Myrskyssä.
"Ino" oli matkalla Montrealista puulastissa Englantiin. Mentiin
kohtalaisessa tuulessa S:t Lawrence-lahdella.
Kapteeni Kanniainen oli Montrealista ostanut muonaa laivaan: lihaa,
leipää, voita, herneitä ja muitakin ruoka-aineita. Saadakseen hiukan
omaan kukkaroonsa, oli hän ostanut halvinta, mitä oli löytänyt. Mutta
tästä oli seurauksena, että keulassa kiroiltiin hirmuisesti joka
syöntikerta. Kokkiparka oli lujalla, ja uskalsipa jokunen moittia
Kariakin, joka oli "konstapulina" ja jakoi ruoka-annokset miehille...
Miehet näkivät, että kokki kantoi perän puoleen kelvollista ruokaa,
hyvästä aineesta keitettyä... sitä siis oli laivassa... katkeruus ja
kiukku yltyivät.
Oli aamiaisen aika; viikon ruoka oli jaettu miehille. Keulan puolessa
oli aika myräkkä. Voi oli haisevaa, melkein mädännyttä, leipä toukissa,
että aivan tippui, ja liha samanlaista. Hirmuinen porina kävi
"skanssissa"; jokainen huusi, että on mentävä "äijän" puheille, sillä
ruoka oli aivan kelvotonta.
Jaakolla samaten kuin muillakin, oli verinen nälkä; Montrealista lähdön
jälkeen hän ei ollut saattanut tarpeekseen syödä. Hän nousi yht'äkkiä,
otti voi-annoksensa käteensä, juoksi portaita kannelle ja lähti perään
päin. Melu hiljeni, sillä kaikki näkivät, mikä hänellä on mielessä.
Tulisissa tauloissaan meni hän kajuuttaan. Kapteeni, perämies ja
"konstapuli" olivat juuri syömässä. Heidän edessään oli kunnollista
ruokaa. Se kuohutti vielä enemmän Jaakon sisua. Hän löi voi-annoksensa,
pilaantuneen ja ilkeän moskan, keskelle pöytää, mistä se räiskyi
ympäriinsä, ja sanoi:
— Sinä syötät miehille kaikki moskat... emme me sikoja ole... haistele
ja maistele nyt meidänkin ruokaa!
Kapteeni ja toisetkin ällistyivät tästä äkkinäisestä raju-ilmasta
niin, että olivat kotvan aivan äänettömänä... Oli aivan kuulumatonta
raahelaisissa laivoissa, että merimies tulee päällikkönsä kimppuun...
Kapteeni nousi suuttumuksesta punaisena, löi nyrkkiä pöytään, astui
Jaakon luo ja kävi häneen käsiksi... Suuttumus salpasi häneltä hengen.
Mutta Jaakko, nuori, notkea ja voimakas kun oli, otti kapteenia
niskasta kiinni ja väänsi hänet lattiaan. Silloin kävivät häneen
takaapäin kiinni perämies ja "konstapuli". Kapteeni pääsi seisaalleen,
ja kolmen miehen he saivat Jaakon alleen.
Kapteeni haki käsiraudat ja kytki Jaakon niihin. Sitten talutettiin
hänet kannelle ja kutsuttiin kaikki miehet kuulemaan Jaakon tuomiota.
Kapteeni määräsi hänet kolmeksi vuorokaudeksi rangaistuskoppiin vedelle
ja leivälle ja ilmoitti panevansa Jaakon mainekirjan kelvottomaksi.
Miehistö seisoi äänetönnä. Kunnioitus päällikköä kohtaan oli niin
suuri, ettei kukaan uskaltanut tyytymättömyyttään ilmaista, eikä
kättään kohottaa.
* * * * *
Oltiin New-Foundlandin matalikon eteläpuolella. Kapteeni Kanniainen
koetti oikaista matkaa ja mennä niin läheltä matalikkoa kuin suinkin.
Montrealista lähtien oli ollut tuulta vähänpuoleisesti; oli hitaasti
päästy eteenpäin.
Kapteeni oli pahalla päällä ja oli harmissaan naukkaillut itsensä
puolihumalaan. Hänestä tuntui kaikki menevän päin hiiteen. Miehet
olivat laiskoja ja hitaita; eikä perämiehelläkään mitään tehnyt, hän
kun oli uskovainen, mikä lie ollut, ei edes ryypystä huolinut.
Perämiehenä oli Anders Hultman, sama kuin "Aallossakin". Miehistö oli
myöskin osaksi sama. Mukana olivat Vaalan ukko, Rusin Samppa, Kankaan
Antti, Kamutta ja joitakin muitakin.
Kankaan Antti oli ruorissa. Vaalan ukko ompeli Jaakon kanssa purjeita;
muut miehet olivat mikä missäkin töissä. Jaakko oli äsken päässyt
rangaistuskopista ja saanut enimmän kiukkunsa puretuksi.
Oli kirkas keskipäivä. Meri välkkyi päivän paisteessa ja tuulta oli
lännenpuoleisesta etelästä vain siksi, että purjeisiin otti.
Perämies istui Vaalan ukon vieressä jutellen kaiken maailman asioista.
Puhe johtui siinä kotiin, jonne tiettiin päästävän heti sen perästä,
kun he tekevät vielä yhden matkan Englannista Amerikaan.
Yht'äkkiä tohahti ilman läpi tuulen henki. Se tarttui purjeisiin,
laiva kallistui hiukan ja keulasta rupesi kuulumaan kohina. Mutta pian
meni se ohi, laiva kohosi ja etempänä värehtivä meren pinta näytti
tuuliaisen kulkusuunnan.
— Mitä se merkitsi? huudahti perämies.
— Tuota olen odottanutkin, sanoi Vaalan ukko.
— Arveletko tulevan toista perässä? kysyi Jaakko.
— Tulee lisän kanssa. Ennenkuin on ilta, emme tarvitse muuta kuin
märssyt ja liivarit... Tuskin niitäkään kaikkia... Pari päivää on
oikeata ronkkaani kolottanut niin vietävästi... Katsokaa, pojat,
tyyrpurin puolelle!
Sieltä tuli toinen vihuri, edellistä voimakkaampi. Se jo vingahteli
taklaasissa, pullisti purjeet ja napsutti prosseja ja kuutteja. Laiva
kallistui enemmän kuin äsken, ja keulasta alkoi kuulua kovempi kohina.
— Sietäisipä "ukolle" huomauttaa, että ottaisi suunnan itä-etelään,
niin pääsisimme ennen yötä selvälle vedelle. Tässä matalikkojen likellä
ei kohta ole häävi olla, puheli Vaalan ukko.
— Tuollahan tuo ahterin puolella näkyy ilmaa nuuskivan, sanoi Jaakko.
Tohinan kuultuaan oli kapteeni tullut kannelle, avopäin ja
liivisillään. Hänen pitkä, punertava partansa liehui tuulessa, kun hän
kurkisteli ylös purjeisiin. Hetken töllisteltyään meni hän kajuuttaan,
missä panihe pitkälleen ja nukahti rauhallisesti.
Kaikki tiesivät, että hän on liian uhkarohkea. Hän tahtoi säästää
aikaa, ja purjehti täysin purjein niin kauvan kuin sieti. Useinkaan
ei hän ennen myrskyn voimaa uskonut, ennenkuin jotkut purjeet menivät
säpäleiksi.
— Eipä se näyttänyt hätäilevän, naurahti perämies.
— Ei se poika hätäile, sanoi Vaalan ukko. Kova pää sillä on. Kerrankin
— siitä on jo kymmenkunnan vuotta — olimme matkalla Etelä-Ranskaan
puulastissa niinkuin nytkin. Olimme menossa Biskajassa yksin matkoin
muutaman norjalaisen parkin kanssa. Nousi aika Jumalan ilma — se onkin
Biskajassa ilkeä kun sattuu — ja Norjalainen teki melkein alussa
purjeet kiinni; koetti rynkyttää vain prammeilla ja liivareilla.
Meidän ukko ei hätäillyt, teettihän näön vuoksi ylimmät purjeet
kiinni. Puolessa päivässä jätimme norjalaisen näkösältä. Se oli menoa.
Vasta kun mesaanin prammit repi rikki, ja mastot alkoivat rusahdella,
teetti ukko muutkin prammit kiinni. Sen vähemmällä se ei riisunut. Me
melkein lensimme... Vasta kahta päivää jälempänä pääsi norjalainen
Marseilleen... Kyllä he siellä ihmettelivät meidän menoa.
— Meidän mastot eivät rusahtele, sanoi Jaakko, mennen isonmaston
juureen ja alkaen sitä kädellään taputella.
— Mistä tiedät taata? kysyi perämies.
— Miksi en tietäisi, kun se on minun kotitaloni maalla kasvanut ja olen
sen itse kaatanut ja varviin tuonut.
— Tehän olette sitten sukulaisia, nauroi perämies.
— Se oli vasta puu! Siitä tuli tämä alamasto ja märssytanko; taisivat
saada latvasta vielä puuvenpramraakankin, selitti Jaakko.
— Näyttää siltä, että kohta saatte kumpainenkin kuntoanne osoittaa,
sanoi perämies.
Tyyrpurin puolelta tuli kolmas vihuri, joka jo kohotti aallot
vaahtopäiksi ja koetti purjeiden kestävyyttä. Se oli kuin
myrskyvihollisen etujoukko ennen päähyökkäystä.
— Kyllä joku toinen jo vähentäisi purjeita,-sanoi Vaalan ukko vakavana.
Tuulen perälle ilmestyi pilviä, jotka sakenemistaan sakenivat...
Tuuliaiset muuttuivat yhtäjatkoiseksi tohinaksi, joka kohotti aallot
yhä korkeammiksi. Aurinko meni piiloon, meri synkkeni, ja köydet
alkoivat laulaa.
— Taitaa olla parasta, että venytämme nämä vehkeet pakan alle, sanoi
Vaalan ukko, osottaen keskentekoisia purjeita.
— Viekää aika kyytiä ja laittakaa valmiiksi varapurjeet! sanoi perämies.
Meri yhä synkkeni ja vettä tuli tuulen kanssa yhtenä ryöppynä.
— Eiköhän äijä aijo muuttaa suuntaa etemmäksi matalikolta? puheli
perämies.
— Tietenkin se aikoo yrittää niin suoraan kuin pääsee. Säästämmehän
siinä päivän, pari...
— Tai menetämme laivan, jatkoi perämies Vaalan ukon lausetta.
Tuuli yhä yltyi. Myrskyn päävoimat alkoivat saapua, jymisi, vinkui ja
vonkui, aallot kohosivat monen sylen korkuisiksi, ja laiva kallistui
yhä enemmän ja lensi aaltojen halki kuin lintu.
Perämies meni kajuuttaan ja herätti kapteenin, joka vihaisena murisi
tultuaan unesta häirityksi.
— Olisi syytä vähentää purjeita, sanoi perämies.
— Mitä perhanaa! Sinäkö minua neuvot! Mene hiiteen! karjui kapteeni,
mutta seurasi kuitenkin perämiestä kannelle.
Kun hän näki, miten meri myllersi ja mastot sujuivat, käski hän
reivaamaan. Kaikki miehet olivat valmiina. Mutta käsky tuli liian
myöhään. Tuskin pääsivät miehet lähtemään, kun alkoi kuulua kovia
paukahduksia ylhäältä... Sitten näkyi purjeen palasia ilmassa; ne
kohosivat levällään kuin suuret lokit, pyörivät tuulen kynsissä ja
katosivat... Sitten paukahti taasen ja kuului kolinaa. Mesaanimaston
kaikki purjeet menivät, ja prammitanko tuli jyristen alas. Sitä
pidättävät köydet täytyi hakata poikki ja antaa sen mennä mereen.
Myrsky yhä yltyi. Komentosanoja ei kuulunut. Kaikki näkivät, että
fokkamasto murtuu, jos purjeita ei saada kiinni. Jokainen meni sinne.
Muutamat purjeet saatiin tehdyksi, toiset repi tuuli. Masto jäi
pystyyn, mutta se oli saanut vian.
Kaikki tiesivät, etteivät isonmaston purjeetkaan kauvan kestä, sillä
ilmassa ei enää käynyt tuuli, vaan se oli vihaisten voimien ulvontaa,
lyöntiä ja repimistä. Mies ei enää sen edessä irtaallaan kestänyt, vaan
jokaisen täytyi pitää kynsin hampain kiinni pysyäkseen laivassa. Aallot
vyöryivät vuorina ja menivät jymisten kannen yli, vieden mennessään
pelastusveneet ja kaiken, mikä vain löysemmässä oli.
Jaakko seisoi isojen vanttein puolivälissä ja katsoi myrskyn
myllerrystä. Vettä tuli taivaastakin ihan syytämällä. Masto oli
sujuksissa, sillä uudet purjeet olivat ihmeen kestäviä. Mutta sentään
piti vähentää ison maston purjeita. Miehet nousivat sinne, minkä
tuulelta pääsivät... Vaan ennenkuin he kovinkaan korkealle kerkesivät,
alkoi ylhäältä kuulua ankaroita paukahduksia niinkuin kanuunalla olisi
ammuttu. Kiihtyvä myrsky repi kaikki purjeet rikki ja särki samalla
märssyistä prossit ja muut köydet. Ylimmäisistä raa'oista särkyivät
rakkiraudat ja raa'at tulivat kolisten alas ja menivät mereen. Tavaton
Jumalan ilma alkoi muokata irralleen päässeitä märssyjä, että masto
huiskahteli... Mutta Korkeankankaan jättiläinen seisoi itse pystyssä
vankkana ja vakavana. Se oli voittanut valtameren myrskyn äärettömän
painon ja oli laivan viimeisenä turvana, kun molemmat sen pienemmät
veljet olivat vioittuneet.
Nyt oli laivan kohtalo uhkaava. Se ei totellut ruoria, kun ei ollut
purjeita. Vuorina vyöryvät aallot paiskoivat sitä hirmuisella voimalla.
Jokainen tiesi, että muutaman tunnin ajelehdittuaan se joutuu
matalikolle ja pirstoutuu. Oli kysymys elämästä.
Kapteeni seisoi komentosillalla ja syyttävät ajatukset ahdistivat
häntä. Hän oli taasen ollut liian kovapäinen ja antautunut taisteluun
voimakkaamman kanssa. Jos hän myrskyn alussa olisi reivauttanut ja
ohjannut etemmäs matalikolta, niin hänen vastattavanaan ei olisi nyt
niin monen miehen kuolema, eikä laivan tuho.
Pelastuminen riippui siitä, kerettiinkö saada purjeita ylös ennen
matalikolle ajautumista, että laiva tottelisi ruoria. Purjeiden saantia
vaikeutti se, että raa'at olivat irti ja muokkasivat taklaasia, minkä
ne jo osaksi olivat särkeneetkin.
Alimmaisesta märssystä oli paapurin puoleinen prossi poissa. Raaka
keikkui vain toisen prossin ja rakki-raudan varassa. Rakistakin oli
muuan rauta vääntynyt väärään, ettei raakaa saanut pystyyn. Piti saada
viedyksi toiseen päähän prossi, mutta se oli äärettömän vaikeaa, kun
pärttiköysikin, jota pitkin sinne kuljettiin, oli rytäkässä mennyt
rikki.
Useimmat olivat rohkeita, ja jokainen tiesi, että kuolema voi tulla
millä hetkellä hyvänsä, sillä joka silmänräpäyshän se vierellä
irvisteli. Mutta tuntui kaksin kerroin kamalalta lähteä viemään köyttä
heiluvan raa'an nokkaan ilman pärtti-nuoraa tällaisessa tuulessa,
missä irtonaiset köydet ja purjeenrepaleet muokkasivat ja pitivät
helvetillistä melua. Se teko olisi enemmän kuin kuoleman odottaminen
paikallaan.
Jaakko huusi vieressään oleville, että he menisivät noutamaan köyttä;
hän lähtee viemään sen paikoilleen.
Prossi-köysi saatiin raa'an päälle ja Jaakko lähti hivuttelemaan
sen kanssa nokkaan. Kukaan ei uskonut hänen perille pääsevän, sillä
joka silmänräpäys oli hän vaarassa tipahtaa mereen. Mutta meni hän
kuin menikin ja sai kiinnitetyksi köyden ja antoi merkin. Silloin
kiinnittävät toiset prossin ja raaka lakkasi heilumasta. Ennenkuin
hän tuli takaisin, korjasi hän vielä pärtinkin, niin että toisten oli
parempi tuoda käärittyä purjetta.
Tässä työssä viipyi kauvan. Monta kertaa tahtoivat hänen voimansa
loppua. Mutta hän teki työnsä, jota tavallisissa oloissa olisi sanottu
sankarilliseksi; merellä myrskyn kynsissä ei kuitenkaan joudeta
sellaisista välittämään. Siellä tavallaan on julmalla ilmalla joka mies
sankari, vaikka se sitten kauniilla ilmalla unohdetaan.
Saatiin purje auki; se rupesi kestämään. Laiva alkoi totella ruoria ja
päästiin onnellisesti väljemmille vesille.
* * * * *
Kolmen vuorokauden kuluttua asettui ilma. Tuli päiväksi melkein tyven.
Miehet olivat nihki väsyksissä, sillä kolmeen vuorokauteen ei kukaan
ollut silmää ummistanut, eikä paljon syönytkään. Nyt tarkastettiin
laivan vauriot ja koetettiin niitä korjata parhaan mukaan.
Silloin huomattiin, että oli mennyt myöskin mies: vanha Kari,
"konstapuli", oli kadonnut. Hän oli aina aikonut viime reissulle, kun
kolotus oli jäytänyt hänen vanhaa ruumistaan. Tämä ainakin oli hänen
viimeisensä; kolotuksestaan oli hän vihdoinkin päässyt ja odotti
satojen peninkulmien päässä sitä viimeistä suurta päivää, jolloin "meri
antaa ylös kuolleensa ja ruostuneet ankkurinsa".
Kun kaikesta oli selvitty, kutsui kapteeni miehistön perään. Silloin
oli hyvänpuoleinen tuuli; päivä paistoi ja meri kimalteli. Kapteenin
teki mieli kiittää kaikkia, mutta hän ei ollut mikään puhuja. Sentähden
kävi hän suoraan asiaan ja sanoi:
— Me menetimme "konstapulin". Olen ajatellut yhtä teidän joukostanne
hänen sijaansa. Luulen, että kaikki ovat valintaani tyytyväisiä... Hän
pysähtyi, ja kaikki odottivat jännittyneenä; sitten hän jatkoi: Ilman
häntä voisimme ehkä olla siellä, missä on Kari-vainajakin... Sen vuoksi
olkoon merimies Jaakko Hirsikangas "Inon" "konstapulina"... Ja nyt
hänen ensimäinen tehtävänsä on antaa meille kaikille kelpo ryyppy.
Sitten ojensi kapteeni Jaakolle ruokasäiliöiden avaimet.
Hyväksymisen murina kuului miesjoukosta. Kaikki ymmärsivät, mitä
kapteeni tarkoitti, kun hän ruuanjakajaksi pani saman miehen, joka
muuan päivä sitten oli hänen kimppuunsa käynyt. Nyt he kaikki saivat
mieluisan hyvityksen...
* * * * *
"Ino" meni joutuin hyvässä tuulessa ja ilmassa. Oli kirkkaita päiviä,
lumoavia auringonlaskuja ja ihania kuutamo-öitä, jolloin suuremmoinen
tähtitaivas kuvastelee rajattomalta näyttävän valtameren syvyydessä...
Miehillä ei ollut paljon työtä; samaan suuntaan purjehdittiin
vuorokausikaupalla. Silloin oli Vaalan ukollakin aikaa vahtia
vaihtaessa nukkuville lauleskella tavallista "purraus"-laulua:
"Styyrpuursvakten reis å på täcken,
En man till rotret, och en tsik på packen!
Se noka sejlaren och se efter lant!
I kuts namn: åtta klass!"