Harhailemassa.
Muutamana pimeänä syksy-iltana lähestyi Jaakko Raahea. Hän ei tahtonut
enää yöpyä ennen kaupunkia, vaikka alkoi jo olla pimeä, kun hän
sivuutti viimeiset maalaistalot läheisessä Palonkylässä.
Koko matkan oli hän kulkenut jalkaisin, laukussa jonkun verran evästä
ja kukkarossaan jonkun verran rahaa. Näillä varoilla oli hänen äitinsä
hänet kotoa lähtiessä varustanut.
Silloin yöllä, tulipalon jälkeen, oli hän ennen lähtöään mennyt äitinsä
puheille. Isä oli ollut vielä riihen raunioilla. — Äiti oli ensin
vastustanut hänen menoaan, mutta nähdessään, että Jaakko lähtee, kielsi
hän tai käski, oli hän varustanut hänelle eväslaukun ja antanut hänelle
säästörahansa. Sitten oli poika kenenkään huomaamatta kadonnut.
Oli jo pimeä ilta, kun hän pääsi tullista Kirkkokadulle, joka oli
paikkapaikoin aivan pimeä. Ainoastaan siinä näki eteensä, missä valo
talojen ikkunoista lankesi kadulle. Siellä täällä vilkkui hänen
edessään kaukana häilyviä valopilkkuja. Ne olivat lyhtyjä, joilla
jotkut kadulla kulkevat valaisivat tietään.
Muutaman talon portista tuli kadulle nainen, jolla oli lyhty kädessään.
Hän joutui juuri Jaakon edellä kulkemaan. Hänen perässään pääsi
Jaakko aina torille asti, jossa näki paremmin puotien ikkunoista
virtaavan valotulvan vuoksi. Siellä poikkesi Jaakon edellä kulkenut
nainen johonkin kauppaan. Entisestään tunsi Jaakko nyt paikat. Hän
päätti mennä ensi yöksi patruuna Sovion pirttiin, jossa hän oli viime
talvenakin ollut.
Torilta kääntyi hän Isollekadulle, joka johti rantaan. Tämä katu
oli jotenkin valoisa, sillä sen varrella, kummallakin puolen, oli
kauppapuoti melkein joka talossa. Kun hän kääntyi sinne, tuulahti häntä
vastaan rannalta merituuli; sieltä kuului myös rantaa vasten vyöryvien
aaltojen taukoamaton kohina. Hän tunsi tulleensa aavan veden äärelle,
sillä noin raskaasti eivät hänen kotirannallaan kovallakaan tuulella
aallot jymisseet. Hän tunsi outoa väristystä; yksinäisyyden tunne
valtasi hänet hetkeksi. Häntä oudostutti pitkä, puolittain pimeä katu,
jonka päästä kuului kumea meren pauhina, ja josta tuuli toi kirpeää
meren hajua.
Siinä samassa oli hän Sovion talon portilla, josta poikkesi avaraan
pihaan. Se ei ollut aivan pimeä, sillä ison rakennuksen akkunoista
lankesi valo melkein pihan perälle, josta loisti myöskin kahdesta
ikkunasta tuli. Ne olivat pirtin ikkunat. Pihalla häämötti paljon
matkamiesten kuormia ja kärryjä.
Hän astui pirttiin, missä oli joukko miehiä, mikä syömässä evästä
laukustaan, mikä juttelemassa kaupunki-asioista. He olivat kaikki
maalaisia, jotka olivat tuoneet Sovion patruunan makasiineihin
maalaistavaroitaan ja veivät palatessaan tavarakuorman takaisin.
Seinän vieressä pirtin perällä istui Sovion patruunan punakka renki.
Hänet tunsi Jaakko viime käymiseltään; mutta renki ei näyttänyt häntä
muistavan. Jaakon tulosta eivät muutkaan näyttäneet välittävän; toiset
kääntyivät katsomaan, mutta useimmat eivät kiinnittäneet häneen mitään
huomiotaan.
Hetken istuttuaan oven vieressä, siirtyi Jaakko likelle renkiä ja kysyi
arasti:
— Saako täällä olla yötä?
— Tietenkin. Pane vaan hevosesi talliin, jos sinne mahtuu. Kuormasi
säilyy kartanollakin aamuun asti.
Renki luuli hänen tuoneen tavarakuorman kaupunkiin, eikä Jaakko
sen pitempiin puheisiin ruvennut. Hän siirtyi syrjemmälle ja alkoi
illasteli laukussaan olevilla evään jätteillä.
Vähän kerrallaan kävivät matkamiehet hevosiaan syöttämässä ja
paneutuivat levolle seinäsänkyihin, joita oli joka seinällä
päälletysten katonrajaan asti.
Muutamia ylimpiä sänkyjä jäi tyhjäksi ja yhteen kiipesi Jaakkokin, vei
mennessään laukkunsa asetti sen jalkapäähän. Sängyssä oli olkipatja
ja tyyny. Peitettä ei ollut, eikä sitä tarvinnutkaan korkealla
katonrajassa.
Kaikkien asetuttua levolle, sammutti renki lampun ja meni kamariinsa.
Kauvan vielä valvoi Jaakko pimeässä ja mietti uutta, outoa
tulevaisuuttaan. Mutta pitkästä kävelystään oli hän väsynyt ja vihdoin
alkoi hän hengittää rauhallisesti.
* * * * *
Oli jo valkea päivä, kun hän heräsi. Pirtti oli tyhjä; kaikki olivat
menneet asioilleen.
Jaakko laskeutui lattialle ja alkoi miettiä, mihin hän ryhtyisi. Oli
tuollainen puolipilvinen syksypäivä, jolloin väliin aurinko revähtää
äkkiä paistamaan. Hän käsitti, että työtä täytyy hänen saada ja myöskin
asunto. Mutta kummankin löytäminen tuntui sangen vaikealta, paljon
vaikeammalta kuin hän oli osannut kotoa lähtiessä ajatellakaan. Kenen
neuvoon hän turvautuisi aivan oudolla paikkakunnalla? Kuka häntä
ohjaisi ja opastaisi?
Ensin päätti hän lähteä kaupunkia katsomaan; ehkä hän matkallaan jonkun
keinon pulaansa löytäisi.
Hän tuli kadulle ja lähti rantaan päin. Kadulla oli elämää ja liikettä.
Kuormia, täynnä maalaistavaraa: nahkoja, voisaaveja, talia ja jyviä,
vieri rantaan. Ihmeissään katsoi Jaakko katua pitkin kulkevia miehiä,
joilla oli musta kiiltonahkalakki, sininen villapusero, vyötetty
leveällä nahkavyöllä, jossa komeili edessä kirkas ankkuri- tai
laivankuvasolki. Heidän hän arvasi olevan merimiehiä, joita hän ei
ollut viime talvena nähnyt tuollaisessa pukimessa.
Hän tuli rantaan, jossa oli kymmeniä kauppiasten monikerroksisia
makasiineja; useimmissa olivat ovet ja yläluukut auki. Niiden edessä
purettiin maalaisten kuormat ja annettiin heidän kärryihinsä suolaa ja
muuta tavaraa.
Rannassa, aivan Isonkadun kohdalla, oli laivasilta ja siinä
kaksikerroksinen, tiilikattoinen merimieshuone. Jaakko meni sillalle
asti. Siinä aukesi hänen eteensä aaltoileva merenlahti, mutta itse isoa
merta ei näkynyt, saaret sen estivät.
Rantaan kiinnitettynä keikkui suuri laivavene, jossa oli paljon
meriarkkuja ja säkkejä. Joitakin merimiehiä istui juhlapukimissaan
veneessä ja rannalla seisoi toisia. He olivat merimiehiä, joitten oli
määrä lähteä etemmäksi ankkuroituun laivaan ja sillä pitkälle, vuosia
kestävälle matkalle; muut saapuvilla olevat olivat heidän saattajiaan,
vaimojaan, morsiamiaan, isiään ja äitejään.
Kun yhä lisää kokoontui väkeä merimieshuoneen rannalle, lähti Jaakko
pois. Hän tuli Rantakadulle ja lähti veistämön tielle päin. Kappaleen
matkaa mentyään, näki hän tulevan vastaansa saman vanhan miehen, joka
häntä oli puhutellut viime talvena. Se oli Björkqvistin Epu.
Häneltä päätti Jaakko kysyä neuvoa pulassaan.
Ukko ei näyttänyt kiinnittävän huomiotaan häneen, vaan olisi mennä
köpittänyt sivu, ellei Jaakko olisi sanonut:
— Kuulkaahan!
— Mitä?
— Ettekö tunne enää minua?
— Mistä hitosta minä sinut tuntisin... No tuhannen vietävä!... Olen
minä jolloinkin sinut nähnyt... Ethän vain lienekin se samainen
savolaispoika, joka talvella istua kökötti sen suunnattoman suuren
mastopuun tyvellä... Sehän ryökäle oletkin... Mitä sinä nyt olet tänne
tuonut?... Tervaa tietystikin.
— En ole tuonut muuta kuin mitä tässä näette.
— Ettäkö olet lähtenyt kodistasi kaupunkiin? Merimieheksi? No voi sun...
— En tiedä miksi mieheksi pääsen. Lähdin vain tänne... Ettekö tietäisi
neuvoa, miten saisin työtä ja asunnon?
— Missä olet yösi viettänyt, vai nytkö vasta olet kaupunkiin tullut?
— Eilen illalla tulin. Yön olin Sovion pirtissä, mutta pitäisi saada
vakituisempi asunto ja työtä.
— Etkö ole suuren talon poika?
— Olenhan minä.
— Ja kodistasi tänne läksit! Voi hullua poikaa! Merelle aijot pyrkiä...
etkö tiedä, etten koiraanikaan panisi merelle. Ei kukaan sinne lähtisi,
joka kerran on saanut siellä käydä, jos ei olisi pakkoa. Kuule poika!
Täällä mennään merelle siksi, kun muuten ei eletä... Kas sillä lailla!
Etkö kuule, kuinka haikeasti laulavat! He ovat juuri lähdössä neljän
vuoden reissulle. Jos rannassa kävit, niin näit suuren joukon ihmisiä.
He olivat niitä saattamassa. Moni silmä nyt vettä vuotaa. Kuule, kun
haikeasti hurraavat! Kyllä Epu tietää, miltä maistuu, kun kotiranta
jääpi ja eukko rannalla itkee. Mutta mikäpä auttaa! Jos tahdot
eukollesi ja joukollesi syötävää, niin mene merelle! Semmoista täällä
on... Katsohan! Tuolla soutavat! Ajattelin mennä katsomaan heidän
lähtöään, mutta enpä kerennytkään. Vaan saman tekevä se. Olen ennenkin
nähnyt itkettävän ja olen itsekin itkenyt. Sinunkin täytyy se taito
opetella, jos tänne jäät.
He kumpikin katsoivat merelle, jossa iso vene eteni täynnä miehiä.
Se oli sama, jonka Jaakko oli äsken rannassa nähnyt. Sitä soudettiin
suurta parkkia kohti, joka oli ankkuroinut saarien väliin.
— Niin, poika parka! Palaa nyt sievästi kotiisi, kun olet tämän nähnyt!
Täällä on merimiehiä, jotka hartaasti vaihtaisivat elämänsä sinun
kanssasi, kun vain voisivat... Niin, mitä tuumaat?
— En palaa, sanoi Jaakko ja pudisti torjuen päätään. Ettekö tiedä
neuvoa, miten saisin työtä.
— Menisitkö vaikka merelle?
— Aivan kernaasti, kun johonkin pääsisin.
— Jaa, jaa! Sellaista se on aina: neuvo nuorelle miehelle hyvää, varota
häntä, ja hän ei kuitenkaan usko, ennenkuin saapi koettaa. Yhtä on, jos
tuota koivua neuvoisin, joka tuossa rannalla kasvaa. Pääsi tietysti
sinäkin pidät, puhun mitä puhun. Niinpä siis lähde minun kanssani. Minä
osaan ensimäiset askeleesi merielämän viettävillä poluilla oikeaan
ohjata. Nyt mennään!
He lähtivät.
Jaakko luuli, että ukko viepi hänet sinne, mistä saisi työtä. He
tulivat Isollekadulle. Ukko ei puhunut mitään. Hänen punanen nenänsä
tuhisi kuuluvasti, kun Jaakko siinä hänen rinnallaan käveli.
Björkqvistin Epu oli vanha merimies ja aina kova ryyppäämään, josta
hänen eukkonsa oli saanut paljon kärsiä. Eikä Epulta olisi joukolleen
merisatamissa mitään säästynyt, jos ei vain laivanvarustaja olisi
pidättänyt hänen palkastaan joukollekin jotain. Näin oli elämä
kuitenkin kulunut. Joitakin vuosia sitten oli eukko kuollut, ja lapset
olivat menneet maailmalle. Epu oli nyt yksin. Mutta siitä huolimatta
— tai juuri siksi — ryyppäsi hän niinkuin ennenkin. Hän oli alituinen
vieras Tuomas Erkkilän kapakassa, joka samalla oli yksinäisten
merimiesten majatalo. Ryyppimisellään ei Epu enää itselleen kuluja
tuottanut, sillä merimiehet hänen kapakkalaskunsa maksoivat. Epu oli
mainion hyvä tarinoimaan, ja siten hän puolestaan korvasi toisten
kustannukset. Hänen tarinansa aiheena oli aina meri. Milloin olivat
hänen juttunsa liikuttavan kauniita, milloin taasen leikillisiä ja
ivallisia. Näin Epu parka ryyppäsi ja kertoi ja oli vielä vanhanakin
iloinen ja huoleton. Hän oli ihan rapajuoppo, joka ei päivääkään ollut
ilman alkohoolia. Mutta nuo iloiset meripojat eivät osanneet ajatella,
että tämä oli ollut aikanaan Epun elämän syvä onnettomuus. Silloin
vielä, kun eukko eli, ja lapset olivat pieniä, oli Epu koettanut
alkohoolista luopua, mutta ei ollut jaksanut... Vieläkin häntä
puistatti, kun hän muisteli sitä aikaa. Nyt ei hän enää välittänyt
mistään. Kunhan aika kuluu ja viimeinen lähtöhetki lähenee, silloin
täytyy hänen astua tilille sen eteen, jonka oma on meri ja maa. Tehköön
hän sitte kullekin ansion jälkeen.
Kenellekään hän ei olisi toivonut samallaista elämää, kuin itse oli
elänyt. Jokaista nuorta miestä varotti hän viinasta, mutta kun hän
samalla itse ryyppäsi ja otti ryypyn siltäkin, jota varotti, pitivät he
hänen puheitaan leikkinä. Ja Epu antoi sen olla semmoisenaan, minkäpä
hän sille teki.
Nyt johdatti hän taasen kapakkaan nuorta sydänmaan poikaa. Siinä
kävellessään ajatteli hän, että kerran Jaakko kuitenkin menee
kapakkaan, samahan on siis, jos hänet viepi nyt ja juottaa, kun hänellä
ei ole vielä asuntoakaan — juottaa ja heittää sitten siihen; ehkä hän
tämän koettuaan vasta osaa viinaa välttää. Hän tekee nyt yhdellä kertaa
hänelle vastenmieliseksi tuon tuliveden, jota hän ei kuitenkaan voi
välttää, kun hän merielämään antautuu.
Näin ajatteli ukko, ja Jaakko ei tiennyt, mihin mentiin.
He saapuivat Tuomas Erkkilälle. Portilla ja kartanolla seisoskeli
sinipuseroisia miehiä. He ilostuivat ja tulivat Epun perässä sisään.
Se oli suuri huone, jossa oli kuluneita puupöytiä joka puolella. Siitä
vei ovia toisiin huoneisiin, joissa asui merimiehiä, joilla ei vielä
ollut perhettä ja omaa kotia.
Huoneessa istui pöytien ympärillä miehiä. He tarinoivat juuri äsken
lähteneistä tovereistaan. Tuntui kuin olisi iloinen tuulahdus
puhaltanut Epun tultua. Kaikki kääntyivät häntä katsomaan, ja eri
puolilta kuului ääniä:
— Tulkaa Epu meidän pöytään!
Epu meni keskilattialle ja seisahtui siihen. Jaakko jäi oven suuhun.
Epu katseli eri puolille ja kaikki odottivat jännittyneenä, mitä hän
sanoo. Sitten hän alkoi:
— Te kaikki taidatte olla merimiehiä?
— Aivan kaikki. Ei ole joukossamme yhtään "sinikäpälää" [sinikäpälä
= kisälli], eikä ainuttakaan renkiä... Mikä lienee tuo tuossa oven
pielessä? vastasi eräs nuori merimies ja osotti Jaakkoa.
— Siitä pojasta vastaan minä. Tule tänne poika! käski hän Jaakkoa.
Jaakko siirtyi vähän lähemmäs ujostelevana.
— Tule vain lähemmäksi! Tähän minun viereeni! komensi Epu.
Kun Jaakko seisoi hänen vieressään, jatkoi Epu:
— Tästä pojasta vastaan minä. Tahdotteko tietää, kuka hän on? Kyllä
varmasti. No niin. Viime talvena kävi hän ensi kerran täällä. Hän
asui silloin Pielavedellä. Niin. Isänsä ja muutamien muitten Savon
ukkojen kanssa toi hän tänne mastopuun, sellaisen mahdottoman suuren
jättiläisen. Vaikka hän silloin vielä ei nähnyt merta, meidän
peltoamme, tavaraamme ja kunniaamme, vapaana lainehtimassa, pääsi hän
kuitenkin meren makuun ja hajuun niin paljon, että hän on nyt karannut
kotoaan ja seisoo tässä keskellämme. Arvaatteko nyt pojat, mikä hänestä
tulee? Tuleeko hänestä renki, vai tuleeko hänestä "sinikäpälä"?
— Meripoika, meripoika Raahen mahtavaan laivastoon. Hurraa!
Iloiset meriläiset hurrasivat kolminkertaisesti Jaakon kunniaksi.
Kun heidän ilonsa asettui, sanoi Epu:
— Nyt tulen minä niitten pöytään, jotka ottavat myöskin pojan mukaan.
Kaikki tahtoivat sen tehdä. Ja kun ei muuten sovittu, kokoontuivat
kaikki suurimman pöydän ympärille ja istuttivat Jaakon ja Epun
joukkoonsa.
Jaakko ei tiennyt mitä ajatella. Hän koetti estellä ja sanoi, että
hänen täytyy etsiä työtä. Mutta häntä lohdutettiin, ettei oikea
meripoika koskaan maalla ollessaan työtä tee. Kun rahat loppuvat, ottaa
hän "hyyryn" ja menee merelle. Sitäpaitsi lupasi jokainen häntä auttaa
ja neuvoa, ettei hänelle hätää tulisi. Kaikki kehottivat häntä rauhassa
istumaan ja ottamaan mitä annetaan. Ja he antoivatkin. Erkkilällä
oli ainoastaan olutkapakka, mutta useimmilla heillä oli rommipullo
povessaan ja aina väliin yksi ja toinen Jaakolle tarjosi. Kaikki olivat
hänen ystäviään ja hänen huolensa haihtui kokonaan.
Epu kertoi entisiä seikkailuja, joita jokainen halukkaasti kuunteli.
Sitten alkoi muuan nuorista miehistä kertoa tänä aamuna lähteneitten
miesten "puuriin" [Puuriin meno = miehet menivät laivaan viimeisiä
lähtövalmistuksia tekemään useinkin monta päivää ennen laivan
lopullista lähtöä; ei saanut ilman lupaa enää kukaan miehistä käydä
maissa.] menosta. Ensin oli rantaan kokoontunut melkein koko laivan
miehistö, mutta kun aika toisia odottaissa kävi pitkäksi, olivat
he lähteneet näitä kaupungista hakemaan. Haettavat olivat tulleet
rantaan ja lähteneet sitten hakijoitaan hakemaan. Näin kiertelivät he
toisiaan etsien kaikki kaupungin kapakat. Vihdoin kuitenkin, monen
tunnin odotuksen perästä, olivat he kaikki koolla. Sitten pääsivät
he lähtemään. Joku oli vielä puhunut tavallisesta "annakan" oston
unohtumisesta, mutta perämies oli luvannut sen seuraavana päivänä tuoda.
Ja ennenkuin Jaakko huomasikaan, oli hän tarinoita kuullessaan ja
ryyppiessään unohtanut huolensa.
Hän rupesi laulelemaan. Toiset koettivat häntä hillitä. Siitä hän
suuttui ja lähti pois. Jotkut olisivat tahtoneet pidättää hänet ja
toimittaa nukkumaan, mutta sitä Epu ei sallinut, vaan käski päästää
hänet menemään, aikoen itse hänestä huolen pitää.
* * * * *
Aallot jymisivät rantaa vastaan ja mereltä kävi kylmän kolakka tuuli.
Oudostellen kuunteli Jaakko meren jyminää, ja kylmä puistatti hänen
ruumistaan. Hän ei päässyt heti selville, missä hän oli. Pää oli raskas
kuin lyijymöhkäle ja korvissa suhisi... Mutta kylmä tuuli virvoitti
hänet väkisinkin ja hän nousi istumaan. Ensin näki hän ruohikkokentän,
jolla istui. Kun hän siirsi katseensa etemmäs, näki hän valkoharjaiset
aallot, jotka ajoivat toisiaan ja murtuivat rantaa vasten, mihin
jättivät vaahtoa, minkä seassa kiikkui rannan roskaa. Syksyn kolakassa
iltapäivän valossa näytti meri synkältä ja raskaalta. Jaakkoa aivan
puistatti.
Katseltuaan ympärilleen, tunsi hän paikan. Siinä likellä oli
merimieshuone ja laivalaituri, jossa hän oli aamulla käynyt. Sitten oli
hän... Siinä samassa kirkastui hänelle kaikki. Hän muisti Björkqvistin
Epun ja merimiehet... Hyi! Häntä iletti ja suututti. Mutta eihän hän
ollut arvannut tällaista tulevan, hän, joka ei ennen ollut vielä
koskaan juovuksissa ollut; hän ei osannut varaansa pitää, kun kaikki
hänelle kilvan tarjosivat. Se kaikki tapahtui niin yht'äkkiä, ettei
hän vieläkään saanut selville, miten se tapahtui. Ei hän sitäkään
muistanut, miten hän oli tänne rannalle tullut. Vielä enemmän ihmetytti
häntä, kun hän näki kappaleen matkan päässä laukkunsa, jonka aamulla
oli jättänyt Sovion pirttiin. Miten se oli tänne joutunut? Tietysti
hän oli käynyt juovuspäissään sen noutamassa ja tullut sitten tänne.
Nyt ei hän enää ilkeä mennä Sovion pirttiin yöksi, kun ei muista, mitä
lie siellä juovuspäissään tehnyt. Hyi, kuinka häntä iletti ja kadutti
kaikki! Samalla kouristi häntä pelko, kun ei vieläkään ollut tiedossaan
työtä eikä asuntoa. Hän vihasi tuota äijää, Björkqvistin Epua, joka oli
hänet kapakkaan vienyt ja päätti, että viimeisen kerran hän siellä kävi.
Mutta vaikka hän oli masennuksissa ja heikko, tunsi hän aivankuin hänen
voimansa olisi enentynyt, kuin olisi hän vanhentunut ja viisastunut,
ettei enää kaikkiin luota ja kaikkien perään lähde.
Hän nousi seisomaan; maailma musteni hänen silmissään, mutta hän
ponnisti voimiaan pysyäkseen pystyssä. Hän meni rantaan ja valeli
kasvojaan kylmällä merivedellä. Se vilvoitti hiukan hänen päänsä
poltetta.
Syksyinen päivä alkoi kallistua iltaansa. Hänen täytyi lähteä etsimään
kattoa päänsä päälle. Hän nousi rannasta Isollekadulle ja lähti
kulkemaan sitä. Hänestä tuntui, että jokainen vastaan tuleva tietää®
hänen seikkailunsa ja nauraa ja virnistelee hänelle.
Hän tuli Sovion talon kohdalle, mutta sinne ei hän voinut mennä. Ennen
viettää hän yönsä taivasalla ennenkuin menee Sovion pirttiin. Hän
käveli torille asti ja kääntyi siitä takaisin kadun toista puolta.
Nälkä vaivasi häntä ja väsymys horjutti hänen jalkojaan, eikä hänellä
ollut tietoa, minne menisi.
Kun hän käveli huolissaan rantaan päin, näki hän etempänä kumman näyn.
Siellä seisoi muuan pieni ja paksu ukko pikkupoikien ympäröimänä,
jakaen näille taskustaan lakritsapalasia. Sitten järjesti hän
heidät riviin edelleen ja asettui itse taakse. Niin lähti poikarivi
marssimaan ja ukko käppäsi heidän perässään ja naurusuin komensi:
leuvvoi, pravvoi, leuvvoi, pravvoi! Sitä menoa hän tuli Jaakkoa vastaan
poikineen ja marssitutti heitä torille asti, jossa vielä antoi heille
makeisia ja laski heidät hajalleen.
Ihmeissään kääntyi Jaakkokin kulkemaan heidän jälessään.
Ukko oli Baltzar Fellman, jota yleisimmin kaupungissa sanottiin vain
Paltsu-patruunaksi.
Hän omisti veljensä Johanin kanssa suuren laivanvarustusliikkeen ja
kauppapuodin. Veli toimi laivanvarustusliikkeen hoitajana ja piti
huolta liikkeen ulkomaan kaupasta. Paltsu, joka oli puhelias ja
leikillinen, hoiti puotikauppaa ja laajaa maalaisliikettä.
He kumpikin olivat vanhoja poikia ja asuivat yhdessä ja olivat
yhteisesti koonneet suuren omaisuuden. Heidän monihaarainen liikkeensä
oli kaupungin senaikaisen vilkkaan elämän synnyttäjiä. Se antoi työtä
sadoille kaupungin miehille ja elätti heidän perheitään.
Mutta sentään tämänkin liikkeen johtajat, niin Paltsu-patruuna kuin
Johankin, elivät yksinkertaista, työteliästä elämää. Itse valvoivat he
laajoja, kaupungin ulkopuolella olevia peltojaan, kauppaliikettään ja
veistämöään.
Kun Jaakko näki poikien hajaannuttua Paltsun lähtevän kävelemään
takasin ja pujahtavan muutamasta portista, lähti hänkin ukon jälkeen.
Tullessaan sen portin kohdalle, minne ukko katosi, huomasi hän
täälläkin suuren kauppakartanon, jossa oli maalaisten hevosia ja
kuormia. Hän pistäytyi pihalle ja näki tämän perällä samallaisen pirtin
kuin oli Soviollakin. — Täällähän ensi yön saaneekin viettää, ajatteli
hän ja meni pirttiin.
Yösijan lupasikin hänelle talon renki, joka juuri oli syömässä
myöhästynyttä päivällistään. Mutta täällä hänen tulonsa herätti
suurempaa huomiotakuin eilen illalla Sovion pirtissä. Se johtui siitä,
että renki oli naimisissa ja asui joukkoineen pirtissä ja pirtin
perässä olevassa kahdessa kamarissa. Elämä täällä oli sen vuoksi
kodikkaampaa ja tulija joutui läheisempään tekemiseen asukkaiden kanssa
kuin Sovion yksinäisessä pirtissä, jossa naimaton renki oli valtiaana.
Jaakko sai rengille tehdä selkoa retkestään ja tämä kun kuuli hänen
olevan työtä vailla, lupasi puhua hänen puolestaan patruunalle.
Sitten illalla tulikin patruuna pirttiin. Se juuri olikin hänen
tapaistaan. Melkein joka ilta kävi hän pirtissä maalaisia
puhuttelemassa ja rengin lapsia polvellaan kiikuttamassa.
Nytkin istahti hän penkille maalais-isäntien joukkoon ja pian oli
vilkas juttelu käymässä vuodentulosta ja ensitalvisesta puunajosta.
Vaikka hän oli suuren pääoman omistaja ja satojen työmiesten isäntä,
ei kukaan häntä ujostellut. Kaikkihan tunsivat Paltsun, samaten
kuin hänkin tahtoi tuntea jokaisen, jonka kanssa hän pienimpäänkin
tekemiseen joutui. Virtanaan herui hänen suustaan puhe, jota hän vähän
väliä leikillisillä sutkauksilla höysti.
Ennenkuin renki kerkesi puhua mitään, huomasi Paltsu Jaakon.
— Mistä nuori mies on? kysyi hän ystävällisesti.
Kun hän kuuli sen, sanoi hän ihmettelevän näköisenä:
— Pielavedeltä asti. Kauvaksi jo Raahe kätensä ojentaa. Siellä päin on
kaiketi vain Sovion talonpoikia. Meillä ei ole yhtään tuttavaa siellä,
vaikka kyllä muualla Savossa on. Mutta mitä varten nuori mies on
liikkeellä? Oletko tuonut mitään myötäväksi?
Nyt ei Jaakon auttanut muu, kuin selittää seikkailunsa.
Tätä kuunteli Paltsu-herra totisena. Ja kun Jaakko pyysi lopuksi työtä,
puisti hän päätään ja alkoi puhella:
— Ne nuoret, ne nuoret ovat huimapäitä! Ei saisi vielä sinun iälläsi
ilman isän suostumusta ruveta sellaisiin yrityksiin. Sinulle voi
käydä samansuuntaisesti kuin minun vanhemmalle veljelleni. Hänet
lähetettiin Englantiin, mutta siellä rupesi hän ominpäinsä merimieheksi
muutamaan Länsi-Intiaan menevään laivaan. Täällä suljettiin hänet
erehdyksessä kuumesairaalaan, mistä hänen onnistui päästä ainoastaan
karkaamalla pois. Vasta monien seikkailujen perästä pääsi hän kotiin.
Koeta nyt palata isäsi luo! Sovi hänen kanssaan ja tee niinkuin
neljännessä käskyssä neuvotaan! Sitäpaitsi en tiedä, olisiko sinulle
nyt sopivaa työtäkään. Varvin työhön sinusta ei heti ole, kun olet
tottumaton ja merellekään et enää tänä vuonna pääse, sillä tänä
aamuna meidän viimeisen lähtevän laivan miehet menivät "puuriin". —
Tulehan nyt huomen-aamulla meidän puotiin, niin koetan varustaa sinut
matkarahoilla, että pääsisit kotiisi.
Sen sanottuaan Paltsu-herra lähti. Pimeällä kartanolla kulki hän
koperoimassa makasiinien ovia, ettei vain jäisi yhdenkään suulle yöksi
avainta.
Mutta Jaakosta tuntui, että hänen tiensä nousee aivan pystyyn.
Huolissaan ja masentuneena kiipesi hän seinäsänkyyn nukkumaan.