Pikainen kotonakäynti.
"Aalto" kävi Odessassa. Nisulastissa pääsi se onnellisesti Välimerelle.
Mutta Balearien eteläpuolella yllätti sen äkkinäinen myrsky, joka
tuhosi sen hylyksi. Muuan englantilainen höyrylaiva toi miehistön
Englantiin. Osa heistä otti pestin ulkolaisiin laivoihin. Päällystö
ja osa miehistöäkin pyrki kotiin; he saapuivat Raaheen syksyllä.
Palaavien: joukossa oli Jaakko ja toiset ensi reissun miehet.
* * * * *
Oli varhainen aamu.
Kapteeni Kanniainen oli menossa Sovion veljesten konttoriin. Perämiehen
ja miehistön oli myöskin määrä tulla sinne tilille.
Heti Englantiin päästyään oli kapteeni antanut merivahinkoselityksen ja
sähköttänyt isännistölle onnettomuudesta.
Hän käveli hitaasti katua pitkin ja mietti, millähän tavalla
Matti-patruuna ottaa hänet vastaan. Hänellä oli puhdas omatunto, sillä
hän oli täyttänyt velvollisuutensa viimeiseen asti. Ei häntä juuri
pelottanut, mutta kuitenkin oli hän hiukan levoton, sillä hän tunsi
Matti-patruunan ja tiesi, että hänen läheisyydessään voi maallakin
nousta myrsky.
Sataa tihuutti, ja syksyn tuntu oli ilmassa. Katukivitys oli märkä
ja kadut autioita. Hän oli vasta eilen illalla tullut kaupunkiin ja
katseli hiljaisella ilolla tuttuja taloja ja puistikoita. Kaikki oli
kotoista. Hän tunsi joka kivenkin talojen kivijalassa, sillä ennen
lapsena oli hän toisten poikain kanssa kellarin luukkuja ja ilmareikiä
niissä kaivellut... Karaistunut merikarhu tunsi mielensä heltyvän...
Etempää kadunkulmasta pujahti muuan kulkija näkösälle. Kapteeni
tunsi hänet heti; sehän oli Björkqvistin Epu. Mutta paljon oli hän
vanhentunut sitten viime näkemän... jalka oli kankea ja raskas, askelet
lyhyet ja hitaasti eestyi taival.
— Mahtaneeko äijä tuntea? Pitää koettaa, ajatteli kapteeni ja yritti
mennä äänettömänä ohi.
Mutta pari askelta astuttuaan pyörähti Epu äkkiä ja tarttui hänen
takkiinsa.
— Ohhoh! Kovinpa olet ylpistynyt, kun et vanhoja tuttaviasi tunne...
Kyllä kannattaakin, kun seilaa laivansa vesisankkiin, puhui Epu
loukkaantuneena ja läähätti väsymyksestä.
— Terve, terve! Ei se ylpeyttä ollut... Koetin vain, että tunnetteko
te minut... Vielähän Epu-vaari elää entisellään, puheli kapteeni ja
puristi äijän kättä.
— Mikäs pahan tappaa... Etteikö tuo nyt ylpeyttä ollut? sanoi Epu
epäillen ja katsoi tutkivasti hämärtävillä silmillään.
— Ei ollut, uskokaa pois! vakuutti kapteeni.
— Johan ajattelinkin, että olisiko oman kaupungin poika ja vielä
naapurin poika niin pilalle mennyt...
— Miten olette jaksaneet? .. Terveenä vain ja...?
— Eipä tahdo olla enää hääviä... jalat kangistuvat, henkeä ahdistaa,
vanhuus tulee ja maa vetää puoleensa... Loppu on käsissä; kohta
Epu-parka lusikkansa ja pikarinsa jättää.
— Mistä te nyt tuleskelette?
— Sieltä vanhasta helvetistäni... Kävin Erkkilällä aamunaukuilla...
Siellä on turkasen paljon poikia, niin rikkaita nyt syksyllä, niinkuin
ymmärrät... niillä on tuhannen hyvää rommia... No etkö sinä aijo
tuloryyppyjä antaakaan?
— Eihän minulla tässä ole. Ja ei ole aikaa minnekään lähteä, kun pitää
joutua konttoriin... Mutta tulkaa illalla meille! Älkää nyt tänä
päivänä menkö enää Erkkilälle, että olette kunnossa, kun tulette... Se
meidän mamma on niin...
— Se taitaa pitää sinut kovassa kurissa?
— Aivan tarpeeksi lujalla. Mutta hyvähän se on...
— Hyvinkin hyvä... Kunpa minunkin eukkovainajani olisi ollut sellainen!
— Teillä on tallella entinen luonto... ja muistatte hauskoja juttuja?
— Luonto on entinen, vaikka ruumiista ei ole paljoa jälellä.
— Pitää lähteä...
— No älähän vielä! .. Kuulehan! Miten teille oikein siellä
"Metelhaavissa" kävi?
— Puhutaan siitä illalla.
— Sinä menet konttoriin!
— Niin.
— Varohan päätäsi! Siellä on Matti pahalla päällä. Kartanolta kuului
kamala noituminen, kun siitä sivu tulin, kertoi Epu.
Sitten hän lähti hiljalleen hissuttamaan. Kapteeni Kanniainen katsoi
taakseen. — Ei ole Epusta paljoa jälellä, ajatteli hän.
* * * * *
"Aallon" miehet seisoskelivat Sovion portilla, kun kapteeni tuli. He
kertoivat, että kun olivat konttoriin yrittäneet, oli Matti-patruuna
kiroillen keppi kädessä ajanut heidät ulos... Perämies istui eteisessä
kapteenia odottaen.
— Tulkaa vaan sisälle! kehotti kapteeni ja meni edellä konttoriin.
Matti-patruuna istui pöydän edessä ja nähtyään tulijat, heristi hän
nyrkkiään; Kaima-koira hänen jalkainsa vieressä irvisteli ja murisi
kumeasti.
— Sieltäkö te perkeleen laivanupottajat tulette... Palkkaa perimään
tietenkin... Ette saa penniäkään... Teidän pitää maksaa laiva minulle!
ärjyi hän.
— Herra Patruuna, puhumallahan asiat selvenevät. Minä tulin sitä
varten...
— Puhu pukille!... Sinä juuri heitit minun laivani.
— Englannissa annoin meriselityksen. Se on oikeaksi todistettu.
Siitä näette, etten minä eikä miehistö ole syypäät... Miehiltä jäi
palkka tänne, ja me tulimme sitä nostamaan, puhui kapteeni Kanniainen
hätäilemättä.
— Vielä te perkeleet palkkaa... Menkää ulos ja joutuin! Älkääkä tulko
yksikään sorkka minun nähtävilleni!
— Pitäisihän siinä palkkaa olla, kun hukutitte laivan, sanoi
Henrik-velikin, joka tähän asti oli ollut hiljaa.
— Onko niin, ettei patruuna maksa miehille palkkaa? kysyi kapteeni.
— En penniäkään.
— Silloin maksan minä heille sen omistani. Tulkaa, miehet, iltapäivällä
meille, sanoi kapteeni.
— Millä sinä maksat?... Köyhä kuin kirkon rotta, ärjyi Matti-patruuna.
— Köyhä olen, mutta rehellinen. Menkää miehet kotiin ja tulkaa
iltapäivällä meille! sanoi kapteeni ylpeästi.
Miehet alkoivat poistua, mutta silloin karjasi Matti-patruuna:
— Seis! ja ärjyi kapteenille: Sinäkö minun miehiäni komennat? Et
olekaan nyt laivassa! Istukaa miehet!
Miehet istuivat ja odottivat. Matti-patruuna haki tilikirjan ja alkoi
luetella, mitä mikin on saapa.
— Onko niin? karjasi hän sitten. Miesjoukosta kuului hyväksymisen
murina.
— Vanhimmalle ensin, sanoi patruuna ja käski Vaalan ukon eteensä.
Sitten sai Kari.
Vaalan ukko tuli paikalleen ja luki rahojaan, ihmetteli ja luki
uudestaan. Sitten hän sanoi:
— Herra patruuna! Taisi tulla erehdys... Tässä on rahaa kaksinkerroin.
— Niin on minullakin, sanoi Karikin.
— Olkoon vaan, sanoi Matti-patruuna lyhyesti ja maksoi edelleen
kaksinkerroin kaikille.
— Mitä sinä taasen hulluttelet! hätäili Henrik hämmästyneenä.
— Ole hiljaa ja painu hiiteen! murahti Matti-patruuna.
Henrik luikki joutuin toisiin huoneisiin.
Mutta kapteeni hymyili miehille, ja miehet hänelle. Taisi
Matti-patruunankin jämeröillä kasvoilla väreillä leppeä ilme.
Taivas oli seestynyt ulkonakin, ja samassa pilkahti aurinko
paistamaan... Pilviä ja myrskyä seurasi kirkas syksypäivä.
* * * * *
Syksykesällä oli varvissa valmistunut uusi laiva. Se oli Fredrik Sovion
lähemmäs neljänsadan lästin suuruinen "Ino"-fregatti. Siihen pestattiin
miehistö saman viikon lopulla, jonka alkupäivinä "Aallon" miehet olivat
koteutuneet.
Kävi niin, että "Inon" kapteeni sairastui juuri muuatta päivää ennen
lähtöä. Sentähden tarjottiin päällikön paikkaa Kanniaiselle. Hän oli
päättänyt olla talven kotona ja keväällä lähteä johonkin Matti Sovion
laivaan, mutta tarjous ja hyvä palkka viekotteli hänet rupeamaan "Inon"
päälliköksi.
Jaakko Hirsikangas oli kahden vaiheilla, ottaako pesti, vai ollako
talvi varvin työssä. Jos hän jäisi kotiin, niin voisi olla mahdollista,
että hän menisi jo talven kuluessa naimisiin. Sitä tahtoi Matilda;
mutta Jaakko ajatteli, ettei hänellä vielä ole varoja niin paljon,
että voisi kunnolleen perheestä huolehtia. Varvin työssä ansaitsisi
niin niukasti, että hädintuskin sillä eläisi; säästöä ei karttuisi
ollenkaan. Hän tahtoi tulla omillaan toimeen heti alunpitäin. Merellä
ansaitsi enemmän talven aikana, ja sitten palatessa voi perustaa kodin.
Voisihan kyllä mennä naimisiinkin, mutta vajaassa viikossa — jos hän
"Inoon" lähtee — ei sitä kerkeäisi.
Aunolan ukko hyväksyi hänen tuumansa, vaikka naisväki koetti inttää
vastaan.
Muutaman päivän kotona oltuaan ottikin Jaakko pestin "Inoon".
Oli niin kiire lähtö, että heti pestatessa tehtiin merimiesvala.
Aamulla aikaisin oli mentävä "puuriin".
"Ino" meni Ouluun noutamaan sekalastia, jonka se veisi Englantiin, ja
rupeaisi kulkemaan sitten Amerikan ja Englannin väliä.