisen kerroksen tasalle, missä vähäinen käsipuilla varustettu
sola oli oven edustana. Ovesta sisään mentyä tultiin ensin isompaan
huoneeseen, jonka perällä oli soukka kammio salvoksen ulommaisessa
päädyssä. Nämä huoneet olivat varustetut pienillä lyijynliitteisillä
lasi-ikkunoilla. Mutta muissa asuinhuoneissa oli ainoastaan tavalliset
laudalla tai ohuella nahalla peitetyt ikkunat.
Tämmöisessä asunnossa asui Maunu-piispa, kun virkatoimet
eivät vaatineet häntä olemaan Räntämäellä tai Turussa; mutta
jälkipiispoillensa hän oli alkanut rakennuttaa komeampaa ja vahvempaa
kivistä asumusta, jonka perustukset ja aliset kivikerrokset jo nähtiin
vähän matkan päässä, itse mäen kukkulalla. Tämän nousevan linnan
peruskivillä nähtiin vanha piispa usein istuvan yksin ajatuksissansa,
hengessänsä miettien isänmaansa ja kansansa tulevaisuutta ja
sivistyksen voitontoiveita tässä syrjäisessä maassa. Silloin hän
tavallisesti äkkiä nousi seisomaan korkeimman muurikiven päälle,
ikäänkuin avarampaa näköalaa etsien tulevaisuuden aavalla merellä, ja
antoi silmänsä kulkea niemien nenitse salmien ja selkien yli. Hänen
koko huolenpitonsa ja rakkautensa tarkoitti suomalaisten parasta.
Heitä, omia kansalaisiaan, hän suositteli, eikä siinä pitänyt suurta
lukua Ruotsin vallasta, eikä aina kirkonkaan eduista. Antoipa
hän kerran hämäläisillekin anteeksi neljännen nahan omista
piispansaatavistansa siitä ainoasta syystä, että nämä olivat kärsineet
venäläisten hävityksestä. Hänen alinomainen lauseensa oli, että tämä
kansa on leppeydellä ja hellyydellä johdatettava kristillisyyteen, ja
että tässä maassa ei vielä sovi vaatia täydellistä katoolista
vanhurskautta. Mutta erittäin hän pelkäsi ja kammoi ruotsinväen
muuttamista tähän maahan; siitä hän pelkäsi tämän kansan sortuvan. Hän
oli salaisesti Ruotsin vallan vastustaja, ja paavillisen istuimen
läheisyydessä oli hänellä puolustajia, jotka ajoivat hänen asioitaan.
Hän oli Roomassa tehnyt muistutuksia Liivin papiston ja ritariston
menettelystä sen maan asukkaita kohtaan. Mutta tulevaisuus oli hänelle
sumujen ja hämärien peitossa, joissa ainoastaan ihmisen omat toiveet
kangastuvat, ja piispa Maunu istuutui taas lepäämään, jättäen
isänmaansa asiat kaikkivaltiaan huomaan.
Tänä aamuna varhain näemme taaskin vanhan piispan kävelevän linnan
asemilla, ei kuitenkaan yksinänsä, vaan nuoren nepaimensa, Lauri
nimisen koululaisen eli "scholarin" seurassa. Piispa itse oli vanhahko
harmaapäinen mies, jonka pienet siniset silmät leppeästi pilkistelivät
siniharmaan patalakin alta. Musta kauhtana, jonka rintaan valkoinen
risti oli ommeltu, välähteli hartioilta alas hänen vartensa ympäri ja
hänen kädessään oli pitkä valkoiseksi maalattu sauva, jota hän piteli
melkein keskeltä, nojaten sillä askeleitansa, jotka kuitenkin olivat
jokseenkin vilkkaat ja voimalliset. Hänen nepaimensa oli 18-vuotias
nuorukainen, jonka keskeltä jaetut keltaiset hapset käherinä vierivät
olkapäille. Hänen pukunsa oli muutoin melkein yhtäläinen kuin sedänkin,
ilmaisten, että hengellinen sääty oli hänelle elämäntoimeksi aiottu.
-- Omatuntoni minua vaivaa, virkkoi piispa alakuloisesti, kun olen
tähän linnan rakentamiseen ryhtynyt, ennenkun Pyhän Henrikin temppeli
Unikankarilla on valmiina. Suokoon Jumala ja Pyhä Henrikki laupiaasti,
ett'ei tätä tekoani luettaisi minulle kuolemansynniksi.
-- Isä, virkkoi nuorukainen nöyrästi, eikö Jumala ja kaikki Pyhät tunne
sydämmenne puhdasta tarkoitusta?
-- Siitäpä tarkoituksesta, vastasi piispa, päätänsä pudistaen, olen
juuri itsekin epätietoinen. Tämän linnan olen tosin Pyhälle Henrikille
aikonut, hänen seuraajoillensa ja maalliselle tavaralleen
turvapaikaksi. Mutta tällä lahjallani on toinenkin salainen tarkoitus,
jota sieluni vapisee ajatellakaan. Minä tahtoisin lepyttää Pyhän
Henrikin vihaa murhaajaansa kohtaan, -- minä tahtoisin Pyhän
Henrikkimme omilla esirukouksilla lunastaa Lallin sielun helvetistä.
Minä olen aikonut -- Jumala minua armahtakoon -- asettaa tässä
syrjäisessä paikassa jokapäiväiset messut Lallin sielua varten. -- --
-- Lallia varten sielumessuja? virkkoi säikähtyen nuorukainen; Lalli
oli murhamies, marttyyrin surmaaja!
-- Hän oli syntinen niinkuin me kaikki, vastasi leppeällä vakavuudella
vanhus. -- Kaikki olemme synnillämme Kristuksen surmanneet ristin
hirsipuussa. -- -- Eikä Lallikaan ollut muuta kuin ihminen: hän oli
omaa vertasi, -- minun ja sinun sukua. -- Hänen sydämmensä tosin oli
sokea, mutta juuri siitä syystä lienee syntinsä vähempi, ja mekin
kaikki olisimme hänenä saattaneet saman tehdä. Vieras valta ja vieras
usko oli kaksi asiaa, jota eivät esi-isämme silloin vielä eduksensa
ymmärtäneet. --
-- Jumala sen nähköön, lausui hän juhlallisella äänellä, syvästi
huoahtaen, -- Jumala nähköön, kuinka näitä suomalaisia kansoja on
käännetty rakkauden uskoon. Liiviläiset ovat tässä kaupassa kaiken
maallisen onnensa kadottaneet, virolaisten on melkein samoin käynyt ja
täällä Suomessa ajettiin Hämeen miehet merensyrjästä takamaihinsa.
Ovatko nämä rakkauden töitä? Tahdotaanko sillä tavoin perustaa
rakkauden oppi sydämmiin? Tämä kansa on harras ja sydämmellinen, siveä,
vakava ja uskollinen; mutta hellästi sitä on kohteleminen, muutoin se
muuttuu julmaksi ja taipumattomaksi. Tätä pitäisi valtiasten muistaman.
Mutta -- -- oi, milloinka on heikon hätähuuto liikuttanut mahtavan
sydäntä!
(Yrjö Koskinen: Pohjan piltti.)