Keväistä elämää.
Kevät teki tuloaan.
Päivä päivältä kiipesi aurinko yhä korkeammalle. Sieltä valoi se valoa
ja lämpöä pikkuisen Raahen matalille ja lumen peittämille katoille, ja
suorille, säännöllisesti toisiaan leikkaaville kaduille, jotka olivat
paksun lumen alla.
Eipä aikaakaan, kun katoilta alkoi keskipäivillä tipahdella
kirkkaita ja välkkyviä pisaroita alla kulkevien niskaan. Iltakylmä
ja aamupakkanen valoivat noista tipahtelevista pisaroista pitkiä
jääkynttilöitä pikku talojen räystäitä koristamaan. Mutta ne eivät
olleet pitkä-aikaisia. Lempeä auringon lämpö tiputteli ne pisara
pisaralta pienemmiksi, ja lumikin loppui päivänpuolisilta katoilta
kaikki tyyni. Kadut syöpyivät kalteviksi; maalaisten kuormat niillä
kaatuilivat. — Meren jäälle kaupungin lahdessa kokoontui kevätvettä
niin vahvasti, että työmiesten täytyi ruveta kulkemaan varviin
kesätietä.
Sitten tuli pilvisiä päiviä. Niitä seurasivat leudot yöt. Silloin
loppui pohjanpuolisiltakin katoilta lumi; kadut muuttuivat sohjuisiksi
ja kevätvesi lisääntyi meren jäällä. — Pikku talojen miehet aukoivat
illoin työstä palattuaan talojensa kohdalla lumeen ojia, joita pitkin
vesi iloisesti lirisi. Pojat tekivät kaarnalaivoja, joita katuojissa
uittelivat.
Taivas kävi yhä sakeampaan pilveen; ja vihdoinkin puhkesi ensimäinen
kevätsade, joka sulatti viimeisenkin lumen ja lisäsi vettä kaduille ja
kartanoille. Sitä karttui niin paljon, että se valui kellareihin ja
muihin matalampiin paikkoihin. Silloin pikku talojen miehet kantoivat
hiki päässä vettä kellareistaan, ettei se pilaisi siemenperunoita.
Alkoivat puhaltaa kevään myrskytuulet. Ne rikkoivat hauraaksi
pehmenneen meren jään. Meri rupesi jymisemään ja aallot nakkelivat
jäätelejä suuriin kasoihin aukeille rantamille. Silloin olivat jo kadut
lumetonna ja tiet kärryillä ajettavia.
* * * * *
Kunnon raahelaiset tuskin joutivat keväimen vaihteluja tarkkaamaan.
Kaikilla oli kiire ja varsinkin varvissa kävi vilkas hyörinä. Siellä
tuoksui terva ja piki.
Rakenteella olevat alukset kohosivat tapuleissaan korkealle.
"Timpermannit" tekivät niissä sisustöitä: silittivät "täkkiä",
laittivat "skanssia", kajuttaa y. m. Toiset miehet tilkitsivät saumoja
rohtimilla, pikesivät ne ja sitten pohja tervattiin. Sitä ennen oli
vettä ruiskuamalla koetettu pitäväisyyttä, ettei vain jäisi salaista
reikää minnekään.
Olikin jo pitkät päivät, joten voi työskennellä ulkosalla koko päivän.
Kaikilla oli työtä. Mikä ei muuhun kyennyt, pantiin laivan pohjaa
tervaamaan. Tervaa upposikin kevätpaahteella honkapuuhun niin paljon
kuin sitä hirvesi panna.
Tehtiin myös valmiiksi mastot ja raa'at, jotta ne heti laivan vesille
laskettua olisivat nopeasti paikoilleen pantavissa.
Talvea kotona olleet laivat lähtivät ulkomaille. Ensimäiset
lähtötanssit pidettiin ja ensimäiset erokyyneleet vuosivat. Mutta
myöskin iloisesta odotuksesta sykki monen sydän. Olihan tiedossa, että
taasen moni laiva tulee kotikaupungissa käymään.
Silloin moni vaimo saapi miehensä ja moni morsian sulhasensa usean
vuoden pitkän odotuksen jälkeen.
Mutta kevät oli kylmä. Tuuli pysytteli pohjoisessa ja luoteessa,
pyörähti väliin lännelläkin. Sieltä se jäiden päältä toi kylmää. Ei
satanut moneen viikkoon; maa oli mustana talven jäleltä. Pohjatuuli
alensi merestä veden, että matalilla rantamilla pohja paistoi.
Se oli oikea rantamaan kolkko ja kylmä kevät. Kaikki odottivat tuulen
kääntymistä etelään. Silloin puhkeaisi puihin lehti, ruoho peittäisi
kedot ja kentät. Tuomi ja pihlaja aukaisisivat tuoksuvat kukkansa.
Silloin myöskin nousisi vesi meressä.
Tuulen kääntymistä odottivat teloillaan olevat laivat, nuo koko talven
yhteisen työn saavutukset; sitä odottivat laivain isännät, "timperit"
ja merimiehet. Etelätuuli kohottaisi veden, sillä matalan veden aikana
ei laivoja voinut vesille laskea, ne kun karahtaisivat pohjaan kiinni.
Mutta tuuli pysyttelihe vain pohjoisessa, viikkokaudet se puhalsi,
vaikka koko kaupunki hartaasti toivoi sen kääntymistä.
* * * * *
Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat työssä varvissa. He olivat kantaneet
rakennuksen alustan lastuja puolilleen. Koko kesäksi oli niistä
keittopuita. Siitä ukko oli erinomaisen tyytyväinen.
Oli muuan ilta kesäkuun alkupäivinä. Työväki oli tullut varvista
kaupunkiin. Mutta sentään oli siellä vilkas liike. Sinne oli
kokoontunut kaupungin nuoriso huvittelemaan. Valmiiden laivojen uudet
ja sileät kannet olivat kuin tehdyt mainioksi tanssipaikaksi. Ei ollut
esteenä se, että terva ja piki tuoksui, eikä myöskään se, että sinne
korkealle kannelle oli tyttö-ihmisten hiukan vaikea nousta. Siellä oli
raitis ilma; ja meri välkkyi suurenmoisena laskevan auringon valossa.
Tänä iltana oli taaskin kokoonnuttu varviin. Oli valittu tanssipaikaksi
Matti Sovion toinen rakenteella oleva laiva. Se alkoi ollakin aivan
valmis. Kunhan vain olisi vesi kohonnut, että olisi saanut päästää sen
mereen.
Jaakko ja Matildakin olivat nuorten joukossa. Jaakko oli oppinut
jo taitavaksi tanssijaksi ja myöskin — kirjoittamaan. Näistä
kumpaisestakin taidosta oli hän kiitollinen Matildalle. Oikeastaan
tunsi hän muutakin kuin kiitollisuutta tyttöä kohtaan, vaikkei ollut
saanut sitä vielä hänelle sanotuksi.
Siinä laivan ympärillä hääri nyt nuorten joukko. Ketään ei ollut
kiivennyt vielä kannelle. Tytöt estelivät sinne menoa, kun telineetkin
oli otettu jo pois, eikä ollut muuta menotietä kuin jyrkät tikapuut.
Silloin tarttui Launonen reippaasti muutamaan, otti hänet kainaloonsa
ja talutti sillä tavoin kannelle. Toiset pojat tekivät samoin ja pian
oli ilakoiva nuorten joukko ylhäällä.
Sitten alkoi tanssi, mikä antoi lämpimän, vaikka kylmä merituuli tuolla
ylhäällä tuntui sangen kovin.
Heti alussa otti Launonen Matildan haltuunsa, eikä päästänyt häntä
vapaaksi koko iltana. Tyttö puolestaan näytti olevan iloisesta
merimiehestä niin huvitettu, ettei hän Jaakkoa ollut huomaavinaankaan.
Se teki Jaakon mielen apeaksi ja hän vetäytyi syrjään vannoen
mielessään, että hänen puolestaan saapi tyttö ilakoida Launosen kanssa
vaikka ikänsä. Muiden huomaamatta nousi hän laidan yli ja laskeutui
erästä tukea myöten alas. Sitten lähti hän hiljalleen kulkemaan
kaupunkiin, koettaen olla tyttöä ajattelematta. Hän mietti, että heti
kun ensimäinen "hyyrynotto" tulee, ottaa hän pestin. Sitten lähtiessä
sanoo hän tytölle hyvästit ijäksi... Ei hän saanut tyttöä mielestään
pois. Hän vihasi tuota heilakkaa. Tyttö teki hänen mielestään
äärettömän pahasti, kun ei totellut isäänsä, vaan liehakoi Launoselle,
vaikka ukko oli sen kieltänyt. Vihasta puristi hän nyrkkejään, mutta
jos tyttö olisi ollut siinä, niin olisi hän hänet ihan kuoliaaksi
tukehduttanut rakkaudellaan.
Hiljalleen kävellen läheni hän kaupunkia.
Mutta tällä välin oli ilmassa tapahtunut äkkinäinen muutos. Jotenkin
voimakas pohjatuuli oli tyyntynyt ja ilma tuoksui lämpimältä ja
sateelta. Siinä oli kevättä, tuota maan, veden ja metsän tuoksua,
mikä panee keuhkot laajenemaan ja silmät loistamaan, mikä ihan ilosta
pyörryttää.
Kun Jaakko saapui Aunolan kartanolle, näki hän ukon paitahihasillaan
kaivolla. Hän oli perunamaansa kastelupuuhissa. Aunolaiska seisoi
porstuan ovella käsivarret rinnan päällä ristissä ja kehoitteli ukkoa
sisälle. Mutta ukko oli iloissaan ilmanmuutoksesta ja oli kepperä kuin
nuori poika.
— Tule, tule jo nukkumaan, kun koko päivän olet työssä ollut!
— Kylläpä sitä aina nukkua saa... Perunan taimet kaipaavat vettä...
— Minäkin tulen kantamaan, ehdotti eukko ja astui kynnykseltä
porrashaoille.
— Älä tule! Kohta onkin perunamaa kasteltu, sanoi ukko, tarttui
ämpäreihin ja kiidätti niitä juoksujalkaa perunamaalle.
Kevät karkoitti ukonkin silmistä tavallisen iltaunen ja teki hänet niin
virkeäksi, että hän olisi voinut valvoa koko yön.
— Etkö tunne, kun ilma tuoksuu? kysyi hän eukolta palatessaan ja tyhjiä
ämpäreitä tuoden.
Silloin juuri Jaakko tuli portista pihaan.
— Mihin tyttö jäi? kysyi äijä.
— Sinne jäi varviin, sanoi Jaakko. Hänen mielensä teki sanoa,
että Launosen seuraan jäi, mutta jätti kuitenkin sanomatta. Olisi
pian voinut käydä niin, että ukko olisi heittänyt perunamaansa ja
vesiämpärinsä ja mennä köpittänyt tyttöä hakemaan. Se olisi ollut
liian suuri häpeä tytölle, vaikkakaan ei liian suuri rangaistus Jaakon
mielestä.
Hän meni auttamaan ukkoa veden kantamisessa. Mutta tämä sanoi:
— Heitetäänhän nyt tältä illalta... Eukkokin tahtoo nukkumaan... Ja
tuntuu kuin tulisi sade... Kastelkoon Jumala perunamaan. Se paraiten
vaikuttaa.
He menivät sisään.
Ukko päivitteli, kun tyttö taasen jäi. Mutta eukko sanoi:
— Mikä hätä sillä on. Tottapahan tulee sitten kun toisetkin... Riisuhan
nukkumaan, että heräisit aamulla ylös! pisti hän piloillaan.
Ukkoa nauratti, kun eukko heräämisestä puhui.
* * * * *
Jaakko jäi valvomaan. Häntä jo kadutti, että tuli lähdetyksi
varvista ennen muita. Mutta kun tyttö kiemaili Launoselle, ei hän
jaksanut sitä nähdä... Hän istui ikkunan pielessä ja katsoi kevätyön
valaisemaa katua, missä ei ollut ainuttakaan sielua liikkeellä.
Taivas oli lientynyt pilveen ja tummeni yhä sakeammaksi. Näytti
hankkivan sadetta... Hän avasi akkunan. Ulkoa tuulahti lämpöinen
ja sateelta tuoksuva ilma. Eikä aikaakaan, niin alkoi tipahdella
joitakin pisaroita. Hetki hetkeltä niiden tulo tiheni ja niistä syntyi
lämpöinen ja suhiseva sade. Sitä hän katsoi ja kuunteli ja hengitti
keuhkojen täydeltä kosteata sadeilmaa. Hän ei hennonnut sulkea ikkunaa
ja mennä nukkumaan, vaan silmäili kadun hiekkaa, miten se sateessa
muuttui tummemmaksi ja alkoi ahnaasti imeä vettä sisäänsä. Siitä
sivu kulki yövartia niska kyttyrässä. Hiekkaan jäi hänen mentyään
valkoiset jäljet, jotka vähän kerrallaan hävisivät, kun pisaroita
niihin tipahteli... Sitten alkoi etempää kuulua iloista hälinää ja
naurua. Sade oli ajanut nuoret varvista pois. Hälinä läheni ja kävi
kuuluvammaksi. Nopeasti sulki hän ikkunan ja vetäytyi syrjemmälle. Hän
näki heitä olevan suuren lauman. Nyt tulee Matilda, mietti hän, eikä
ollut enää hänelle ollenkaan suutuksissa. Mutta sitten huomasi hän,
että heidän joukossaan oli Launonenkin, vaikka hän olisi päässyt toisia
katuja suorempaan. Siis sittenkin lähentelee hän taasen Matildaa. Ei
epäilemistäkään. Se näyttää olevan tytöstäkin mieluista. Mutta olkoon!
Mitä se minuun kuuluu, mietti Jaakko.
Pian kuului oven takaa naputus. Hän meni avaamaan.
— Miksi lähdit pois aikaisemmin kuin me? kysyi Matilda iloisesti.
— Rupesi nukuttamaan, sanoi Jaakko jurosti.
— Mutta ethän sinä ole vieläkään nukkumassa; et riisunutkaan.
— Jaakko ei vastannut mitään, vaan käänsi tytölle selkänsä.
— Miksi mökötät? kysyi Matilda ja yritti kurkistaa Jaakkoa silmiin.
Tämä murahti jotain kärsimättömästi ja siirtyi etemmäksi. Silloin tyttö
keikautti ylpeästi niskaansa ja meni pois. Ovessa katsoi hän vielä
ihmeissään suuttuneen näköistä poikaa.
* * * * *
Tuli muutamia sateisia päiviä. Mutta sade oli niin lämmintä ja
leppoisaa, että teki mieli seisoa taivaan alla ja antaa sen kastella ja
liottaa märäksi. Se oli todellinen kesän tuoja, tuo suhiseva sade. Se
kasteli maan perinpohjin ja liotti roudan pois. Parissa päivässä alkoi
maa vihoittaa ja puut puhkaista lehteä. Ilma oli lämmintä ja kesän
tuoksuista.
Kun muutamia päiviä oli satanut, alkoi tuulla. Aallot kohisivat ja vesi
nousi. Sitä oli koko kaupunki odottanut.
Tuuli repi taivaan pilvipeitteen repaleiseksi. Sitten se äkkiä lakkasi
ja taivas kirkastui kokonaan. Oli miltei täysi kesä.
* * * * *
Aurinko paistoi täydeltä terältä. Aunolan pihalla oli lämpöistä kuin
etelän maissa. Rakennukset ja lankkuaita suojasivat, ettei tuulen väre
päässyt kuumuutta hälventämään. Pihan perällä oli tuomipensas melkein
täydessä kukassa. Kärpäset surisivat sen ympärillä; räystään alla
tirskuttivat pääskyset ja katolla kurnutti lihavia kyyhkysiä.
Suurimman osan pienestä pihamaasta täytti perunamaa, jossa voimakkaita
taimia siellä täällä penkeissä vihoitti. Perunamaata ympäröi vihertävä
piennar, missä keltanot ja voikukat loistivat. Muutamia penkkejä oli
mullattu; tuore ja muheva multa tuoksui väkevältä.
Aunolan äijä multasi parastaikaa perunamaataan. Hitaasti ja huolella
teki hän työtään, koettaen varoa, etteivät taimet vahingoittuisi.
Tänään oli hän jäänyt varvista pois, osaksi perunamaan tähden ja
osaksi siksi, kun oli juhlapäivä. Hän oli jo vanha ja hidas, sen hän
tunsi itsekin; tunsi, ettei hän tänä päivänä, jolloin laiva vesille
työnnettiin, olisi paljoakaan apuna, vaan päinvastoin toisten tiellä.
Olkoot nuoremmat nyt toimessa, mietti hän aamulla herätessään ja jäi
perunamaataan multaamaan.
Hiki valui hänen otsaltaan, kun hän kumarruksissaan loi multaa. Vaon
päähän päästyään istahti hän pientareelle tuomipensaan alle. Sen
oli hän itse istuttanut silloin, kun oli talonsa rakentanut. Tuomi
tuoksui ja aurinko hellitti; äijä pyyhki paitansa hihaan hikeä. Hän
mietti, lähteäkö katsomaan laivan "lykkäystä", vai jäädäkö multaamaan
perunamaataan. Jos jääpi, tulee peruna mullatuksi, muuten siirtyy se
tältä päivältä.
Eukkokin ilmestyi porstuan ovelle kesäpukimissa, valkoinen "röijy" ja
vaalea liina päässään. Nähdessään ukon pientareella, lähti hän vakoa
myöten hänen luokseen. Aina vähän väliä kumartui hän katsomaan perunan
taimia. Kun hän tuli ukon luo, sanoi tämä hänelle iloisesti:
— Antoipa Luoja oikean kesän.
— Kyllä peruna nyt kasvaa, iloitsi myös eukko.
— Ei viivy monta viikkoa ennenkuin saat uutisperunoita keittää.
— Ei viivy, ei.
— Kyllä on tuo tuomi kaunis. Tuoksuu niin voimakkaasti... Pitäisi ottaa
joitakin oksia sisällekin, sanoi eukko.
— Varo, ettet vain suurempia taita! varoitti ukko. Samassa kepsahti hän
seisomaan ja taittoi itse joitakin terttuja, antaen ne eukolle. Hän
suojeli kaunista tuomea kuin silmäänsä.
— Etkö uskaltanut antaa minun taittaa? pilaili eukko. Sitten hän sanoi:
— Siellä olisi kahviakin.
Yhdessä lähtivät he sisään. Ovi jäi auki, auki oli myöskin ikkuna.
Kesäinen ilma leyhki läpi puhtaan ja siistin kyökin... Eukko laitteli
tuomen oksia vesilaseihin joka huoneeseen. Sitten kaatoi hän kahvia.
Vanhukset olivat kahden kotona. Jaakko oli varvissa ja Matilda
puodissa...
Kun puolenpäivän aika lähestyi, ei ukko malttanut jäädä perunamaalleen,
vaan hankki varviin lähtöä.
Tuli taasen jankkina vaatteista. Eukko olisi vaatinut ukon pukeutumaan
puolittain juhlapukuun, kun ei kerran ollut työssäkään. Mutta eihän
ukko nyt arkipäivänä sellaiseen taipunut. Vaivoin sai eukko hänet
vaihtamaan puhtaan puseron ylleen.
Sitten pantiin ovet lukkoon ja he lähtivät veistämölle.
* * * * *
Koko kaupunki oli liikkeellä: herrat, työmiehet, kotona olevat
merimiehet, naiset, lapset, vanhat ja nuoret, kuka vain kykeni ja
pääsi, riensi veistämön tietä yhteistä työn juhlaa viettämään.
Puolenpäivän aurinko hellitti täydeltä terältä, meri välkkyi, ja
tuoreen lehden lemu täytti ilman. Ilo ja odotus loisti ihmisten
silmistä; olihan juhla kaikkia koskeva. Olihan vesille laskettavaan
laivaan sen omistaja uhrannut rahaa, työmiehet työtä; ja vesille
jouduttuaan tuottaisi se kaikille hyötyä: varustajalle rahtimaksuja,
merimiehille ansiota ja heidän perheilleen elannon, tai myöskin —
onnettomuuden, jos meidän Herramme sen myrskyn kautta upottaisi. Mutta
sekin olisi yhteinen onnettomuus, se koskisi kaikkiin. Silti tämäkin
juhla oli kaikkien yhteinen.
Kun Aunolan vanhukset ehtivät veistämölle, oli täällä jo laivatapulin
ympärys väkeä mustanaan. Tuoksui terva ja piki, meri läikkyi rantaa
vasten ja iloinen hälinä kohosi kirkkaaseen ilmaan.
Siinä oli joukossa Björkqvistin Epu persomassa ryyppyjä, kun niitä
työmiehille jaettiin, oli siinä monta muutakin vanhaa merimiestä,
poikia, tyttöjä, ukkoja ja akkoja. Muutamilla akoilla oli ämpäri
ja kauha kädessään, että he heti laivan vesille mentyä saisivat
kootuksi tapulin ränneihin jääneen lipeän ja saippuan. Oli siinä itse
Matti-patruunakin veljensä ja muutamien toisten herrojen kanssa.
Joukko pikkupoikia ja merimiehiä oli kiivennyt laskettavan aluksen
kannelle, saadakseen siellä hauskan kyydin, kun alus vesille keikahtaa.
Siinä lepäsi se valmiina, odottaen irti päästämistä. Kahta puolta
sen pohjan alla oli tapulissa mereen asti ulottuvat rännit, joiden
vieressä oli parikymmentä syltä pitkät, pelkoista pultatut kelkat.
Parast'aikaa valutettiin ränneihin liukasta lipeää ja leikattiin
saippuaviiluja. Nyt alettiin kiilata paksuilla puukiiloilla alusta sen
pohjan alta. Vähän kerrallaan kohosi se ja pystyssä pitävät sivupönkät
kaatuivat. Kun se oli saatu tarpeeksi koholleen, vyöräytettiin kelkat
ränneihin ja särjettiin sen alta pölkyt, ja silloin laskeusi laiva
kelkkojen kannatettavaksi. Väki kävi ympärillä hiljaiseksi ja kaikki
odottivat jännittyneenä viimeistä toimitusta. Laivan rakentajamestari
loi tarkastavan silmäyksen, että oliko kelkkojen edessä olevissa
pönkissä köydet paikoillaan ja miehet köysissä, että ne heti, kun
komennetaan, vetäisivät pönkät pois. Sitten hän huusi: Lukot auki!
Silloin vetäistiin kelkkojen edestä olevat pönkät pois ja katkaistiin
kirveellä laivasta maahan kiinnitetty paksu köysi; kajahti voimakas
isku perävanaan ja silloin lähti laiva kelkkojen kannattamana liukumaan
mereen. Sen vauhti; kiihtyi, tapuli rusahteli ja monikymmenkertainen,
eläköön-huuto täytti ilman juuri silloin, kun aluksen keula puski
voimakkaasti eteensä suuren aallon, joka alkoi uutta meren kyntäjää
keikutella. Siitä luisui alus etemmäs, jättäen kelkat sivulleen
kellumaan. Sen vauhdin pysähdytti maalle kiinnitetty kettinki, joka
pingahti lujalle aluksen ehdittyä niin kauvaksi.
Kauniisti makasi vesirajaansa myöten uljas alus, kiittäen sillä
rakentajiaan. Eläköon-huudoista ei tahtonut loppua tulla. Sitä huusivat
Aunolan ukko ja eukkokin ja kaikki, niin että se kiiri kaupunkiin asti.
Mutta ämpäri kädessä olevat eukot eivät joutaneet enää huutamaan, vain
riensivät kilvan kokoamaan ränneihin jäänyttä lipeää ja saippuaa.
"Timpermannit" soutivat ruoria paikoilleen panemaan. Valmiiksi tehdyt
mastot ja raa'at saivat odottaa toisia päiviä. Niiden pystyttäminen
kuuluikin merimiehille. Rakentajat olivat ruorin paikoilleen saatuaan
työstään irti, vapaat juhlimaan. Juhla-ainetta olikin Matti-patruuna
varustanut pirttiin ämpäreittäin. Silloin juhlittiin, että vielä
huomennakin olivat päät sekavina.
Katsoja-joukko hajausi. Heiltä oli sen päivän juhla lopussa. Mutta
huomenna, tai ehkä jonain muuna päivänä, oli toinen samallainen, sillä
teloillaan odotti vielä viisi alusta vesille pääsemistä.
Aurinko paistoi, meri kimalteli ja leppoinen etelä leyhki lauhaa.
Kun Aunolan eukko ja ukko palasivat tietä pitkin muitten kanssa
kaupunkiin, juoksi heitä vastaan pikkupoikia, jotka huusivat: Kraaselin
tornissa on "flaku". Se vaikutti kuin sähkö-isku. Syntyi hälinä ja
kiire. Ensimäinen laiva tänä keväänä oli kaupunkia lähestymässä.
Kukaan ei vielä tiennyt, mikä laiva se oli, ja kenen omaiset olivat
monen vuoden matkalta kotiutumassa. Toiset palasivat takaisin varviin,
toiset kiiruhtivat kaupunkiin rientääkseen kirkon tapulista tulijaa
tunnustelemaan.
— Älähän nyt jätä! kielteli Aunolan ukko eukkoa, joka melkein juosten
meni.
— Ajattele, jos meidän Kalle tulisi! sanoi eukko ja kiirehti läähättäen.
— Eikä tule. Nehän lähtivät vasta muutamia viikkoja sitten Amerikasta
Englantiin.
— Eipä tiedä, vaikka jo olisivat kerenneet tänne...
— Lossata ja lastata... ja lentää, ärisi ukko.
— Mitähän, jos Kalle tulisi... enkä ole tiennyt ollenkaan...
— Höppänä, kun ei ymmärrä, etteivät he ole vielä mitenkään kerenneet,
murisi ukko koettaen tulla perässä. Eukko meni kuin siivillä,
kuvitellen saavansa poikansa kotiin.
Taasen juoksi muutamia poikia heitä vastaan.
— Se on "Norden", huusivat pojat ohi juostessaan. — Kirkon tapulista on
Pekuri sen tuntenut.
Silloin pysähtyi Aunolaiska. Siinä laivassa ei hänen poikansa ollut...
Hän tunsi väkevää väsymystä, sydän löi, henkeä ahdisti ja hiki helmeili
otsalla... Hänen poikansa ei siis vielä tullutkaan.
— Istutaan tähän tien viereen, sanoi hän ukolle ja istahti ja läähätti.
— Joko maltat istua?... Höppänä!... Johan heti sanoin, etteivät he
vielä olisi kerenneet, murisi ukko ja istui hänen viereensä.
— Niin mutta kun minä luulin...
— Kyllä ne tulevassa kuussa kukaties tulevat, sanoi äijä vähän päästä
eukkoa lohduttaen.
— Niinkö luulet, ilostui Aunolaiska, ja äskeinen pettymys väistyi
toivon tieltä.
— Parempihan on hyvä päivä edessä, myhähti ukko tavallista leppoisammin
ja katsahti lämpimästi eukkoa. Sitten jatkoi hän:
— Vaivansa ne ovat täällä maalla olevillakin.
— Sano sinä!... vahvisti Aunolaiska.
Sitten lähtivät he hiljalleen kulkemaan kaupunkiin, mikä laivan
tulemisen vuoksi oli kuohuksissaan.