Perhe-elämää merimiehen talossa.
Syksy tuli tuulisena ja sateisena. Se paljasti alastomaksi kaupungin
edustalla olevat lehtevät saaret. Meri möyrysi pilvisen ja sateisen
taivaan alla ja pieksi vimmatusti vihaisin aalloin saarien ja mantereen
rantoja. Laaja ulappa oli autio. Raahelaiset laivat olivat paenneet
lämpimille vesille kotimeren kylmien aaltojen keikuteltavista. — Siellä
ne kyntivät mikä Amerikan ja Englannin väliä, mikä Välimerellä ja
Mustallamerellä, ja olipa joku kulkeutunut aina päiväntasaajan vesiä
viillättämään.
Ne kyntivät talvenkin aikana kultaa, mikä hiljalleen virtasi Raahen
laivanvarustajien konttoreihin, mistä se pieninä pisaroina pirskahteli
yli kaupungin melkein jokaiseen asumukseen.
Se antoi elämää ja vilkkautta kaupungille, joka oli kuin muurahaispesä,
missä asukkaat eivät työn vaivaa valita. Siitä johtivat kovaksi
tallatut tiet läpi lumisten maitten kauvaksi sisämaahan. Teillä oli
kulkijaa kaikenlaista ja kuormia kuljetettiin kahdakäsin. Makasiineista
toiset täyttyivät ja toiset tyhjenivät, ja veistämöltä kuului hilpeä
työn kalke.
* * * * *
Aunolan ukko ja Jaakko kulkivat joka päivä veistämön työssä. Jaakosta
kehittyi pystyvä mies ja hän alkoi saada parhaimpia palkkoja. Palkka
ei siihen aikaan ollut sangen suuri. Mutta eiväthän menotkaan olleet
suuria, joten häneltä jäi osa säästöön. Tämän vuoksi olikin hän Aunolan
äijän mieleinen mies; sitä ei ukko salannutkaan.
Syksystä ja alkutalvesta oli Jaakko ollut hiljainen ja ujo. Mutta
viikkojen vieriessä alkoi hän saada reippautta ja ryhtiä.
Koko veistämöllä ei ollut muuta savolaista kuin hän. Sen vuoksi
sai hän usein kuulla pilkkasanoja leveästä murteestaan. Useimmiten
oli pilkka vain hyväntahtoista leikkiä, mutta sentään se ajanoloon
alkoi kyllästyttää. Hän koetti totutella murrettaan kiertämään ja
onnistuikin, ettei enää kovin leveästi vääntänyt.
Matti Sovion varvissa oli myöskin Launonen työssä. Sen perästä, kun
Aunolan äijä oli hänet haukkunut, oli Launonen heittänyt huolettoman
talven vieton. Kukaan ei Aunolalla tiennyt, oliko hän enää seurustellut
Matildan kanssa. Mutta Jaakko arvasi, että muutos miehessä tapahtui
tytön vuoksi. Sen hän tuli selvästi tuntemaan, kun Launonen pyrki hänen
seuraansa, kun hän asui Aunolalla, ja johti aina puheen Matildaan.
Mutta samalla tuli hän tuntemaan, että mitä hartaammin Launonen
häneltä tytön elämää tiedusteli, sitä vastahakoisempi oli hän hänen
uteliaisuuttaan tyydyttämään. Mitä selvemmin hän näki Launosen
Matildasta pitävän, sitä sietämättömämmältä hänestä iloinen toverinsa
tuntui. Hän alkoi karttaa ja melkeinpä vihata häntä. — Se täytyi hänen
itselleenkin tunnustaa, että Launonen oli reima mies niin työssä
kuin muuallakin. Hän oli aina iloinen ja omasi merkillisen taidon
huvittaa toisia jonkun onnettoman kustannuksella. Kuka milloinkin hänen
hammastettavakseen joutui, hänen ei ollut häävi olla. Sen vuoksi ei
Launonen ollutkaan kenenkään luotettava toveri, vaan oli useimmilla
jotain hampaan kolossa häntä vastaan.
Jaakko oli tähän asti häneltä säästynyt. Hän oli häntä suosinut ja
etsinyt hänen ystävyyttään. Monta monituista kertaa olisi hän ottanut
Jaakon mukaansa huvituksiinsa, varsinkin lauvantai-iltoina, mutta
Jaakko ei hänen seuraansa halunnut.
Tästä ja muutamista muistakin seikoista näki Launonen, että Jaakko ei
hänestä välitä. Se johti hänet epäilemään, että mahtaako Jaakollakin
olla hankkeita Matildan suhteen. Eikäpä Jaakko enää mikään vaaraton
kilpailija ollutkaan.
Näihin aikoihin hankki Jaakko itselleen uuden pyhäpuvun ja alkoi
silloin tällöin käydä merimiesten tanssiaisissa. Täällä eivät tyttöset
suinkaan olleet hänestä välinpitämättömiä, vaikka hän ei osannutkaan
tanssia.
Kun Launonen pääsi tämän käsittämään, oli hänen ystävyytensä lopussa ja
Jaakko sai rauhan.
* * * * *
Muutamana lauvantaipäivänä olivat miehet taasen varvin pirtissä
purjeita ompelemassa. Siellä olivat myöskin Launonen ja Jaakko.
Launonen sommitteli erään toisen miehen kanssa muuatta pitkää saumaa.
Jaakko istui heidän vieressään ja sattui katsomaan heidän työtään. Hän
näki, että he erehdyksessä rupesivat kiinnittämään kangaslevyä väärin
päin.
— Teillä on vaate väärin päin, huomautti hän.
— Teillä lie, vaan ei meillä, savolaistollisko, äsähti Launonen. Hänen
äänensä oli kiukkua täynnä.
— Mitä sinä sanoit? kivahti Jaakko. Hän tunsi poskiansa kuumentavan.
— Sitä, että älä sinä maanmoukka tule merimiehiä neuvomaan! Launonen
hypähti Jaakon eteen.
— Ole, rähisijä, hiljaa ja mene minun edestäni pian pois! koveni Jaakko
nousten hänkin seisomaan.
Kaikkien huomio kääntyi heihin. Siinä vastakkain he seisoivat katsellen
toisiinsa vihaisin katsein. Muut eivät heidän kiukkuaan ymmärtäneet,
sillä riitahan alkoi aivan vähäpätöisestä syystä. Mutta kumpikin heistä
oli selvillä, ettei todellinen riidan syy ollut se, mistä se alkoi.
Syy oli syvemmällä; pitkin talvea kytenyt hiljainen epäluulo ja kateus
puhkesi nyt ilmoille kuin äkkinäinen raju-ilma. Syynä oli Aunolan ukon
sievä tyttö, jonka suosikiksi he toinen toistaan epäilivät.
— Siirry pois ja pian! kehotti Jaakko.
— Tahdotko, moukka, nähdä, miten engelsmanni antaa "mustat silmät?"
kysyi Launonen ivaten ja kääräsi hihansa kyynäspäitä myöten paljaiksi.
Hän oli aika taitava nyrkkeilijä ja oli talven kuluessa kerennyt
mukiloida monen merimiehen kasvot verille.
— Asetuhan nyt ja rupea työhön! ärähti Aunolan ukko, joka istui Jaakon
vieressä.
Mutta Launonen menetti malttinsa kokonaan, kun ukko äänsi hänelle. Hän
muisti miten ukko oli hänet ajanut kotoaan pois ja käsitti, että ukko
suosii Jaakkoa, eikä hänestä koskaan tyttärelleen mieheksi mielisuosin
huolisi. Hän töyttäsi Jaakkoa rintaan, saadakseen tämän suuttumaan,
että saisi sitten oikein perinpohjin antaa hänelle selkään. Mutta
ennenkun hän osasi odottaakaan, oikasi Jaakko kätensä ja antoi hänelle
olan takaa suoran suomalaisen kämmen-iskun korvalle. Se oli niin raju,
että Launonen pyörähti purjepakan päälle ja jäi siihen pyörtyneenä.
Ompelemassa olevat naiset kiljahtivat, ja lähinnä olevat miehet
hypähtivät Launosta katsomaan.
— Annoitpa, poika, vähän liian tuimasti, sanoi Aunolan äijä.
Jaakko seisoi säikähtyneenä osaamatta mitään sanoa ja ajatella.
— Ei vaaraa, sanoi Matela, vanha merimies, kohottaen Launosen päätä. —
Kyllä tästä vielä mies tulee, kunhan kerkeää. Noutakaa kylmää vettä!
Sitä tuotiin heti ja kun sillä valeltiin Launosen päätä, virkosi hän
verrattain pian. Kukaan ei syyttänyt Jaakkoa. Päinvastoin oli joukossa
niitäkin, jotka iloitsivat tapahtumasta.
Heidän mielestään sai Launonen nyt ansionsa mukaan. Sitä hän aina oli
ollut vaillakin. — Tämä tapahtuma kohotti Jaakon arvoa paljon. Useimmat
arvostelivat hänet nyt parhaimpien miesten vertaiseksi. Samassa
suhteessa aleni Launosen arvo. Nyt oli hänkin vertaisensa löytänyt.
Tämän pienen välinäytöksen perästä, jollaiset olivat aivan tavallisia,
jatkui työ niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.
Launonen makasi hammasta purren penkillä ja hautoi kivistävässä
päässään kostoa.
* * * * *
Kun Aunolan väki oli illalla palannut rannasta ja he kaikin söivät
kyökissä illallista, otti ukko puheeksi päivällisen kahakan.
— Löitpä vähän liian lujasti, arveli hän Jaakolle.
— Tulipa lyödyksi, suutuin. Se on sellainen räyhääjä, aina jonkun
silmillä...
— Mistä ihmeestä te puhutte?... Ei kaiketikaan Jaakko ole tapellut?
hätäili Aunolaiska.
— Eihän se tappelua ollut... Hän vain hiukkasen neuvoi sitä
Launos-reuhkanaa, selitti ukko.
Sitten kertoi hän Aunolaiskalle ja Matildalle, mitä varvissa oli
tapahtunut. Aivan itsestään johtui hän siitä puhumaan, kuinka hänkin
ennen nuorempana oli puolensa pitänyt. Seurasi pari kertomusta
parhaimmista kahakoista, jotka Aunolaiska ja Matilda olivat jo satoja
kertoja kuulleet. Jaakolle ne olivat uusia. — Sietävät ne tuommoiset
lurjukset, kuin on tuo Launonenkin, saada vähän nenälleen, lopetti ukko
puheensa.
Kun Launosesta mainittiin, näytti Jaakosta, että se teki vaikutuksen
Matildaan. Hän oli näkevinään, että tytön kasvot kuumenivat ja helakka
poskien puna kävi väkevämmäksi.
Tätä asiaa aprikoi hän vielä maatessaankin sinä hiljaisena
lauvantai-iltana.
* * * * *
Vaikka oli sunnuntai-aamu, heräsi Aunolan ukko aikaisin, yhtä aikaisin
kuin arkenakin. Häntä ei enää aamuisin unettanut. Lieneekö se
johtunut tottumuksesta, hänen kun oli aina täytynyt työhön kiiruhtaa,
vai lieneekö jo vanhuus häneltä aamu-unen vienyt ja antanut sijaan
ilta-unta. Illalla tahtoi häntä unettaa liiankin aikaisin.
Kun hän heräsi, nukkui eukko vielä sikeästi. Ukko koettamalla koetti
saada vielä unen päästä kiinni, vaan se pakeni; silmät tulivat
valppaiksi ja ajatukset kaikenlaiset heräsivät. Hän koetti muistaa,
että nythän on pyhä eikä ole kiirettä, mutta ei se auttanut, väkevästi
vain teki mieli nousta pystyyn. — Siinä hän varoen kääntelihe,
ettei eukko heräisi, hänelle kun uni näytti niin kovin makeata
olevan... Kello löi neljää. Nyt ei ukko malttanut enää olla kadulle
kurkistamatta; sänky oli lähellä kadunpuoleista ikkunaa. Mutta eihän
hän nähnyt muuta, kuin talviyön hämärään kääriytyneen kadun... Yhä
tukalammalta tuntui olo vuoteessa. Ei hän enää malttanut siinä maata,
vaan nousi varoen lattialle. Mutta eihän hän niin hiljaa päässyt kuin
tahtoi, vaan eukkokin havahtui ja kysyi unisella äänellä:
— Mitä sinä siinä koliset?
— Enpä häntä muuta, kuin haen piippuani... Nuku sinä vain.
Eukko koetti nukkua. Mutta kun oli kerran valpastunut, niin eihän enää
uni tullut. Ukkokin kun rapsutteli ja kyhni...
— Sinä olet, kun pyhänäkään et anna nukkua... Yöhän vielä on...
— Aamu alkaa olla... Siitä on jo kauvan, kun neljää löi... Mutta nuku
sinä!... Kun tietäisin, onko siellä poltetuita kahvia, niin menisin
keittämään... Nuku sinä vain...
— Saapi sitä sitten sanoa, että nuku sinä, kun ensin valpastuttaa,
mutisi eukko, haukotteli makeasti ja kohottelihe istumaan... — Ota nyt
tuli lamppuuni. Eihän siitä nukkumisesta enää mitään tule...
Näin he jankkasivat ystävällisesti puoliääneen pukeutuessaan.
— Panetko sinä arkivaatteet pyhänäkin? sanoi Aunolaiska, kun ukko veti
liiviä päälleen.
— Panenpahan nyt aamuksi... Kylläpä on sitten päivemmällä aikaa muuttaa.
— Onpa kyllä... Sitä varten sinä nousitkin niin aikaisin...
Ukko teki tulen kyökin pesään ja istui sitten pesän eteen polttelemaan.
Eukko laitteli kahvipannua... Sitä oli niin mukava ukon siinä katsella.
Pian se kiehahtikin. Ja kahvia juodessaan oli Aunolaiskan harmi ja
tipotiessään.
— Mitä tässä nyt ruvetaan tekemään, kun näin aikaisin herätit?
tiedusteli hän nauraen ukolta.
— Panehan partavesi kiehumaan! kehotti ukko ja haki kintaansa, takkinsa
ja lakkinsa ja lähti ulos.
Siellä oli yön aikana hiukan pyryyttänyt. Sen verran vain, että se
helposti luudalla lähti. — Ensi töikseen kopisteli äijä porrashaot
ja lakaisi porrasten edun. Sitten haki hän huoneen alta uusia hakoja
kuluneitten tilalle ja latoi ne sievästi oven alle. Sen tehtyään alkoi
hän lakaista tietä porttikäytävää pitkin kadulle, nuuski talvi-aamun
raikasta ilmaa ja seisoi ja töllisteli kumpaisellekin suunnalle katua.
Kaikkialla oli hiljaista... Katukäytävän talonsa kohdalla puhdisti
hän lumesta perin pohjin. Sitten nouti hän huoneen alta hiekkaa ja
ripotteli sitä tasaisesti ja sievästi katukäytävälle... Tämä kaikki
vei koko joukon aikaa. Ukko ei pitänyt kiirettä, sillä raikkaassa
aamu-ilmassa oli niin virkeä oleskella. Hän vain tasaisesti toimitteli
näitä aamutöitään ja koetti niitä pitkittää. Hän säästi: työtä
aivankuin saituri rahojaan, peläten sen loppuvan. Muutahan hommaa ei
pyhänä olisikaan.
Kun hän vihdoinkin oli saanut aamutyönsä tehdyksi, sarasti jo valju
kevättalven päivä.
Kun ukko viimein kerkesi sisälle, oli täällä jo paikat puhtaana. Jaakko
ja Matilda olivat jo nousseet; ja mikä tärkeintä, parranajovesi oli
jo kuumaa. Parranajo pyhä-aamuin oli sangen tarkka ja tärkeä tehtävä
Aunolan talossa. Tavallaan se vaikutti kaikkiin, vaikka ainoastaan ukko
ajoi partaansa ja vaikka vain ylähuuli ja posket oli ajettava.
Sitä varten piti olla kuumaa vettä astiassa tuolilla, sen vieressä
peili ja saippuapala. Sillä aikaa kun eukko näitä varusteluja
teki, etsi ukko tuvan kaapin ylälaatikosta veistä, kovasinta ja
teroitushihnaa. Se laatikko, missä hän näitä säilytti, oli oikea
aarre-aitta, täynnänsä tavaraa. Siellä oli paksukantinen "Se
Usi Testamentti", joka uskollisesti oli ollut meriarkussa ukon
matkatoverina hänen kaikilla matkoillaan. Lieneekö sitä luettu ja
siitä vahvistusta etsitty, vai oliko se ollut "sanattomana" ystävänä,
on asia, josta kukaan muu paitsi ukko itse, ei ole selvillä. Oli
siellä myös Afrikasta tuodusta ebenholtsista sorvattu pitkänpuikea
purjeneularasia, purjekintas, "malspiikki", "prikkari", hohkakiveä,
tuotu Välimeren vesiltä, ja sangen paljon muuta tavaraa. Enin
osa oli aivan joutavaa rojua, mutta sentään säilytti ukko sitä
huolellisesti. Usein kun hän sieltä tavaroitaan etsi, unehtui hän
jotain pikku esinettä pitkäksi aikaa hypistelemään. Se muistutti
hänelle entisiä matkoja, toi mieleen päivänpaistetta ja myrskyä,
nuoruuden ihania aikoja, kaukaisia vieraita maita, joissa hän oli
vuosikymmeniä kulkenut; tavaralaatikollaan näki hän sielunsa silmillä
meren, tuon rannattoman ja valtavan suuren meren, milloin vihaisin
tuulin ja vuorina vyöryvin aalloin, milloin tyvenenä peilikirkkain
pinnoin, jolloin aurinko on laskullaan ja purjeet riipuksissa... Ah,
hän vanha mies unohtui uneksimaan rojulaatikon ääressä!... Kaiken
lisäksi vallitsi laatikossa suloinen epäjärjestys, siellä olivat
kaikki sekaisin. Kun ukko rupesi sieltä jotain etsimään, ei sitä
heti löytynyt. Silloin hän tuskitteli: Kuka taasen on käynyt minun
"lootallani?" Muorilla oli oma käsityksensä äijän laatikosta... Kerran
ukon työssä ollessa oli hän ruvennut sitä puhdistamaan ja kantanut
mielestään tarpeettoman rojun roskaläjään ulos. Vaan kun sen perästä
ukko meni tavaravarastolleen, suuttui hän silmittömäksi. Ei koskaan
ennen muistanut Aunolaiska hänen niin vihainen olleen... Yhdessä
täytyi heidän rauhan palauttamiseksi mennä roskaläjästä ukon tavaroita
etsimään. Ja katso! Täältä löytyi mahdottoman paljon sangen arvokasta
rojua, jonka ukko kantoi takaisin laatikkoonsa. Sen perästä sai se
eukon puhdistusinnolta rauhan.
Sitten kun ukko sai veitsensä teräväksi ja istui tuolin viereen
partaansa ajamaan, piti kaikkien liikkua varoen, eikä kukaan saanut
tulla aivan lähelle.
Kun tämä tärkeä tehtävä oli suoritettu kaikella perinpohjaisuudella,
alkoi jo kevättalven aikainen sarastus ikkunoista sisälle pilkistää.
* * * * *
Oli jo valkea päivä, kun kellotapulista alkoi kumahdella pyhäinen
soitto.
Ukko ja Aunolaiska valmistelivat itseään kirkkoon. Aunolaiska oli
mustissa vaatteissa ja musta silkkiliina päässään. Sen oli ukko tuonut
ennenmuinoin ulkomailta. Kädessä oli eukolla suuri virsikirja. Ukko
oli juhlallisen näköinen leveälahkeisissa sinertävissä housuissa ja
takissa. Puvun oli hän Englannista tuonut, maksaen siitä täsmälleen
viisi puntaa... Ukko oli jo monta kertaa hoputtanut eukkoa joutumaan,
mutta vielä täytyi Aunolaiskan laskea kirja kädestään ja mennä peilin
eteen; liina oli uudestaan solmittava... Vieläkin tuli yksi pysähdys:
Kun he jo menivät portaita alas, huomasi eukko ukon takin kauluksessa
pölyä. Sitä siinä ei saanut olla. Ukon täytyi vielä pysähtyä ja
odottaa, kun eukko kävi noutamassa harjan. Sillä hän hankasi ja ukko
ärisi tavallista ärinäänsä akkojen hidastelemisesta.
Pyhäinen rauha ja hiljaisuus vallitsi Aunolalla. Matilda valmisti
päivällistä kyökissä. Äiti oli määrännyt tavalliset pyhäpäiväruuat:
Perunalaatikkoa ja uunissa paistettua ryynipuuroa ja näiden lisäksi
pannukakkua.
Jaakko makaili tuvan sohvalla ja nautti kyökistä leviävästä ruokien
tuoksusta. Huone oli tulvillaan kevät-talven päivänpaistetta. Ikkunan
valotulvassa seisoi keinutuoli ojennetuin käsivarsin, aivankuin
oudostellen, kun ei ukko ollut siinä nytkyttelemässä, vaikka oli
pyhäpäivä. Korkean piirongin päällä kimaltelivat monikierteiset
simpukankuoret ja niitä vartioi kaksi äkäisen näköistä posliinikoiraa.
Ikkunan edessä pöydällä oli paksu kuvaraamattu, saarnapostilla ja
muita kirjoja, joita seinään ripustettu ristiinnaulitun kuva katseli.
Toisella seinällä purjehti täysin purjein laiva: se oli puusta
veistetty korkokuva.
Kun Matilda oli saanut ruuat uuniin paistumaan, tuli hän lämpöisenä
ja pehmeänä tupaan. Jaakko ei hänestä enää tuntunut ollenkaan
vastenmieliseltä. Hän istahti keinutuoliin ja katseli miten savu
pulppusi kadun toisella puolen olevan talon tornista kirkkaaseen
talvi-ilmaan.
— Kuulehan! sanoi Jaakko ja nousi istumaan.
— Mitä?
— Sinun pitää opettaa minut kirjoittamaan.
— Ettäkö osaisit sitten, kun merelle menet, kirjoittaa kullallesi
kirjeen?
— Niin.
Matilda hyräili hiljaa jotain tanssin säveltä ja sanoi sitten hilpeästi:
— Kyllä minä opetan, kun vain annat opettaa muutakin...
— Mitä muuta?
— Sinut tanssimaan.
Heitä kumpaakin nauratti.
— Missä sinä opettaisit?
— Vaikkapa nyt tässä.
— Eihän ole soittajaakaan.
— Minä suullani soitan... Tulepa koettamaan!... Minun tekisi niin
hirmuisesti mieleni tanssia, sanoi tyttö ja tuli Jaakon luo.
— Tuleeko minusta tanssijaa, epäili Jaakko. Mutta nousi kuitenkin
seisomaan, sillä tyttö oli niin lämpöisen ja viekottelevan näköinen,
että hänen teki mielensä häneen koskea.
Matilda hyräili ja he alkoivat pyöriä. Mutta eihän se käynyt. Nauraen
painoi hän päänsä Jaakon rintaan ja työnsi hänet sohvalle istumaan.
— Koetetaan vielä! sanoi tyttö — Nyt se kävikin jo paremmin. Mutta
lattia oli umpimatossa ja ne olivat esteenä. Tyttö veti innoissaan
matot pois keskilattialta ja neuvoi sitten toverilleen perinpohjin
tanssin taitoa.
Väleen pääsi Jaakko alkuun ja tanssi alkoi käydä notkeammin.
— Sinun pitää nyt tänä iltana, kun menemme tansseihin, oikein soiton
tahdissa minua tanssittaa! sanoi Matilda, kun he levähtivät.
— Jos vain opetat kirjoittamaan, ilveili Jaakko.
— Ihan varmasti...
He alottivat uudelleen. Matilda ei muistanut ruokia uunissa. Ne
paloivat, että savu suitsui. He eivät huomanneet ajan kulkua eivätkä
kuulleet, kun Aunolaiska tuli kyökkiin ja siunaili savun paljoutta
siellä. Nopeasti pelasti hän ruuat uunista, tuli tuvan ovelle ja löi
ihmetellen kätensä yhteen:
— Kaikkea tässä nähdä pitää!... Pyhäpäivänä tuommoista elämää!... Ja
ruuat uunissa kartena.
Äkkiä heittivät nuoret tanssin ja Matilda riensi uunin luo. Mutta
nähdessään ruuat pelastuneina, rauhoittui hän.
Jaakko seisoi nolon näköisenä keskellä lattiaa. Hän ei tiennyt mihin
mennä. Se alkoi Aunolaiskaa huvittaa ja Matildaa toruessaan ei hän
sisäiseltä naurun pakotukselta saanut tarpeeksi pontta sanoihinsa.
— Sinä tyttö viettelet toisenkin kanssasi hulluttelemaan... Ja sinäkin
mokoma seisot siinä kuin... sanoi hän Jaakolle ja purskahti iloiseen
nauruun.
He nauroivat kaikin sydämensä pohjasta.
— Mutta pankaa nyt, hyvät lapset joutuin matot suoraksi, ennenkuin äijä
kerkeää! Se jäi vähän jälkeen, sanoi Aunolaiska.
Juuri, kun he olivat saaneet matot suoraksi, tuleskeli ukkokin. Mutta
tanssin jäljet olivat häneltä peittyneet.
Kyllä olisikin tyttö kunniansa kuullut ja samaten Jaakko, kun vain äijä
olisi pikkuista ennen kerennyt. Äijä kun oli erittäin ankara pyhän
vietosta.
* * * * *
Painostava, mutta samalla viihdyttävä oli iltapäivä. Ukko makaili ja
imi piippuaan; eukko istui ikkunan edessä ja lehteili virsikirjaa.
Välillä pysähtyi hän ajattelemaan: Kunpa tulisi joku vieras, tai:
Olisiko lähteä kylään. Matilda istui ikkunassa ja katseli autiolle
kadulle, jossa myös näytti olevan pyhäinen rauha, jota kukaan kulkija
ei häirinnyt. Jaakko makaili kyökin sohvalla puolittaisessa, unen
horroksessa, kuitenkin kuullen pienenkin risahduksen.
Ukko nousi vihdoin ja mennä köpitti pesän luo piippuaan kopistamaan.
Palattuaan istahti hän keinutuoliin ja kehoitti:
— Luehan tämän päivän saarna!
Eukko otti pöydältä suuren saarnapostillan, etsi sieltä päivän saarnan
ja alkoi laulavalla äänellä sitä lukea. Ukko keinutteli hiljalleen ja
kuunteli. Hän nautti "sanasta" ja viihdyttävästä pyhä-illan rauhasta.
Jaakko makasi kyökin sohvalla ja kuunteli eukon harrasta ääntä. Se
tuuditti hänet suloiseen rauhaan. Hän ei kaivannut mitään, hän oli
täysin tyytyväinen. Kaikki ajatuksetkin olivat tipotiessään. Hän vain
kuunteli Aunolaiskan äänen hyminää ja vähän kerrallaan se kuin unilaulu
lapselle, painoi hänen silmänsä umpeen.
* * * * *
Hän heräsi siihen, että tuvasta kuului vilkasta puhelua ja naurua.
Aunolaiska oli saanut vieraita. Oli tullut Matelaiska ja Rajaniemiskä.
Edellisen poika ja jälkimäisen mies olivat merellä samassa laivassa
kuin Aunolankin toinen poika.
He kaikki olivat äskettäin saaneet omaisiltaan kirjeen. Ne olivat
tulleet Englannista ja vastaukset käskettiin osoittaa Portugaliin
Lissaboniin. Nyt olivat he tulleet Matildalla kirjoituttamaan yhteistä
kirjettä kaikille kolmelle. Matelaiska ei osannut itse kirjoittaa
ja Rajaniemiskälläkin oli kirjeen valmistuminen sangen ankaran työn
takana. Vaikutti siihen myös toinenkin syy. Postimaksu oli sangen
kallis vielä siihen aikaan ulkomaille — nykyisessä rahassa noin nelisen
markkaa. Se oli pienistä varoista tuntuva meno, jonka voi tasata
kirjoittamalla yhteisen kirjeen, kun miehetkin kerran olivat samassa
laivassa. Eihän kenelläkään ollut mitään erikoista asiaakaan. Kunhan
vain näkevät siellä ulkomailla, että kotona voidaan hyvin, "jota
kallista Herran lahjaa toivotamme sinullekin".
Ennen kirjeen kirjoittamista käski Aunolaiska Matildaa kahvin keittoon.
Matilda tuli juuri kyökkiin, kun Jaakko aukoi unisia silmiään ja
ihmetteli vilkasta puheen porinaa, mikä tuvasta kuului.
Kevättalven ilta alkoi hämärtyä, mutta vielä ei kuitenkaan tarvinnut
tulta ottaa lamppuun. Kahvin tuoksu levisi kaikkiin huoneisiin ja sai
eukkojen kielet yhä vilkkaampaan liikkeeseen. Pannu pihisi tulella,
laulaen sunnuntai-illan hiljaista ja kodikasta tunnelmaa.
Kun Matilda sai kahvin laskeutumaan, tuli hän Jaakon luo ja puheli
hiljaa:
— Pyydä sinä isältä, että minäkin pääsisin tänä iltana tansseihin.
Sinun kanssasi hän minut päästää.
— Niinkö luulet?
— Luulemattakin se on selvää. Sinuunhan se kaikessa luottaa... Saat
sitten tanssittaa minua niin paljon kuin tahdot... Vieläkö sinä osaat?
— Koetetaan!...
— Älä höpsi!... Koetetaan sitten illalla... Mitähän, jos se päivällä
olisi kerennyt tulla, kun matot olivat läjässä... Olisit sinäkin
saanut... Mutta pyydätkö?... Ei hän minua yksin päästä, kun viikollakin
olin tansseissa.
— Koetanpa häntä pyytää.
Tytön teki mieli tarttua pojan kaulaan... Mutta hän kieltäytyi siitä ja
sanoi hilpeästi:
— Minun pitää viedä akoille kahvia.
Sitten alkoi yhteisen kirjeen kirjoitus... Kun se oli valmis, olikin jo
ilta.
Vieraat lähtivät pois. Matilda koetti monilla salaisilla merkeillä
kiiruhtaa Jaakkoa kysymään lähtölupaa.
Kun Jaakko esitti ukolle pyynnön, sanoi tämä:
— Se se tanssimista on... Mutta menköön tyttö, jos vain tuot hänet
oikealla ajalla takaisin... Ja sinun pitääkin lähteä heti, kun Jaakko
tahtoo! sanoi ukko tytölle erikoisesti.
— Kyllä, kyllä, sanoi tyttö ilosta loistavin silmin.
Muutamassa hetkessä joutuivat nuoret lähtemään; ja vanhukset jäivät
kahden iltaansa viettämään.
— Hyvä poika se on tuo Jaakko, sanoi Aunolaiska hetken kuluttua.
— Oikein rehti mies, vahvisti ukko.
Se olikin korkein kiitos, minkä hän kenestäkään antoi.
* * * * *
Ilta kului. Ukko istui lampun vieressä ja luki virsikirjan alussa
olevaa "Ajantietoa" ties kuinka monetta kertaa. Siinä kerrottiin
kuivasti ja yksitoikkoisesti aina Adamista aikain. Oli siinä mainittuna
Egyptin faraot ja "Ruomin" keisarit, kuuluisat paavit ja muut
merkkihenkilöt; siinä oli "kauheat nälkävuodet", ruttovuodet ja taudin
raivot, kaikki asiat aina ukon aikoihin asti. Vaikka se oli kuiva ja
mehuton, viehätti se sittenkin. Kun hän sai sen tutkituksi, rupesi
hän lukemaan "Sitä Jerusalemin, pyhän kaupungin, kauheata hävityksen
historiaa", "kerrottuna Flaavius Joseefukselta" y.m.
Eukko valmisti illallisen. Ja kun se oli syöty, olikin jo ilta.
Kumpikin vanhus istui lampun ääressä sen hiljalleen siristessä. Eukko
otti virsikirjan ja muistaen poikiaan alkoi lukea "Jokapäiväistä
rukousta merellä": "O Herra, tässä me toimimme, tässä me makaamme
heikossa haahdessa, joka pian voipi turmeltua; me kiitämme Sinua, ettäs
meitä näihin asti niin armollisesti olet ulapalla aukealla johdattanut"
j.n.e. Sitten seurasi "Ehtoosiunaus sunnuntaina".
Ukko kuunteli hartaana eukon laulavaa, nuotikasta lukemista. Mutta
pian alkoi häntä nukuttaa, vaikkei vielä myöhäinen ollut. Nyt viime
vuosina oli hän tullut iltauniseksi; nukkui aina heti, kun sänkyyn
pääsi. — Elämän iltahan olikin hänellä käsillä. Aamu oli kulunut ja
päivä laskullaan. Hän odotti, milloin meidän Herramme sammuttaisi hänen
elämänsä liekin ja kutsuisi hänet eteensä. Ei hän sitä peljännyt, vaan
puhui siitä ja toivoikin toisinaan sen pian tapahtuvan. Hänestä se oli
luonnollinen asia; yhtä luonnollinen kuin päivän sammuminen, jolloin
aurinko painuu mereen ja kultaa ruskollaan taivaan rannan... Siellä
sitten Herramme luona hän näkee meren, niin kauniin ja hurmaavan, että
kieli ei voi kertoa.
Ennenkuin eukko kerkesi riisuutua, kuorsasi jo ukko. Sitten sammutti
Aunolaiska lampun ja meni hänkin levolle. Hiljainen pimeys peitti
huoneen. Mutta meidän Herramme valvova silmä näki sen lävitse kaksi
ihmistä, joissa ei vilppiä ollut.