Merelle.
— Lähde nyt Jaakko sinäkin!
— Enpä viitsi.
— Tule nyt! kehoitti vielä ovella Matilda.
— Lähde pois! kehoitti Matildan velikin.
— En viitsi, sanoi Jaakko ja heittäytyi sohvalle kyljelleen. Heidän
mentyään kavahti hän pystyyn ja meni ikkunasta katsomaan. Hänen
mielensä teki nyt mennä heidän peräänsä, ottaa Matilda syliinsä ja
kantaa hänet sisälle ja selittää hänelle kaikki, mitä hän tunsi.
Kun hän lakkasi heitä näkemästä, istui hän sohvalle ja puristeli
nyrkkejään. Tämä oli erilaista, kuin ennen kotona Latolan Leenan
tähden. Leena haihtui hänen mielestään, mutta Matilda ei koskaan
unohdu. Häntä täytyy hänen aina muistaa, tahtoi hän sitä tahi ei, joko
rakastaa tai vihata, riippuen siitä, miten asia lopulta kehittyy.
Tämä tapahtui Aunolan kyökissä kesäpäivän iltana. Aurinko oli jo
alennut kadun takana olevan talon harjan tasalle ja valaisi kirkkaan
iloiseksi kyökin.
Aunolaiska oli saanut Kalle-poikansa kotiin. Oli iloa ja riemua näinä
päivinä. Täksi illaksi olivat kotiutuneet merimiehet hommanneet komeat
tulotanssit. Sinne lähtivät Matilda ja hänen veljensä!
Ukko ja Aunolaiska olivat perunamaataan kitkemässä. Jaakko jäi yksin
kyökkiin.
Hänen ei haluttanut lähteä. Mitäpä hän siellä... kun Matilda toisten
kanssa liehuu. Sitä hän kuitenkin tekee, vaikka hänkin on mukana. Tekee
niin kipeää, varsinkin se, kun hän Launosen kanssa tanssii ja käypi
vilvoittelemassa.
Nämä ajatukset häntä vaivasivat, kun hän siinä istui.
Näitä asioita hautoen oli hän viime viikkoina vetäytynyt nuorten
joukosta erilleen jurottamaan.
* * * * *
Ne viikot olivat iloisia viikkoja kaupungissa. Laivoja tuli ja toisia
lähti. Silloin saivat pikkukaupungin asukkaat kuulla kaukaisten maiden
asioita, maistella etelänmaiden hedelmiä ja poltella ulkomaan tupakkaa.
Ja myöskin nähdä merkillisiä kaukaisten maiden eläimiä, strutsin munia
ja vieläpä villien ruumiin verhojakin.
Pidettiin iloisia tulotansseja ja surunsekaisia lähtötansseja. Oli
häitä ja kuuliaisia, kun meriläiset valitsivat kaupungin tyttäristä
itselleen vaimon, jättääkseen hänet lyhyen ajan perästä yksin
muistelemaan alkuunsa loppunutta onnen aikaa. Mutta olihan tiedossa,
että kun mies muutaman vuoden perästä palaa, on nuorella vaimolla
näyttää hänelle pieni poika tai tyttö, joka isän poissa ollessa on
tähän maailmaan tullut.
Oli kesäinen sunnuntai-aamu. Pikkukaupungin yllä väreili lämmin ilma
ja taivas oli kuultavan kirkas. Juhlatunnelma ja pyhäinen rauha oli
laskeutunut taivaasta alas. Se tuntui hienoisessa tuulen väreilyssä ja
lämpöisessä päivänpaisteessa; sitä heijasti tyven meri ja rauhaisat
rannat. Se täytti myöskin ihmisten sydämet ja teki heidät raukeiksi ja
rauhallisiksi. Pikku talojen pihanurmella paistattivat päivää viikon
työtä tehneet miehet; rauhallisina, paitahihasillaan he lepäilivät. Se
oli todellista lepoa, sellaista, mikä vaikuttaa sieluun ja ruumiiseen,
mitä voi tuntea ainoastaan sellainen ihminen, joka on koko viikon
tehnyt ahkerasti työtä. Laiskurit ja ajantuhlarit eivät sitä tunne,
sillä heidän ruumiinsa ei lepoa kaipaa ja heidän sielunsa on rauhaton.
Mutta niitä ei liene ollut monta koko kaupungissa.
Pyhäinen rauha oli myöskin Aunolassa. Ukko ja hänen äsken mereltä
palannut poikansa makasivat tuomipensaan kalveessa. Jaakko oli siinä
lähellä lauta-aidan varjossa ja kuunteli, kun Kalle kertoi ukolle viime
matkalla heille sattunutta onnettomuutta Pohjanmerellä. Se oli vienyt
yhden miehen...
Silloin kajahti tyvenen ilman halki kellon kumahdus. Alettiin ensi
soittoa kirkkoon. Aunolaiska tuli kiirehtimään miehiä.
Matilda jäi kotiin päivällistä laittamaan. Kun nyt poika oli ensimäistä
pyhää tulonsa jälkeen kotona, niin eihän sopinut ilman juhla-ateriaa
olla.
Poikansa kanssa vanhukset lähtivät. Jaakko tuli portille ja katsoi
heidän peräänsä. Melkein joka talon portista pujahteli ihmisiä
kadulle ja he lähtivät hiljalleen kulkemaan kirkkoa kohti. Tuttavat
nyökäyttivät tervehdyksiä toisilleen ja liittyivät yhteen matkaan.
Naisilla oli virsikirja kädessään; useimmat miehet olivat ilman sitä.
Kaikkien olennosta kuvastui pyhäinen hartaus. Kirkkoon menevien
joukossa oli useita sellaisia, jotka vasta olivat mereltä palanneet,
ja hartain, juhlallisin mielin kulkivat he tuttuun kotikaupungin
temppeliin, johon liittyivät monet nuoruuden ajan valoisat muistot.
Jaakko seisoi ja katsoi päivänpaisteiselle kadulle niin kauvan, kunnes
viimeiset menijät katosivat kirkkoon johtavalle poikkikadulle.
Hänen mielialansa oli herkkä ja kaipaava.
Hän lähti sisään, missä Matilda oli. Tämä hymyili iloisesti ja lupasi
keittää makean kahvin. Mutta Jaakko oli tavallista vähäpuheisempi
ollen omissa mietteissään. Se johtui siitä, että hän muutamana päivänä
luuli tulleensa näkemään, ettei Matilda välitä hänestä muualla kuin
ainoastaan kotona. Asia oli näin: Eräänä iltana edellisellä viikolla
oli hän työstä palattuaan lähtenyt kaupungille. Hänen matkansa oli
kulkenut Rantakadulle. Siellä olivat Launonen ja Matilda tulleet häntä
vastaan. He juttelivat niin hartaasti, etteivät havainneet häntä
ennenkuin aivan lähellä. Hänet huomattuaan karahti Matilda punaiseksi
ja Launonen naurahti niin merkillisesti. Tämän tapahtuman yhdisti hän
tansseissa ja monissa muissa tilaisuuksissa näkemiinsä seikkoihin.
Olihan Launonen liian paljon Matildan kanssa, ollaksensa aivan vieras.
Sen hän kyllä ymmärsi, etteihän Matildalla ollut mitään velvollisuuksia
häntä kohtaan, sillä eihän hän ollut sanallakaan hänelle rakkaudesta
puhunut. Launosen kanssa oli Matilda ollut tuttava jo kauvan. Mutta kun
ukko ei Launosta sietänyt, niin olivat koettaneet olla salaa yksistä
tuumin. Launonen oli hänet voittanut ja pitää Matildan. Hänen on
väistyttävä.
Hetken istuttuaan vetäsi hän takin päälleen miettien lähteä
kaupungille. Tytön kanssa kahdenkesken oli olo liian tukalaa. Mitäpä
hän ilakoi toisen oman kanssa. Jos hän jää, niin pian Matilda saapi
taasen hänet asian unohtamaan, ja hän rupeaa luulottelemaan tytön
hänestä pitävän.
— Minne sinä lähdet? kysyi Matilda.
— Menenpähän vähän kävelemään.
— Oletko sinä kauvan? Kahvi joutuu tuossa paikassa.
— En tiedä, vastasi Jaakko tylysti ja painoi oven kiinni.
Kun hän käveli katua pitkin rantaan, oli hänen mielessään epämääräinen
tunto siitä, että hän ovea kiinni painaessaan oli nähnyt Matildan
kasvoilla tuskallisen pettymyksen ilmeen. Se häntä kiusasi.
* * * * *
Hän vietti koko päivän ulkona, kuljeskeli rannoilla ja makaili puitten
varjossa.
Ennen hän ei vielä ollut käynyt Pitkänkarin takarannalla. Nyt lähti hän
joutessaan sinne. Hän haki syvempää yksinäisyyttä ja rauhaa kuin mitä
likempänä kaupunkia sai, saadakseen miettiä, mitä tekisi.
Lahden yli johti silta Pitkällekarille. Siitä alkoi kapea ja suora
polku, tuuhean kuusikon läpi. Kun hän pääsi niemen poikki polun päähän,
aukeni hänen eteensä saareton ja avara meri, joka aivan tyvenenä
kimalteli puolenpäivän auringon paahteessa. Ranta oli kivikoista ja
karua. Hän istui muutamalle kivelle lähelle vedenrajaa. Hänen takanaan
oli tumman viheriä kuusikko ja edessään sinertävä ulappa. Hän antoi
katseensa liidellä aavaa selkää aina sinne, missä meri ja taivas
yhtyivät. Hiljaisena kuin erämaa lepäsi meren rannaton ja kimalteleva
pinta. Se tuoksui voimakasta tuoksuaan ja läikkyi hiljalleen rantaa
vasten, vaikka olikin aivan tyven. Rauha ja yksinäisyys aivan
huumasi hänet. Ei koskaan ennen hän ollut merta noin suuremmoisena
nähnyt. Levossaankin se oli voimakas ja pelottava. Sen hiljaisuus
oli äärettömän totinen niinkuin ijankaikkisuus, jonne se ajatukset
johtaa. Sitä katsoessaan unohti hän huolensa. Rajattoman voimakkaasta,
väkevätuoksuisesta merestä imi hän itseensä sen suurta voimaa, mikä
huolet vaimentaa. Hän katsoi taivaanrantaa ja ajatteli: Tuonne minä
menen. Kun sinne pääsen, en näe muuta kuin rannattoman ulapan ja sen
yli kaartuvan taivaan. Silloin pienen tyttölapsen tuottama mielenapeus
haihtuu.
Siinä istuessaan päätti hän sinä iltana mennä merimieshuoneelle ja
ottaa pestin parin viikon perästä lähtevään laivaan.
* * * * *
Soitettiin iltakirkkoon.
Taasen kulkivat pienen kaupungin asukkaat päivän lämmittämiä katuja
valkoiseen ja viileään Herran huoneeseen. Se oli vanhan, puistikkoisen
ja jo täyteen haudatun kalmiston keskellä.
Jaakko oli käynyt päivällisellä kotona ja lähtenyt uudelleen
kaupungille, mennäkseen sitten illalla merimieshuoneelle pestin ottoon.
Vanhan tavan mukaan tapahtui tämä toimitus vasta iltakirkon jälkeen.
Odottaessaan kulki Jaakkokin kirkkoon.
Kun hän tuli sinne, oli se väkeä täynnänsä. Entisiä raahelaisia ei sovi
syyttää siitä, etteivät he kirkkoaan käyttäneet.
Korkeista, pyöreäkaarisista ikkunoista virtasi ilta-auringon punertava
ja lämpöinen valo; sen säteet välkkyivät valkoisen saarnatuolin
runsaskoristeisissa kultauksissa ja monissa katosta riippuvissa
kristallikruunuissa. Valkoisessa laessa riippui viheriäksi maalattu
kirkonlaiva. Se johdatti ajatukset meren myrskyihin ja muihin elämän
vaaroihin ja korkeimman kapteenin puoleen apua anomaan.
Alhaalla penkeissä istui harras väki. Siinä oli monenlaista ihmistä:
Vanhoja merenkulkijoita, jotka olivat asettuneet kotiinsa odottamaan
viimeistä matkaansa. Oli myös äsken mereltä tulleita, jotka
jälleennäkemisen ilolla antoivat katseensa liidellä pitkin valkoisen
temppelin seiniä ja kattoja. Oli joukossa myös sellaisiakin, jotka
aivan ensi päivinä olivat aikeissa lähteä monen vuoden matkalle. He
istuivat vakavina miettien, että he voivat ehkä olla viime kertaa tässä
huoneessa.
Muutamia ikkunoita oli auki ja niistä leyhki kesä-illan leppoisa ilma
sisään ja kuului lintujen liverrys.
Jaakko istui seinän vieressä olevalla penkillä ikkunan alla ja katsoi
noita tuttuja ja tuntemattomia ihmisiä.
Häneenkin tarttui harras, ihmeellisen valoisa ja rauhoittava tunnelma.
Urut alkoivat soida ja täysistä sydämistä kaikui kaunis suvivirsi
kantautuen avonaisista ikkunoista kesä-illan loisteeseen. Se johdatti
ajatukset ihmeelliseen, päivänpaisteiseen Itämaahan, missä kasvoivat
Saaronin liljat ja tuoksuivat Libanonin ruusut ja missä syntyi se
ruusu, jonka tuoksu ja kauneus on kestänyt vuosituhansia antaen armoa
ja lohdutusta miljoonille ihmisille. Ja sitten kaikui herkän tunteen
kannattamana tuolle ruusulle pyyntö:
"Maan meren anna kantaa
runsaasti lahjojas,
tarpeemme meille antaa
Sun siunauksestas!
Suo suloisuutta maistaa
myös sielun sanassas,
ain' armos sille paistaa,
niin on se autuas."
Loppuvärssyn aikana astui sanaa selittämään kaikille tuttu vanha
pastori, joka aina alotti saarnansa tällä merkillisellä rukouksella:
"Kirkas tuli ja leimaus, sytytä meihin palava rakkaus!"
Suvi-illan houkuttelemana eksyi hän varsinaisesta tekstistään ja rupesi
puhumaan suloisesta suvesta, johtuen siitä selittämään sitä suvea, mikä
kestää ijankaikkisesti.
Mieli herkkänä ja täysinäisenä sekä avartunein katsein solui ihmisvirta
jumalanpalveluksen loputtua varjoisasta ja valkoisesta temppelistä
ilta-auringon kullassa lepäävään kirkkotarhaan. Siitä hajautui väki
pikkukaupungin kaduille, vieden sieluissaan valoisan hohteen koteihinsa.
* * * * *
Tuulen värettä ei käynyt. Meri kimalteli sileänä ja lämpimänä. Illan
aurinko loisti kirkkaana lähellä rantaa olevan Fantin saaren yli.
Merimieshuoneen seinustalla istui päivänpaisteessa joukko merimiehiä
tarinoiden ja poltellen. Katolle nostettu lippu riippui velttona
tangossaan. Se oli merkkinä, että merimiesten pestaus oli alkanut.
Kirkosta päästyään tuli Jaakkokin tänne. Siihen istui hän miesten
joukkoon ja kuunteli heidän jutteluaan. Puhe kosketteli merelle
lähtöä, laivaa, kapteenia, muita päälliköitä ja palkkaa. Palkkaa ei
kukaan moittinut. Laiva oli myöskin uusi ja hyvä purjehtimaan. Mutta
kapteenista puhuttiin paljon. Hän oli pahankurinen ja saita, piinasi
miehiä nälällä, kun ei koskaan raskinut hankkia tarpeeksi ruokaa, joka
loppui aina kesken matkan.
Muutamia miehiä oli jo mennyt sisään ottamaan pestiä. He olivat niitä,
joilta varat oli kaikki, joten täytyi lähteä; muuten saisi joukko
puutetta kokea. Paremmin toimeentulevat eivät aikoneet ollenkaan
lähteä, kuultuaan lopullisesti, kuka kapteeniksi tulee.
— Joko aiot "herneen" ["herneen"-otto = hyyrynotto: koska
pääasiallisimpana ruokana merellä oli hernekeitto] ottaa? tiedusteli
Jaakolta se mies, jonka viereen hän istui.
— Niinpä olen ajatellut, sanoi Jaakko. Joko siellä sisällä on ketään?
— Kyllä sinne jo muutamia hätäisempiä meni.
— Odottaisit joitakin viikkoja, että pääsisit paremman kapteenin
mukaan, neuvoi mies Jaakkoa vähän ajan kuluttua ja tarjosi tupakkaa.
— Mitäpä se paljon parannee, sanoi Jaakko. Luulisihan tuota toimeen
tulevan siinä missä muutkin.
— Miks'eikäs sitä nyt toimeen tule, vaikka onhan sekin monenlaista. —
Lupasivathan nuo ensireissun pojillekin hyvänlaisen palkan, joten sen
puolesta kannattaa lähteä.
— Aiotko sinä lähteä? tiedusteli Jaakko hetken perästä.
— Pitäisi oikeastaan lähteä, mutta eipä se eukko mielellään päästäisi.
Kohta kuulemma saapi pikkuisia; tahtoisi niin kauvan olemaan kotona.
En taida ainakaan tähän laivaan lähteä. — Sinulla sitä ei vielä ole
eukosta eikä mukuloista huolta, sanoi mies melkein kadehtien Jaakolle.
— Ei ole, sanoi Jaakko. Hän puolestaan kadehti miestä, kun muisti
Matildan. Mutta siinä tuli hänen mieleensä taasen Launonenkin, joka
hänen luulonsa mukaan tytön viepi. Mitäpä hänellä enää täällä tehdään,
mietti hän, ja nyt kypsyi hänen aikomuksensa ottaa pesti varmaksi
päätökseksi, oli kapteeni sitten minkälainen hyvänsä.
Samassa tuli sisältä miehiä. He olivat saaneet kuukauden palkan
etukäteen ja muuan heistä löi rentona taskuaan osoittaakseen, että
siellä on rahaa.
— Ensi reissun poikia siellä kaivattiin, sanoi miehistä yksi. — Mene,
Jaakko, ottamaan "herne", jos aiot lähteä!
Silloin Jaakko meni ottaakseen pestin Välimeren vesille lähtevään
laivaan.
* * * * *
Samana iltana makaili Jaakko pihanurmikolla. Avonaisesta ikkunasta
kuului vilkasta puhelua ja naurua. Aunolalle oli tullut naapurin
eukkoja pyhäiltaansa viettämään.
Aikansa maattuaan ja kun ilta-aurinko painui talojen taa, että piha
tuli varjoisaksi, nousi hän ja lähti sisään.
Matilda oli kahvitarjotin kädessään viekaskielisen Aholaiskan edessä,
kun hän tuli. Eukko alkoi pärpättää:
— Sieltäpä uusia merimiehiä tulee. Minkälainen merimies sinä olet, kun
ei "herne" janotakaan? Meidän poika lienee jo "tuuplokina" ja moni
muu. Ei häntä ole sitten kotona näkynyt, kun puolenpäivän jälkeen meni
"hyyrynottoon". Kari kävi äsken meillä, ja sanoi, että Jaakkokin otti
"hyyryn".
Ukko ja Aunolaiska katsoivat ihmetellen ja kysyen Jaakkoon. Heitä
ihmetytti, ettei hän heille ollut ilmoittanut; ei mitään puhunut
nytkään illalla, kun oli kaupungilta palannut. Mutta Jaakko ei
välittänyt heidän ihmettelystään. Hän katsoi Matildaa, miten tämän
käsistä oli tarjotin pudota, kun Aholaiska ilmoitti hänen merelle
menostaan. Tyttö karahti punaiseksi ja kiiruhti kyökkiin niin joutuin
kuin kerkesi. Ihan selvään näki Jaakko hänen mielenliikutuksensa.
Maailma lehahti hänelle valoisaksi ja hän kiitteli mielessään tuota
suulasta akkaa, joka oli asian puheeksi ottanut.
Sitten selitti hän iloisesti Aunolan ukolle, että hän oli ottanut
pestin muka aivan ajattelematta, kun olivat muutkin sen tehneet. Siltä
se nyt rupesi hänestä tuntumaan.
Koko illan oli hän puhelias ja hilpeä. Hänen oli niin hyvä olla, ettei
koskaan ennen Aunolassa.
* * * * *
Oli jo aivan ilta, lämmin, kesäinen sunnuntaista. Matilda istui
pihan perällä tuomipensaan alla ja sitoi piharuohosta arpaa. Hän oli
alakuloinen ja raukea. Häntä kyllästytti koko maailma. Hän ei ollut
osannut aavistaakkaan, että Jaakko niin aikomatta lähtisi. Nyt hän
kuitenkin lähtee. Menee, eikä heidän välinsä tule sen selvemmäksi.
Tietenkään ei Jaakko pidä häntä sen arvoisena, että pyytäisi
vaimokseen. Olisihan hän jo sen kerennyt tehdä. Hän oli tähän asti
pitänyt sitä niin varmana, ettei enää ollut epäillytkään; olipa
kiusoitellutkin Jaakkoa olemalla toisten seurassa. Ja nyt hän menee
merelle.
Hän ei tiennyt että Jaakko istui portailla ja katsoi häntä oven raosta.
Siitä nousi hän äkkiä ja lähti tytön luo istuen hänen viereensä.
— Mitä arvalta kysyt?
— Onhan niitä asioita, sanoi Matilda ja kehitti keskisolmua auki. Kun
hän levitti arvan, oli se aivan selvä.
— Niin on kuin ajattelit, sanoi Jaakko.
He istuivat sitten hiljaa. Kumpikin tunsi, että heidän välillään
tapahtuu nyt ratkaisu. Matilda näki sen Jaakon päättävästä,
aransekaisesta olennosta ja hänen silmänsä loistivat onnesta. Mutta
hänkin oli arka ja hänen mielensä oli herkkä. Hän sanoi hiljaa:
— Minkä vuoksi sinä niin sanan puhumatta otit hyyryn? Isäkin sitä äsken
ihmetteli.
— Kenelleppäs olisin siitä ilmoitellut? Kukapa minusta välittänee, olin
minä merellä tai täällä kotona? sanoi Jaakko puolittain keveästi ja
katsoi salavihkaa tyttöä.
Tämä ei osannut siihen mitään sanoa.
— Kenelle minun olisi pitänyt sinun mielestäsi aikeeni ilmoittaa? kysyi
Jaakko aivan hilpeästi.
— En tiedä, sanoi tyttö hämillään. Isällekihän olisit voinut sanoa.
— Ja kenelle myös?
— Olisihan se riittänyt, kun hänelle olisit puhunut, sanoi Matilda
aivan hiljaa ja tuli yhä enemmän hämilleen.
— Olisitko sinä sen tahtonut tietää?
— Sinäpä nyt kyselet.
— Sanopas! Olisitko?
— Älä kiusaa!
— Mikset sano, että saman tekevä se minulle on? Sano niin, jos vain
siltä tuntuu?
— Ethän sinä puhu mitään, sanoi Jaakko ja siirtyi tyttöä lähemmäs. Hän
näki hänen onnellisesti hymyilevän.
— En minä tiennyt sinun siitä välittävän. Olisinhan puhunut ja enkä
vielä olisi lähtenytkään... Minusta on näyttänyt ja tuntunut, että sinä
välität enemmän jonkun toisen lähdöstä kuin minun ja silti olin hiljaa.
— Ja mökötit. Voi sinua! Matilda nauroi sydämensä pohjasta.
Näin yksinkertaisesti tuli heidän välinsä selville. Kumpikaan ei
puhunut rakkaudesta sanaakaan.
Mutta Jaakon mieltä kaiveli eräs asia. Hetken perästä sanoi hän:
— Olisi minun sijassani joku toinenkin luullut ja tehnyt samalla
tavalla kuin minäkin.
— Miksi?
— Kun sinä olit liian paljon sen Launosen kanssa.
— Minkä minä sille tein, kun se sitä halusi. Sinä olet jurottanut jo
monta kuukautta ja... ja minusta on sentään miesväki niin mieluista,
etten malttanut aivan ilmankaan olla... Tahdoin vielä sinua kiusata,
kun näin, että se jotakin vaikuttaa. Odotin, että milloin sinäkin
heräät. Enhän nyt ruvennut sinua suoraan kosimaan, sanoi Matilda
kiusotellen.
— Mitenkäs sinä maltat sitten Launosesta erilläsi pysyä, kun minä menen
merelle? sanoi Jaakko.
— Pitääkö minun sitten pysyä aivan erillään?
— Pitää, sanoi Jaakko kiivaasti.
— Launonenhan menee myöskin merelle.
— Ei hän vielä lähde.
— Pelkäätkö sinä, että hän minut sinulta vie?
— Jos sinä et nyt puhu vakavasti, niin... sanoi Jaakko suuttuneena ja
nousi seisomaan.
— Kuulehan nyt ja istu vielä! sanoi Matilda ja veti hänen kädestään.
Kun Jaakko istui, sanoi hän:
— Muistatko, kun tässä muutamana iltana tulimme sinua vastaan Launosen
kanssa?
— Muistan.
— Arvaatko, mitä hän silloin sanoi?
— Mitä?
— Hän pyysi minua vaimokseen.
— Ja sinä.
— En tietystikään ruvennut, koska muistin, että sinäkin olet olemassa.
Vaikka olihan se vaarallista niinkin tehdä, koska et ollut vielä mitään
puhunut ja ei ollut tietoa, puhutkokaan.
— Sinä olet aika vekkuli, sanoi Jaakko. Heillä oli niin paljon
puhumista, etteivät he huomanneet, miten ilta vaihtui valoisaksi ja
varjottomaksi yöksi ja miten kaikki melu tyyntyi hiljaisuudeksi.
— Tuletteko jo sieltä nukkumaan! kuulivat he Matildan äidin porstuan
ovelta hiljaa sanovan. Sitten katosi hän äänettömästi sisään.
He nousivat ja lähtivät myöskin sisään. Kun he kiipesivät portaita
puolihämärässä eteisessä, kääntyi Matilda äkkiä ja tarttui Jaakkoa
kaulaan ja hänen huulensa hakivat kiihkeästi suudelmaa. Sitten
riistäytyi hän irti ja juoksi sisälle.
Mutta sinä iltana ei Jaakko tahtonut päästä nukkumaan. Hän valvoi
vielä, kun pikku kaupungin kattojen yli ruskotti idästä aamu-auringon
punertava sarastus.
* * * * *
Suuri laivavene keikkui merimieshuoneen rannassa. Se oli täynnä koreja,
säkkejä ja merimiesten tavara-arkkuja. Väkeä seisoi rannalla muutamia
kymmeniä. Kävi hiljainen puheen sorina, ja odotus ja suru kuvastui
ihmisten kasvoista.
Oli pilvinen päivä, mutta ei satanut. Tuuleskeli ja harmajat pilvet
kiisivät taivaalla ikäänkuin toisiaan ajaen; meri aaltosi ja oli synkän
ja pelottavan näköinen. Tuntui aivan kuin olisi ollut syksy, vaikka oli
paras kesäsydän.
Miehet siinä rannalla olivat "puuriin" lähdössä. Laiva oli ankkurissa
saarten takana, jonne heidän piti soutaa. Se ei lähtenyt vielä päivään
pariin, mutta siellä oli töitä, puhdistusta, ruokavarojen sijoitusta,
veden-ottoa ja muuta sellaista, jonka vuoksi miesten oli oltava
paikoillaan. Tämä lähtö oli kuitenkin todellinen, sillä laivaan mentyä
ei sieltä saanut enää maissa käydä.
Muiden miesten joukossa oli myöskin Jaakko. Hän oli nyt ensi kertaa
merelle menossa. Kolmeksi vuodeksi ja muutamaksi kuukaudeksi oli hän
sitoutunut laivaan.
Heitä oli kaikkiaan kaksitoista miestä, kajuuttapoika kolmastoista.
Ensimäinen perämies oli myöskin heidän kanssaan. He kaikin odottivat
kapteenia.
Vihdoinkin olivat he kaikki siinä. Usea heistä oli koettanut viivyttää
lähtöä, miten oli voinut. Monet olivat aivan juovuksissa koko
aamupäivän kaupungin kapakoissa kierreltyään. Lähenevä eronhetki pani
monen hakemaan lasista lohdutusta.
Kokolailla juovuksissa hoipertelee siinä Kankaan Antti; vaimo pitää
hänen käsivarresta ja varoittelee, että hän muistaisi joukkoaan: viittä
lasta ja eukkoa, eikä kaikkea ryyppäisi.
— Kyllä, kyllä; saat nähdä, että joka pennin sinulle lähetän... joka
pennin, joka pennin saat, törisee Antti ja sivelee vaimonsa käsivartta.
Siitä siirtyy hän Jaakon luo, jonka vieressä Matilda seisoo. Hetken
aikaa katsoo hän heitä ja alkaa laulaa loilottaa:
"Ämmät häijyt ärisee
ja nauraa pahat naiset;
ja nuo nuoret vaimotkin
on juuri samanlaiset."
Sitten vetää hän pullon povestaan ja tarjoaa Jaakolle.
— He! Etkö ota? Häh? Eikö oikea aine kelpaa? Minkälainen mies sinä
olet!... Jaa jaa, kyllä huomaan. Siinä akka paimentaa vieressä. Se on
aamulla juottanut lämpimällä maidolla ja pitänyt hyvänä... Helkkari!
Onhan minullakin akka, mutta minäpä en häntä tottelekaan... Äriseehän
se, mutta mitä siitä. Taasen kun palaan, niin hyvänä se pitää, vaikka
vähän tämmöisenä iloluontoisena lähden.
— Älä nyt, Antti, tyhjää! Eihän Matilda vielä ole mikään akka, sanoo
vaimo ja koettaa vetää Anttia pois.
— Niin, niinhän se onkin. Mutta akka siitä tulee. Helkkarin sievä
tuleekin... Ota vain Jaakko ryyppy.
"Mistäpä se joka likka
juomattoman ottaa...
— — — — —"
Vaimo saapi Antin lähtemään veneeseen, jonne tämä säkkien päälle pian
nukkuu.
On rannalla myöskin vanha ja parrakas Kari niminen mies, joka aina
lähtee viime reissulle. "Kun tämän matkan teen, niin sitten en enää
lähde", sanoo hän joka kerta, mutta sentään hän menee uudelleen. Häntä
vanha eukkonsa varoittaa suojelemaan itseään kylmältä, ettei kolotus
pahenisi.
Äidit, puolisot ja morsiamet ovat siinä hätääntyneen näköisinä ja
koettavat salata mielenliikutustaan.
Matilda puhuu hiljaa Jaakolle. Hän selittää panneensa koriin
päällimmäiseksi pannukakkuja ja muuta hyvää. Pohjalla on useita pareja
villasukkia ja lankaa, neuloja, sakset ja muita ompelutarpeita, että
saapi korjata, mitä rikki kuluu.
— Osaatko sinä? kysyy hän naurussa suin, vaikka silmistä kuvastuu suuri
tuska.
— Pitää opetella, sanoo Jaakko ja hymyilee.
Matilda selittää vielä muutakin. Suu puhuu jokapäiväisiä asioita, jotka
kyllä osoittavat huolenpitoa ja rakkautta. Mutta sydän on pakahtua. Hän
ei voi enempää kuin toisetkaan naiset selittää sanoin, miltä tuntuu,
kun pitää päästää rakkaimpansa kolmeksi, neljäksi vuodeksi, eikä tiedä
vaikka hänet nyt viimeistä kertaa näkisi. Silmä pyrkii kosteaksi ja
huulet vavahtelevat.
Mutta Kankaan Antti ei tiedä surusta. Hän herää, koettaa nousta
istumaan ja loilottaa juopuneen veltolla äänellä:
"Tämä poika Raahesta
ei tappelua pelkää;
raudasta on niskasuoni,
teräksestä selkä-ä-ää..."
Vaimo seisoo rannalla ja katsoo huolestuneena häntä. Vesiä pyörii hänen
silmissään, kun täytyy tällä tavalla erota.
— Koettakaa te pitää Antista huolta, pyytää hän Karia.
— Aikainen mies. Tottapa itsestään huolehtii, sanoo tämä.
— Se on selvillään niin hyvä, mutta taasen saivat sen narratuksi aivan
lähdön edellä, vaikka se eilen lupasi, ettei maistakaan... Koettakaa
katsoa ja varottaa sitä satamissa, pyytää vaimo.
— Kyllä koetan, jos se vain auttaa, sanoi Kari.
Kapteeni ja perämies ajoivat "redarin" kanssa rantaan. He juttelivat
hetken, sitten "redari" kättelee perämiestä. Kapteeni jää vielä maihin.
Nyt on lähtöhetki. Vaihdetaan kädenpuristuksia ja hiljaisia sanoja.
Sitten kiiruhtavat miehet veneeseen, joka heilahtaa aina, kun toinen
toisensa perään siihen astuu... Vene päästetään irti ja työnnetään
rannasta. Airot lasketaan sivuun ja keula kääntyy ulappaa kohti. Aallot
lyövät sen laitaan ja voimakkain vedoin alkaa se rannasta loitota.
Silloin vuotavat rannalle jääneiden silmistä kyyneleet; sydäntä
kouristaa nähdessä omaisensa etääntyvän; vielä hänet näkee, mutta ei
enää ylety koskemaan.
Veneessä alottaa joku laulun:
"Ei ollut mun majani mantereell'..." — —
Toisetkin yhtyvät lauluun. Siihen sulautuu heidän yhteinen kaihonsa ja
katkera erontunne kotirannan jättämisestä.
Laulu jatkuu ja vene etenee. Fantin saaren nokalla nostavat soutajat
aironsa pystyyn ja hurraavat kolme kertaa rannalla oleville hyvästiksi.
Nämä vastaavat siihen samalla tavalla. Vielä kerran kuuluu veneestä
hurraa-huuto, niin haikeasti ja viiltävästi. Sitten katoaa vene Fantin
suojaan.
Rannalle jääneet lähtevät kulkemaan kaupunkiin...
Nyt oli heidän vuoronsa surra; huomenna toisten. Kesässä kerkeää
lähteä ja tulla kymmeniä laivoja. Suru ja ilo vuorottelevat pienessä
kaupungissa.