Ensi matkalla.
Eivät ainoastaan rannalle jääneet kyyneliä vuodattaneet, vaan sitä
tekivät myöskin miehet veneessä. Toiset heistä saivat estetyksi sen
näkymästä, mutta oli joukossa sellaisiakin, joitten silmät olivat
kyynelsumussa.
Kolakka merituuli alkoi selvitellä Kankaan Antin humalaista päätä.
Hän istui teljolla veneen laidalla ja valeli merivedellä poltteista
otsaansa. Aivot alkoivat toimia selvemmin, ja mieleen tuli apeita
ajatuksia... Hän muisti, että lapset jäivät aamulla kotiin, kun hän
lähti kaupungilla käväsemään. Tarkoitus oli palata vielä syömään ja
tavaroita noutamaan. Vaimo lupasi laittaa juhla-aterian, ja lapset
varoittivat vielä ikkunasta, ettei isä viipyisi kauvan... Ruoka on
tainnut jäähtyä, ja lapset... saavat he isää odottaa. Hän tapasi
kaupungilla hyviä tovereita eikä muistanutkaan palata. Aika kului
kapakoissa, ja toverit toimittivat hänet rantaan... Hän katseli siinä
ympärilleen ja näki veneessä omat tavaransa...Vaimo oli ne kulettanut
sillä aikaa kun hän itse juopotteli... Antin mieli kävi yhä apeammaksi.
Hän ei muistanut, sanoiko hän hyvästikään vaimolleen, vai jättikö hän
hänet niinkuin vieraan ihmisen rannalle itkemään... Hänen mieltään
viilsi niin kipeästi, että katkerat nyyhkytykset alkoivat häntä
puistattaa.
Hiljaisina olivat kaikki muutkin. Perämies istui ruorissa ja soutajat
kiskoivat tasaisessa tahdissa. Vanha Kari penkoi koriaan ja Vaalan
ukko, "seelimaakari", leikkasi uutta tupakkaa suuhunsa. Jaakko istui
aivan kokassa ja katsoi vakaisena veneen vanavettä... Joku alotti
taasen laulun, johon melkein kaikki yhtyivät:
"Kuule sinä merimies,
minä kirjoitan sinun ties.
Sinun ties on onnetoin
ja muista verratoin.
Sinä nuoren ikäsi,
iloiset päiväsi,
kulutat yksinäs,
näet harvoin ystäväs.
Et unta silmään saa,
kun kuuluu huuto taas:
Nyt sukkelana vaan,
te, pojat, reivaamaan!"
Sillä ilma yltyypi
ja aallot vyöryypi.
Niin reippahasti taas
te, pojat, reivatkaas!
Harvoin saat lautoja,
kun menet hautahan.
Tuoll' pahain kalain kidas
on sinun kirkkomaas.
"Ei ole siellä sulla
ystävää yhtäkään,
ken heittäisi haudan päälle
muistoksi kukkaisen."
Kun laulu loppui, olivat he lähellä laivaa. Perämies huudahti:
— Hei, pojat! ja kohotti kättään. Silloin raikui reipas hurraa-huuto
alukselle tervehdykseksi. Se kohotti koko paljon miesten painunutta
mieli-alaa.
Vene laskettiin laivan sivuun ja miehet kiipesivät kannelle. Siinä
oli heidän kotinsa, jossa heidän oli määrä viettää monet vuodet. He
kiertelivät ympäri laivaa ja kurkistelivat laidan yli mereen.
Sitten ryhtyivät he nostamaan tavaroitaan kannelle ja sijoittamaan
niitä "skanssiin". Juhlapuku heitettiin pois, ja jokainen pukeutui
työtamineisiin: siniseen puseroon, pien tahraamiin housuihin ja
raskaisiin merisaappaisiin.
Kokki rupesi illallista keittämään, ja muun miehistön komensi perämies
työhön. Sitä olikin paljon. Varvin kaivosta piti vesisäiliöt soutaa
vettä täyteen ja joitakin venelasteja oli noudettava keittopuita.
Työssä reipastui miesten mieli, ja lähtö-ikävä alkoi haihtua.
* * * * *
Saapui ilta. Tuuleskeli navakasti ja meri kävi. Perämies lähti yöksi
kaupunkiin. Miehistön piti jäädä laivaan "konstapulin" kanssa.
Perämies, nimeltään Anders Hultman, oli vielä nuori, ensi kertaa tällä
paikalla. Hän oli vakavaluontoinen, ja miehistö piti häntä muutenkin
kelpo miehenä.
Kankaan Antti istui laivan syrjällä, jalat ulos päin ja katsoi, kun
perämies veti veneessä purjeita ylös. Äkkiä juoksi hän veneen kohdalle
ja pyysi lupaa päästä kotona käymään. Hänen teki hartaasti mieli
nähdä vielä vaimo ja lapset, heittää hyvästit selvillä päin... Toiset
kuuntelivat uteliaana, mitä perämies tekee. Hän vain pudisti päätään ja
sanoi:
— Kankaanpää on vieläkin sekaisin aamullisesta ryyppimisestä. Kyllä se
riittää.
Antti aukaisi huulensa selittääkseen mieli-alaansa, mutta kun oli niin
paljon muita miehiä ympärillä, ei hän puhunutkaan mitään, vaan siirtyi
syrjemmälle.
Perämies irroitti veneensä ja käänsi sen tuuleen. Kateellisin silmin
katsoivat miehet hänen menoaan.
Taivas oli vaan yhä pilvessä, meri myllersi synkkänä ja tuuli valitti
taklaasissa.
Vanhemmat miehet menivät "skanssiin" nukkumaan. Ainoastaan nuorempia
jäi enää kannelle. Mukana oli neljä ensi reissun poikaa: Jaakko,
Kamutta, Luoto ja Mattila. He katselivat oudostellen kamalan korkeita
mastoja ja lukuisia köysiä. Tottuneemmat toverit selittivät heille eri
kohtia köysistössä ja kertoivat seikkailuistaan. Samalla kehottivat he
poikia menemään mastoon. Sillä heti kun kapteeni tulee laivaan, täytyy
heidän käydä ylhäällä.
Kankaan Antti oli jo ihan selvä. Hän rupesi poikia opastamaan. Hän
kiipesi kuin orava märssykoriin ja huusi sieltä, että jokainen voi ensi
yrityksellä sinne tulla. Pojat alkoivat kiivetä vantteja ylös, hiljaa
ja varoen. Lujalle se otti, varsinkin Mattilan, joka oli vasta maalta
tullut. Hän ryömi vantteja pitkin kuin mato. Puttinkivanteille hänkin
pääsi niinkuin toisetkin. Siinä he kaikin pysähtyivät miettimään,
uskaltaako puttinkivantteja pitkin, vai meneekö koiranreijästä. Kaikki
muut, paitsi Jaakko, valitsivat koiranreijän, sillä tuntui kamalalta
heittäytyä selkä alaspäin puttinkivanteille.
— Sinusta tulee pian merimies, kehasi Kankaan Antti Jaakkoa, kun he
sitten kaikin seisoivat märssykorissa.
Siitä alkoi Antti mennä ison raa'an pärttiä pitkin raa'an nokkaan.
Luoto ja Mattila jäivät märssykoriin, mutta Jaakko ja Kamutta
seurasivat. Sieltä tulivat he takaisin ja alkoivat kiivetä
pramsaalingeille. Sitä ylemmäksi ei Kamutta enää lähtenyt, vaan jäi
siihen istumaan. Antti ja Jaakko menivät puuvenprammille asti.
— Kun kerran on lähdetty, niin mennään perille asti, sanoi Jaakko ja
alkoi touvia pitkin kiivetä toppiin.
Kannella olevat alkoivat hänelle hurrata... Palatessaan pysähtyi hän
Kamutan luo pramsaalingille. Siinä istuen katselivat he kuohuvaa
merta ja pilvi-ilman hämärässä olevaa kaupunkia. Sinne ei enää pääse,
tiesivät he, vaan tuonne on mentävä aavalle merelle, joka myllersi
Kraaselin takana mustana ja valkoisena pilvisen illan hämärässä.
— Tällaistako tämä onkin, sanoi Jaakko hiukan ylpeänä, tultuaan
kannelle.
— Sitten sen vasta tiedät, kun olemme merellä, naurahti Kankaan Antti,
joka alakuloisena seisoi laivan parrasta vasten ja katseli kaupunkiin
päin.
* * * * *
Aamu valkeni kirkkaana.
Jo aikaisin tulivat kapteeni ja perämies kaupungista. Laiva oli
lähtövalmis; levitettiin purjeet ja nostettiin ankkurit.
Pian olivat he aavalla merellä, ja kotiranta jäi.
Päästyään rantavesistä, saivat he kääntää piilivinniin ja lähteä
navakassa länsipohjoisessa merenkurkkua kohti, jossa he tiesivät
saavansa peräntakaisen, jos vain tuuli piti suuntansa.
Kapteeni Kanniainen, tuikea ja lihava merikarhu, seisoi peräkannella ja
komensi nostamaan purjeita toisen toisensa perään, kunnes joka repale
oli levällään.
Mastot taipuivat, taakit ja köydet pingottuivat, vesi alkoi kohista
koskena kokassa.
* * * * *
Kaikki miehet olivat kannella. Useampien silmät seurasivat kauvaksi
haipuvaa kotikaupungin kirkontornia. Kapteeni ja perämies kävelivät ja
juttelivat peräkannella. Vanha Kari oli ruorissa.
Kapteeni Kanniainen oli karaistu merimies, kuljettanut jo kauvan
kotikaupunkinsa laivoja. Nykyinen parkki "Aalto" oli melkein uusi ja
hyvässä maineessa. Kapteeni tahtoi matkan alussa koetella sen kuntoa
ja siksi hän heti lähtiessä panetti kaikki "seelit" auki. Siitä he
perämiehen kanssa juttelivat.
Kaikki miehet olivat työssä. Kokki keitti herneitä pehmeäksi. "Timperi"
näperteli "täkillä", ja "seelimaakari", vanha Vaalan ukko, veti "pakan"
alta poikien kanssa purjevaatepakkoja esiin. Hän oli pieni ja sangen
musta ukon käppyrä. Kerrottiin, että hänen tapanaan oli aina lämpimille
vesille päästyä tervata ruumiinsa ylt'yleensä ja sitten paahdattaa
pintaansa päivänpaisteessa. Muuten oli hän hauska ukko, harvasanainen,
mutta silti innokas juttelemaan. Hän neuvoi mielellään ensi reissun
poikia ja kertoi heille monia seikkailuitaan. Toisinaan ne olivat niin
hullunkurisia, että pojat tahtoivat nauruunsa pakahtua. Mutta ukon
naama pysyi muitten nauraessakin totisena. Totuuden nimessä on myöskin
sanottava, että tuskin toista parempaa valehtelijaa eli hänen aikanaan.
"Timperin" kanssa oli toimessa muuan Rusin Samppa, jolle kerrottiin
Odessassa kerran kuumana kesäpäivänä käyneen niin hullusti, että hän
maista palatessaan kaatoi juovuspäissään pikipytyn kannelle ja lankesi
siihen selälleen. Siinä pysyi hän sitten niin kauvan, kunnes toverit
hänen tilansa huomasivat ja tulivat pelastamaan.
Maa alkoi häipyä näkyvistä. Silloin tuli kapteeni kannelle ja komensi:
— Pojat vanteille! Hirsikangas ja Kamutta isoon mastoon, Mattila ja
Luoto keulamastoon! Teidän jokaisen pitää käydä märssykorissa.
He olivat siellä jo eilen illalla käyneet, joten se nyt kävi melko
reippaasti.
Kapteeni Kanniainen oli merimiesten mielestä pahankurinen ja ilkeä.
Hän antoi väelle huonoa ruokaa ja teetätti ankarasti työtä. Mutta kun
merimiehiä oli runsaasti tarjolla, ja laivanvarustajat pitivät hänestä,
sai hän aina niinkuin muutkin, täyden miehistön. Hän oli sellainen
kapteeni, että hän teki matkat paljon nopeammin kuin kukaan toinen;
hän ei säästänyt purjeita eikä mastoja; muuten piti hän laivan hyvässä
kunnossa. Harvoin sentään repi myrsky häneltä purjeita, vaikka hän oli
sangen hidas niitä vähentämään. Sen johdosta sanoivatkin merimiehet
hänen myyneen sielunsa pirulle. Siihen puheeseen antoi aihetta
sekin, että hän kuului vapaamuurareihin; Englannissa tai missä lie
heihin liittynyt. Kaiken lisäksi oli hän vähäpuheinen, eikä koskaan
seurustellut tuttavallisesti miesten kanssa. Hän käski ja häntä oli
toteltava.
Kaikkien kapteenien tapana oli heti matkan alussa totuttaa ensi
reissun poikia merityöhön. Mutta kukaan ei liene ollut niin ankara
siinäkään kuin Kanniainen. Poikien oli joka päivä käytävä mastossa
harjoittelemassa kaikkea työtä. Useinkin, alkumatkasta ihan syyttä
suotta komensi kapteeni reivaamaan purjeita saadakseen pojat siihen
harjaantumaan. Mutta tästä oli se seuraus, että pojat aivan pian
kykenivät menemään sinne, minne milloinkin miestä tarvittiin ja
tekemään pahallakin ilmalla matruusin työn. Ensi reissun tehtyään
pääsivät he täydelle palkalle, ja heitä otettiin kilvan merelle.
Muutaman tunnin perästä komensi kapteeni pojat taasen ylös. Nyt täytyi
heidän käydä alimmaisten raakain nokalla. Päivällisaikaan ei ollut
pitkästi. Siihen mennessä piti jokaisen tehtävänsä tehdä, jos vain
aikoi syödä. Se, joka siihen asti ei kerkeäisi alas, ei saisi ruokaa
ennen iltaa.
Kaikki muut, paitsi Mattila, kerkesivät alas ennen syöntiä. Kun ruualle
huudettiin, yritti hänkin tulla raa'an tyveltä vanteille. Mutta silloin
kapteeni kielsi sen jyrkästi. Mattila-paran täytyi jäädä miettimään,
mennäkö, vai ei. Päätä huimasi, mutta mennä täytyi. Vihdoin uskalsi hän
mennä pärtin päälle ja alkaa hivutella raa'an nokkaan.
Vielä samana päivänä täytyi poikien käydä saalingilla asti.
Ja kun kolmantena päivänä päästiin Itämerelle väljemmille vesille,
komensi kapteeni pojat tekemään puuvenprammia kiinni. Kankaan Antti sai
mennä heille opastajaksi.
Antti meni juoksujalkaa vantteja ylös. Jaakko seurasi hänen
kintereillään. Hän koetti panna parhaansa näyttääkseen mastossa
oikealta merimieheltä. Yht'aikaa pääsivät he perille ja rupesivat
työhön, toiset olivat tulossa vasta puolivälissä.
Kaikki muut pääsivät oikealla ajalla ylös, paitsi Mattila, jonka
päätä rupesi pyörryttämään. Hän jäi valkoisena kasvoiltaan vapisemaan
pramvanttein puoliväliin. Kapteeni kiroili alhaalta hänelle ja aikoi
ampua hänet kuin variksen ja sitten hirttää ison raa'an nokkaan.
Mattila-parka ei uskaltanut ylös eikä alas, kun kuolema uhkasi häntä
kumpaisellakin suunnalla.
Toiset tekivät puuvenprammin kiinni ja sitten auki, ja palasivat
tyytyväisenä alas.
— Tulehan mukaan! Ei se ukko sentään hirtä, vaikka se uhkaa, sanoi
Kankaan Antti Mattilalle, joka nolona vapisi pramvanteilla.
Kun he pääsivät kannelle, meni kapteeni Mattilan eteen, polki jalkaa,
karjui ja kiroili hirmuisesti.'
— Sinä p—u saisit ruveta kokiksi, mutta et sinä siksi kykene. Minä
teen sinusta laivakarhun. Timperi saa tehdä täkille häkin, johon sinut
pannaan ja ruokitaan, pauhasi kapteeni.
* * * * *
Muutaman päivän päästä tultiin Tanskan vesille. Lähestyttiin
Collen'in saarta. Tässä tapahtui aina "raakaaminen". Joku miehistä
pukeutui Collen ukoksi, pitkään tappurapartaan ja viittaan. Hänellä
oli ämpärissä tervan rapaa ja muuta moskaa ja puinen veitsi vyöllä.
Hän tiedusteli, onko laivassa "raakattavia". Kysyttiin ensi reissun
miehiltä, taipuvatko he maissa antamaan koko miehistölle ryypyt, vai
ei. Jos oli sellaisia äkäpäitä, jotka ryyppyä eivät luvanneet, he
joutuivat Collen ukon "raakattavaksi". Siinä ei auttanut rimpuileminen,
sillä ylivoiman edessä oli jokaisen alistuttava. Tapa oli vuosikymmeniä
vanha ja niin syvälle syöpynyt, ettei siinä usein auttanut
kapteeninkaan kielto.
Oli raikas aamu. Collen'in saari oli näkösällä. Mennä rynkytettiin
vastahankaan tyyrpurin halsseilla pohjoislänsipohjoiseen.
Ensi reissun pojat näkivät, että muulla miehistöllä oli jotain salaista
keskenään; Rusin Samppa oli kadonnut jonnekin laittautumaan Collen
ukoksi. Kapteeni ja perämies olivat myöskin tulleet kannelle leikkiä
katsomaan. Mutta ensi reissun miehet olivat yhteisesti päättäneet,
etteivät he taivu ryyppyjä antamaan eikä "raakattavaksi".
Silloin ilmestyi Collen ukko kannelle. Hänellä oli vyötäröille
ulottuva parta ja pitkä, vettä valuva tukka. Yllään oli hänellä
purjevaatekauhtana vyötettynä köydellä; vyöllä oli pitkä puuveitsi ja
kädessä vanha pikipytty, täynnä ilkeää moskaa.
— Onko tässä laivassa "raakattavia"? kysyi hän juhlallisesti.
Kaikki väki kerääntyi ukon ympärille. Ensi reissun pojat vain pysyivät
työssään. Jaakko sieppasi kaiken varalta rautaisen piikin käteensä ja
päätti, että vasta viime tingassa hän taipuu toisten leikkikaluksi.
— Miten on, pojat, annatteko maissa ryypyt, vai "raakataanko?" huusi
pojille Vaalan ukko.
— Ei tule kumpaisestakaan mitään! karjasi Jaakko, joka oli hypännyt
reelingille isonmaston vanttien viereen istumaan.
— Sitten ukko "raakaamaan"! Saippuapensseli valmiiksi! huusivat miehet.
Kolme neljä heistä juoksi Jaakkoa kohti. Mutta hän näytti heille
piikkiä ja uhkasi halkaista kallon jokaiselta, joka vain käy häneen
käsiksi.
Eiväthän miehet säikähtäneet, vaan kävivät häntä kiinni ottamaan.
Lepistö-niminen, aika veikale, tarttui häntä jalkaan ja rupesi vetämään
alas. Mutta silloin iski Jaakko hänen käteensä, että käsi retkahti
hervottomaksi. Hän oli osansa saanut ja huusi, että kalvonen meni
rikki. Toiset säpsähtivät, ja Jaakko kohosi muutamia tikkaita ylemmäksi.
— Odotahan siellä! huusi hänelle Kankaan Antti.
Kapteeni siveli mielihyvästä partaansa, sillä leikistä näytti tulevan
jännittävämpi kuin tavallisesti.
Tällä aikaa olivat toiset miehet menneet vantteja vartioimaan, etteivät
muut ensi reissun pojat päässeet ylös.
Kamutta joutui ensimäisenä kiinni, ja tappeli vimmatusti, kun häntä
vietiin Collen ukon eteen. Ylivoima voitti hänet, ja ukko siveli hänen
kasvonsa pensselillään perinpohjin, säästämättä silmiä ja suutakaan.
Sen tehtyään ajoi hän puuveitsellä Kamutan kasvot. Toiset pitivät
kiinni, ja Kamutta vannoi ja kiroili tappavansa Collen ukon, kun irti
pääsee. Mutta irtipäästyään oli hänellä kiire kasvojaan pesemään. Sillä
aikaa saatiin Mattila kiinni. Hän taipui lupaamaan ryypyt ja säästyi
"raakaamisesta". Viimeksi joutui Luoto kiinni ja hänelle kävi niinkuin
Kamutallekin.
Jaakko oli vielä "raakaamatta". Hän istui vanteilla, ja kaikki
kokoontuivat hänen alleen.
— Lupaa ryypyt ja tule alas! kehotti häntä Kankaan Antti.
— En koskaan, vastasi Jaakko jyrkästi.
— Et sinä ole sen parempi kuin muutkaan. "Raakattavaksi" joudut lopulta
kuitenkin, ilkkui Lepistö käsi siteessä.
— Sinuthan minä jo "raakasin" ja teen saman jokaiselle, joka vain
koskemaan tulee, uhkasi Jaakko.
— Saat sinne nälkään kuolla, jos et taivu. Ennen et alas pääse, huusi
Lepistö.
Vaalan ukko puheli hiljaa miehille:
— Mitä siinä muuta kuin toiset menevät tyypurin vantteja märsrangin yli
ja toiset paapurin puolelta vastaan. Silloin ei pelasta miestä mikään.
Tehtiin niin.
Mutta Jaakko huomasi miesten aikeen. Hän kapasi märssykoriin ennenkuin
tyypurin puolelta kiipeävät miehet kerkesivät perille.
— Syyttäköön itseään jokainen, jos huonosti käy, uhkasi hän sieltä ja
jatkoi vihan vimmassa:
— Minä olen vapaa mies, enkä taivu koskaan ketään juottamaan, enkä
liioin anna itseäni sotkea.
— Pojat, varokaa päätänne! Hän näyttää olevan vihassa! huusi kapteeni.
— Yksi jo sairastaa; varokaa, ettei kenellekään toiselle käy samoin.
— Ei vaaraa, kapteeni! kuului huuto vanteilta. — Ei hän ole parempi
jäämään "raakaamatta" kuin toisetkaan.
Miehet alkoivat lähetä joka puolelta märssykoria. Jaakko seisoi
valmiina iskemään jokaista, joka vain tekee hänelle väkivaltaa. Hän
oli suutuksissaan, sillä leikki tuntui hänestä tyhmältä, siinä kun
väkivallalla vapautta rajoitettiin. Hän ei ajatellutkaan taipua.
Jatkola, suuri ja voimakas mies, pisti ensimäisenä päänsä
koiranreijästä ja tarttui Jaakkoa jalkaan.
Silloin iski Jaakko häntä hartioihin, että häneltä salpautui henki ja
hän jäi vanteille retkottamaan. Jaakko sai häntä niskasta kiinni, ettei
hän päässyt putoamaan. Puttinkivanteilla näkyi muutamia käsiä ja päitä.
He koettivat kurkottaa Jaakkoon. Hän näppäsi muutamien kynsille ja ne
heltisivät. Sitten käski hän toisia auttamaan Jatkolaa, ettei tämä
putoaisi.
Kaikki näkivät, että Jaakko oli suutuksissaan ja etteivät he häntä
alas saa, hänellä kun on niin hyvä ase ja hyvä puolustuspaikka. He
laskeutuivat alas ja veivät mennessään Jatkolan, joka kannella alkoi
pian hengittää.
Collen ukko istui ja odotti. Miehet kokoontuivat hänen ympärilleen.
Kaikki olivat neuvottomia mitä tehdä. Olisi häpeä antaa yhden miehen
voittaa koko väestön, mutta kenenkään mieli ei tehnyt mennä noutamaan
Jaakkoa alas, kun näkivät miten Lepistölle ja Jatkolalle kävi. Collen
ukko ei voinut kovin kauvan odottaa; eikä hänelläkään ollut halua
Jaakkoa "raakata", kun näkyi olevan niin tulinen mies; ei tiedä, mitä
tekisi jälestä päin... Hän lähti vehkeineen sinne, mistä oli tullutkin,
ja muut miehet hajaantuivat kiroillen ja uhkauksia syytäen töihinsä.
Samassa käski kokki eineelle.
Kapteeni ja perämies menivät kajuuttaan. Kapteenia nauratti Jaakon
menettely ja mennessään viittasi hän Jaakkoa alas.
Mutta Jaakko ei lähtenyt ennenkuin näki Rusin Sampan olevan
tavallisissa vaatteissaan.
Sitten vasta kapusi hän kannelle ja jäi "raakaamatta".
Hänen arvonsa kohosi paljon tämän tapahtuman kautta.
Kun he muutaman päivän perästä menivät Pohjanmerellä, olivat Lepistö
ja Jatkola hänen kanssaan yhtä hyviä ystäviä kuin ennenkin ja kehuivat
Jaakon sisua. Mutta Jaakko lupasi vapaaehtoisesti kaikille ryypyt, että
vanha tapa tulisi edelleenkin voimassa pidetyksi, vaikkakin jalommalla
tavalla.
Hyvässä tuulessa menivät he jonkun ajan perästä Gibraltarin läpi
Välimerelle, tuodakseen Odessasta nisulastin Englantiin.