Vielä vähän Aunolan ukosta ja Paltsu-herrasta.
Toiselta matkalta palattuaan vietti Jaakko iloiset häät Aunolan
Matildan kanssa. Mutta heti seuraavana syksynä lähti hän "konstapulina"
Fellmanin komeaan ja suureen "Delphin"-frekattiin, joka oli parhaimpia
purjehtijoita Raahen laivastossa. Se lähti neljättä vuodeksi kulkemaan
Englannin ja Amerikan väliä.
Miehensä mentyä aikoi nuori vaimo olla entisessä paikassaan puodissa,
mutta se ei käynyt päinsä; hänen täytyi tulla kotiin odottamaan
muutaman pienen raahelaisen maailmaan tuloa.
Se oli poika. Hän tuli siinä kevään puhetessa ja vetten auvetessa.
* * * * *
Tähän aikaan alkoi Aunolan ukkoakin jo vanhuus vaivata. Hän tunsi ja
tunnusti sen itsekin; ja ettei hän olisi varvissa nuorempien tiellä ja
ansaitsematta palkkaa nostaisi, heitti hän varvin työn.
Olihan hänellä vanhanpäivän varaa.
— Jos varat loppuvat, niin tottapahan lapset ja vävy elättänevät, tuumi
hän leikkisästi.
Kun sitten tuli toinen kevät ja Matildan poika vaurastui niin, että
kykeni ukkoa parrasta vetämään, sai hän hänestä hauskan seuralaisen.
Lapsi kiintyikin ukkoon niin kovin, että nuoren äidin kävi toisinaan
aivan kateeksi.
— Älähän hätäile! Kunhan puolisen tusinaa saat, niin kyllä sitten jo
raskit vaarillekin yhden luovuttaa, lohdutteli ukko. — Mutta eipä taida
enää silloin vaaria ollakaan, sanoi hän samassa, muistaen vanhuutensa.
Hän vuoleskeli pojalle kaikenlaisia leikkikaluja; ukkoja, hevosia ja
venheitä. Sitten iltasin oli hänellä aikamoinen touhu, kootessaan hujan
hajan olevat tavarat laatikkoon.
— Järjestys täytyy kaikessa olla, oli jokaiki-iltainen neuvo naisille.
— Täällä maalla se nyt menee, mutta olisittepa merellä, niin
oppisitte...
Tämä aina uusiutuva neuvo kyllästytti toisinaan heitä, mutta useimmiten
he nauroivat ukolle, vaikka hän tavaroita kokoillessaan oli äreän
näköinen.
Kun poika kasvoi suuremmaksi ja taas uuden kevään tullen pääsi ulos,
niin oli vanhalla ja varsalla hauska. Varsinkin semmoisina päivinä,
jolloin päivä lämpimästi pihanurmelle hellitti, unohti ukko pitkäksi
aikaa työnsä ja taipui hevoseksi, elefantiksi, kameeliksi ja vaikka
miksi, pojan suureksi riemuksi.
Ukolla oli aina työtä. Hän varasi rakennuksen alustan halkoja täyteen.
Tämä into johtui melkein yksinomaan siitä, että hän saisi puun
pienimistä. Ovien ja lukkojen piti joka hetki olla hyvässä kunnossa,
samaten koko rakennuksen. Kesällä tuoksui aina jokin paikka tärpätin
sekaiselta maalilta. Siitä naisväki tahtoi olla kyllissään, kun sai
vaatteitaan aina varoa. Mutta kun ukko tahtoi maalata, niin täytyihän
heidän hengittää maalin katkua ja varoa vaatteitaan.
* * * * *
Kun poika oli kolmannella vuodella, vei hänen äitinsä hänet kerran
rantaan. Siellä näki pikkunen laivoja. Äiti selitti hänelle, että
sellaisella isä on mennyt kauvaksi.
Kotiin palattua kiipesi lapsi ukon polvelle ja hetken punottuaan hänen
partaansa selitti hänelle lapsellisella kielellään, että vaarin on nyt
tehtävä hänelle sellainen, jolla isä on mennyt kauvaksi. Laiva sana oli
häneltä unohtunut. Vaari joutui vähän ymmälle ensin, mutta sitten asia
heille kumpaisellekin selvisi, ja pojan suureksi riemuksi sanoi vaari:
— Laiva sinulle. Sen sinä olet saapa.
Sen perästä muisti poika aina laiva-sanan.
Ukko muisteli, että vintillä taitaa olla poikien vanha laiva, jota nämä
ennen olivat "seelauttaneet" rannassa.
Hän kiipesi sitä hakemaan.
Siellähän se olikin rojun joukossa; mutta missä kunnossa! Keskimasto
poikki ja riki aivan rikki.
Ukko kantoi sen alas. Koko päiväksi oli hänelle siinä työtä. Aina
väliin piti käydä ison kaapin laatikosta etsimässä aseita, purjenuoraa
y.m. Pari kertaa piti ottaa koko laatikko lattialle, niin että poikakin
sai kurkistaa sinne ja imeä sisäänsä sen suloista tuoksua, joka
tavaroiden mukana oli kokoontunut sinne kaiken maailman ääriltä. Eikä
ukko kieltänyt häntä, vaikka hän otti sieltä jonkun esineen käteensäkin
ja pyöritteli sitä.
— Menisipä joku muu noin tekemään! suhahti Matilda äidilleen ja he
kumpikin naurahtivat.
Illalla oli laiva valmis. Silloin pikkumies jo nukkui. Mutta laiva oli
pantava hänen vuoteensa viereen, että hän sen aamulla heti herättyään
näkisi.
Mutta seuraavana päivänä oli se ukon mielestä huono. Taklinki siinä
meni mukiin, mutta runko oli kömpelö ja liian leveä. Kun he muutamana
päivänä sitä pojan kanssa saavissa rännin alla "seelauttivat", näki
ukko, että se "makasi" keula pahasti. Se oli merisika.
— Tuolla, sinä poika rukka, kastelet vielä itsesi. Se ottaa vettä
sisäänsä. Vaari tekee sinulle uuden laivan.
Ja samana päivänä rupesi hän jo sitä tekemään.
— Mitä se Janne sillä vielä...? Hän on liian kelvoton "seelauttamaan",
sanoi Aunolaiska.
— Kylläpä hän siitä kasvaa. Teenpä hänelle vielä viime muiston,
ennenkuin kuolen; näkee siitä sitten isompana, että oli se
vaari-vainaja merimies, tuumi ukko.
Siitä oli työtä moneksi päivää. Sitä laitellessaan kertoi ukko pojalle
ja Aunolaiskalle, kuinka hän kerrankin muutamassa laivassa oli tehnyt
kapteenin pojalle laivan sellaisen, että sitä kaikki ihailivat.
* * * * *
Aunolan ukon laivannäpertelystä levisi pian tieto kaupungin
pikkumiehille. Ukko sai uteliaita vieraita, jotka hartaasti seurasivat
hänen työtään. Ja kun se alkoi valmistua, rohkeni yksi kysyä, eikö
Aunola korjaisi hänenkin laivaansa: siinä on taklinki hiukan rempallaan.
Olihan Aunola ennenkin silloin tällöin tehnyt laivoja tutuille pikku
pojille, kun oli sattunut muun työn välipäätä. Mutta nyt oli hänellä
aikaa antautua melkein kokonaan tähän työhön.
Hänelle syntyi oma varvi, jossa oli katsojia päivät päästään kuin
konsanaan "laivanlykkäjäisissä" isossa varvissa.
Mutta pojat tiesivät olla ihmisittäin. Kun vain jotakin sopimatonta
tapahtui, niin ukko ärähti ja silloin oli leikki niin kaukana, että
poikien piti siksi päiväksi karkkoutua pois. He eivät uskaltaneet muuta
kuin lauta-aidan raosta naapuritalon pihamaalta ukkoa kurkistella.
Hyvässä sovussa ollessaan kertoi ukko pojille kummia ja kiehtovia
asioita laveasta maailmasta. Silloin saivat pojat purjehtia koko
maailman ympäri.
* * * * *
Vaikka "Vällmannin Paltsu" ei ollutkaan Jaakkoa työhön huolinut silloin
kun hän oli ensimäisiä päiviä Raahessa, otti hän hänet mielellään
merelle "Delphiniin".
Paltsu-patruuna halusi oppia tuntemaan perinpohjin työväkensä ja
valvoi heidän elämäänsä silloinkin, kun he olivat ulkomailla. Hän
kävi eukoilta tiedustelemassa, lähettääkö mies rahaa, vai ryyppiikö
sen suuhunsa. Tämän perusteella tapahtuivat sitten palkankorotukset,
joita hän toisinaan miehille antoi. Useasti sattui niinkin, että kun
eukko ei saanut säännöllisesti mieheltään rahaa, Paltsu-herra rupesi
huikentelevaisen holhoojaksi ja maksoi eukolle kuukausittain suurimman
osan paikasta. Mies sai tyytyä satamissa jäännökseen. Kaikki tiesivät,
että Paltsu-herra oli tavattoman tarkka. Säästäväisyyteen kehoitti hän
työmiehiäänkin, että jäisi pahan päivän varaa.
Kerrottiin, kuinka hän kerrankin varvin tiellä oli ruvennut
tarkastamaan kahden pienen pojan astioita, kun he veivät isälleen
päivällistä. Toisella pojalla oli astiassa lihaperunoita. Sen
nähtyään oli Paltsu tyytyväinen. Mutta kun hän aukasi toisen pojan
astian, oli hän säikähdyksestä selälleen lentää, sillä astiassa oli —
riisiryynipuuroa voisulan kanssa. Se oli hänen mielestään kohtuuttoman
suurta tuhlausta.
— Riisiryynipuuroa ja voisilmä arkipäivänä! päivitteli hän haikeasti.
Tämän tähden olivat työmiesten vaimot hänelle vihoissaan. Ei uskaltanut
vapaasti lähettää miehelleen makupaloja, sillä eihän tiennyt, millä
kerralla Paltsu on tiellä ja vaatii ruuan tarkastaakseen. Hänen
menettelynsä ei johtunut yksin itaruudesta. Sitä osoittaa hänen
leipäjuttunsa. Hän oli jossain kulkiessaan oppinut perunaleivän
valmistuksen. Se tuli halvemmaksi kuin tavallinen leipä. Tämän hyvän
tahtoi hän levittää merimiestensä keskuuteen. Hän antoi muutamalle
leipurille jauhosäkin ja valmisti yksissätuumin hänen kanssaan
perunaleipiä. Aamulla meni hän kadulle ja kun vastaan tuli pieni poika
tai tyttö, antoi hän niin monelle kuin kohtasi leivän hinnan ja käski
mennä ostamaan leipurilta perunaleipää. Leipä kävi kaupaksi ja Paltsu
oli tyytyväinen.
Muutamana päivänä tuli hänen luoksensa erään sukulaisen pikku poika.
Hän kertoi sedälle innokkaasti Aunolan äijän varvista. Asian loppu oli
se, että setä lupasi hänelle laivan, ihan täysin taklatun parkin, jonka
hän itse käypi tilaamassa.
Olihan Paltsun hauska tulla tietämään, minkälainen mies Jaakko
Hirsikangas on, koska aivan äsken kuuluivat muutamat "Delphinin" miehet
lähettäneen rahaa kotiin.
* * * * *
Oli muuan kaunis kevät-aamu, kun "Paltsu" vääntäysi huohottaen
lihavuuttaan Aunolan ovesta sisään.
Aunola näperteli jotain kyökin ikkunan edessä ja pikku Janne seisoi
hänen polveaan vasten odottavan näköisenä.
Aunolaiska tahtoi viedä harvinaisen vieraan tupaan, mutta Paltsu-herra
istui mieluimmin kyökissä ukon kanssa. Siinä ei auttanut Aunolan muorin
päivittelemiset.
Ensimäiseksi rupesi Paltsu pikku pojan kanssa pakisemaan.
— Mikä sinun nimesi on?
— Janne.
— Tämä on vävynne poika?
— Niin on.
— Hän on meidän "Delphinissä"?
— Niin on.
— Tämähän on liian siisti, arveli Paltsu, katsellessaan hyvin puettua
lasta. — Onko hän terve?
— Voi hyvänenaika, kun patruuna olisi illalla tullut, niin olisitte
nähneet, millaiseksi se oli itsensä sotkenut, ehätti Aunolaiska
selittämään.
— Kyllä sinusta sitten mies tulee, arveli Paltsu-herra. — Onko nuorella
muorilla ikävä? tiedusteli hän sitten Matildalta veitikka silmässä.
— Ei pahastikaan.
— Etpä taida sanoa totta siinä. Mutta kyllä tulevana kesänä ikävä
lähtee. Silloin "Delphin" palaa kotiin, selitti hän.
— Huolitko sinä tällaisesta? kysyi hän pikku pojalta, ojentaen hänelle
suurta "rössokeri"-palaa.
Ja vähässä ajassa tuli hänestä pojan kanssa niin hyvä ystävä, että
poika kantoi hänen katseltavakseen kaikki tavaransa, kiipesi hänen
polvelleen ja sai yhä enemmän Paltsu-herran taskun aarteita.
— Miksi olet noin paksu? kysyi poika yht'äkkiä häneltä, kun oli aikansa
katsellut Paltsu-herran pulleaa vatsaa.
— Herran tähden! huudahti Aunolaiska ja löi kätensä yhteen.
Mutta Paltsu-herra nauroi ja kysyi:
— Etkö sinäkin tahdo tulla yhtä paksuksi?
— En tahdo, se on rumaa.
— Voi tuota poikaa! Tule pois höpsimästä! sanoi Matilda ja meni
ottamaan poikaa pois.
— Antakaa olla. Kas tästä saat kaikki, mitä minulla on, sanoi Paltsu ja
antoi pojalle kourat täyteen "rössokerin" palasia.
Siinä pojan kanssa kujeillessaan johti hän puheen Jaakkoon, tiedusteli
hänen elämäänsä ja sai sen ohessa tietää, että Jaakko oli lähettänyt
suurimman osan palkastaan kotiin.
Sen kuultuaan nyökytteli hän tyytyväisenä päätään ja sanoi muutaman
kehaisevan sanan Aunolan vävystä. Hän tilasi ukolta laivan ja yritti
lähteä. Mutta eihän Aunolaiska häntä kahvitta hennonnut päästää.
— Juodaanko teillä kahvia joka päivä? kysäsi Paltsu.
— Monestikin päivässä se eukko sitä tahtoo, sanoi Aunola ja vilkutti
silmää eukolle, joka loi ukkoon hätääntyneen katseen. He arvasivat,
mihin Paltsu-herra tähtää.
Kaupungissa kerrottiin yleisesti, että Paltsu-herra muka hämärän aikaan
kulkisi merimiesten talojen ikkunan alla kuuntelemassa, mistä kuuluu
kahvimyllyn ritinä.
— Jaa, jaa. Teillähän lienee varaa juodakin kahvia; mutta kun sitä
sellaisissakin paikoissa juodaan, missä ei ole tarpeeksi leipääkään,
niin se on jo liikaa.
Sitten seurasi pitkä saarna kahvin tarpeettomuudesta ja sen
turmiollisesta leviämisestä maaseudullekin.
— Sitä alkaa olla jo talonpojillakin. Mihin meidän maassamme vielä
tullaan, jos kaikki rupeavat juomaan kahvia? Me teemme konkurssin, niin
se käy, voivotteli Paltsu.
— Käyneekö nyt sentään niin hullusti, epäili Aunola.
— Kyllä käy. Meidän pitäisi osata säästää. Pahat päivät tulevat,
eivätkä ole kaukanakaan.
— Mitä patruuna tarkoittaa? kysyi Aunola, terästäen kuuloaan.
— Tarkoitan vaan, että pahat päivät kohtaavat meidän kaupunkiamme.
Siitä kuolee kauppa ja liike...
— Aikooko patruuna veljineen lopettaa kauppa- ja laivaliikkeensä? kysyi
ukko.
— Emme lopettaisi, jos vain ei tulisi pakkoa. Nyt se juuri ei vielä
tunnu, mutta kymmenen, parinkymmenen vuoden perästä meidän on
lopettaminen; meidän ja kaikkien muiden, jotka suurempaa liikettä
harjoitamme. Me, te ja minä, emme Jumalan kiitos taida olla sitä
näkemässä; mutta varma on, että pahat päivät kohtaavat niitä, jotka
silloin elävät.
Paltsu-patruuna puhui vakavasti, ja Aunolan väki kuunteli häntä
ihmeissään. He eivät vieläkään ymmärtäneet, mitä patruuna tarkoittaa.
Ukko kysyi sen vuoksi:
— Mitä patruuna oikein tarkoittaa tuolla puheella?
— Ettekö ole kuulleet, että Saimaan kanava on valmistunut? kysyi Paltsu.
— Niinhän se kuulemma on.
— Se lopettaa meidän Savon kauppamme. Tai jos ei nyt heti sitä
kokonaan lopeta, niin ainakin vähentää sen niin vähiin, ettei se tuota
mitään. Savolaiset rupeavat viemään tavaraansa Viipuriin ja sinne päin
laivoilla. Tänne tuovat mitä tuovat mastopuita tuodessaan. Mutta emme
me enää niitäkään kauvan tarvitse.
— Eihän laivaliikettä tarvinne lopettaa? arveli ukko.
— Ei juuri vielä. Mutta jonkun ajan perästä loppuu sekin. Eikö Aunola
ole kuullut höyrylaivoista puhuttavan?
— Olenhan noista vietävistä kuullut ja olenhan noita nähnytkin. Yksi
niistä lemmoista upotti "Tähden", jonka mukana meidänkin poika hukkui,
puhui ukko kiihtyneenä.
— So, so isä! varoitteli muori tapansa mukaan.
— Eihän sitä oikeastaan saisi suuttua, mutta vihaan minä niitä
nokiruuhia, että aivan sydämeni vapisee. En tiedä mikä siihen on syynä.
Ennen pojan hukkumistakin en niitä tuhannen törötorvia kärsinyt.
— Vihata niitä saattekin, te ja me kaikki. Ulkomailla alkaa jo olla
niin, että ne vievät parhaimmat rahdit. Vuosikymmenen, parin perästä
jääpi purjelaivoille ainoastaan rahtien jätteet. Silloin ei meidän
enää kannata laivoja rakentaa. Vanhat lahovat ja uusia ei lyödä. Se on
meidän kaupungissamme kaiken loppu.
— Herra Jumala! Millä täällä sitten eletään; huudahti Aunolaiska.
— Sanokaa te! Niin se käypi kuitenkin. Me elämme vanhan ja uuden ajan
murroskautta; sen näemme, mitä uusi aika meiltä viepi, mutta emme
tiedä, mitä se tuopi, puheli Paltsu-herra.
Painostava ahdistus täytti Aunolan väen mielen. Jokainen heistä
kuvitteli sitä aikaa, jolloin ei enää olisi laivoja eikä varvia. Ennen
he eivät olleet osanneet tällaista ajatellakaan. Nyt yllätti se heidät
yhtäkkiä. He eivät osanneet ajatella mitään elämisen keinoa, jos
nykyinen vilkas laivaliike loppuisi. Se olisi kaiken elämisen päätös.
Tuntui niin kamalalta, puistatti, kun sitä ajatteli.
— Emme me vanhat sitä aikaa saane kokea. Nuoret sen näkevät. Kylläpä he
huolehtinevat sitten elämisestään. Emme huoli sitä surra. Onhan meidän
kaupunkimme ennenkin kokenut hyvää jos huonoakin ja kestänyt. Niin se
käypi vastakin. Ja mikäpä tietää, vaikka uusi aika toisi parempaa vielä
kuin on tämä nykyinen tila. Me emme vain sitä näe.
Aunolaiska oli kahvin tarjoamisen ihan unohtanut. Nyt havahtui hän ja
huomasi kahvipannun.
— Tuokin mokoma kaduttaa aivan, kun tuli keitetyksikin, jos siitä vielä
niin pahat ajat tulevat, sanoi hän puolittain leikillään, vaikka ei
siitä ollut tosikaan kaukana.
— Antakaahan nyt kahvianne. Emme me jätä sitä ryyppimättä, kun se
kerran on keitetty, sanoi Paltsu-herra.
* * * * *
Baltzar Fellman asui veljensä Johanin kanssa. Tämä oli häntä muuatta
vuotta vanhempi. Hän oli yhtä lyhyt kuin Baltzarkin, mutta ei ollut
niin paksu, ja yhtä vähäpuheinen kuin Baltzar puhelias. Hän kuljeskeli
aina yksin kaupungilla ja karttoi kaikkien seuraa, kävi jalan joka
päivä varvissa ja katseli siellä, mutta ei näyttänyt ketään näkevän.
Kukaan ei tiennyt, mitä ajatuksia hän mielessään hautoi. Mutta kaikki
merimiehet ja työmiehet päättivät hänen olevan hyvin oppineen, sillä
veljesten palvelija kertoi hänellä olevan mahdottoman paljon kirjoja,
joita hän alituiseen luki. Hänelle tuli useita sanomalehtiä, jopa
englantilaisiakin, joista hän valppaasti seurasi maailman tapahtumia.
Häneltä se Baltzarkin oli saanut tiedot höyryn voittokulusta merellä
ja maalla ja synkät ennustuksensa kotikaupungin kohtalosta. Olipa
Johan jo kehoittanut lopettamaan koko laivaliikkeen, ennen kuin piti
ruveta tappiota kärsimään. Mutta vielä jatkoivat he liikettä, vaikkakin
luovuttivat siitä osia muillekin.
Kun Baltzar palasi Aunolasta, tapasi hän veljensä lukemassa juuri äsken
postin tuomaa englantilaista lehteä.
— Katsopas, mitä Glasgowissa on tapahtunut! sanoi Johan ja ojensi
veljelleen lehden.
— En minä tästä saa oikein selvää; mitä siinä sanotaan? sanoi Baltzar
ja antoi lehden pois.
— Glasgowin telakalta on laskettu vesille noin tuhannen lästin
suuruinen rautalaiva, johon pannaan niin voimakkaat koneet, että se
kulkee toistakymmenen solmun nopeudella.
— Katso hirmua! huudahti Baltzar.
— Niin, sanoi Johan painavasti. Hetken perästä puheli hän;
— Olenhan sanonut, että höyry voittaa. Vielä parikymmentä vuotta, niin
meidän kaupungissa ei ole yhtään laivaa. Kauppa loppuu, liike loppuu,
satama maatuu ja meidän kaupunkimme on kuin vanha museo.
— Voi, voi ihmisraukkoja! Millä he sitten täällä elävät? sanoi Baltzar
surkeasti ja heilutti lihavaa ruumistaan.
— Olisimme vain nuorempia, niin saisimme me eloa! Mutta ei kannata enää
yrittää. Ei ole monta vuotta enää elämää jälellä, sanoi Johan synkeänä.
— Kuulehan! sanoi Baltzar vilkkaasti. — Olen monta kertaa ajatellut,
että meiltä kun ei jää liikkeen jatkajaa, niin meidän pitäisi
jollain tavalla muuten hyödyttää tätä kaupunkiamme. Voisimmehan
tehdä jonkinlaisen lahjoituksen, josta olisi pysyväistä hyötyä.
Muistaisivathan ihmiset sitten meitä vanhoja poikiakin.
— Sitäpä sopii ajatella; ei olekaan hulluin tuuma, sanoi Johan. — Nyt
lähden kävelemään, sanoi hän sitten ja poistui.
Hän meni rantaan päin. Kulki pää kumarruksissa, katse katuun
kiinnitettynä, näkemättä ja tervehtimättä ketään. Sitten pysähtyi hän
rantaan laiturin partaalle ja tuijotti veteen. Rannalla olevat pikku
pojat siirtyivät arkana etemmäksi.
— "Vällmannin kapteeni" tuijottaa, suhisivat he.
— Hän on niin oppinut, että hän pääsisi vaikka sotalaivan kapteeniksi,
pihisivät pojat hiljaa.
Mutta kapteeni seisoi nyt tavallista kauvemmin ja tuijotti veteen,
mikä läikkyi laituria vastaan; hän mietti veljensä ehdotusta, miten
parhaiten voisi syntymäkaupunkiaan hyödyttää.
Sitten lähti hän varviin.
Hänen mentyään juoksivat pojat rantaan ja katsoivat veteen, mistä
kuulsi heleä hiekkapohja.
— Mitähän se katsoi? kyselivät he toisiltaan.
Sehän käypi joka aamu tässä seisomassa, selittivät toiset.
Mutta se ei anna milloinkaan "rössokeria".
— Paltsupa antaa.
Samaan aikaan istui Baltzar Fellman konttoorissaan ja kirjoitti
"Delphinin" kapteenille kirjettä, missä hän käski nostaa "konstapuli"
Jaakko Hirsikankaan palkkaa.
* * * * *
Aunolan ukon ei tarvinnut nähdä merielämän loppumista, sillä muutama
päivä tämän perästä lähti hän isiensä luo. Se tapahtui hyvin
mutkattomasti ja yksinkertaisesti.
Koko edellisen päivän — se olikin lauantai — oli hän työn touhussa.
Illalla oli hän saunassa ja pani levolle aikaisin, valittamatta
vähääkään sairautta. Mutta sitten sunnuntai-aamuna — ei hän varahin
herännytkään, vaan — nukkui sitä pitkää unta, josta enkeli Gabriel
torvellaan valveille puhaltaa.
Sitten pääsi hän puistikkoiseen hautuumaahan, syvään hiljaisuuteen ja
rauhaan, toveriksi niille monille muille merikarhuille, jotka meri oli
säästänyt vaikka he sen pinnalla olivat eläneet suurimman osan ikäänsä.
Haudalle hankki eukko yksinkertaisen rautaristin, jossa oli valkoiseksi
maalattu pelti, mihin oli mustilla kirjaimilla merkitty:
"Tässä lepää
Merimies
JUKKA AUNOLA
s. 1782 k. 1861
Odottaen ijankaikkista
kirkastumistaan."
Pään puoleen istutti eukko tuomipensaan samana keväimenä. Siitä puusta
oli ukko aina pitänyt; ja vielä viime iltanakin oli hän istuessaan
pihaikkunan edessä ihaillut tuomensa tuuhevuutta.
Eukon istuttama pensas rupesi hyvin kasvamaan, ja muutaman vuoden
perästä varisti se keväällä kukillaan haudan aivan valkoiseksi...
Siitä on kulunut jo kauvan. Tuomi on kasvanut suureksi puuksi, versoen
juuresta uusia, kukkia kantavia haaroja, jotka sulkevat hautaristin
sisäänsä. Samaten on käynyt myöskin kaupungin asukkaille: Vanha
merimiespolvi on painunut "odottamaan ijankaikkista kirkastumistaan",
ja uudet vesat ovat nousseet heidän tilalleen.
Syksy-myrskyt ja kevätsateet ovat liottaneet maalin ja kirjoituksen
hautarististä ja vuosikymmenet haihduttaneet Aunolan ukon elämän
nuorempien mielestä, niin että tuskin kenkään tietää, kuka sen suuren
tuomipensaan alla lepää. Mutta vaikka ajan karkea käsi onkin tämän
tehnyt, niin ei ukko siitä huoli, vaan odottaa meritoveriensa kanssa
sitä "ijankaikkista kirkastumista", johon hän eläessään vahvasti luotti.