Eräänä aamuna päivän noustessa kokoontui suuri joukko miehiä, jousi
kunkin olalla, sille tasaiselle kunnaalle Kyröjoen varrella, missä tätä
nykyä Vähän-Kyrön kirkko seisoo. Ne olivat Suupohjan pirkkalaisia,
jotka suvisydännä pitivät käräjiä ja keskustelujaan yhteisistä
asioistaan. Keskellä kunnasta oli kaksitoista istumakiveä piirissä, ja
kullekin istui yksi näistä pirkkalais-seuran vanhimmista, joiden
neuvojen ja päätösten mukaan ratkaistiin sekä seuran yhteiset asiat
että yksityisten keskinäiset riidat. Tulipunaiset lakit, joissa oli
leveä näädännahkainen reunus, olivat vanhinten tunnusmerkki, vaikka he
muuten kyllä olivat eripukuisia. Yhden puku oli varsinkin erinäköinen.
Hänen muun vaatteensa ylle oli heitetty rautapaita, kudottu hienoista
renkaista, ja jalassa olivat rautasaappaat semmoiset, joiden varret
ulottuivat polvien yli, rautapaidan liepeitten alle. Itse mies, joka
kantoi tätä raskasta rautakuormaa, ei ollut enää parhaassa iässään;
mutta joka kerran hänen muotoansa katseli, olisi luullut, että iho
hänen kasvoissaan oli samaa ainetta kuin paita ja saappaat, ja että pää
ja kasvot ainoastaan siitä syystä olivat jääneet rauta-pukua vaille,
että jo itsestänsä olivat niin lujat, ett'ei minkään aseen terä niihin
pystynyt. Hänen jalkojensa juuressa makasi suuri hallava koira, silmät
ummessa, ikäänkuin nukuksissa. Pitkät selkä-karvat, jotka vähäväliä
nousivat pystyyn, osoittivat kuitenkin selvästi, että niiden omistaja
oli valveilla.
Vastapäätä tätä rautaista vanhusta istui vanhinten joukossa toinen
mies, jonka puvussa ei ollut mitään erinomaista, mutta jonka vahvat
jäsenet ja pitkä varsi puhuivat tavattomista ruumiinvoimista. Hänen
päänsä ulottui istuessakin puolta kyynärää korkeammalle kuin muitten
istujien. Hänen muotonsa näytti iloiselta ja vapaalta ja vapaasti hänen
silmänsäkin katseli kokoontunutta käräjäjoukkoa. Tämä joukko oli
ikäänkuin siirtynyt enemmän sille puolelle, missä viimemainittu mies
istui ja levoton häly kuului heidän keskeltänsä, sill'aikaa kun
vanhimmat tuosta tästä keskustelivat. Se oli niinkuin ensimäistä
suhinaa puitten latvoissa, rajuilman lähestyessä.
Keskusteluaineet olivat loppumaisillaan, kun yht'äkkiä tuo pitkä mies
vanhinten joukosta nousi seisomaan ja nyt vasta nähtiin, ett'ei koko
joukossa sen mittaista ollut. Kaikki häly heti vaikeni, kun hän avasi
suunsa:
-- Matti Kurki! sanoi hän, ja hallava koira oli kohta jaloillansa, kun
kuuli isäntänsä nimeä mainittavan -- Kurki! Minä tahdon tässä kaikkien
pirkkalaisten läsnä ollessa sinulta kysyä erästä asiaa. Miksikä olet
poikasi lähettänyt Ruotsin kuninkaan kartanoihin? Miksikä olet hänet
lähettänyt Ruotsin marskin seuraan, omia veljiämme vastaan Karjalassa
sotaa käymään? Outoja puheita on jo käymässä. Mutta tiedä se, että
vaikka tulisit kuningasten kummiksi ja ylimysten apeksi, vaikka poikasi
koko Karjalan valloittaisi ja vihdoin tänne palajaisi kultaisiin
kannuksiin puettuna, ei tule sinusta eikä sinun pojastasi ikinä meille
herroja. Me olemme tähän asti pitäneet sinua päämiehenämme. Mutta tämä
on ollut ja on vieläkin meille ehdon asia. Me emme ole sen vuoksi
muuttaneet Hämeen suloisista maista näihin Pohjan rämeihin, että
pitäisi joutumamme rautahöyhenisten kurkien tallattaviksi. Tänä
päivänä, jos mielemme tekee, valitsemme toisen päämiehen.
Se oli Kurjen vanha sotatoveri, Viljakka Pouttu, joka näin puhui, ja
muusta joukosta kuului iso hälinä, joka kyllä todisti, että Viljakan
puhe hyväksyttiin. Kurjen ukon silmissä näkyi vihan leimaus, joka
levitti kalpean loisteen hänen raudankarvaisiin poskipäihinsä. Mutta
hän ei noussut eikä virkkanut mitään.
-- Se on totta, mitä Pouttu puhuu, lausui toinen vanhimmista; -- siitä
Kurjen suvusta paisuu meille ankara esivalta. Hän istuu keskellämme
niinkuin kuningas, tuskin on kuulevinansa mitä keskustellaan; mutta kun
vihdoin sanansa sanoo, se sana ei ole neuvon sana, se on käskyn. Jos
annamme ylpeyden paisua, tulee meistä pian lappalaisia ja hänestä
meille veroherra. Ottakaamme toinen päämies, joka on meidän mukainen ja
meidän mukaisia poikia kasvattaa, -- ottakaamme Pouttu!
-- Pouttu päämieheksi! huusi koko käräjäjoukko. Mutta Kurki nousi
seisoalle, niin että hänen paidassansa helisivät renkaat. Kaikki joukon
meteli tyyntyi, kun hänen terävät silmänsä synkästi tarkastivat heitä.
Sitten nämä silmät palauttivat teränsä ja vaipuivat maata kohden.
Ikäänkuin itseksensä hän puhui:
-- Ihmisellä on lyhyt ikä, mutta sitäkin lyhyempi on muisti. Siitä ei
ole täyttä kahtakymmentä vuotta, kun minä ja Viljakka Pouttu teimme
naimamatkan, veimme miekka kädessä kaksi kaunista sisarta Karjalasta.
Siihen aikaan olimme me kaksi eroamatonta toveria. Mutta ystävyys on
haihtunut kuin oluen vaahto ja vanha toveri jo yrittää, millä saisi
veikkonsa reen syrjältä kinokseen. Hän on saanut uusia veljiä
Karjalassa, missä emme ennen muuta nähneet kuin yhteisiä vihollisia. --
No, onko viittätoistakaan vuotta kulunut siitä, kun kävin Maunu
kuninkaan puheilla toimittamassa koko tälle pirkkalaisväelle herruuden
lappalaisiin, jota ei yksikään teistä olisi voinut. Nyt olen
mielestänne tarpeeton, mitätön mies. Kiitollisuus on riutunut niinkuin
keväinen jää, se on umpeen mennyt niinkuin reen jälki lumituiskussa. --
Hän nosti silmänsä taas; kaikki olivat ääneti, ja hän jatkoi: -- Minua
soimataan siitä, kun olen lähettänyt poikani kuninkaan ja marskin
hoviin! Millä lailla luulette voivanne pitää sen oikeuden ja herruuden,
jonka teille olen toimittanut, jos en minä teille pidätä Ruotsin
hallitusmiesten suosiota. Minun poikani palvelus vieraassa maassa on
teille suojelusta, hänen retkensä Karjalan pakanoita vastaan ostaa
teidän syntinne anteeksi. Mutta te ette ymmärrä taivaallisia ettekä
maallisia etujanne. No, -- hän lisäsi uhka-äänellä, -- minä pyydän
teistä eron. Maksakaa vain, minkä olen hyväksenne kuluttanut! -- Koira
kerran haukahti puheen päätteeksi, ikäänkuin sanoaksensa: -- Niin
maksakaatte, taikka --!
Äänetön odotus vallitsi koko joukossa. Mutta Viljakka Pouttu kohta
uudestaan nousi.
-- Jos tahdot meistä eron, sanoi hän, niin kulutuksesi ja vaivannäkösi
ovat helposti maksetut, -- ne, mitkä meidän edestämme olet tehnyt ja
nähnyt. Sinun syntiesi tähden olemme jo ruvenneet kirkkoa rakentelemaan
ja joutuneet Turun piispan vallan alle. Sinun omaatuntoasi painaa
kahden naisen murha, ja sinulle helpoitukseksi painaa nyt meitä Turun
paavin paimensauva. Sinun muistosi on höltynyt, kun et enää muista
sotaretkeämme Karjalaan. Minä olin naimaton, ja kun kaksi kaunista
sisarta tapasin, niin sodan oikeudella otin toisen -- tein hänet
naisekseni. Mutta sinulla oli toinen kotona. Mitä varten silloin otit
toisen karjalaisneidon mukaasi? Ja minne entinen emäntäsi katosi? Minne
sen lapset? Ja kuinka uuden naisen kävi? Se vihasi sinua, se on totta.
Häntä miellyttääksesi sinä tapoit entisen emännän ja entiset lapset;
mutta hän vihasi sinua vielä enemmän. Kaksi lasta, pojan ja tyttären,
kun oli sinulle synnyttänyt, niin löydettiin hän muutamana päivänä
hirtettynä metsästä. Sinä olet julma mies, Kurki, mutta sinä olet
jumalinen. Sinun poikasi käy nyt ristisotaa äitinsä sukua vastaan,
mutta lappalaisraukkoja sinä raatelet, niinkuin olisivat metsänriistaa.
Ne pakenevat meitä, ne häviävät, ja meiltä häviää verot ja saaliit. --
No, mekin tahdomme sinusta eron. Jos tahdot, niin ostamme sinulle sijan
Turun luostariin, missä sinusta ehkä vielä voi tulla pyhä mies. Mutta
jos olet tottumaton avojaloin käymään, on meillä avarat tilukset
Hämeessä. Ota ne, muuta sinne; siellä olet Ruotsin ylimyksiä ja Turun
pappeja likempänä.
Koko joukko huusi suostumusta tähän ehdotukseen, ja Matti Kurki oli
hämmästyksissään siitä, että hänen uhkauksensa oli semmoisen päätöksen
saanut. Viha sydämmessä täytyi hänen taipua. Pouttu valittiin
päämieheksi eli Lapinvoudiksi, viideksi vuodeksi.