Parinkymmenen vuoden perästä.
Parikymmentä vuotta on ihmis-elämässä pitkä harppaus. Keski-ikäisestä
se tekee vanhuksen, nuoresta keski-ikäisen; lapsen se muuttaa
nuorukaiseksi ja vanhuksen se pyyhkäisee elävien joukosta nurmen alle.
Silloin, kun Jaakko tuli "Delphinillä" toiselta merimatkaltaan, olivat
hän ja Matilda vielä nuoria. Mutta nyt, jolloin kertomuksemme siirtyy
ajassa parisenkymmentä vuotta eteenpäin ja lähenee loppuaan, oli se
aika tehnyt Jaakosta täysi-ikäisen miehen, joka oli kerennyt kokea
myrskyä jos päiväpaistettakin. Melkein koko ajan oli hän, niinkuin
ennen Aunolan ukkokin, ollut kotoa poissa. Tuskin karttuisi kolmea
kokonaista vuotta, jos pantaisiin yhteen kaikki ne päivät, mitkä hän
oli kahdessakymmenessä vuodessa kotonaan ollut.
Muilta Matildan sisaruksilta oli hän lunastanut itselleen Aunolan
ukon talon. Kuollessaan oli ukko jättänyt sievoisen omaisuuden, josta
jokaiselle perilliselle oli karttunut osa. Sen lisäksi oli Jaakko
kotoaankin saanut perintönsä, joten hän oli pikkuvarakas mies.
Parikymmentä vuotta ei ollut myöskään kulunut jättämättä jälkeä
Matildaankin. Hänestä oli tullut pyylevä ja arvokkaan näköinen
merimiehen emäntä, nopeakielinen, päättäväinen ja itsetietoinen, joka
kykeni pitämään kurissa kuutta lastaan ja tarpeen vaatiessa myöskin
miestään, silloin kun tämä oli kotona käymässä.
Aunolaiska oli päässyt ukon viereen hautuumaahan, sen saman tuomen
alle, minkä hän oli istuttanut. Siitä oli kasvanut tuuhea pensas, mikä
voi antaa viileän varjon kahdellekin nurmen alla nukkujalle.
Ja Janne, joka oli "Vällmannin Paltsun" polvella kiikkunut, oli mennyt
ensi merimatkalleen, polkemaan vaarinsa ja isänsä polkuja. Ukon tekemä
laiva oli jäänyt nuorempien "seelautettavaksi". Niitähän oli tullut se
määrä, minkä ukko oli ennustanut.
* * * * *
Parinkymmenen vuoden aika oli jättänyt hävittävän jälkensä myöskin
kaupunkiin kokonaisuudessaan. Raahe oli nyt niinkuin kuiva kivi
tulvaveden jättämän virran rannalla. Liike, joka ennen oli virrannut
poikki maan rantakaupunkeihin, oli suunnattu nyt pitkin maata
kulkemaan. Saimaan kanava oli synnyttänyt muita pienempiä kanavia
latvavesille ja imi niiden kautta kaiken Savon liikkeen etelään. —
Höyry, vanhojen raahelaisten pelkäämä peikko, oli ruvennut maallakin
rytyyttämään. Länsirannikolle rakennettiin Pohjanmaan rautatie, joka
ylpeästi jätti Raahen kolmisen peninkulman päähän itsestään. Se vei
viimeisenkin tulevaisuuden toivon, sillä Pohjanmaan sisäpitäjätkin
hylkäsivät nyt Raahen ja antoivat liikkeensä suuntautua etelään ja
pohjoiseen.
Olihan Raahella vielä merensä; mutta sekään ei enää kyennyt antamaan
muuta kuin — kaloja. Sielläkin raivosi höyry täydellä voimalla. Se
alensi rahdit ja totutti liikemiehet vaatimaan nopeata ja täsmällistä
tavaran kuletusta. Siihen eivät raahelaiset laivat enää pystyneet,
niiden kulku kun oli ilmoista riippuvainen. Höyry ja rauta voittivat
tuulen ja järjestivät liikenteen maallakin. Se oli Raahen vilkkaan
elämän loppu. Muutamat laivanvarustajaliikkeet menivät vararikkoon
ja suuret vakavaraiset liikkeet lopettivat toimintansa, ennenkuin
kerkesivät kärsiä suurempia tappioita.
Varvi jäi autioksi. Tapulit, joitten päällä oli monta laivaa tehty,
purettiin ja mahtavat väenpirtit jätettiin kylmilleen. Laivat myytiin,
mikä ulkomaille, mikä Ahvenanmaalle. Väki sai palata hiljaiseen
kotikaupunkiin. Toiset merimiehet ottivat hyyryn ulkolaisiin laivoihin,
englantilaisiin, norjalaisiin ja mikä mihinkin, jatkaen siten
merielämää. Toiset asettuivat kotiin, ruveten kalastajiksi ja maata
viljelemään. Entiset porvarien suuret pellot kaupungin likellä myytiin
heille pieninä palasina.
* * * * *
Muuan laivoista, jossa Jaakko Hirsikangas oli "konstapulina", myytiin
ahvenanmaalaiselle. Laivalla oli lasti Helsinkiin. Kun sinne päästiin,
tuli laivaan toinen päällikkö ja toinen miehistö. Entiset saivat lähteä
pyrkimään Pohjanmaalle. Eihän mitään estettä ollut sinne päästessä;
höyrylaivallahan sinne mentiin pitkin Pohjanlahtea. Mutta minkälainen
tulo se oli! Ei enää lippua Kraaselissa, eikä kaupunkia kuohuksissaan.
Höyrypurtilolla tultiin aina Tervahoville asti. — Kotiinpalaavat
näkivät ihmeekseen varvin autiona. Heidän ei tehnyt mielensä iloisesti
hurraamaan. Vaiti oli myöskin vastassa oleva kansa. Höyrylaiva yksin
uskalsi päästää käheän, korvia särkevän huudon. Muuan vanha, Aunolan
tapainen merikarhu murisi väen joukosta: "Vielä se piru kehtaa!"
* * * * *
Oli muuan kesä-ilta.
Monta viikkoa ei ollut kulunut siitä, jolloin Jaakko Hirsikangas oli
palannut mereltä.
Hänen talonsa, Aunolan ukon entinen, oli sisältä melkein samassa
kunnossa kuin ennenkin. Tapeeteilla vain oli peitetty muinoin
liitujauhoilla valkaistut seinät. Joka huoneessa oli sama kalusto kuin
ennenkin; laivankuva oli vanhassa paikassaan tuvan seinällä ja sitä
vastapäätä toisella seinällä riippui ristiinnaulitun lempeä kuva.
Ulkopuolena olivat muutokset suuremmat. Tuohikatto oli tuomittu
revittäväksi ja sijaan oli pantu pärekatto. Seinät oli laudoitettu
ja maalattu keltaiseksi. Katu oli kivetty ja pihatuomi oli kasvanut
korkeutta ja versonut uusia haaroja.
Jaakko oli juuri tullut rannasta venettä tervaamasta. Hän oli ajatellut
ruveta kalastajaksi ja oli sitä varten hankkinut veneen ja joitakin
verkkoja.
Lapset olivat ulkona; isommat olivat rannassa ja pienemmät olivat
menneet naapurin lehmiä noutamaan.
Jaakko istui portaalla mietteissään ja tyytymättömän näköisenä.
Matilda raotti kyökin ovea. Sitten hänkin tuli käsitöineen portaille.
— Meillä aikoi tulla käymään tänä iltana Kankaan Antti, sanoi Jaakko
ja vilkaisi hyvinvoipaan vaimoonsa, joka istui siinä kukoistavana ja
hymyilevänä. Näytti kuin vuodet olisivat hyppineet hänen ylitsensä,
jättämättä minkäänlaista jälkeä hänen ulkomuotoonsa. Hän oli entinen
iloinen Matilda, oli tullut vain pyöreämmäksi ja arvokkaamman
näköiseksi.
— Mitä hän meille tulee? kysyi hän, laski työnsä helmaansa ja odotti
vastausta.
Jaakko mietti ennenkuin vastasi. Sitten sanoi hän epäröiden:
— Meillä oli vähän aikomusta, että jos tuota lähtisimme yksin
matkoin... merelle.
— Mihin laivaan?
— Siitä nyt ei ole vielä tietoa... Jos menisimme Liverpooliin ja sieltä
sitten ottaisimme hyyryn johonkin ulkolaiseen...
— Siitä ei tule kerrassaan mitään... Kaikkea tässä nyt kuulee! Pyh!
sanoi Matilda hyvin halveksiva väre äänessään niinkuin ainakin
sellaiselle, joka esittää aivan hullua tuumaa.
— Miksei?
— Siksei. Onhan hulluutta lähteä syyttä pakotta sinne retuuttamaan.
— Mutta ei tämäkään täällä vetele.
— Miksei vetele?
— Kun ei ole mitään työtä eikä ansiota. Saan vain sinua paimentaa...
— Kuka sinun on käskenyt minua paimentamaan? Mene työhön, niin ei tule
aika pitkäksi!
— Ei ole mitään sen määräistä työtä, jota kannattaisi tehdä...
— Kyllä tekevä työtä löytää. Mutta taitaa jo miestä kyllästyttää
tämä rauhallinen elämä. Tekee mieli mennä sinne maailman rantoja
koluamaan... Mitä sinä minua vastuksiksesi otitkaan ja lapsia laitoit,
kun et meidän kanssa olisi ollenkaan? Mene ja älä tule takaisinkaan!
kivahti Matilda suuttuneena ja kyyneleet kihahtivat hänen silmiinsä.
— So, so! Eihän tuosta nyt tuommoista elämää...
— Parikymmentä vuotta olet siellä ollut. Kotona olet ollut vain
käymäseltään, sen verran vain, että olet lähtiessä muistanut minne
palaat. Minä olen saanut lasten kanssa täällä olla niinkuin ei miestä
olisikaan. Ja nyt vielä aijot, vaikka minä luulin, että se meno
on jo loppunut... Eiväthän lapsetkaan tiedä, että heillä isää on
olemassakaan...
— Tiesitpä sinäkin sen, vaikka ukko oli aina menossa!
— Mutta sinun menosi pitää tähän loppua!
— Eihän sitä tiedä... Enhän minä muuten, vaan kun tuntuu täällä aika
hukkaan kuluvan... Kun ei saa työtä minkäänlaista...
— Mikset sitä saa... Pyydä kalaa, tai osta maata, tai tee mitä hyvänsä.
Mutta mennä et saa! Jos lähdet sinne maailman rantoja kiertämään,
niin pysy siellä! Minun luokseni sinulla ei sitten ole asiaa, sanoi
Matilda, keikautti päätään ja lähti kyökkiin. Mennessään löi hän oven
kiukkuisesti kiinni.
Jaakko jäi istumaan ja ihmettelemään hänen kiukkuaan. Hän alkoi
vihellellä. — Hän oli eukkoonsa hiukan tyytymätön, kun se tuommoisen
elämän nosti ja tahtoi vallan viedä; mutta samalla oli hän hyvinkin
tyytyväinen siitä samasta syystä.
Häntä tosiaankin oli kotona olo alkanut kyllästyttää, kun ei ollut
mitään säännöllistä työtä. Olihan syynä myöskin se, että hän kaipasi
sitä elämää, jota oli parikymmentä vuotta elänyt. Tämä nykyinen tuntui
liian rauhalliselta ja hiljaiselta. — Mutta kunhan siihenkin tottuu...
Kun on tuommoinen eukkokin, mietti hän, eikä saanut päätetyksi, mitä
Kankaan Antille sanoo, kun hän tulee.
* * * * *
Illalla tuli Antti vaimonsa kanssa.
Jaakko oli kartanolla.
— Mitä tuumaat? kysyi Antti heti.
— Taitaa puhaltaa aivan vastaan, sanoi Jaakko. — Eukko löi maahan koko
aikeen.
— Niin on meilläkin, nauroi Antti. — Mutta mitä me heistä. Muuten
taitaa leipä oheta, jos emme lähde. Ei täällä perhanassa saa enää
mitään työtä... Sinullehan se ei haittaa tee, kun sinulla on varoja,
että voit jotain hommata; saat edes kalanpyydykset... Mutta minulla on
eri asia. Kohta loppuvat viime reissun rahat... Lähdetään! Sanokoot
eukot mitä hyvänsä.
— Kyllähän niitäkin on kuultava. Minun ei luvattu enää kotiin palata,
jos vain lähden, nauroi Jaakko.
— Vai otti niin kovalle...
Miesten jutellessa oli Antin vaimo mennyt sisään.
Hän oli rasittuneen näköinen. Heillä oli paljon lapsia, ja se asia oli
Antilta monta kertaa unohtunut satamissa. Palkka oli jäänyt sinne ja
vaimo oli saanut tulla toimeen lasten kanssa miten oli voinut.
Kun miehet kerkesivät siitä sisään, ryöpsähti heitä vastaan sellainen
sanaryöppy, että he eivät kerenneet muuta kuin kuunnella. Matilda
soitti pää-ääntä ja Antin vaimo auttoi häntä. Siinä saarnassa oli
kovuutta ja hyvyyttä niin runsaasti, että Jaakko päätti jo luopua
matkasta. Mutta kuitenkin sanoi hän vielä:
— Laitapas minulle sitten työtä, jossa jotakin ansaitsen!
— Mitäs minä aikaisille miehille osaan neuvoa. Tottapahan itse jotain
keksinette.
— Siinäpä se on.
— Siinä se on. Jos nyt sentään tahdot merelle päästä, niin rakennuta
oma jahti! Tottahan sillä jotakin ansaitset. Saathan talvet olla kotona.
— Sinä sitten kapteeniksi mukaan, sanoi Jaakko leikillään. — Siihen
komentoon en suostu.
— Jos olet minuun niin kyllästynyt, niin en tahdo jalallani laivaasi
astua. Eikä sinunkaan tarvitse kesällä kertaakaan täällä käydä; kunhan
vain pysyt talvet sitten kotona.
— Se ei ole hulluin tuuma. Jos vain olisi varoja, niin heti teettäisin
jahdin, sanoi Antti ihan tosissaan.
— Eipä olisikaan hulluinta, myönsi Jaakko. — Mutta se tulee niin
tuhannen kalliiksi.
— On kai meillä sen verran varoja, sanoi Matilda ja katsoi
jännittyneenä Jaakon kasvojen ilmettä.
Jaakko mietti hetken. Sitten sanoi hän Antille:
— Rupea sinä kumppaniksi!
— Millä rahalla minä rupean. Olen köyhä kuin kirkon rotta.
— Kyllä sinullakin olisi, kun vain olisit osannut pitää, sanoi Antin
vaimo. Äänessä oli puoleksi kehumista ja puoleksi moittimista.
— Kyllä olisi, kun vain... sanoi Antti mielissään.
— Jos et rahaa yritykseen panisikaan; sinä rupeaisit merimieheksi...
Maksaisin sellaisen palkan kuin kannattaisi... Saisit jo heti työtä...
Aivan huomen aamulla menen joltakin porvarilta kysymään rakennuspuiden
jätteitä... Niitä näkyy varvissa olevan paljon jälellä... On siellä
vielä joku tapulikin, valmiit kelkat, pasa ja kaikki mitä tarvitsee...
Timpereitä on myöskin... Tänä kesänä saamme jahdin jo valmiiksi...
Jaakko puhui innostuneesti. Asia tuntui aivan mahdolliselta.
Matilda oli ylpeän näköinen. Hän oli keksinyt sellaista, johon miehiset
miehetkin innostuivat.
Merelle lähtö jätettiin niin kauvaksi kun saadaan selville, tuleeko
jahdin rakentamisesta mitään. Sitten, jos siitä tosi tulee, jää
ulkomaille lähtö kokonaan.
Kankaan Antin vaimon kärsineet kasvot kirkastuivat ja hänen
sammuksissa olevat silmänsä saivat uuden loisteen. Hän ajatteli
sitä mahdollisuutta, että Antti antaa tästä lähtien täyden palkan
perheelleen... nälkä pakenee ja hyvinvointi tulee sijaan... Ehkä
heidänkin elämänsä pääsee vielä kohoamaan.
Se ilta oli iloinen. Miehet pohtivat asiaa puolelta, jos toiseltakin.
Mitä enemmän sitä mietti, sitä todellisemmalta se rupesi tuntumaan.
Vasta puoli-yön aikana lähtivät Kankaan Antti ja hänen vaimonsa pois.
* * * * *
Samana kesänä, syksypuolella, tuli Jaakon jahti valmiiksi. Nimekseen
sai se "Matilda", eikä aivan syyttä.
Ennen meren jäätymistä teki "Matilda" joitakin matkoja
rannikkokaupunkien välillä.
Kun Jaakko ja Antti tulivat sinä syksynä viimeiseltä matkaltaan,
kuulivat he, että Björkqvistin Epukin oli maallisen matkansa päättänyt.
Hänet oli tavattu kuolleena kamaristaan... Jaakko muisti, että osaksi
oli Epunkin syytä siihen, että hänestäkin tuli merimies. Epun sanat:
"Vielä sinäkin ehkä tämän puun latvassa kiikut" olivat antaneet hänelle
yllykettä merelle pyrkimään. Eipä hänellä ollut katumista vaikka Epun
ennustus olikin toteutunut...
Niin kauvan, kunnes "Matilda" joutui hylyksi, kuljetti Jaakko sitä.
Kumppaninaan oli hänellä sitten myöhemmin omat poikansa. Toisinaan
otettiin se oikeakin Matilda mukaan. Silloin saatiin hyvää kahvia ja
tavallista makeampia aterioita.
Muutamat toisetkin varakkaammat merimiehet rakensivat samallaiset
jahdit.
Siihen hupenikin aikoinaan niin mahtava Raahen laivasto.
* * * * *
Ja nyt ei liene enää jälellä niitäkään.
Varvi on myöskin tyhjä; ruoho on kasvanut entisten tapulien paikalle.
Yhdessä kohti on vielä jälellä mahtava läjä pitkiä mastopuita, nekin
harmaita, ilmansyömiä.
Eivät enää rai'u kaupungin lahdella iloiset hurraa-huudot niinkuin
ennen merimiesten palatessa. Merimieshuoneen rannassa ei kukaan enää
kyyneleitä vuodata... Mutta meri kimaltelee vielä niinkuin ennenkin,
ja vanha, kaunis Raahe sen rannalla on entisen kaltainen, ainoastaan
hiljaisempi... Se elää entisillä muistoillaan... Vielä siellä elää
kuitenkin entinen merimieshenki, sillä tuskin löytynee sitä maailman
merta, missä ei vielä nytkin tapaisi joitakin raahelaisia merimiehiä —
vaikkakin vieraissa laivoissa.
Ja merimieshuone. Se on museona, jossa on nähtävyyksiä maailman
kaikilta ääriltä: strutsin munia, lämpimien maiden lintuja, villien
ruumiinverhoja, kiinalaisia päivänvarjostimia ja paljon muuta. Ne
kaikki ovat entisten merimiesten tuomia, samaten kuin museossa olevat
lukuisat fregatit, parkit, prikit ja kuunarit ovat heidän tekemiään.
Ja nämä vanhat merikarhut.
Heistä on suurin osa jo mennyt sinne, minne Aunolan ukkokin. Ainoastaan
muutamia on elossa, vanhoina ja lujina kuin tervaskannot; he surevat
entisen uljaan merielämän loppumista ja uskovat, että kun vielä
eläisivät entiset "patruunat", niin Raahekin eläisi.
Mutta iäksi ovat poistuneet "Vällmannin Paltsu" ja "kapteeni". Ennen
lähtöään muistivat he kotikaupunkiaan lahjoittamalla osan laivoistaan
ja niiden tuloista vasta kaupunkiin perustettavaa oppilaitosta
varten. Heidän lahjoituksestaan on kertynyt miljoonarahasto, jolla
on rakennettu kaunis koulurakennus varviin menevän tien viereen
Paavonperän mäelle, siihen, mistä alkaa "Fellmanin puistikkokatu"
johtaen rautatieasemalle.
Sovion veljekset saivat nähdä Raahen suuruuden lopun. Ennen kaiken
katoamista poistui toki tulinen Matti-patruuna jättäen Henrik-veljelle
suuren omaisuutensa. Tämä eleli sitten rauhallista vanhanpojan elämää
kitsaana ja säästeliäänä. Katkeralla mielikarvaudella näki hän
synnyinkaupunkinsa kohtalon. Saadakseen elämän alkuun, katsoi hän
viisaammaksi ruveta hieromaan sovintoa uuden ajan voimien kanssa. Hän
lahjoitti kaupungille huomattavan rahasumman, jolla saatiin aikaan
rautatie höyryveturineen. Sekin on siis palavan kotiseuturakkauden
aikaansaama. Sitä pitkin jyrräävät nyt junat Raaheen ja kiljahtelevat
iloisesti mennessään kaupungin ohi Lapaluotoon, missä niiden kuormat
puretaan suuriin höyrylaivoihin.
Aseman vieressä, rautatien toisella puolella, on puistikkoinen
hautuumaa. Siellä lepäävät he kaikki: Aunolan eukko ja ukko,
jonka yksinkertaisen elämänva'on aika on luonut umpeen, siellä
on Björkqvistin Epu, "Vällmannin" ja Sovion veljekset, joiden
kotiseuturakkautta osoittavat muistomerkit koulu ja asema lyövät
kauniisti kättä toisilleen "Fellmanin puistikkokatua" pitkin.
Kukaan ei tiedä, mitä he sanoisivat, jos he sinne turpeen alle
kuulisivat junan jyminän ja veturin kiljahdukset... Mahtaisi Aunolan
äijä vetää tuuheat kulmansa ryppyyn.
Mutta aika rientää ja järkähtämättä makaavat siellä pohjalaiset
merimiehet ja porvarit odottamassa, — kuten Aunolan ukon haudalla
sanottiin — "ijankaikkista kirkastumista".