Merimies Aunola ja hänen perheensä.
Kun Jaakko ja patruuna tulivat varviin, oli juuri aamiaisen aika.
Jaakko sitoi oriin pirtin seinään ja meni sitten patruunan perässä
sisään. Se oli avara ja valoisa huone. Siellä tuoksui terva ja
piki. Oven edessä oli useita hakkuupölkkyjä, joiden vieressä oli
lastukasa. Niiden päällä oli puhdetyönä veistelty vaarnoja ja tehty
muita laivarakennuksessa tarvittavia pienempiä töitä. Keskemmällä
oli purjeiden ompelijain matalat jakkarat ja niiden vieressä monen
muotoisiksi leikattuja purjekankaan palasia. Seinämillä oli isot
kasat purjevaatepakkoja ja lattialla ja pitkissä nauloissa suuria
köysirullia: tervaköyttä; paksua ja ohkasta, sekä aivan hienoa ja
valkoista liinaköyttä ja vielä lisäksi kaikki maailman köysilajit
niiden väliltä.
Näinä päivinä oli alotettu purjeiden teko kahteen uuteen keväällä
valmistuvaan laivaan.
Huoneessa istui muutamia kymmeniä ihmisiä, miehiä vanhoja ja nuorempia
ja jokunen nainenkin joukossa. Naisiakin oli purjetyössä ja toiset
heistä vetivät vertoja parhaimmille miesompelijoillekin. — Muutamat
olivat saaneet syödyksi ja istuivat poltellen lyhytvartisilla
savipiipuillaan, joita olivat ulkomailta tuoneet.
Patruunan tulo ei ketään häirinnyt. Likempänä ovea olevat vastasivat
hänen tervehdykseensä. Hän haki katseellaan jotakin miesjoukosta ja kun
ei häntä havainnut, kysyi:
— Missä Aunola on?
— Taisipa mennä puukantamusta kokoamaan. Olen luvannut hänelle
lastuni, kun en viitsi niitä itse kotiini asti kantaa, arveli muuan
vanhanpuoleinen mies, joka lykki kovaa leivän syrjää höylän pohjaa
pitkin. Leivän murenet tippuivat höylän silmästä alla olevaan kuppiin.
— Johan Makkonen on ruvennut sellaiseen työhön, jota en ennen ole
nähnyt tehtävän, sanoi patruuna hymyillen.
— Mikä muu auttaa, kun ei ole hampaita; täytyy höylätä.
— Pitäisi syödä pehmeää leipää.
— Ei passaa; pehmeä leipä pehmittää miehen. Kovaa sen olla täytyy.
— Makkonen on Makkonen ainapa syödessäänkin, sanoi patruuna nauraen ja
löi häntä olalle.
— Mihinkäpäs nahastaan pääsee... Mutta on tähän kätketty vielä
toinenkin asia...
— Mikä, vanha veitikka?
— Se, että jos pehmeää purisin, niin silloin kotonakin puolikymmentä
patakettua tekisi samaten ja se loppuisi pikemmin. Mutta kun jyrsimme
kovaa leipää, niin se riittää pitempään... ja...
— Ja pojista tulee yhtä kovia kuin isästäkin, sanoi patruuna nauraen.
— Aivan niin. Heistä saa patruuna vielä sitkeitä miehiä.
— Tuokaahan pari niistä jo tänne työtä oppimaan, jos ovat jo niin
kykeneviä, että kulkea jaksavat; koetan katsoa, että he leipänsä
ansaitsevat, sanoi patruuna.
— Suuri kiitos! Olenpa tuota miettinyt, vaan ei ole vielä tullut
kysytyksi, kun ovat olleet mielestäni liian kelvottomia.
Makkonen oli Pattijoelta, läheltä kaupunkia. Hän oli taitava "timperi"
ja oli ollut rakentamassa kymmeniä laivoja.
— Mennäänpäs nyt Aunolan puheille! sanoi patruuna Jaakolle.
He menivät rantaan, missä oli kaksi laivatapulia rinnakkain. Ne oli
tehty paksuista pelkoista mereen päin viettäviksi. Kumpaisenkin päällä
oli parhaillaan laivan emäpuu tekeillä.
Rannassa tapasivat he Aunolan, joka oli vanha, harmaatukkainen ja
-partainen, tuikean näköinen äijä. Parta hänellä oli niin pitkä, että
se oli pistetty puseron kauluksen alle. Hän seisoi aivan rannassa ja
varjosti kädellään silmiään, katsoessaan aaltoilevalle merelle.
— Tekeekö Aunolan äijän mieli vielä merelle, kun on tullut sitä
ruoka-aikana katselemaan? huusi hänelle patruuna.
— Ei tee vanhan mieli enää. Olen saanut siitä neljässäkymmenessä
vuodessa tarpeekseni. Katsonpahan vain noiden lähtöä.
Siellä oli lähdössä se parkkilaiva, jonka miehistön Jaakko oli eilen
kaupungin rannasta nähnyt lähtevän. Ankkuria juuri nostettiin ja
levitettiin purjeita. Sitten kääntyi laivan keula ulapalle ja tuuli
pullisti purjeet. Hyvässä tuulessa se eteni joutuin.
— Kuulkaa nyt, Aunola! Tässä tuon teille nuoren miehen, jota te saatte
ruveta neuvomaan. Ottakaa hänet toveriksenne purjeita ompelemaan!
— Aivanko merimiesten työhön suoraa päätä! Siinä kuluu aikaa meiltä
kummaltakin ja jälkeä tulee vähäsen, sanoi Aunola ja loi tuuheitten
kulmiensa alta katseensa Jaakkoon.
— Ei sillä väliä! Te olette jo eläissänne kerenneet saada paljonkin
jälkeä; neuvokaahan poikaa joku päivä, että nähdään, tuleeko hänestä
miestä.
— Onpa tullutkin, niinkuin patruuna sanoi, minulta jälkeä jo eläissäni
paljonkin. Olen ommellut jo monet purjeet, jotka Jumalan ilma on
säpäleiksi repinyt. Samaten on käynyt monelle muullekin työlleni. Ei
ole jälellä muuta kuin vanha äijän käppyrä, jonka kohta on astuttava
Herramme eteen tekemään tiliä töistään. Olen omiani nuorempia neuvomaan.
Silloin loppui ruoka-aika, ja miehiä tuli laivatapulien luo työhön.
Alkoi taasen pauke ja kalkutus. Sen alotti iloinen raudan kilinä
pajasta; siihen vastasivat raskaat jysähdykset tapulien päältä, missä
laivan emäpuita valmistettiin. Siinä samassa hetkessä syntyi eloa
toisissakin varveissa. Ja ennen pitkää kohosi koko veistämö-alueelta
kirkkaalle syksytaivaalle hilpeä työn melu.
Aaltoileva meri kimalteli ja kaukana ulapalla näkyivät äsken lähteneen
laivan pullistuneet purjeet.
— Nyt, nuori mies, me lähdemme ompelemaan, sanoi Aunolan äijä; ja hän
lähti Jaakon kanssa pirttiin.
Mutta Matti-patruuna kuljeskeli varvissaan ja iloitsi vilkkaasta
kalkkeesta.
Hän oli hyvällä päällä ja kaikki näytti paljon valoisammalta kuin
aamulla. Raskaat ajatukset olivat menneet; ne olivat paenneet työn
iloista pauketta.
— Ehkä ei sittenkään höyry niinkään pian jaksa tuulta voittaa, mietti
hän katsoessaan etenevää laivaa, joka vilkkui vain pienenä pisteenä
aaltojen yli.
Sitten lähti hän pirttiin. Täällä oli Jaakko jo täydessä toimessa.
Aunolan ukolle ja muille vanhoille miehille jakoi patruuna taskussaan
olevan hollantilaisen pikanellin ja jutteli heidän kanssaan iloisesti.
Työväki piti hänestä, vaikka hän toisinaan suuttuikin ja kiroili
kauheasti. Mutta siihen olivat kaikki tottuneet, samaten kuin
siihenkin, että raju-ilmaa seurasi aina kaunis sää, jolloin hän taasen
oli miesten parhaita.
Mutta äkkiä nousi hän, meni ulos, päästi oriin irti ja lähti
huristamaan kaupunkiin.
* * * * *
Saapui ilta ja hämäryys tiheni niin, että se pakotti lopettamaan työt
ulkona. Miehet kokoontuivat pirttiin... Illan tullen yltyi tuulemaan ja
meri alkoi kumeasti jyristä veistämön rantaa vasten.
Miehet juttelivat aamulla lähteneestä laivasta ja ihastelivat sen hyvää
onnea, se kun pääsi heti hyvään tuuleen. He koettivat arvioida, missä
asti se jo mennee, sillä matka oli melkein kaikille tuttu; useimmat
olivat sen kymmeniä kertoja kulkeneet.
Pian tuli kello kahdeksaan. Silloin lopettivat kaikki työnsä ja
alkoivat etsiä eväslaukkujaan ja takkejaan... Melkein kaikki kokosivat
laivatapulien vierestä lastukantamuksen itselleen. Kaikki lastut,
mitä kirves irti sai, kuuluivat laivan rakennusmiehille. Nyt olikin
niitä suuret kasat, kun tehtiin suurta emäpuuta ja kaaripuita kahteen
laivaan... Useimmat kirvesmiehistä antoivat osastaan myöskin niille,
joitten työ ei lastuja tuottanut.
Aunolan äijä ja moni muu oli jo päivän näöllä koonnut kantamuksen
itselleen. Mutta paljon miehiä oli sentään siellä pimeässä lastuja
kokoomassa. Oli siellä vielä Aunolan äijäkin ja Jaakko, sillä he olivat
sopineet, että Jaakko saisi heille tulla yöksi, ja hän tahtoi viedä
Aunolalle kantamuksen.
Pian vallitsi veistämöllä hiljaisuus. Meri kohisi raskaasti pimeydessä.
Työväki painui kaupunkia kohti, mistä vilkkui syyspimeän läpi kirkkaita
tulia. Tyytyväinen puheen sorina kuului pitkin tietä. Kaikki olivat
levollisia ja rauhallisia, niinkuin aina sellaiset ihmiset, jotka ovat
tehneet päivän työtä ja tietävät todella ansainneensa yön suloisen
ja virkistävän levon. Sen perästä tulee taasen aamu, jolloin alkaa
työteliäs päivä uudelleen. Tällaista elämää olivat useimmat nuo tiellä
kulkevat miehet vuosikymmeniä viettäneet. Eivät he muuta kaivanneet.
Mitäpä he olisivat olleetkaan vailla, kun elämä oli antanut heille
parhaimman osan: työtä ja työn tuottamaa tyytyväisyyttä.
Sama tunne tarttui Jaakkoonkin, kun hän siinä Aunolan äijän rinnalla
astui, kantaen selässään raskasta lastutaakkaa.
Kaupunkiin tultuaan hajosi työväki eri suunnille. Kukin riensi pieneen
kotiinsa, missä odotti lämpöinen illallinen ja raukea, rauhallinen lepo.
* * * * *
Aunolan pieni, tuohikattoinen asunto oli uudessa kaupunginosassa,
mihin monet muutkin merimiehet olivat viime vuosina vähäiset talonsa
rakentaneet.
Heidän kartanolle päästyään kehotti äijä Jaakkoa laskemaan
lastutaakkansa maahan. Oman kantamuksensa aikoi hän viedä kyökkiin.
Sitten nousivat he jyrkkiä portaita sisään. Äijä laski kantamuksensa
loimuavan pesän eteen ja oikasi huoahtaen väsyneen selkänsä.
— Käyhän istumaan! kehotti hän Jaakkoa ja meni itse pöydän viereen,
missä kahvikupit kerma- ja sokeriastioineen häntä odottivat.
— Mihinkähän muori on livistänyt? sanoi hän. Mutta silloin kaivattu
tuli, kantaen täysinäistä vesiämpäriä. Hän oli vanhahko, pyöreäksi
lihonut, kirkassilmäinen eukko, äijän monikymmenvuotinen elämäntoveri,
joka oli saanut useimmat vuosikymmenet elää yksin, kun mies enimmän
osan oli ollut merellä; käynyt väliin olemassa jonkun viikon kotona ja
sitten taas mennyt. Tällä ajalla oli heille kuitenkin syntynyt useita
lapsia, jotka nyt vuorostaan olivat menneet isänsä polkuja polkemaan.
Ainoastaan yksi heistä oli enää kotosalla — hänkin siksi, että oli
tyttö. Hän oli puotilaisena ja kävi kotonaan yötä, kun äijä ei tässä
merimiesten kaupungissa antanut hänen asua puotikamarissa.
— Johan tänne äijä on tullut. Pistäysin vettä noutamassa. Tuon kahvia...
— Panehan toinenkin kuppi pöydälle! Me kumpainenkin toimme sinulle
vankan kantamuksen lastuja.
Aunolaiska katsoi kysyen äijään, odottaen selitystä, kuka vieras on.
— Toin hänet meille. Hän on minun kanssani samassa työssä; vasta maalta
tullut.
— Kun et nyt Marjelunskan mukana laittanut sanaa, kun hän toi varviin
ruokaa, että olisin tiennyt ottaa makuuvaatteita vintiltä... ja
ruokaakin enempi laittaa...
— Enpä tuota huomannut... No, makuuvaatteet saamme nytkin alas
ja onhan sitä jotakin hampaan rakoonkin... Ne ovat nuo akat niin
kovin suuri-aikeisia... Ne luulevat, että mies nyt kovinkin isoja
valmistuksia vaatii... Eri elämää se merellä on. Siellä mies saa
minuutissa laitetuksi sen, mihin akat täällä kotona tarvitsevat
tunnin...
— Paremmaksipahan sanot toisinaan täällä oloa, vaikka merielämää mulle
aina kehut.
— Parempihan täällä on. Mutta sitähän tarkotan, että ei täälläkään
tarvitsisi niin suuria laittoja olla... Nyt näinä vuosina olet
totuttanut minut elämään kuin keisari...
— Älä sinä aina lorise! Elä vain niin hyvästi kuin minä osaan laittaa.
Emmehän me nyt merellä olekaan; meillä on enemmän aikaa kuin siellä,
sanoi Aunolaiska hilpeästi.
Hän oli sangen nopeakielinen eukko. Pian sai Jaakko tehdä hänelle selon
vaiheistaan. Ja ennenkuin kului pitkästikään, olivat he sopineet, että
Jaakko jääpi heille vakituisesti asumaan.
Pian sen jälkeen, kun miehet olivat varvista tulleet, saapui Aunolan
tytärkin kotiin. Hän oli vielä aivan nuori, alle kahdenkymmenen,
sirkeäsilmäinen, vähän lihavahko tytön tyllerö, nimeltä Matilda.
Jaakkoon hän teki omituisen vaikutuksen. Hänestä tuntui niinkuin olisi
hän ennenkin nähnyt saman tytön... Hänen mieleensä tuli ensi matkansa
kaupunkiin, jolloin hän oli istunut mastopuun tyvellä ja katsonut, kun
muuan tyttö oli keikutellut katua pitkin... Olisikohan tuo sama?
Sitä hän ei varmasti uskaltanut päättää, vaikka siltä tuntui.
Tyttö katsoi häntä oudostellen. Ja kun hän kuuli, että Jaakko
asettuu heille asumaan, nirpisti hän nenäänsä aivan kuin sanoakseen:
maalaismoukka.
Pian hänen jälkeensä tuli Aunolalle nuori merimies Launonen. Hän oli
juhlapukimissa. Heti huoneeseen tultuaan kävi hän Jaakkoa kättelemään,
sillä hän oli yksi niistä, jotka olivat Tuomas Erkkilän kapakassa
silloin, kun Jaakko juhli siellä Björkqvistin Epun kanssa. Mutta Jaakko
kohteli häntä kylmästi, sillä hän ei ollut vielä unohtanut silloista
pettymystään. Hän epäili, vaikkakin syyttä, että merimiehet olivat
pitäneet häntä hiukan pilkkanaan.
Pian huomasi hän, että iloinen merimies kulki Matilda-tytön vanavedessä.
Talvehtimaan jääneet merimiehet olivat näet täksi illaksi toimittaneet
kutsutanssit. Matildakin oli pyydetty sinne Launosen toimesta ja nyt
oli hän tyttöä hakemassa.
Olikin jo kiire, sillä tanssit olivat alkaneet jo tuntia ennemmin,
mutta Matilda ei silloin vielä ollut puodista päässyt.
Merkeistä päättäen ei hänen pääsemisensä ollut vieläkään aivan varma.
Sillä heti Launosen tultua olivat ukon tuuheat kulmakarvat käyneet niin
ryppyyn, että hänen tuikeat silmänsä melkein peittyivät niiden taa.
Tyttö seisoi kuin tulisilla hiilillä, mennäkö muuttamaan vaatteita,
vai ollako kotona. Vuoroin katseli hän äitiään, jonka kanssa Launonen
huolettoman iloisesti jutteli. Sille suunnalle uskalsi hän toivon
kipinän asettaa. Vuoroin katsoi hän isäänsä, joka istui kulmat
rypyssä ja vihaisen näköisenä kuin äkäinen kartanokoira. Kun ukko oli
tuollaisena, niin silloin hänen kanssaan ei ollut leikittelemistä.
Sen oli Matilda tottunut tuntemaan. Vavistuksella odotti hän, milloin
Launonen kysyy ja mitä äijä sanoo.
Taitavasti käänsi Launonen puheen tanssiaisiin ja kysäsi sivumennen
Aunolaiskalta, sopisiko Matildan lähteä.
— Mitä ukko tuumannee, sanoi tämä ja vilkaisi äkäisen näköiseen äijään,
ja sitten melkein säälien Matildaan, aivankuin tahtoen sanoa, että
kyllä minun puolestani, mutta ukko taitaa nostaa myräkän.
— Pysyköön tyttö kotona, jyräytti ukko.
— Mutta olettehan te aina ennenkin minut päästäneet, jupisi Matilda
itkun sekaisella äänellä ja katsoi kiusautuneena Jaakkoa, aivan kuin
mielisi sanoa: Tuonkin piti sattua tätä näkemään.
Iloinen Launonen istui nolon näköisenä pyöritellen merimieslakkia
käsissään.
Hän huomasi että ukolla oli jotain hampaan kolossa häntä vastaan ja
näki että on parasta olla häntä enempi kiusaamatta, vaikka tyttö oli
niin houkuttelevan näköinen. Siksi kysyi hän Jaakolta:
— Sinä ainakin lähdet? Minä kyllä toimitan, ettei sinua pois ajeta,
vaikk'et olekaan vielä meidän pelissä mukana.
— Enpä taida. Pitää herätä aamulla aikaisin työhön, sanoi Jaakko hiukan
vahingoniloisena, sillä hänestä ei ollut ollenkaan liiaksi, vaikka ukko
hiukan Launosta nöyryyttikin.
— Se on oikeaa puhetta se. Ne, jotka työtä tekevät, eivät jouda
alituiseen tansseissa kulkemaan, sanoi ukko.
— Eiköhän Aunolakin ole aikoinaan joutanut? arveli Launonen.
— Nyt ei ole siitä kysymys. Olen aina tehnyt työtä, jos joskus olen
talven kotona ollut. Niin tekivät kaikki muutkin minun nuoruuteni
aikana. Pidettiin tanssejakin, mutta ei niin paljon kuin te. Silloin ei
kukaan ollut koko talvea laiskana niinkuin nyt monet nuoret merimiehet.
Minua aivan kyllästyttää teidän elämänne. Hyi perhana! Ollaan muka niin
suuria herroja, ettei kotona saateta työhön ruveta. Juodaan ja pidetään
tansseja koko talvi ja sitten kevätpuoleen tehdään velkaa... Miten
sinäkin aijot elättää akkasi ja joukkosi, jos naimisiin menet?
— Kylläpähän itse siitä murehdin, sanoi Launonen ylpeästi.
— Niin se näyttää. Mutta nyt meillä pannaan nukkumaan ja ovet lukkoon,
sanoi äijä kärtyisästi.
Selvempää käskyä ei Launonen enää odottanut, vaan lähti nopeasti pois.
Portailta kuului hänen iloinen viheltämisensä, kun hän meni.
Merimies Launonen oli iloisimpia ja pidetyimpiä poikia tyttöväen
keskuudessa. Sinä syksynä ilmaantui hän kaupunkiin, jossa aikoi odottaa
ensi kevättä.
Matildan mieli oli aivan katkera isänsä menettelyn vuoksi ja vihaisesti
sanoi hän isälleen:
— Te olette hupsu!
— Mitä varten sinä hänet suututit? kysyi Aunolaiskakin.
— Sitä varten, ettei meidän tytön jälessä toista kertaa tule. Minua
suututtavat tuommoiset rentut... Täällä niin herroina eletään ja
tehdään velkaa... Ollaan hyviäkin muka... Ulkomailla on tuokin kuin
pakana... Kulkee kaikki ilopaikat ja rypee kuin sika... Vielä tämä
sitten meidän viattomia tyttöjä kuljettaisi!... Tiedä tyttö, ettet
päästä enää häntä kintereillesi! Tai jos sen teet, niin ei ole kotiisi
asiaa...
— Mistä sinä tiedät hänen tapansa? epäili Aunolaiska. Onhan hän niin
siisti poika.
— Varvissa tässä yhtenä päivänä tuli hänestä puhe. Siellä on työssä
eräs hänen kumppaleitaan. Hän tietää teille sanoa sellaista, mitä ette
osaa ajatellakaan... tästä lurjuksesta ja monesta muustakin, joita te
täällä pidätte kuin kukkaa kämmenellä.
— Vai on tämäkin sellaisia... Minä kun olen pitänyt häntä oikein
siistinä poikana... Olipa hyvä, että tulin tietämään...
— Sen minä olen nähnyt ja olen ajatellut, että odotahan, kun tulee
sopiva tilaisuus... Tuskinpa se enää meille nokkaansa pistää...
Äijän tiukat rypyt silenivät; hyvillä mielin istui hän pesän eteen
polttelemaan lyhytvartisella piipullaan. Se oli sekin omituinen
kapine: Ruskeaksi palanut savipiippu, varsi katkaistu runsaan tuuman
pituiseksi. Savipiippuja oli äijä tuonut viime matkaltaan koko
tusinan. Aina kun yksi joutui hukkaan — mikä vahinko kuitenkin harvoin
tapahtui — haki hän kätköistään uuden ja katkaisi siitä siron varren
lyhyeksi. Vaikka hänen partansa oli monta kertaa vaarassa palaa,
piti piipussa kuitenkin olla lyhyt varsi, että se sopi hyvin liivin
taskuun, missä hän oli tottunut sitä pitämään. Uuden piipun vuoksi
oli hänellä kuitenkin aina suuri puuha, viikkokausien vaiva, kun piti
saada se entisen veroiseksi ja läpi ruskettuneeksi. Tämä touhu oli nyt
vast'ikään loppunut, ja piipun ansio oli osaltaan, että äijä Launosen
karkoitettuaan istui siinä sangen tyytyväisenä ja katsoi, kun eukko ja
Matilda laittivat illallista.
Matilda ei sen sijaan ollut ollenkaan tyytyväinen. Puhumattomana ja
ylpeästi niskaansa keikautellen auttoi hän äitiään. Mutta mukista ei
hän uskaltanut, sillä sitä hän ei koskaan ollut ukon kuullen saanut
tehdä.
Heti illallisen jälkeen meni hän kamariinsa, missä nukkui,
harmittelemaan huonoa onneaan, kun ei päässyt hauskoihin tansseihin...
Vanhukset jäivät vielä kyökkiin Jaakon kanssa juttelemaan.
Ulkona oli syntynyt aika myrsky. Se ihan ulvoi pimeässä.
Kun äijä palasi ovia lukitsemasta, puheli hän:
— Enpä totta vie tahtoisi nyt olla "Tapiossa". Siellä on oikein koiran
ilma ja ovat pian kurkun kohdalla menossa.
Hän tarkoitti aamulla lähtenyttä laivaa.
Silloin havahtui Aunolaiska äkkiä ja kysyi äänen omituisesti
värähtäessä:
— Muistatko, mitä viime vuonna tänä päivänä tapahtui?
— Mitä? kysyi ukko.
— Etkö muista?... Nyt on lokakuun 20 päivä...
— Onko siitä jo vuosi kulunut!... Silloinhan se englantilainen höyry
törmäsi "Tähden" pohjaan Pohjanmerellä. Äijän kulmat rypistyivät taasen.
— Olen muistanut sitä koko päivän... Hain kapteenin kirjettä, mutta en
löytänyt... Sen kaiketi on Matilda korjannut taiteensa piirongista...
Olisi se vielä luettava... sanoi Aunolaiska ja meni Matildan luo
kamariin.
Sitten palasivat he yhdessä kyökkiin. Matildan kädessä oli kirje.
— Luehan nyt, että isäkin vielä kuulee! kehoitti häntä äiti.
Matilda katsoi epäröiden Jaakkoa, mutta äiti sanoi:
— Lue vaan! Eihän siinä mitään salaista ole.
Kirje oli tällainen:
"Hull, lokakuun 23 päivä 1856.
Merimies Jukka Aunola.
Täten syvällä surulla ilmoitan, että t.k. 20 päivänä törmäsi "Tähden"
upoksiin Englannin vesillä Pohjanmerellä muuan englantilainen
höyrylaiva. Oli ilta ja meri kävi kovasti. Olimme kolilastissa
ja meidän laivamme upposi heti. Meiltä hukkui seitsemän miestä,
niiden joukossa myöskin Teidän poikanne Matti. Heidän vahtinsa oli
silloin alhaalla ja he luultavasti jäivät laivaan. Me muut pääsimme
höyrylaivaan, kun se palasi meitä hakemaan. Ottaen syvästi osaa
suruunne ilmoitan tämän ja samalla myös, että poikanne jälelle jäänyt
palkka on nostettavissa redarilta.
A. Lindman,
'Tähden' kapteeni."
Kun Matilda lopetti lukemisen, istuivat he kaikin aivan hiljaa.
Aunolaiska pyyhki esiliinallaan silmiään. Ulkona tohisi myrsky ja
pyyhki voimakkain puhalluksin pikkukaupungin mataloita kattoja, niin
että savutornit humisivat. Noiden kattojen alla olevat tunsivat
olevansa suojassa ja turvassa. Mutta meidän Herramme, joka asuu
korkeuksissa, sai sinä iltana ottaa monen sydämen huokauksen vastaan.
Sillä tuskin lie kaupungissa ollut montakaan sellaista kattoa, jonka
alla syntyneistä ei joku olisi sinäkin iltana ollut myrskyävällä
merellä. Aunolaiskakin huokasi sydämensä pohjasta: Herra armahtakoon
merellä olevia!... Äijän kulmat olivat tuikeissa rypyissä ja savipiippu
oli sammuksissa hänen kädessään. Matildakin unohti pahan tuulensa ja
seisoi huolestunut ilme kasvoillaan.
Jaakkoon vaikutti tämä kaikki niin syvästi, että hän koetti pidättää
hengitystäänkin, ettei häiritsisi noita, jotka vuosi sitten olivat
yhden joukostaan kadottaneet.
Ukko nieleskeli muutamia kertoja kuivalla kurkullaan ja hänen kasvonsa
saivat yhä vihaisemman ilmeen.
— Pirun keksintö koko höyrylaiva! tuli häneltä.
— So so, isä! varotti Aunolaiska.
— Mitä muutakaan sanoisi. Ajavat aavalla merellä päälle noki- ja
rasvaruuhellaan niinkuin siat... Eihän niissä ole edes oikeita
merimiehiäkään... Ottavat ketä saavat. Laivan pitää olla puhtaan,
ennenkuin siihen merimies lähtee... Eikä sitten ajeta toisten päälle...
Poikansa hukkumisesta asti oli äijä vihannut sydämensä pohjasta
höyrylaivoja. Hän ei löytänyt tarpeeksi voimakkaita sanoja niitä
haukkuakseen.
Oli aivan yleistä, että muutkin merimiehet kaupungissa halveksivat
höyrylaivoja, eivätkä niissä olevia miehiä pitäneet oikeina
merimiehinä... Oli aivan kuin he vaistomaisesti olisivat aavistaneet,
että näiden vuoksi heidän kotikaupunkinsa jonkun ajan kuluttua kadottaa
vilkkaan elämänsä...
Hetken mietittyään jatkoi ukko:
— Olen minäkin monta kertaa katsonut kuolemaa silmästä silmään ja
nähnyt, kun meri on viereltäni miehen vienyt. Mutta silloin siinä
tietää tehdä itselleen asian selväksi ja valmistua vähäsen Herramme
eteen menemään... Paljon kamalampi on herätä yht'äkkiä nukkumasta,
kun nokiruuhi puskee kylkeen ja painua pohjaan heti paikalla... Siinä
ei Herramme anna enää armon-aikaa, vaan ottaa sellaisenaan eteensä...
Kukapa meistä niin äkkiä on valmis Hänen eteensä menemään, vaikka
pitäisikin olla.
Sen jälkeen alkoi ukko riisuskella ja meni tupaan, kamarin ja kyökin
välillä olevaan huoneeseen, nukkumaan.
Aunolaiska ja Matilda tekivät kyökkiin Jaakolle vuoteen. Matildakaan ei
enää heittänyt niskaansa ylpeästi.
Vielä kauvan makaamaan mentyäänkin valvoi Jaakko ja kuunteli seinän
takana käyvän luotikellon harvanverkkaa nakutusta ja myrskyn huminaa...
Hetken perästä kuuli hän kellon lyövän heleästi... Sitten kuului tuulen
läpi yövahdin yksitoikkoinen huuto kadunkulmasta: "Kello on lyönyt
kymmenen"... Sen jälkeen meni sekaisin Aunolan pojan kuolema ja Matilda
ja kaikki... Tuli uni ja hän nukkui ensimäistä yötään Aunolalla.