Matti-patruuna.
Seuraavana aamuna heräsi hän siihen, että renki tuli panemaan tulta
pirtin lamppuun; ulkona oli vielä aivan pimeä.
Maa oli yön aikana kohmettunut ja pakkanen oli ripotellut sen pinnalle
valkoisen kuurakerroksen. Kärrykeli oli parantunut ja siitä kuuli
Jaakko pirtissä olevien maalaisten iloitsevan. Ne heistä, joilla oli
valmiit kuormat ja muutkin asiat ajettuina, kiirehtivät taipaleelle.
Toiset taasen, jotka eilen iltapäivällä olivat tulleet, menivät
päivänkoitteessa kaupungille.
Jaakko jäi yksikseen. Hän kadehti niitä onnellisia, joilla oli
tiedossaan tämänkin päivän toimet ja työt. Häntä itseään poltti
epävarmuus ja pakollinen toimettomuutensa.
Renki tuli hevostaan ruokkimasta. Kun hän näki Jaakon mietteissään,
istahti hän hänen viereensä ja sanoi neuvovasti:
— Taitaapa olla paras, että teet niinkuin patruuna illalla puhui.
— Enpä sitä vielä tiedä, sanoi Jaakko ja naurahti katkerasti.
Sitä hän oli miettinyt, mutta ei ollut saanut vielä päätetyksi.
— Kyllä se vain parasta on. Nyt on jo puoti auki. Menehän sinne! Sieltä
hänet löydät.
Kun Jaakko ei puhunut mitään, jatkoi renki koettaen matkia isäntänsä
illallista puhetapaa:
— Kyllä se vain niin on, kun patruuna puhui. Et sinä pääse laivantyöhön
kenenkään varviin, kun olet aivan tottumaton. Onhan siellä kyllä
semmoistakin työtä, jota osaisit tehdä, mutta taitaa kaikilla olla
täydet miehet... Kunpa olisit ennemmin tullut, niin olisit päässyt
ensireissun pojaksi johonkin laivaan... Menehän nyt vain noutamaan
matkarahat pois!
— Saa nyt nähdä, sanoi Jaakko ja lähti ulos.
Siellä oli jo kirkas päivä. Jaakko meni portille ja katsoi kadulla
käyvää liikettä. Hän oli kahdenvaiheilla, mennäkö patruunan puheille
ja pyytää häneltä jonkinkaanlaista työtä, vai lähteäkö sitä muilta
etsimään. Kotiin paluuta hän ei ajatellutkaan, vaikka tuntuikin elämä
niin tukalalta ja tietymättömältä...
Samassa kääntyi joku hevosella portille. Kiireesti hypähti Jaakko siitä
kadulle ja lähti kaupungille.
* * * * *
Sillä aikaa, kun Jaakko harhaili kaupungilla, oli patruuna Matti
Sovio jo palannut aamukävelyltään ja alottanut työnsä konttorissaan.
Hän oli pahalla päällä ja vihelsi istuessaan pöytänsä edessä, joka
oli pihanpuolisen ikkunan vieressä. Viheltäminen, mikä suinkaan ei
noudattanut tarkasti sävelmää, selvensi aina hänen ajatuksiaan.
Paha tuuli johtui tällä kerralla huonoista uutisista, joita hän
oli kuullut torin kulmaan kokoontuneitten herrojen puhuvan. Oli
nimittäin siihen aikaan tapana, että melkein kaikki porvarit kävivät
ennen aamiaista aamukävelyllä ja melkein säännöllisesti kokoontuivat
torin kulmaan tai johonkin muualle hetkeksi juttelemaan. Tällaisessa
ulkoilma-kokouksessa olivat puheen-aiheena kaupungin tapahtumat. Mutta
toisinaan johtui puhe avarammillekin aloille. Niinpä tänäkin aamuna oli
keskusteltu Saimaan kanavasta, jonka kohdakkoin, vuoden parin perästä,
oli määrä valmistua.
Jo kauvan, vuosikausia, oli Saimaan kanavarakentaminen uhkaavana
pilvenä painostanut Raahen, samaten kuin muidenkin Pohjanmaan
kaupunkien porvarien mieltä. Jota likemmäksi sen valmistuminen tuli,
sitä uhkaavammalta rupesi asema tuntumaan. Useimmat Raahen toimeliaat
porvarit olivat hengessään näkevinään kaupunkinsa kohtalon, sen
hiljaisen näivettymisen, kun kanava valmistuttuaan vetäisi Savon kaupan
kauttansa Wiipuriin.
He olivat aivan varmoja siitä, että suuri Saimaan kanava synnyttää
pienempiä kanavia latvavesille, aina heidän kauppa-alueelleen asti.
Silloin kohtaa kova kaupunkia. Toisen kovan se oli juuri kestänyt.
Englantilaiset olivat toista vuotta sitten käyneet polttamassa viisi
laivaveistämöä kaikkine huoneineen ja rakennusaineineen. Neljässä oli
parhaillaan ollut laiva rakenteella. Sama tuho oli kohdannut useita
satamassa olleita laivoja, niin myös pikipolttimoa ja tervahovia, jossa
oli tuhansia tynnyreitä tervaa. Kaikkine tuhoineen oli Raahea kohdannut
vahinko toista miljoonaa markkaa. Mutta se oli kuitenkin niitä
vahingoita, jotka voipi aikaa voittain korjata. Se olikin jo hyvällä
alulla, sillä heti seuraavana keväänä oli Raahen veistämöllä jo neljä
laivaa vesille laskettavana. Nyt ensi talven ajaksi oli suunniteltu
vielä useampia.
Elämä oli vilkasta ja maalaiskauppa kävi laajoilla aloilla. Mutta
kaiken tämän yllä leijaili tuhon enteet: Kanavat ja monet uutiset
höyryn uusista voitoista ulkomailla ja kotimaassakin olivat niitä.
Ainoastaan viisaimmat niihin huomionsa kiinnittivät. Kaupungin
monisatalukuinen työväestö ja pikkuporvarit eivät niistä mitään
tienneet. Heidän mielestään elämä päinvastoin vilkastui. Niinhän
olikin, sillä Itämaisen sodan päätyttyä oli rahtilaivojen kysyntä
vilkastunut ja rahdit tuottivat suurempia tuloja laivojen omistajille
kuin koskaan ennen. Sitä asiantilaa käyttivät Raahen laivanvarustajat
hyväkseen ja "lyöttivät" laivoja minkä ehtivät. Ja niin kohosi lopun
edellä elämä kaupungissa hyvinkin vilkkaaksi.
Jotenkin tällaisia mietteitä hautoi mielessään patruuna Matti Sovio,
istuessaan tänä varhaisena aamuna konttorissaan. Hänen edessään oli
muutamia ulkomailta tulleita kirjeitä, jotka odottivat vastausta.
Hän oli juuri aikeissa käydä niihin käsiksi, kun viereisestä huoneesta
alkoi kuulua pianon soittoa. Se häiritsi ja suututti häntä ja hän alkoi
viheltää voimainsa takaa. Kun siitä ei tuntunut apua tulevan, huusi hän
rämeällä äänellään:
— Ole klinkuttamatta siellä ja tule töihisi!
Soitto lakkasi ja pian ilmestyi huoneeseen Matti-patruunaa
huomattavasti nuorempi mies. Hänkin oli pitkä ja pysty, mutta hänen
piirteensä olivat pehmeämmät ja veltommat kuin Matin. Hän oli Henrik
Sovio, Matti-patruunan nuorempi veli, joka asui heidän yhteisessä
vanhanpojan kodissaan ja hoiti yhteisesti veljensä kanssa heidän suurta
liikettään.
— Älä, veikkonen, vihellä noin julmasti! Aivanhan korvani halkeavat,
sanoi hän omituisen pehmeällä äänellä veljelleen.
— Perhanaako sinä klinkutat koko aamun, ettei talosta löydä rauhaisaa
paikkaa! murisi Matti.
— Onpa se oikein veljellinen aamutervehdys...
— Ole löpisemättä! Jos olisit herännyt ennemmin ja olisit ollut
kuulemassa eräitä asioita, niin etpä sen lämpimämpää tervehdystä
odottaisikaan, mampselli.
— Mitä on miehekäs veljeni nyt torikokouksessa nenäänsä saanut? kysyi
Henrik pehmeästi ääntäen.
Matti ei katsonut hänen kysymystään vastauksen arvoiseksi, vaan
kumartui työhönsä. Veli istui myös pöytänsä ääreen ja hyräili hiljaa
äsken soittamaansa sävelmää. Mutta pian hän heitti sen ja syventyi
työhönsä.
Siinä veljekset työskentelivät. He olivat kokonaan toistensa
vastakohdat. Matti oli rohkea, suora ja raju, kiroili kuin mustalainen
ja kun suuttui, oli hillitön kuin raju varsa. Yleensä oli hän
töykeäkäytöksinen ja karkea. Henrik taasen oli pehmeä ja saamattomampi,
rakasti musiikkia ja istui mieluummin pianon kuin konttoripöydän
ääressä. Hänellä oli siro ja sievistelevä käytöstapa. Hän oli
suorittanut perämiehen ja kapteenin tutkinnon ja oli onnellisesti
ohjannut pari laivaa — karille. Kolmatta laivaa ei Matti enää hänelle
uskonut.
Hetken perästä murahti Matti-patruuna pöytänsä äärestä:
— Saimaan kanava valmistuu ensi vuonna.
— Vai niin, sanoi Henrik välinpitämättömästi.
Hänen välinpitämättömyytensä suututti Mattia, tai liekö hän ajatellut,
ettei veli käsitä asian tärkeyttä. Oli miten oli, sähähti hänen
suustaan vihasesti:
— Aasi!
— Oliko se uusi kohteliaisuussana? kysyi Henrik sävyisästi.
— Aasi ja vielä sittenkin aasi, kun et käsitä, että se viepi meidän
Savon kauppamme aivan vähiin. Ja anna, kun kerkeävät rakentaa Savon
ylävesille vielä kanavat, niin me emme saa Savosta mitään.
— Se ei meitä horjuta. Jäähän meille Pohjanmaan laajat pitäjät.
Sitäpaitsi, laivaliikehän meitä nykyisin enin hyödyttää.
— Hyödyttää niin kauvan kun hyödyttää; mutta tiedätkö taata, kuinka
kauvan? Kun sekin loppuu, niin silloin ei Savon kauppa olisikaan aivan
merkityksetön.
— Mitä tarkotat? Aina vain sinä uskot rautaan ja höyryyn?
— Uskon mihin uskon. Mutta kyllä me ehkä kerkeämme nähdä vielä senkin
ajan, jolloin puukaukalot myydään polttoaineiksi...
— Nyt näet kummituksia kirkkaalla päivällä. Saamme huoletta rakennuttaa
puulaivoja Suomen hongasta minkä kerkeämme. Varmasti niille rahteja
riittää. Emmekö viime postissa saaneet useita kyselyjä, useampia, kuin
on antaa laivoja? Niin on vielä pitkän aikaa. Etkö osaa laskea sinä,
joka aina kehut pitkälle näkeväsi, kuinka paljon kalliimmaksi tulee
rautalaiva kuin suurinkaan puulaiva? Siinä on yksi ja luja syy, minkä
vuoksi meidän puulaivamme kestävät kilpailussa.
— Sinä puhut kuin keitetystä lampaanpäästä. Jos olisit enemmän näitä
asioita miettinyt, niin et hinnan eroa enää mainitsisikaan. Etkö ole
ajatellut sitä mahdollisuutta, että höyrylaivoista voidaan tehdä
vastaisuudessa kymmentä kertaa suurempia kuin puulaivoista; ja sitä,
että ne voivat kestää kymmenen kertaa enemmän ja että ne vievät lastin
perille kymmentä kertaa varmemmin ja nopeammin kuin mikään purjelaiva.
Kuka silloin tarvitsee sinun puukaukaloitasi?
Kun Matti-patruunan jyrisevä ääni lakkasi, istuivat he kumpikin hiljaa.
Henrikin täytyi itsekseen ihmetellä veljensä tulevaisuuden ennustuksia.
— Kaikki loppuu aikanaan, mutta minkä me sille mahdamme, sanoi Henrik
pehmeästi.
— Meidän on jotakin voitava. Ajattelen sitä, miten käy meidän
kaupungillemme, kun loppuu sen kauppa ja laivaliike?
— Siitä tuskin vielä kannattaa huolehtia, sanoi Henrik keveästi.
— Siitä on nyt huolehdittava. Sitten, kun kaikki muuttuu, on se
myöhäistä. Pitäisikö meidän istua kädet ristissä ja katsoa, miten elämä
muualla ryöppyää kuin kohiseva koski eteenpäin?
— Koski purkaa ryöppynsä suvantoon ja tyyntyy. Anna ryöpytä muualla!
Onhan meidän kaupungilla nyt niin vilkas liike kuin monella
suuremmallakin. Turha on sinun pelkosi vielä, sanoi Henrik.
— Pöllö! ärähti Matti. Siihen heidän keskustelunsa taasen katkesi.
Samassa katsahti Matti-patruuna ikkunasta kartanolle. Siellä näki hän
muutaman laukkuselkäisen nuoren miehen juttelevan renkinsä kanssa. Se
oli meidän tuttavamme Jaakko.
Renki puhdisti kartanoa maalaisten hevostenjätteistä ja roskasta.
Äsken aamukävelyltään palattuaan oli Matti-patruuna haukkunut hänet
pahanpäiväiseksi juuri siitä, että kartano oli vielä puhdistamatta.
Matti-patruuna näki renkinsä nuorelle miehelle jotakin neuvovan. Sitten
lähti poika konttorin ovea kohti.
— Mitä perhanaa hän tänne saapastaa? Työtä on varmaankin vailla, murisi
patruuna itsekseen. Samassa vilahti hänen kasvoillaan hymyn tapainen ja
hän jupisi: Työhön sinut panen.
Samalla astui Jaakko sisälle ja pysähtyi ujosti ovensuuhun. Hän kävi
hämilleen, kun kaksi komeata herraa tarkasteli häntä pöytiensä takaa.
Toisen heistä hän heti tunsi viime talviselta kaupunkiretkeltään. Sen
pöydän vieressä makasi suuri newfoundlandilainen koira, joka irvisteli
julmasti ikeniään; kidasta tuli kumea murina kuin maanaita.
— "Kaima", hiljaa siinä! ärähti Matti-patruuna koiralleen.
Melkein yhtä ystävällisesti murahti hän Jaakolle:
— Mitä asiaa?
— Olisin työtä vailla, sai Jaakko sanotuksi.
— Minkälaista työtä sinä osaat tehdä?
— En tiedä oikein mitä osaisin...
— Et tiedä ja tulet sentään kysymään. No minulta saat sellaista työtä,
jota osaat tehdä, kun vain viitsit... Nouda nyt tuolta meidän rengiltä
rautakanki ja tule sitten takasin!
— Tänne sisällekö? kysyi Jaakko ihmetellen.
— Tänne, tänne ja pian!
— Älä nyt taasen hulluttele! sanoi Henrik Jaakon mentyä.
— Ole hiljaa, äläkä sekaannu minun asioihini! murahti Matti.
Veli keikautti tyytymättömänä päätään, mutta piti parhaana olla hiljaa.
Hän arvasi, että tämä homma oli taasen hänen rajun veljensä omituisia
päähänpistoja, joihin hän oli kerennyt jo tottua. Useasti ennenkin oli
Matti-patruuna menetellyt samalla tavalla kuin nytkin työhön pyrkivien
kanssa, varsinkin silloin, kun kysyvä oli arkaileva, eikä osannut heti
sanoa, mihin hän kykenee.
Tämän huomasi myöskin renki, kun Jaakko tuli häneltä kankea tahtomaan.
Jaakko ihmetteli miksi hän kankea antaessaan naurahti niin omituisesti.
Kanki kädessä astui hän konttoriin ja pysähtyi ovensuuhun.
— Jaha! Panehan nyt kanki olallesi! komensi Matti-patruuna.
— Miksi?
— Tee niinkuin käsken!
Jaakko teki työtä käskettyä, vaikka häntä tämä kaikki kovasti ihmetytti.
— Nyt marssit kartanolle ja kävelet kanki olalla ympäri kartanoa niin
kauvan, kun tulen kieltämään. Mars eteenpäin!... Mitä töllötät! Etkö
ollut työtä vailla?
Mutta Jaakko seisoi paikallaan. Vihan puna karahti hänen kasvoihinsa.
Hänen mieleensä tuli miten Björkqvistin Epu ja merimiehet olivat
häntä petkuttaneet ja nyt tämä suorastaan pitää häntä hulluna.
Maailma musteni hänen silmissään väkevän suuttumuksen vaikutuksesta,
ja hän paiskasi raskaan kangen lattiaan, että rakennus jyrähti.
Newfoundlandilaiskoira karahti pystyyn ja pakeni isäntänsä turviin,
joka kunnioittavasti silmäili nuoren miehen vihaa.
— En piru vie minä mikään hullu ole. Mene itse kanki olalla kävelemään!
ärjäsi Jaakko ja ojensi nyrkkinsä patruunaan päin. Sitten lähti hän
pois ja paiskasi oven mennessään kiinni, että rakennus tärähti.
— Siitä sait! ilkkui Henrik ja nauraa hihitti. Vähällä oli, ettet itse
kangesta saanut.
— Kas, siinä pojassa oli sisua enempi kuin osasin odottaakaan,
sanoi Matti-patruuna. Sen me otamme työhön. Hänenlaisiaan miehiä me
tarvitsemme!
Sitten riensi hän portaille Jaakon jälkeen.
— Hullu poika! Palaa takaisin! Saat oikeaa työtä.
Jaakko oli jo portilla menossa ja pysähtyi, mutta ei näyttänyt palaavan
takaisin. Silloin meni patruuna hänen luoksensa ja taputti häntä olalle
ja puheli:
— Tule, tule! Kyllä me vielä sovimme. Sinä hän taidat ollakin oikean
miehen alku. Minä erehdyin.
Kun he pääsivät konttoriin ja juttelivat, selvisi siinä muunmuassa,
että Jaakko oli tottunut hevosia hoitamaan ja ajamaan. Silloin näytti
äkisti juolahtavan jotakin patruunan mieleen ja hän sanoi veljelleen:
— Tuossa pöydälläni on muutamia kirjeitä, joihin olisi vastattava. Tee
sinä se. Minä lähden varviin.
— Nyt, poika, saat näyttää mihin kykenet. Mene valjastamaan minulle
hevonen! Ottakoon renki kärryt liiteristä!
Tallissa oli kaksi hevosta. Toinen suuri ja raskas työhevonen, toinen
patruunan välkkyväkarvainen musta ori, yhtä raju ja hillitsemätön kuin
herransakin.
Jaakkoa hiukan pelotti mennä tuon villikon parteen panemaan valjaita
sen selkään. Mutta hän karkaisi luontonsa, eikä valjaitten laittaminen
tuottanut mitään vaikeuksia. Hänhän oli kotonaan tottunut hevosiin.
Kun hän oli saanut valjaat oriin selkään ja suitset sen suuhun, mietti
hän, veisikö sen tallista taluttamalla kartanolle, vai suitsillako
ajaisi. Mutta sitten päätti hän, että on kunniakkaampaa viedä se
taluttamalla.
Hän päästi oriin irti ja lähti. Mutta kun ori pääsi ovesta ulos,
kiljasi se ja kohosi takajaloilleen. Jaakko nousi ilmaan, ja näytti,
että ori tallaa hänet jalkoihinsa.
Matti-patruuna oli tullut portaille ja huusi:
— Päästä irti!... Hullu poika, päästä irti! Ja hän juoksi apuun.
Mutta Jaakko ei heittänyt, vaan tarttui, kun ori laskeusi
etujaloilleen, sitä toisella kädellään sieramiin. Se yritti uudelleen
kohota, mutta tunsi samassa vihlovaa tuskaa ja taipui nöyrästi Jaakkoa
tottelemaan.
Kun ori oli aisoissa, sanoi patruuna:
— Hulluhan sinä olit, kun lähdit sitä taluttamalla tuomaan.
— Olen minä kummempiakin kuljettanut taluttamalla, sanoi Jaakko
ylpeästi.
Se vastaus miellytti patruunaa; hän nousi kärryihin ja sanoi Jaakolle:
— Tulehan ajamaan, niin lähdemme sinulle työtä katsomaan!
Jaakko nousi, ja patruuna antoi ohjakset hänelle. Kun ori tunsi
ohjaksien kiristyvän, porhalsi se täyteen lentoon, mutta tottuneesti
Jaakko sen hillitsi. Heidän kadulle päästyään sanoi patruuna:
— Anna mennä!
Ja Jaakko antoikin mennä, että pienet kivet rattaitten alta sinkoilivat.
Aurinko valaisi syksyistä ilmaa ja aaltoilevaa merta, kun he pitkin
Rantakatua huristivat veistämön tielle päin. Suuri "Kaima"-koira
seurasi läähättäen perässä.
Matti-patruuna istui kärryissään ja katseli tyytyväisenä ja ihaillen
Jaakon varmaa ja tottunutta ajamista. Kaikki huolet ja harmit olivat
häneltä haihtuneet syksy-aamun kirkkaaseen ilmaan.
Kun he pääsivät kadulta veistämön tielle, niin yllytti Jaakko oriin yhä
tulisempaan juoksuun. Tiellä kulkevat naiset, jotka veivät miehilleen
veistämölle ruokaa, väistyivät kiljahtaen kauvas syrjään ja siunailivat
oriin hurjaa menoa.
He ajoivat myöskin Paltsu-herran sivu, joka mennä kykytteli jalkaisin
varviinsa. Hän huusi:
— Hei, Savon poika...
Muuta he eivät kerenneet kuulla. Mutta Matti-patruuna kysyi Jaakolta:
— Tunsiko hän sinut?
Jaakko selitti lyhyesti, miten Paltsu-herra toimitti häntä kotiin.
— Hulluhan se on! Niin reippaita poikia kuin sinä, me tarvitsisimme
oikein paljon.
Jaakko naurahti tyytyväisesti ja ymmärsi, että nyt on hänellä
tiedossaan työtä ja edessään se vilkas ja kiehtova elämä, josta hän
viime talvesta alkaen oli uneksinut.