Kodista irti.
Kaupunkimatka oli tehty, ja Jaakko oli kotona. Hän teki töitä: ajoi
hevosella heiniä ja puita, kulki metsällä ja pyydysteli toisinaan
riistaa. Elämä näytti olevan entisenlaista ja kulkevan entistä tuttua
latuaan. Kaupunkimatka oli hetkeksi keskeyttänyt päivien tasaisen
kulun; oli katkaissut jokapäiväisten töitten yhtäläisen, alati
uusiutuvan sarjan. Se oli temmannut talon miehet hetkiseksi näkemään
toisellaista elämää, josta ei talon vaimoväkikään jäänyt osattomaksi,
sillä miesten palattua kuulivat naisetkin heidän kertovan kaupungista
niin paljon, että hekin saivat siitä jonkinlaisen kuvan. — Olipa
renki tavannut muutaman juopporatin merimiehen, joka oli opettanut
hänelle merikomennussanoja, tietystikin ryyppypalkkaa vastaan. Näitä
hullunkuriseksi vääntämiään sanoja opetti renki sitten mielellään
kaikille, jotka sitä halusivat.
Aikaa voittain unohtui kaupunkimatka vaikutuksineen; ei kukaan enää
siitä puhunut muuten kuin toisinaan sivumennen muun asian yhteydessä.
Se oli haihtunut miesten mielestä jättämättä mitään syvempää vaikutusta
jälkeensä.
Mutta toisin oli Jaakon laita. Hän ei matkasta puhunut kenellekään.
Toiset tyhjensivät itsensä, mutta Jaakko piti muistonsa omanaan ja
yksinään niitä mietiskeli. Vielä silloin, kun toiset olivat matkansa
unohtaneet, eli hän sen muistoissaan uudelleen.
Kotona oli hän aina ollut vähäpuheinen, mutta viime aikoina muuttui
hän yhä hiljaisemmaksi. Siihen osaltaan vaikutti hänen suhteensa
isäänsä. Isä suosi silminnähtävästi toisia veljiä. Niitä oli kaksi.
Jaakko oli keskimäinen. Vanhin veli oli isän tapainen: kova puhumaan
ja ovela joka tilaisuudessa tunkeutumaan etualalle. Samalla oli hän
kitupiikki, sellainen, ettei raskinut kulkea edes oikeissa vaatteissa,
vaan kävi aina rikkinäisissä. Hänet, joka oli isänsä kaima, Matti, oli
luonto vartavasten varustanut lahjoillaan Hirsikankaan suurimmaksi
perijäksi, isännäksi isänsä jälkeen. Nuorin veli, Samuli, oli vielä
melkein lapsi, mutta osottautui hänkin jo erilaiseksi kuin Jaakko. Hän
oli aina tyytyväinen, ei kaivannut mitään, eikä koskaan yrittänytkään
vastustaa ketään. Hän oli jo alunpitäen sellainen, että hänestä voisi
tulla, kun sattuu, mainio talon elatusvaari, joka syömällä kuluttaisi
perintö-osansa, se on: vaihtaisi perintönsä elinaikaiseen elatukseen.
Jaakko ei ollut kummankaan kaltainen. Hän oli hiljaisempi ja syrjään
vetäytyneempi kuin vanhempi veli, mutta ei hän kuitenkaan niinkuin
nuorempi, taipunut kaikkien talutettavaksi.
* * * * *
Näin eleli hän Raahesta palattuaan omaa elämäänsä. Työssä ollessaan ja
iltasin maata mentyään muisteli hän kaupunkimatkaansa. Varsinkin oli
hänen mieleensä painunut kohtauksensa Björkqvistin Epun kanssa ja hänen
sanansa: Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla on noin vilkkaat silmät,
niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä puussa... Se
tosin tuntui hänestä mahdottomalta, mutta kuitenkin kuvitteli hän sitä.
Hän kuvitteli kaupunkimatkaansa hiljaisuudessa. Muisteli miten hänen
isänsä ja Sovion patruuna olivat tulleet konttorista mastopuuta
katsomaan. Puun ympärillä olevat pikkupojat heittivät kirkumisensa ja
kohottivat lakkiaan patruunalle, joka kookkaana ja mahtava kävi puuta
tarkastamaan. Kulki tyvestä latvaan, hymähteli ja koputteli kädellään
jäistä puuta, palasi sitten taasen tyvelle ja hymähteli. Sanoi sitten,
näyttäen olevan hyvillä mielin: Viekäähän puu varviin!... Kyllä te
Hirsikankaan isäntä sananne piditte. Tulkaa sitte konttoriin, niin
sovitaan hinnasta!
Sitten lähtivät he veistämölle: ajoivat viettävää katua myöten meren
jäälle, jonne lahden yli näkyi veistämöltä laivanrungot. Niiden yli
kohosivat takana olevat lankkutapulit ja varastohuoneet.
Jota lähemmäksi he saapuivat, sitä selvemmin kuului sieltä pauke ja
kalkutus.
Hirsikankaan Matti tiesi entisestään, missä oli Sovion varvi. Sen
kohdalle he pysähtyivät, jättivät siihen hevoset ja nousivat rinnettä
maalle katsomaan, minne he saisivat panna mastopuun. Kun he siinä
rakenteella olevan laivan sivua kävelivät, huomasi Jaakko korkealla
telineitten päällä vanhan, valkopartaisen miehen, joka mittakeppi
kädessä siellä seisoi. Äijä oli Sovion varvin vanha työmestari;
eläessään oli hän rakennuttanut kymmeniä laivoja. Hänen nimensä oli
Siniluoto. Nopeasti kapusi hän telineiltä alas näyttämään paikkaa,
minne he saisivat mastopuun panna. Siinä oli läjässä kymmeniä puita,
mutta ei yhtään niin komeaa kuin tämä uusi tulokas.
Jaakosta tuntui tuo valkopartainen äijä hyvin varmalta ja
itsetietoiselta. Hän ei puhunut paljon mitään. He saivat ymmärtää
hänen tarkoituksensa kepin viittomisesta. Sillä näytti hän heille
mastopuuläjää ja sillä osotti hän pitkin laivan sivua, jota myöten
heidän tuli puunsa vedättää.
He palasivat hevosten luo ja ajoivat rinnettä ylös. Mutta siinä tarttui
puu kiinni. Etumainen reki nousi mäen päälle, vaan takareki ja puun
latva keikahtivat koholleen, joten puu tarttui keskikohdastaan rinteen
harjanteeseen. Siinä hevoset vetivät ja vetivät, mutta puu keikkui
kuin vaaka. Työmiehet rupesivat nyt laskettelemaan sukkeluuksiaan
savolaisille. Mutta sen katkaisi äkisti Siniluodon äijän tuima ääni.
Hän käski miestensä mennä savolaisia auttamaan. Nyt sidottiin puun
tyveen vahva köysi ja siihen tarttui kymmeniä miehiä ja silloin
luisui puu rinteestä irti ja takarekikin rupesi sitä kannattamaan.
Miehet olisivat vetäneet puun mastopuuläjän viereen, mutta heti, kun
savolaiset näyttivät itse tulevan toimeen, komensi Siniluodon äijä
väkensä pois. — Ketään ei saa auttaa enempää kuin tarve vaatii; mitä
siitä yli tulee, se on pahaksi, sanoi hän jatkaen: Eivätpä taitaisi
nämä Savon ukot kotiinsa päästä, jos me totuttaisimme heitä liikoihin
apuihin. Jaakko näki isänsä leuvan vipattavan niinkuin aina silloin,
jolloin hän aikoi sanoa jotakin myrkyllistä. Mutta Siniluodon äijä
viittasi kepillään käskevästi, että menkää tiehenne! Eikä Hirsikankaan
Matti saanut sanotuksi mitä hänen mielessään oli.
He veivät puun paikalleen, katselivat ja töllistelivät veistämöllä.
Näkivät miten laivan runko oli paksuista pelkoista tehdyn, mereen
päin viettävän tapulin päällä. Vankasti oli kaikki varustettu, pelkat
rautapulteilla lujasti toisiinsa pultattu.
Laivan rungon vieressä oli lankuista tehty pitkulainen laatikko, josta
tuprusi kuuma ja valkoinen höyry kylmään talvi-ilmaan. Tämä oli pasa;
sen sisässä oli kaksi kiehuvaa kattilaa. Pasan sisässä kypsytettiin
honkalankut notkeiksi ja taipuviksi. Kun lankku vedettiin ulos, höyrysi
se ja oksista tihkui kuumaa pihkaa; se oli niin notkea, että sen olisi
voinut melkein solmuun vetää. Sellaisena taivutettiin se kaaripuihin,
vaarnattiin ja naulattiin kiinni. Näin lankku lankulta kohosi laivan
laita niin, että se keväällä peitti kokonaan kylkiluut... Mutta sitä
eivät Jaakko ja hänen kumppaninsa olleet näkemässä. He eivät kerenneet
nähdä monenkaan lankun kiinnittämistä, sillä heidän täytyi mennä
kaupunkiin asioilleen. Mutta Jaakkoon teki laivaveistämö voimakkaan
vaikutuksen, niin voimakkaan, että hän aivan selvästi nyt jälestä päin
muisti kaiken, mitä oli siellä nähnyt.
Muisti hän myös senkin, että hän samana iltana kävi leikkisän
kultasepän luona ja osti sormuksen. Sitten kävi hän ostamassa silkin
muutamasta puodista. Puotityttö rupesi hänen kanssaan puheisille. Tyttö
oli tuollainen elävä ja rohkea, erilainen kuin kotikylän tytöt. Mutta
hän, ujo sydänmaan poika, ei uskaltanut paljon puhuakaan, vaan kiiruhti
silkin saatuaan pois.
Kaiken kaikkiaan teki kaupunki laivaveistämöineen, puoteineen ja
tyttöineen häneen niin valtavan vaikutuksen, ettei hän saanut sitä
mielestään haihtumaan, vaan muisteli ja — kaipasi sitä alituiseen.
* * * * *
Kului se talvi, ja saapui aikainen ja rutosti talven vallan taittava
sisämaan kevät.
Talven kuluessa oli Latolan Leena tullut näkemään, etteivät hänen
toivomansa sulhasen aikeet aivan tosia tainneet ollakaan.
Koko talven oli hän odottanut, että Jaakko tulisi tuomaan kihlojaan.
Hän ei ollut ollenkaan varma itsestään, vaikkapa vaihtaisikin tuon
toisen Jaakkoon.
Mutta se häntä ihmetytti, kun Jaakko ei enää näyttänyt hänestä
välittävän. Ennen hän oli alituiseen heillä käynyt, mutta nyt näki
häntä harvoin, vielä harvemmin sai puhutella. Kihloistaan hän ei ollut
mitään puhunut. Liekö tuonutkaan?
Kesän tultua, kun tytöt muuttivat aittoihinsa nukkumaan, kiihtyi Leenan
ikävä ja toivo entistä enemmän. Olihan Jaakko viime kesänä hänen
aitassaan käynyt. Mutta vaikka hän kuinka hartaasti valoisina kevätöinä
odotti, ei Jaakkoa kuulunut. Se hänelle selvisi, ettei tuo toinen poika
merkinnyt hänelle enää mitään. Jaakko oli hänelle kaikki kaikessa.
* * * * *
Oli kaunis kevätkesän aamu; järvi läikkyi iloisesti ja metsä humisi
aamutuulessa.
Jaakko oli lähellä rantaa korjaamassa pellon aitaa. Sen vieritse kulki
maantie; tien takaa alkoi metsä. Sieltä kuului naapurin lehmänkellon
kalke, joka eteni sydänmaalle päin. Sitten alkoi kuulua laulua.
Hän tunsi sen Leenan ääneksi. Kellon kalke eteni ja laulu loppui.
Jaakko teki työtään ja silmäili väliin kimaltelevaa järveä. Kaunis se
oli lehtevine rantoineen. Hiljaista ja rauhallista oli seutu; niin
hiljaista, että ihan painosti.
Siinä taaskin tuli hänen mieleensä talvinen kaupunki-matka. Hän
ajatteli, että miltähän mahtaisi nyt kaupunki näyttää? Minkälaisen
vaikutuksen tekisi kesällä meri, joka on niin laaja, ettei toista
rantaa erota. Veistämöllä käy varmaan kiire työ. Talvella tekeillä
olleet laivat lasketaan vesille. Miten se tapahtuu? Siitä hänellä ei
ollut selvää käsitystä.
Vaikka hän oli kotonaan, niin yllätti hänet ikävä. Hän halusi hartaasti
päästä näkemään merta, kaupunkia, laivaveistämöä, ihmisiä ja vilkasta
elämää.
Hänestä tuntui, ettei häntä kukaan kotona kaipaa; ehkä äiti kaipaisi,
jos hän lähtisi. Isä ei hänestä paljoa välitä. Vanhemman veljen kanssa
suunnittelee hän kaikki; sitä hän suosii, mutta kaikkien muitten täytyy
hänen kärtyisyyttään kärsiä; niin äidinkin, jolla ei koskaan ole ollut
sanan valtaa talon asioihin, niin myös hänen. Mutta rupeaako hän sitä
kaiken ikänsä tekemään?
Hänen työnsä oli melkein lopussa; vielä oli muuan vitsas kierrettävä
seipäisiin, vielä muuan aidas pantava. Silloin näki hän Leenan palaavan
tietä pitkin lehmiä viemästä. Leena huomasi hänet ja pysähtyi...
Hän hymyili iloisesti odottaen Jaakon jotain sanovan; mutta tämä ei
keksinyt mitä sanoisi. Hänestä tuntui koko tyttö niin ilmanaikuiselta.
Hän ei nähnyt enää hänessä mitään sellaista, mikä olisi tehnyt hänet
muita tyttöjä miellyttävämmäksi... Hänen mieleensä tuli kihlat, jotka
hän oli Leenaa varten tuonut. Ne olivat vieläkin hänen kätkössään
vaateaitassa. Olkoot siellä!
Kun Jaakko ei puhunut mitään, kysyi Leena iloisesti:
— Mitä poika miettii?
— Enpä mitään erikoista.
— Mitä sinulle on oikeastaan tapahtunut? Kun...
— Miksi?
— Kun sinä olet muuttunut erilaiseksi kuin olit ennen... Et käy enää
meilläkään koskaan.
— Eihän tuota tule käydyksi...
— Kävithän ennen...
— Niin...
— Taisitpa jättää kihlasi sinne kaupungin tytöille, kun ei ole
kuulunut, että täällä olisit niitä kenellekään tarjonnut ja kun olet
muuttunut niin hiljaiseksi ja ikävöivän näköiseksi... sanoi Leena
kiusottelevasti. Mutta Jaakko kuuli, että hänen äänensä värähteli
kiihkeästä liikutuksesta.
— Kukapa noista täällä huolisikaan, sanoi hän välinpitämättömästi.
— Oletko tarjonnut?
— Tarjosinhan noita kerran, mutta ei ollut silkin ottajaa.
— Eihän niitä sinulla silloin ollutkaan.
Jaakko tunsi, mihin tyttö tähtää. Mutta se herätti hänessä
kyllästymistä. Hän sanoi:
— Ei ole nytkään sen enempää. Millä minä olisin saanut sellaiset, että
ne olisivat kelvanneet.
Leenan ilakoiva hymy kuoleutui hänen huulilleen. Hän näki selvästi,
ettei hän enää ole Jaakolle se, mikä oli ollut.
Hetken seisoi hän siinä neuvotonna ja katsoi miten Jaakko hänestä
välittämättä korjasi aitaa. Kun hän tunsi, ettei heillä ole mitään
puhuttavaa, lähti hän kävelemään tietä pitkin ja koetti laulaa
hyräillä. Mutta päästyään Jaakon näkyvistä hyrskähti hän itkemään.
Vaan Jaakko tunsi, että nyt on hänen suhteensa tyttöön aivan selvillä.
Se tuntui vapauttavalta, ja hänen mielessään kangasteli kuvia kaukaisen
seudun tytöistä, jotka astuvat keveästi ja ovat niin viekottelevan
näköisiä.
* * * * *
Oltiin syksyssä. Ensimäiset kuurayöt olivat olleet ja niitä seurasi
sitten kirkkaita päiviä, jolloin syksyn monivärinen loisto puissa ja
maassa silmiä ilahdutti.
Peltojen kellertävillä sängillä seisoi ruiskuhilaita ja ohra oli koottu
suuriin aumoihin. Riihiä puitiin paraaltaan. Hirsikankaan talossa
puitiin kaikki vilja heti syksyllä, eikä jätetty sitä talven alle
niinkuin monessa paikassa Savossa tehdään.
Jaakko ja Matti ja heidän kumppaninaan yksi piioista puivat riihen joka
päivä. Heillä ei ollutkaan enää monta jälellä.
Eräänä iltapäivänä kun he olivat päässeet riihestä ja saaneet
saunatuksi, ehdotti Jaakko veljelleen, että he vetäisivät jälellä
olevat viljat riihen viereen, ettei niitä tarvitsisi enää joka päivä
pellolta noutaa.
Sinä iltana vedättivätkin he viljan riihen eteen.
Samana iltana lämmitti Jaakko riihet, sillä isä oli veneellä lähtenyt
järventakaisissa taloissa käymään. Kun hän oli saanut ne lämmitetyksi,
katsoi hän, ettei valkeanvaaraa ole ja sulki luukut ja oven.
Mutta sillä aikaa, kun talon väki asettelihe nukkumaan, tapahtui
toisessa riihessä jotakin. Kun lyhteet parsilla rupesivat kuivumaan,
solahti niistä yksi, jonka Matti ahtaessaan oli muitten päälle
viskannut, sieltä alas kuumalle kiukaalle. Siinä se kuivui ja kuumeni,
kunnes siitä alkoi säkeniä sinkoilla. Viimein leimahti se ilmi tuleen
ja liekin kielekkeet alkoivat nuoleskella parsilla olevia lyhteitä...
Aivan pian leimahti tuleen koko riihi, vapisten suurena ja kirkkaana
soihtuna pimeätä syksy-yotä. Palavasta riihestä tarttuivat punaiset
liekit sen vieressä olevaan vilja-aumaankin.
Talossa herättiin vasta sitten, kun ei enää voitu mitään tehdä
riihen ja vilja-auman pelastamiseksi. Hirsikankaan ja naapuritalojen
yö-unestaan heränneen väen täytyi vain olla toimetonna katsojajoukkona
näkemässä, miten liekit rätisivät ja kaameasti valaisivat sysimustan
metsän.
— Eipä sille enää mitään mahda. Paras on lähteä nukkumaan, sanoi
Latolan isäntä.
Tuulta ei käynyt mistään ja asuinrakennukset olivat niin etäällä,
etteivät ne vähimmässäkään vaarassa olleet.
Mutta Hirsikankaan Matti-isäntä seisoi silmät harrallaan tuleen
tuijottaen ja laski, kuinka suuri vahinko hänelle palossa tuli.
Riihi ei niinkään harmittanut, sillä metsähän oli vieressä, ettei
uuden rakentamisessa suurtakaan huolta ollut. Mutta häntä harmitti
viljan palaminen. Siinä meni useita hevoskuormia jyviä, jotka hän oli
ajatellut viedä Raaheen. Jyvät olivat hyvässä hinnassa, sillä enimmältä
osalta oli tullut huono vuosi. Nyt ne menivät ilmanedestä. Se harmitti
häntä, joka ei edes napin kadottamista tahtonut jaksaa suuttumatta
kestää... Hän mietti, kenen hän syylliseksi tähän tuhoon tuomitseisi?
Hänen vihansa kohdistui Jaakkoon. Sillä hänhän oli ollut riihtä
lämmittämässä ja hänen toimestaanhan oli vilja riihen viereen vedetty.
Hurjasti kiroten alkoi hän vihaansa purkaa. Hän syytti Jaakkoa
huolettomaksi vetelykseksi, joka oli tämän vahingon aikaansaanut.
Mutta Jaakko tunsi olevansa tuhoon syytön ja rupesi puolustamaan
itseään. Siitä kimpastui hänen isänsä kokonaan ja menetti kaiken
malttinsa.
— Sen vietävän vetelys! Olisi ollut parempi, ettei sinua olisi
syntynytkään. Monesta tuhosta ja mieliharmista olisin säästynyt. Pakene
pois minun silmieni edestä! Mene, mene, ennenkuin hävität ja poltat
koko talon!
Matti ymmärsi sanovansa liikaa, mutta hän ei voinut hillitä hurjaa
vihaansa, vaan antoi sen ryöppyävän raju-ilman lailla purkautua
Jaakkoon.
Jaakko seisoi siinä kalpeana. Isä ei vielä koskaan ennen ollut käskenyt
häntä kotoa pois. Nyt kuuli hän sen. Hän kyllä ymmärsi, että kun isä
tyyntyy, niin hän ehkä katuu sanojaan, mutta sittenkin kävi isän vihan
purkaus häneen liian kipeästi.
Hän tunsi, että nyt ei häntä enää mikään sido kotiseutuun; ja se toinen
seutu häntä kiehtoo ja kutsuu.
* * * * *
Kun aamulla Hirsikankaan väki tulipalo-yön jälkeen heräsi, oli yksi
vuode tyhjä.
Jaakko oli kadonnut eikä kukaan osannut aavistaa, minne hän oli mennyt.
Se vain kaikkia ihmetytti, ettei talon hiljainen emäntä, joka oli
kiintynyt Jaakkoon enemmän kuin muihin lapsiinsa, hänen lähdöstään
suuriakaan näyttänyt välittävän.
— Hän on tottunut hiljaa kaikki kantamaan, ajatteli vanha
ruotilaismuori.