Isä ja poika.
Tähän aikaan, kun "Delphin" tuli kotiin, oli puute, hätä ja kurjuus
Suomessa suurimmillaan. Olivat nuo kamalan kuuluisat nälkävuodet,
jolloin ihmiset lähtivät nälkäkuolemaa pakoon. Mutta saavuttihan se
pakenevan, ja moni sai kamppailla kuoleman kanssa oudoilla teillä,
metsätaipalilla ja löytää viimeisen leposijansa vieraan seudun
mullassa, yhteishaudassa, jonne kymmeniä nälän ja taudin tappamia
joutui toisilleen toveriksi. Varsinkin sisämaassa, pitkien taipalien
takana, oli puute ja kurjuus kamala. Sieltä pakenivat ihmiset
kyläkunnittain vauraampiin rantamaihin ja rannikkokaupunkeihin, joita
vaikea aika ei niin pahoin kolhinut kuin ylimaita.
Raahessa, samaten kuin useissa muissakaan rantakaupungeissa, ei ollut
aivan huutavaa hätää. Tarmokkaat porvarit ja laivanvarustajat antoivat
väestölle työtä ja ansiota ja kuljettivat omilla laivoillaan viljaa
ulkomailta. Tänä aikana oli asia kääntynyt niin päin, että kaupungeista
vedettiin viljaa maalle; ennen oli ollut päinvastoin. — Suurin osa
merimiehiä oli matkoilla ja he eivät tienneet kovasta ajasta muuta kuin
mitä omaistensa kirjeistä näkivät ja kuulivat palattuaan kerrottavan.
* * * * *
Jaakko Hirsikangas jäi loppukesäksi kotiin ja oli kotona vielä
talvenkin. Hän kulki varvin työssä, sillä uusia laivoja aina vain
rakennettiin.
Muutamana aamuna kun hän oli varviin menossa, näki hän eräässä
kadunkulmassa pienen, kuivan äijän käppyrän seisoskelevan. Hän ei
tahtonut silmiään uskoa, sillä niin odottamaton oli kohtaaminen. Siinä
oli ihan ilmielävänä hänen isänsä.
Monenlaiset ajatukset risteilivät Jaakon päässä. Hänen mieleensä
tuli riihen palo ja isänsä kiivas kiukku, jonka vallassa hän käski
poikansa poistua silmiensä nähtäviltä. Vihaa ja katkeruutta hän ei
tuntenut isäänsä kohtaan, sillä aika, lähemmäs kymmenkunnan vuotta,
oli ehtinyt vihan tunteen haihduttaa. Mutta ei hän juuri isäänsä
kaivannut. Mieluimmin olisi hän huomaamatta mennyt sivu, vaan sekään
ei käynyt päinsä, kun ukko oli kerennyt jo hänet tuntea. Jaakko lähti
hänen luokseen; olihan hauska kuulla kotiseudun asioista, kuulla miten
äiti ja muu väki voi. Hän ei ollut sen perästä kuin kotoa lähti heistä
mitään tietoja saanut.
He tervehtivät toisiaan kylmästi ja kiihkotta, aivankuin eilen olisivat
eronneet. Ukko oli entisenlainen, kuiva ja tyytymätön elämään; marisi
kaiken menevän takaisin päin, kun nyt tuli niin ankara aikakin.
Vanhentunut hänkin oli silminnähtävästi; oli saanut kuivan yskän,
ja rinta oli entisestään alemmaksi painunut. — Jaakko sai tietää,
että kotona voivat kaikki hyvin; ahtaasta ajasta huolimatta oli
syötävää tarpeeksi asti. Kova puute oli yleensä sielläkin; köyhemmät
talollisetkin olivat lähteneet kerjuulle. — Ukko kertoi myös, että hän
oli päättänyt luopua isännyydestä, antaa talonsa Matille ja ruveta
emännän kanssa elatukselle; mutta ei ollut vielä sitä tehnyt, teki
mieli hiukan miettiä.
Sitten kyseli hän Jaakon elämää, ja kuultuaan hänelle hyvin käyneen
nyökkäsi hän tyytyväisenä päätään. Soihan hän sen hyvän omalle
pojalleen.
Hetken juteltuaan päätti Jaakko jättää varviin menon siltä päivältä ja
pyysi isäänsä kotiinsa. Ukko taipuikin tulemaan.
Matkalla valitti hän vaivojaan ja huoliaan. Oli kerran ihmeeksi
tyytymätön Mattiinkin, vanhimpaan poikaansa, joka oli jo naimisissa
Latolan Leenan kanssa ja oli muutaman vuoden totutellut ominpäinsä
isännöimään. — Rukiit olivat näinä vuosina olleet kamalan kalliita.
Viime vuonna oli Matti rahan persolla myynyt jyvät niin tarkoin, että
nyt alkoi olla itsellä puute. Tänä kesänä ei ollut toivoakaan saada
viljaa, sillä keväthalla oli kaiken kaatanut. Siemen oli kyllä itsellä
ja osaksi syötävääkin, mutta kaiken varalta olisi hankittava lisää.
Ukko oli raivauttanut suuren kasken ja aikoi kaiken uhallakin koettaa
ensi kesänä saada runsaasti jyviä; sillä eihän toki nyt aina kato
tulle. Hän oli tullut kolmella hevosella hakemaan Raahesta jyviä, mutta
kaupungin porvarit eivät olleet halukkaita niitä etempimatkalaisille
antamaan. Oli hän tuonut tullessaan myöskin voita, nahkoja ja talia,
mutta tavarat olivat vielä myömättä. Kunhan saisi jyviä joltakin
kauppiaalta, niin hänelle luovuttaisi tavaransakin.
He tulivat Aunolalle.
Aunolan muori otti ukon hiukan kylmästi vastaan, sillä hän oli ollut
kyllissään kaiken aikaa sellaiselle äijälle, joka oli ajanut poikansa
pois, puhumatta perinnöstä mitään. Matildalle uhkasi hän löylyyttävänsä
ukkoa ennenkuin hän heiltä lähtee. Matilda kielsi häntä ja passasi
ukkoa kuin piispaa pappilassa.
Ukko olikin oloonsa sangen tyytyväinen ja lupasi olla yötäkin.
Sitten päivemmällä lähti Jaakko hänen kanssaan Fellmanin veljesten
puheille, että ukko saisi näiltä ostetuksi haluamansa jyvät. Asia
onnistuikin hyvin, ja seuraavana aamuna aikoi ukko lähteä kotiin.
* * * * *
Illalla istuivat Aunolan väki ja Hirsikankaan Matti-vaari Aunolan
tuvassa. Kaikki olivat tyytyväisiä. Ukko puheli kotiseudun kuulumisia
ja mainitsi jossain yhteydessä kehuvasti Matti-poikaansa.
— Ei se ole parempi kuin tämäkään poikanne, sanoi Aunolaiska
tarkoittaen Jaakkoa.
— Miten lienee... Matti on kova työmies ja tottelevainen... Hyvä mies.
— Työmies Jaakkokin on. Noin nuorena pääsi jo viime reissulla
"konstapuliksi". Siksi ei kelvoton kelpaa.
— Onko siinä toimessa hyvä palkka? kysäsi ukko.
— Toista sataa sai Jaakko kuussa; siinä on jo palkkaa.
— Onpa kyllä... Vai tuli siitä semmoinenkin mies, sanoi ukko hyvillään.
— Mies siitä on tullut. Ja siksi te teitte aivan väärin, kun panitte
Jaakon tyhjänä niin isosta talosta lähtemään, sanoi Aunolaiska
korottaen ääntään.
— Voi tuota äitiä! päivitteli Matilda.
— Ole sinä hiljaa ja anna meidän puhua! sanoi Aunolaiska ja jatkoi: —
Ettekö tehneet väärin?
— Enpä häntä tiedä, arveli ukko.
— Nyt te aijotte antaa talonne Matti-pojalle. Oletteko ajatellut antaa
Jaakolle mitään? kysyi Aunolaiska tiukkana.
Matilda lähti toiseen huoneeseen, sillä häntä hävetti, kun äiti otti
tuollaisen asian puheeksi. Mennessään sanoi hän:
— Eihän Jaakko tarvitse mitään. Meillähän on jo säästössäkin.
— Nyt ei olekaan kysymys siitä, tarvitseeko vai ei; nyt puhutaan siitä,
mikä on oikein ja mikä on väärin... Niin, oletteko aikonut antaa
Jaakolle mitään?
— Enpä häntä ole ajatellut, kun se hänen kotoa lähtönsä oli niin
äkkinäistä... Enhän ole tiennyt, minkälainen mies hänestä on tullutkaan.
— Niin, ajatelkaahan nyt mikä on oikein ja mikä väärin. Jos teette
oikein, niin teidän on hyvä olla; mutta jos teette lapsianne kohtaan
vääryyttä, niin kyllä sen tunnette. Senkin puolesta pitää teidän
miettiä... Kun olette jo noin vanhakin...
Sitten piti Aunolaiska vielä pitkän saarnan puheliaiden
kaupunkilaismuijien tapaan. Ukko koetti sanoa jotakin väliin, mutta
hänen huomautuksensa hukkuivat kuin pisara virtaan Aunolaiskan
runsaaseen sanatulvaan.
Jaakko istui ja keikutti tuolilla itseään kuunnellen vanhusten
puhetta. — Ukolle ei ole ollenkaan liiaksi, vaikka hänkin on kerran
löylyytettävänä oikean kielevän kaupunkilaismuijan kynsissä, mietti hän.
Sitten taasen kääntyi puhe muihin asioihin. Syötiin illallinen ja
juteltiin. Sitä vain Jaakko ihmetteli, että isä ei suuttunut ja
lähtenyt pois, kun Aunolaiska häntä rökitti. Matti-vaari oli niin
miettivän näköinen koko illan.
* * * * *
Aamulla sitten, kun Jaakko oli työhön lähdössä ja aikoi heittää
hyvästit isälleen, sanoi tämä harvakseen hiukan epäröiden:
— Kuulehan... tuota... että eikö sinun sopisi olla vielä poissa työstä,
että...
— Aijotteko te vielä jäädä kaupunkiin?
— Enhän minä enää... Mutta minä ajattelin nyt yön aikana, että kun
sinustakin nyt kerran on tullut tuommoinenkin mies, ja kun olet minun
poikani, ja minä alan olla jo näin vanha ja työhön kykenemätön, niin
eiköhän olisi parasta, että tekisimme jonkinlaisen selvityksen, että
kukin saisitte osanne. Enhän sinua tahdo ilman jättää enempää kuin
toisiakaan... Minä rupean elatukselle... On sitten samantekevää kuka
teistä maan ottaa... vaikkapa sinäkin... Niin eikö sinun sopisi nyt
lähteä kotiin... tehtäisiin asia valmiiksi.
— Se oli hyvä päätös, isäntä! Nyt te teette oikean teon! sanoi
Aunolaiska hilpeästi.
— Niinhän tuo lienee, tuumi ukko.
Jaakko lähti samana päivänä isänsä mukana synnyinseudullaan käymään.
* * * * *
Kun hän muutaman viikon perästä palasi, tiesi hän milloin hyvänsä
kykenevänsä lunastamaan muilta perillisiltä Matildan syntymätalon.