Kotiin tulo.
Kävi hienoinen tuulen henki. Ulapalla, saarien ulkopuolella, jymisivät
kohtalaisen korkeat aallot, ottaen siellä täällä harjalleen valkoista
vaahtoa; meri kimalteli kirkkaana; aurinko paistoi länsi-etelästä,
mistä tuulikin puhalsi.
Eerikkilä, entinen merimies, nykyisin luotsi, istui Kraaselin
majakkatornissa puolenpäivän jälkeen. Hän tähysteli autiolle merelle.
Ihan silmiin koski veden kimallus aurinkoon päin katsoessa. Sieltä
antoi hän katseensa liukua maan puolelle. Siellä oli lahti jotenkin
tyven. Sen rannalla oli kaupunki, josta hän oli tänne vuorolleen
aamulla tullut. Mutta siitä ei näkynyt muuta saarien yli kuin hoikka
kirkontorni ja sen vierellä kellotapuli, jonka ikkunat välkkyivät
auringon paisteessa. Varvista päin kohosi pikipolttimon korkea torni,
joka syöksi mustaa savua kirkkaaseen ilmaan.
Vanhaa Eerikkilää raukaisi meren kohina, päivän paiste ja yksinäisyys.
Hän pisti piippuunsa tupakkaa ja oikaisi komeronsa penkille hetkeksi
pitkäkseen. Vanhuus jo alkoi vaivata ja jalkoja kolotti. Toista olisi
olla kotona, kyhniä siellä kaikenlaista pikkutyötä. Monta kertaa oli
Eerikkilä aikonut heittää toimensa, mutta aina kesän tultua tuli
lähdetyksi tänne. Vaikka eihän se olisi niin pakollista ollut, sillä
olihan hänellä siksi varoja, että olisi jo voinut huolettomia vanhuuden
päiviä viettää. Mutta Eerikkilään oli elämän varrella tarttunut
hiukkasen ahneuden syntiä. Onhan hyvä, että raha säästyy ja elelee
palkalla; eihän tiedä, kuinka kauvan vielä pitää elää ja vaikkapa
säästöt tulisikin tarvituksi ennenkuin elämä loppuu.
Hän nousi taasen katsomaan merelle. Hänen tottunut silmänsä havaitsi
kaukana pienen pisteen. Siinä samassa oli raukeus pois pyyhälletty,
eikä tuntunut kolotustakaan. Hän otti hyllyltä kiikarin. Ja aivan
oikein! Siellä oli laiva tulossa. Mutta se oli niin etäällä, ettei
vielä selvään erottanut, tuleeko se kaupunkiin, vai meneekö sivu.
Tunnin, toistakin piti hän sitä silmällä. Sitten näki hän, että tulija
suuntasi kaupunkiin johtavalle väylälle. Silloin vetäisi hän kiiruusti
lipun tankoon. Tuulen henki tarttui siihen ja se hulmahti iloisesti
elämään.
Sitä katsoessaan meni Eerikkilän suu hymyyn: Hän oli näkevinään,
mitä hänen tekonsa saapi aikaan kaupungissa. Ensin huomaa sen
kirkontapulissa palovartia. Hän ilmoittaa siitä sivukulkijoille.
Silloin syntyy elämää ja liikettä.
Eerikkilä katsoi uudelleen kiikarilla. Nyt hän jo tunsikin tulijan.
Sehän oli "Delphin", aivan entisellään. Tasaisessa tuulessa läheni
se aika nopeasti. Hän muistutteli mieleensä, ketä miehiä siinä
olikaan. Muistikinhan hän ne melkein kaikki. Kyllä ovat äijäparat
nälkiintyneitä. Sellaisen kapteenin, kitupiikin kanssa he ovatkin
olleet. Hyi! Homehtunutta ja toukkaista leipää ovat saaneet purra
monta vuotta. Kun leivän syrjää on pöytään kopistanut, niin niitä on
aivan tippunut. Ja entäs se liha! Se on melkein itsestään liikkunut.
Ja herneet! Hyi! Mutta mitäpäs siitä. Kapteeni on saanut halvalla
sellaista ruokaa. Pistänyt rahan jäännöksen taskuunsa. Senhän olisi
tehnyt moni muu. Itseään ei Eerikkilä pitänyt ollenkaan parempana,
sillä jos hänellä olisi ollut semmoinen tilaisuus, niin pikemmin olisi
hän sitä käyttänyt kuin käyttämättä jättänyt. Vaikka eihän se oikein
ole. Kaukana siitä! Mutta kun ihminen on kerran ihminen, niin ei saa
tuomita.
Mutta sitten vetäytyi Eerikkilän suu taasen hymyyn. Kylläpä eukot nyt
koettavatkin ukkoja hyvänä pitää. Varsinkin nuoret. Hän oli näkevinään,
miten pikku taloissa oli iloinen touhu. Onhan nyt jo kaupungissakin
joku tuntenut laivan... Ketäs siinä taasen tuleekaan?... Se ja se...
Nuoria miehiä melkein kaikki... Kylläpä muijat liehuvat... Pesevät ja
puhdistavat, keittävät ja paistavat. Laittavat itsensä niin helkkarin
nätiksi. Ja sitten rantaan... Sieltä kotiin... Ja sitten siellä...
Eerikkilä muisteli nuoruuden aikaa ja melkein kadehti tulijoita.
* * * * *
Tapahtuikin niinkuin hän mietiskeli.
Ukko Pellikka, palovartia, istui kellotapulissa vahtikamarissaan.
Melkein heti, kun Kraaselin torniin kohosi lippu, huomasi hän sen,
samoin myöskin laivan. Kiikarilla tunsi hän sen "Delphiniksi",
joka oli ollut neljättä vuotta matkalla. Hän katseli vahtikoppinsa
ikkunasta alas kadulle, näkyikö ketään kulkijaa, että saisi ilmoittaa
laivan tulon. Siinä sivussa piti hän silmällä kirkonkelloa. Samassa
osoittikin se viittä. Pellikka otti rautatangon, aukaisi seinässä
olevan luukun ja löi sen edessä riippuvaan kolmirautaan viisi heleätä
lyöntiä. Se kaikui yli kaupungin. Kaduilla kulkevat merimiehet vetivät
taskustaan kellonsa, nähdäkseen, käykö se oikeassa. Pellikan lyönneistä
kantautui ääni aina varviin asti. Siellä pysähtyivät miehet työssään
kuunnellakseen "kirkonkellon" lyöntiä.
Mutta Pellikka ei sulkenutkaan luukkua, vaan jäi kurkistelemaan
kadulle. Hän toivoi, että saisi ensimäisenä ilmoittaa laivan tulon,
mikä olikin oikeus ja kohtuus. Vanhaa Pellikkaa harmitti aina sangen
kovasti, jos vain joku kaupungissa sattui ennen häntä huomaamaan laivan
tulon. Hänen täältä korkeudesta oli niin mukava antaa sytyttävä tieto
ja katsella, mihin liikkeeseen kaupunki joutuu.
Eipä aikaakaan, niin hän näkee kadulla tulevan nais-ihmisen. Kuka hän
lienee? Jo hän tuntee tulijan. Sehän on Matilda, naapurin tyttö. Hän
on menossa apteekkiin noutamaan Aunolaiskalle sydämenvahvistustippoja,
kun "järtskotit" yhä vaivaavat. Jopa sattui sopivasti! Saan ilmoittaa,
että mies on tulossa. Saan sanoa, että jo tänä iltana saat sen
viereesi. Pellikka ihan innosta vapisee. Ja kun Matilda kerkeää hänen
alapuolelleen tapulin juureen, huutaa hän täysin keuhkoin:
— Hoi, ho-hoi! Matilda hoi!
Tämä pysähtyy kuuntelemaan ja kohottaa katseensa.
— "Delphin" tulee! kuuluu ylhäältä.
Matilda on katuun lysähtää. Kuuliko hän oikein? Sydän rupeaa lyömään
kiihkeästi, ja polvet notkahtelevat. Ääretön riemu täyttää hänen
mielensä.
Kun hän siitä selvenee, on hänen ensimäinen ajatuksensa mennä tapuliin
näkemään varmuudella se asia, minkä hän kuuli.
Nopeasti rientää hän tapuliin, juoksee portaita, ohi kellojen, aina
Pellikan komeron ovelle, jonka ukko on aukaissut kuullessaan kolinan
portailta.
— Onko se "Delphin"? kysyy hän hengästyneenä rientäen ikkunaan.
— Katso itse! Mutta eihän nyt sellaista hätää, ei, ei! Vielä ne
viipyvät monta tuntia, ennenkuin ankkuriin pääsevät.
— Missä se tulee?
— Tuolla. Katso minun kättäni pitkin merelle! sanoo Pellikka ja ohjaa
Matildaa hartioista oikealle suunnalle.
— Tuoko! huudahtaa Matilda. Mistä sen tuntee, onko se "Delphin", vai
joku muu? kysyy hän pettyneenä.
— Etkö näe. Luulisihan tuon nyt tuntevan, kun Jaakkokin seisoo
fokkaraakan nokalla ja heiluttaa lakkiaan, virnistelee ukko.
— Te olette, kun viitsitte narrata, sanoo Matilda pettyneenä.
— Katsopas tällä! sanoo Pellikka ja ojentaa hänelle kiikarin.
Matilda katsoo. Mutta eihän hän tunne muuta kuin että se on laiva.
— Onko se todella "Delphin"?
— On se, sanoo ukko mahtavasti.
— Mistä te sen tunnette?
— Tunnenpa hyvinkin. Enhän kehtaisi tällä tavoin narrata. Ymmärräthän
sen. Mene vain laittamaan Jaakolle illallista! Hänellä on nälkä.
Matilda lähti rientämään alas jyrkkiä portaita.
— Sanohan muillekin, että tietävät! huutaa hänen jälkeensä Pellikka.
Sitten asettui hän taasen katsomaan luukusta. Ja aina, kun joku tuttava
käveli päivänpaisteisella kadulla tapulin juurella, huusi hän:
— Hoi, ho-hoi! "Delphin" tulee!
Pian on tapulissa kuin markkinat. Portaat jymisevät tulijain ja
menijäin alla. Kaikki katsovat merelle, missä komea laiva levitetyin
purjein lähenee. Jokaiselle selittää Pellikka mielellään:
— Kun minä satuin vilkaisemaan merelle, niin näin Kraaselissa "flakun".
Silloin oli kello justiinsa viisi. Sitten minä aloin kiikaroida ja heti
tunsin, että sieltä tulee "Delphin". Sitten sattui Aunolan tyttö tästä
alta menemään, niin minä sille huusin, — sen mies kun on "Delphinissä"
— että "Delphin" tulee. Se tahtoi siihen paikkaan tupertua. He heh!
Se juoksi tänne ja luuli, etten minä muka laivaa tuntisi. Minä sanoin
hänelle, että juokse vain joutuin puuroa keittämään! Uskoi se ja lähti;
meni kuin noidan nuoli, he heh!
Vihdoin loppui ihmisten tulva tapulissa. Jo aikoja oli Pellikka
sulkenut vahtikoppinsa oven. Ihmiset pääsivät ainoastaan kelloihin
asti ja sieltä luukuista merelle katsomaan. Pellikan kammiossa oli
muutamia ukkoja ja hänelle tuttuja pikku poikia. He pitivät silmällä
laivan tuloa; sen saattoikin jo paljaalla silmällä helposti tuntea.
Oli jo ilta. Aurinko oli melkein laskullaan ja loi välkkyvään mereen
punertavan juovan, mikä näytti ulottuvan auringosta rantaan asti.
Yhä lähemmäksi tuli laiva. Aavaa, silmänkantamatonta ulappaa laski se
pullistunein purjein. Se toi riemua ja onnea moneen taloon kaupungissa;
sen ohessa toi se makeita pisketeitä, savipiippuja, silkkihuiveja
ja paljon muuta. Ihmekö olikaan, jos sitä katsottiinkin. Nyt oli se
kohta perillä. Tapulissa olevat näkivät sen pääsevän Raskan "redille".
Se teki komean kaaren, purjeet rupesivat lepattamaan ja ankkurit
laskettiin. Se oli perillä.
Sitten reivattiin purjeet. Se tuli alastomaksi. Kaupungista ajoivat
varvin tietä lääkäri, redari ja tullarit Maivaperään. Hetken perästä
laskettiin laivasta kapteenin vene sivuun ja se lähti noutamaan herroja
laivantarkastukseen.
Siinä viipyi kappaleen aikaa.
Sitten laskettiin suuri laivavene veteen. Siihen alkoivat miehet kantaa
arkkujaan ja säkkejään. Pian irtautui vene laivasta ja lähti hyvää
vauhtia kaupungin rantaa kohti, missä laituri oli väkeä mustanaan.
* * * * *
Päästyään tapulista kadulle, lähti Matilda kiireesti kotiin. Vaikka
apteekki oli kirkon vieressä, ei hän muistanut asiaansa.
Kotiin palatessaan tuli hänen mieleensä, että mitähän, jos laivalla
olisi tapahtunut jokin onnettomuus; jos se olisi kohdannut Jaakkoa!
Pohjanmerikin on aina myrskyinen, ja heidän Englannista lähdettyään
ei kukaan ole voinut heistä tietoa saada. Hän tunsi suurta tuskaa
ajatellessaan tätä mahdollisuutta.
Kotinsa portille päästyään tyyntyi hän ja sai pahat ajatukset
karkoitetuksi. Juoksujalkaa kiiruhti hän sisään.
— "Delphin" tulee. On jo lähellä. Kävin tapulissa, puhui hän huoneeseen
rynnättyään.
— Voi hyvänen aika! Nytkö se tulee! alkoi Aunolaiska päivitellä.
Lattialla leikki poika. Hänet Matilda otti syliinsä ja loruili
onnellisena:
— Isä tulee. Ymmärrätkö, että isä tulee. Sinä et ole sitä vielä nähnyt,
eikä hän sinua... Saapa nähdä, tunnetteko toisenne? Vai rupeatko
huutamaan, kun isä ottaa sinut syliinsä? Isä on semmoinen suuri mies,
partasuu... Saat vetää sitä parrasta... Voi, kun meillä on lysti! Minä
panen päällesi pyhäpuvun.
— Aivanhan sinä olet hupsu. Sehän kerkeää sotkea vaatteensa moneenkin
kertaan, ennenkuin isä tulee. Mutta missä on pullo?
— Voi herran tähden! En minä muistanut koko tippoja, kun kuulin, että
Jaakko tulee...
— Semmoista se on! Lähti noutamaan, eikä tuonutkaan.
— Ihmekö tuo.
— Ihme se on, kun noin mieli menee. Aivanhan sinä olet sekaisin
päästäsi, kun panet pojan puhtaalle sängynpeitteelle.
— On teidänkin päänne sekaisin ollut, kun isä ennen on mereltä palannut.
— En minä noin hupsuna sentään. Minä rupesin laittamaan ruokaa,
puhdistamaan huoneita ja kävin pyytämässä Erkkiläiskää saunaansa
lämmittämään. Siitä ukko piti. Ja luulen, että niin tekee Jaakkokin. Ei
hän loruilemisesta välitä, vaan hän tahtoo jotakin suuhun pantavaa.
— Kyllä me Jannen kanssa sen teemme. Emmekö teekin? Mummu saa ottaa
Jannen, että äiti saa ruveta isälle keittämään ja hakea puhtaat
vaatteet.
— Missä asti laiva tuli? kysyi Aunolaiska.
— Siellä se merellä tuli. Kaukana oli vielä.
— No eivät he sitten kerkeä ennenkuin iltayöstä kotiin, sanoi
Aunolaiska. — Onpa sitten aikaa laittaa vaikka mitä.
Äiti ja tytär rupesivat tuliseen touhuun. He alkoivat tuulettaa ja
puhdistaa joka paikkaa talossa, sillä kodin piti olla puhtaan ja
siistin, kun mies monen vuoden matkalta tulee. He pölyyttivät katot ja
seinät, pesivät lattiat ja muuttivat ikkunoihin uudet verhot.
— Minkä liinan panen tähän "klahvun" päälle? kysyi Matilda ja nosti
kaksi suurta, monikierteistä simpukan kuorta tuolille. Kuoret oli
ukko ennen meriltä palatessaan tuonut. Ne, samaten kuin kaksi
hollantilaisesta posliinista tehtyä koiraa, olivat peilin kahta puolta
piirongin päällä.
— Anna hyvä ihminen nyt sen "klahvun" päällystän olla! Särjet vielä
ne ukon tuomat koirat ja simpukat, kun olet niin kiihdyksissä, sanoi
Aunolaiska ja tuli itse piirongin päällystää puhdistamaan. Kaikki, mikä
muistutti ukkoa, oli hänestä niin pyhää, että hän varjeli sitä kuin
silmäteräänsä.
— Ala jo joutua rantaan! Kyllä minä saan täällä työt tehdyksi, kehoitti
hän Matildaa.
Kaikki olikin jo kunnossa. Puhtaus tuoksui kilpaa ruokien kanssa.
Tuvassa piirongin päällä irvistelivät posliinikoirat tyytyväisinä,
ja monikierteisissä simpukoissa ei ollut pölyn hiventä. Pihan
puoleisella seinällä purjehti laiva täysin purjein päivänpaisteessa.
Kadunpuolisista ikkunoista paistoi aurinko. Laiva oli korkokuva,
puusta tehty ja maalattu; se oli pantu kehyksiin ja lasin alle. Kadun
puolisella seinällä oli lempeässä kesä-illan varjossa ristiinnaulitun
kuva. Hän oli punaisessa purppuravaipassa, ruoko kädessä,
orjantappurakruunu päässä; veripisarat tipahtelivat hänen päästään
vaipalle. Mutta hänen kärsivät kasvonsa olivat lempeät ja hän katsoi
hyväksyen äidin ja tyttären iloista touhua. Hänkin näytti ikäänkuin
kehoittavan, kiirehtivän Matildaa: Riennä, tyttäreni häntä vastaan,
jota olet hartaasti päivällä ja yöllä muistellut! Mielelläni suon
sinulle tämän illan riemut.
* * * * *
Merimieshuoneen rannassa oli paljon väkeä. Jokaisen kasvoilla oli
jännittyneen odotuksen ilme. Kaikkien katseet oli suunnattuna merelle,
joka lepäsi melkein tyvenenä kesäisen illan kuulakkaassa valossa.
Fantin saari sulki näköalan, ettei nähnyt sinne, minne jokaisen oli
halu. Veneitä vilisi lahdella; toiset olivat lähteneet "Delphinin"
miehistöä vastaan, toiset pyöriskelivät huvikseen lahden sileällä
pinnalla, josta kuvastuivat hymyilevät rannat.
Rannalla olijain kesken vallitsi iloinen mieliala. Kokkapuheet ja
sanansutkaukset sinkoilivat, nauru helähteli, silmät loistivat ja
huulet herkästi värähtelivät onnekkaassa hymyssä. Siinä oli niitä,
jotka odottivat omaistaan, oli siinä paljon niitä, jotka huvikseen
olivat tulleet katsomaan merimiesten tuloa.
Tyttöset olivat kesäpuvussa; ja monen sydän sykähteli tavallista
nopeammin; silmät halusivat nähdä mielitiettyä, jota ne olivat monta
vuotta ikävöineet. Nuoret vaimot, joiden miehet olivat tulossa, eivät
tienneet, olisivatko itkeneet vai nauraneet. Kumpikin oli yhtä lähellä.
Sydän oli onnea täynnä; jos sitä olisi ollut enempi, niin se olisi
pakahtunut.
Nyt pujahti ison laivaveneen keula Fantin nokan suojasta. Miehet
nostivat airot pystyyn ja iloinen, kolminkertainen hurraahuuto raikui.
Lehtevät rannat kaiuttivat sen moninkertaiseksi ja siihen yhtyi
rannalla seisova väkijoukko.
Kolmella airoparilla, voimakkain vedoin, saapui vene rantaan ja
liukui laituriin kiinni. Syntyi iloinen hälinä. Miehet hyppivät
veneestä maalle, tunsivat lujan kotirannan jalkainsa alla, omaistensa,
ystäviensä ja tuttaviensa lujia kädenpuristuksia. Mies kohtasi
vaimonsa, isä lapsensa, sulhanen morsiamensa ja kaikki rajattoman
suuren onnen hetken, jolloin täysin sydämin riemuitsee elämästä.
Mereltä tulleet katselivat ihmeissään väkijoukkoa; oli siinä
tuttuja, tuntemattomiakin; he katsoivat kaupunkia ja rantaa.
Kaikki oli tuttua ja kuitenkin tavallaan uutta. Heidän silmänsä
olivat tottuneet toisellaisiin oloihin, näköaloihin ja luontoon.
Jokaisen silmäin edessä oli ollut rajaton meri ja satamissa suuret
kaupungit. Mielikuvituksessaan olivat he säilyttäneet kotikaupungin
kuvaa, mutta se oli ajanoloon hiukan muuttunut, tullut suuremmaksi
ja saanut jokaisen sielussa siihen sopivia lisäpiirteitä, joita
ei todellisuudessa ollut. Nyt täytyi ne karistaa pois ja katsoa
kotikaupunkia sellaisenaan kuin se siinä kesä-illan valossa oli. Se oli
oikea, todellinen synnyinpaikka, pienuudessaankin rajattoman rakas,
sellainen sopukka, mitä ei missään maailman äärillä tapaa.
Mutta tulleilla oli kiire kotiin. Raskaat vaatesäkit ja arkut pantiin
merimieshuoneen alakertaan. Mukaan otettiin vain keveä kantamus, missä
olivat kotiväen merituliaiset. Pian hajautui väkijoukko rannasta
kaupungin pieniin taloihin.
Matilda riensi miehineen joutuin. He eivät paljon puhuneet, vaan
arastelivat hiukan toisiaan ja tunsivat, että täydellinen ilo ei sanoja
löydä; sitä saattaa vain elää.
— Sinä olet vähän muuttunut, sanoi Matilda.
— Miten päin?
— Olet miehistynyt. Et ole enää poikasen näköinen.
— Sinä olet myös muuttunut.
— Olenko?
— Olet tullut niin... komean ja arvokkaan näköiseksi, että oikein
pelottaa.
— Älä sinä. — Mitä sinulla on siinä korissa?
— Sinulle tuliaisia.
— Mitä? Sanopas!
— En sano, ennenkuin kotona.
— Onpa minullakin sinulle tuliaisia.
— Mitä?
— Kotona näet, sanoi Matilda ja hänen silmänsä loistivat.
He olivatkin jo kotiportilla. Sitten pihalla ja pian eteisessä.
Aunolaiska löi kätensä yhteen, taputteli ja hyväili Jaakkoa.
* * * * *
— Tahdotko nähdä, mitä olet minulta saanut? kysyi Matilda, kun he
olivat hiukan tyyntyneet.
Hän vei Jaakon kamariin.
— Tuossa se on! sanoi hän onnesta ylpeänä ja osoitti sänkyyn, missä
poika nukkui. — Älä herätä häntä! sanoi hän ja meni hillitsemään, kun
Jaakko yritti ottaa poikaa syliinsä.
— Anna herätä! sanoi toinen ja pyrki lapsen luo.
— Se säikähtää.
— Eihän se ole sitten mieskään, jos se omaa isäänsä säikähtää.
Hän otti lapsen syliinsä ja toi sen tupaan. Tämä on siis hänen
poikansa. Noin suuri, ja hän ei ole ennen sitä nähnyt.
Mutta poika ei pitänyt ollenkaan siitä, että hänen untansa häirittiin.
Hän alkoi huutaa tavattomasti, huomatessaan olevansa oudon miehen
sylissä.
— Mihin minä tämän panen? hätäili isä, pitäen kömpelösti lasta
sylissään.
— Pane mihin tahdot ja tyynnytä se nyt, kun herätitkin, sanoi Matilda.
Isän täytyi antaa lapsi äidille, joka torui onnellisena heitä kumpaakin.
Aunolaiska seisoi ovella, ja vaikka aurinko jo oli laskenut, loisti
lämmin päivänpaiste hänen kasvoistaan katsoessaan noita kolmea...
Posliinikoirat näyttivät ilosta irvistelevän piirongin päällä ja
puuttui vain, että ne olisivat haukkuneet. Kuulakka kesäyön valo
täytti puhtaan huoneen ja ristiinnaulittu seinällä katsoi lempeästi
täydellistä iloa — nuoren isän ja äidin iloa.