Raahe.
Kylmän kelmeällä taivaalla kajasti aamun sarastus. Siellä yläilmoissa
oli jo valoa, mutta alhaalla Pohjanlahden rannalla oli pienoinen
Raahen kaupunki hämärän verhossa. Sen satojen pikku talojen tuohikatot
olivat talven lumien peitossa ja niiden torneista kohosi savu pystyinä
patsaina kohti kelmeää taivasta.
Tällä samalla paikallaan oli Raahe nähnyt jo lukemattomien talviaamujen
valkenemisen. Parisataa vuotta oli se siinä ollut pienenä ja
vähäpätöisenä. Lieneekö vuoden 1649 joulukuun 5 päivän aamu koittanut
kirkkaana vai pilvisenä tämän paikan yli? Kuka sen tiennee? Se oli
Raahen syntymäpäivä, sillä silloin maamme kenraalikuvernööri Pietari
Brahe Kristiina kuningattaren käskystä määräsi perustettavaksi
kaupungin Saloisten pitäjään, joka oli sangen vanha kauppapaikka
Pohjois-Pohjanmaalla. Saloisten satamassa kävi jo paljon ennen Raahen
perustamista laivoja kauppamatkoilla aina Saksasta asti.
Kaupungin paikaksi ei kuitenkaan tullut ikivanha Saloisten satama, vaan
sille löytyi vieläkin sopivampi paikka muutama kilometri pohjoisempana
olevan pienoisen merenlahden poukamasta. Lahden pohjoispuolella
oli meren myrskyin suojana Långholmenin saari, joka nykyisin on
mantereeseen toisesta päästään maatunut. Eteläpuolella suojasi lahtea
Lapaluodon niemi, jonka ulompaan kärkeen on nyt rakennettu samanniminen
satama. Lännessä kaartui pitkä rivi saaria Långholmenin — nykyisen
Pitkänkarin — ulommaisimmasta nokasta Lapaluodon kärkeen.
Näin oli — ja on vieläkin — kaupungilla luonnon muodostama suojainen
satama.
Muitapa luonnon suomia etuja ei tuolla pienellä kaupungilla ollutkaan.
Ei virrannut sen vieritse mereen suurta, sisämaan vesiä vyöryttävää
jokea. Ei ollut sen ympärillä hedelmällisiä maita, eikä suuria
maalaiskyliä. Oli ainoastaan laajoja ja lohduttomia hiekkakankaita ja
soita peninkulmittain joka puolella. Lähimpänä maaseutuna oli etelässä
sen äiti, pieni Saloisten pitäjä, ja pohjoisessa tasainen Pattijoki ja
hiekkainen Olkijoen kylä.
Mutta Raaheen asettui heti alunpitäen asumaan keinokkaita porvareita,
jotka lähimmän maaseudun puutteessa matkustelivat laajalti sisämaassa.
Vuosikymmenien kuluessa saivatkin he sen aikaan, että Raahen "maaseutu"
käsitti suuren osan Pohjanmaata ja ulottui Savossa aina Karjalan
rajoille asti.
Heidän hyvänä liittolaisenaan olivat sen ajan kauppaa rajoittavat
asetukset, jotka pakottivat talonpojan kulkemaan kaupunkiin, kun kaikki
maakauppa oli kielletty. Niinikään olivat heidän liittolaisenaan
kehittymättömät kulkuneuvot, jotka ajoivat talonpojan sinne, minne
hevoskyydillä oli lyhin matka. Näin alkoi Raaheen virrata sisämaan
tavaroita: nahkoja, voita, jyviä, talia ja tervaa, ja kauppiaat
antoivat samaa tietä takaisin: suolaa, tupakkaa, ulkomaan kankaita ja
muuta tarvetavaraa.
Mutta älköön luultakokaan, että laaja kauppa-alue oli noin vain
vähällä voitettu. Raahen naapurikaupungit kiistivät kiivaasti sitä
vastaan. Monta tulista taistelua saivat Raahen entisajan porvarit
käydä kahdellakin suunnalla: maaseudulla ja — herrainpäivillä, ainapa
kuninkaankin luona. Maaseudun he kyllä puoleensa saivat, saivatpa
sieltä kannatustakin taistelussaan Oulua ja Kokkolaa vastaan. Mutta
näiden kanssa taistellessaan saivat he kaikki keinonsa hyvinkin tarkoin
käyttää. Olipa jo muutamia kertoja vaara aivan ovella: läheltä piti,
ettei koko kaupunkia lakkautettu sen kilpailijoiden eduksi.
* * * * *
Kaupan ohella oli kaupungilla ollut tulolähteenä myöskin laivaliike.
Mutta 1800-luvulla alkaa tällä vasta olla merkitystä kaupungin
elämälle; ja 1850-luvulla sivuutti se kaupan ja astui etualalle.
Silloin nimittäin sitkeiden porvarien tarmokkaat jälkeläiset tulivat
tuntemaan kaiken katoavaisuuden oikein kouraantuntuvalla tavalla. He
näkivät, että vanha kaatuu ja täytyy luoda uutta sijaan.
Vaara uhkasi nyt kaupunkia kaukaa, aina Viipurin seuduilta asti. Se ei
vielä ennen ollut kilpaillut Pohjanmaan kanssa; vaan nyt se sen teki ja
teki tavalla, joka tuntui.
Suunniteltiin Saimaan kanavan rakentamista; ja rantamaan tarmokkaat
miehet käsittivät, että lopulta se viepi suuren osan heidän
kauppa-aluettaan. Silloin eivät enää Savon miehet tuo tavaroitaan
heille, eivätkä huoli heidän tavaroistaan. Siksi turvautuivat he
laivaliikkeeseen, jota tähän aikaan edistivät vielä ulkomaankin olot.
Itämainen sota oli päättynyt. Kauppalaivat oli osaksi tuhottu ja
rahdit korkeita. Silti laivojen "lyönti" oli erinomaisen kannattavaa.
Laivaveistämöstä tuli Sampo, joka jauhoi rahaa pikkukaupungin
yritteliäille liikemiehille ja hyvinvointia ja kunniaa koko
kaupungille. Tähän aikaan vielä, loppunsa edellä, kävi Savonkin liike
rantamaihin ja sillä kohosi pieni Raahe kaupan ja meriliikkeen alalla
kaupunkiemme ensimäisten joukkoon.
* * * * *
Tähän aikaan oli Raahen laivaveistämö maamme suurimpia. Se oli
kaupungin lahden etelärannalla, mereen päin viettävällä rinteellä,
josta heti, rannasta alkaen, oli syvä vesi. Siellä oli viisi eri
veistämöä rinnakkain. Kussakin oli omat tapulinsa, joitten päällä
laiva tehtiin, paja oli jokaisessa ja väenpirtti, ja suuret puu- ja
lankkuvarastot.
Kaupungin ja veistämöalueen eli "varvin" välillä meren rannalla oli
pikipolttimo ja tervahovi monine pitkine makasiineineen. Terva oli
tärkeä vientitavara ja myöskin piki, jota paljon tarvittiin kotonakin
lukuisien laivojen rakentamisessa.
* * * * *
Taivas kirkastui pienen kaupungin yllä, vaikka vielä katujen pohjalla
oli ohentunut hämärämeri, joka vaalenemistaan vaaleni. Varhaisesta
hetkestä huolimatta oli jo eloa ja liikettä hämyisillä kaduilla,
joita vielä silloin ei öilläkään valaistu. Porvarit olivat aukaisseet
puotinsa ovet ja ikkunaluukut ja odottivat ostajia. Heidän renkinsä
ajoivat kiiltokarvahevosilla mikä noutamaan niityltä heiniä, mikä
rannasta vettä. Merimiesten vaimoja tuli maidon hausta niistä taloista,
joissa oli lehmiä; ja maalaisia ajoi kuormineen kaupungin keskellä
olevalle kauppatorille, minne heitä jo oli kertynytkin aika paljon.
Jo paljoa aikaisemmin oli osa väestöä herännyt ja mennyt toimiinsa.
He olivat laivaveistämöiden sadat työmiehet, jotka jo ennen neljää
olivat pikkutaloistaan lähteneet toista kilometrin päässä olevaan
varviin, minne talvella kuljettiin suoraan yli jäätyneen meren lahden.
Työ alotettiin siellä kello neljältä. Hämärän aika iltaa ja aamua
työskenneltiin suuressa väenpirtissä. Toiset veistelivät vaarnoja,
toiset tekivät "plokeja" ja mikä mitäkin. Sitten päivän tultua
siirryttiin ulkotöihin rakenteella olevien laivan runkojen ääreen.
Silloin kuului sieltä pauke ja kalkutus aina kaupunkiin asti.
Päivän valjetessa kokoontui torille yhä enemmän kuormia ja ihmisiä.
Huomattavampana kauppatavarana oli puutavara. Siinä oli halkokuormia,
joiden ympärillä merimiesten vaimot häärivät, pelkkoja, lankkuja,
laivan kaaripuita ja jokunen mastopuukin. Siellä täällä kuormien
välissä liikuskeli kaupungin porvareita turkeissaan. Tingittiin ja
väiteltiin.
Yhä enemmän kokoontui puutavaraa torille. Kuormia alkoi jo olla
torille johtavilla kaduillakin. Siinä oli miehiä lähipitäjistä, mutta
paljon oli etempääkin tulleita. Sillä puutavaraa tarvittiin Raahessa
paljon, kun toisina vuosina rakennettiin lähemmäs kymmenkunnan laivaa.
Oli ukkoja kuormineen Kestilästä, Pulkkilasta ja Piippolasta, oli
Kärsämäeltä, Pihtiputaalta ja Keiteleestä. Useimmat olivat tuoneet
pelkkojaan, panttureitaan ja mastopuitaan ilman edeltä päin tehtyä
sopimusta; kaikki tiesivät, että he saavat tavaransa kaupaksi.
* * * * *
Sillä hetkellä lähestyivät Pielaveden miehetkin etelätullin puolelta
kaupunkia. He olisivat päässeet tullin luota kaupungin laitaa
suoraankin varviin, mutta Matti Hirsikangas tahtoi ajaa patruuna Sovion
talon kautta, että saisi näyttää mastopuuta ennen veistämölle vientiä
patruunalle itselleen.
Patruunan talo oli torin kulmassa; sinne päästäkseen täytyi heidän ajaa
halki kaupungin.
Matti istui puun tyvellä ja ajoi kuutta hevosta.
Jaakko ohjasi takarekeä puun latvapuolella ja muut miehet kävelivät
sivulla. Heillä kaikilla muilla, paitsi Matilla ja Latolaisella, oli
paljon katseltavaa, sillä he eivät olleet vielä eläissään kaupungissa
käyneet.
Kun he sivuuttivat tullin ja lähtivät ajamaan Kirkkokatua, herätti
heidän tulonsa erikoista huomiota. Heidän puunsa oli suurempi kuin
monikaan oli nähnyt, vaikka oli ennenkin kaupunkiin suuria puita tuotu.
Kaikki näkivät heidän olevan tavallista pitemmän matkan takaa, koska
kahdella hevosella vedätettiin heidän eväitään ja rekiään.
Ennenkuin he olivat kerenneet pitkästikään ajaa, kertyi heille suuri
saattoväki. Siinä oli etupäässä kaupungin poikia, joista toiset
alkoivat kiipeillä puun päälle.
— Menettekö, sen vietävät! karjasi Matti ja huiskasi heihin päin
suitsiperillä.
Silloin livahtivat pojat puun päältä ja kuultuaan Matin puheesta miehet
savolaisiksi, he kaikin alkoivat kirkua:
— "Savolainen pulloposki, syöpi puuron leivän kanssa."
— Teillä, sen tuhannen kappaleilla, ei olisi syödä edes paljastakaan
leipää, jos me savolaiset emme toisi tänne jyviä ja jauhoja, senkin
rantamaan rakkikoirat! ärjyi Matti.
— Olesta hiljaa ja anna poikain huutaa! sanoi Latolainen Matille ja
nauroi.
Silloin pojat kertyivät hyväntuulisen Latolaisen kintereille ja
kärttivät häneltä lupaa nousta puun päälle. Muutamia hän nostikin sinne
ja sanoi sitten tasaisella tavallaan:
— Enempää eivät hevoset jaksa vetää.
Näin tulivat he likelle toria. Katu heidän edessään oli niin täynnä
kuormia, että heidän täytyi pysähtyä odottamaan. Siihen kertyi pian
väkeä suurta mastopuuta ja Savon miehiä ihmettelemään.
Etempää torilta riensi juoksujalkaa eräs hyvin pitkä ja punakka
vanhanpuoleinen mies. Tullessaan tyrkki hän tiellään olevia syrjään,
niin että kiitti kun pääsi hänen edestään väistymään.
— Hei, Savon ukko, myö puusi minulle! huusi hän rämisevällä äänellään,
että tori kaikui. Ja odottamatta vastausta kääntyi hän menemään ja
käski Matin ajaa perässään.
— Siirryttekö syrjään, senkin maalaistolvanat! Antakaa tietä oikealle
puulle, jollaista ette ole ainoakaan osannut tuoda!
Miehet koettivat arkoina avata tietä Korkeankankaan mahtavalle
jättiläiselle. Syntyi aika rytinä ja meteli rämeä-äänisen suuren miehen
edessä.
Hän oli patruuna Matti Sovio, Fredrik Sovion veli, jolla kolmannen,
Henrik-nimisen veljen kanssa, oli yhteinen laivaveistämö ja kauppaliike.
Hetken mentyään ja tietä tehtyään katsoi Matti Sovio taakseen ja kun
näki Savon miehet rauhallisina paikallaan, huusi hän.
— Etkö sinä s...n Savon ukko ajakaan?
— Enpä häntä, vastasi Matti Hirsikangas.
— Mitä odotat? Etkö puutasi myökään?
— Enpä mä häntä myö.
— Mikset myö.
— Kun jo on tullut toiselle myödyksi.
— No voi sun vietävän pässinpäätä! P----.ako et sitä ennemmin sanonut?
Mikä tuhat sinun kitaasi kiinni piti, senkin Savon pallinaama! raivosi
Matti-patruuna ja palasi takasin ja pui nyrkkiään Hirsikankaan Matin
edessä.
— So so! Ihmisiähän mekin ollaan, sanoi Latolainen tyynesti ja astui
Matti-patruunan eteen.
— Mikä p...u sinä olet? karjasi tämä ja oikasi kättään kuin lyödäkseen.
— Elähän vaan lyö! Saat heti takaisin! sanoi Latolainen päättävästi.
— Ettäkö uskaltaisit minua lyödä?
— Koetappas kopasta, niin näet!
— Ka, Savon miestä! Ei se pelkää, sanoi Matti-patruuna ja nauroi
iloisesti siinä samassa hetkessä. Sitten kysyi hän Hirsikankaan Matilta
aivan toisena miehenä kuin äsken:
— Kuka tämän kamalan puun on jo ostanut?
— Patruunan veli, vastasi Matti.
— Se peto se kerkeää. Mutta kuulehan ukko! Tuo minullekin samallainen,
vieläkin suurempi! Rahan saat minultakin. Tuotko?
— Enpä mä häntä tiedä, jos..., eikä hän kerennyt sanoa: jos löydän,
ennenkuin Matti-patruunan kiivas veri kuohahti, — sillä hän vaati heti
aina selvän ja varman vastauksen — ja hän karjasi:
— Ole tietämättä, käppyrä! Tule sinä, suuri mies, tänä päivänä minun
konttoriini! sanoi hän Latolaiselle ja sitten suuttuneena huusi:
— Hei miehet! Kuulkaa nyt kaikki, niin monta kuin teitä lieneekin!
Ajakaa kuormanne, mastopuut, pelkat, pantturit ja kaikki mitä teillä
on, minun varviini! Tulkaa sitte noutamaan rahat meidän konttorista!...
Mitä töllötätte! Ettekö kuule?... Meillä on millä maksetaan! Hih hei!
hihkasi hän, löi kämmeniään yhteen ja pyörähti kantapäillään ympäri.
Sitten lähti hän kävelemään ja nauroi mennessään. Mutta päästyään
veljensä, Fredrik Sovion talon kohdalle, pui hän nyrkkiään sinne päin
ja kiroili suun täydeltä.
Tori alkoi tyhjetä ja puukuormat soluivat Isoakatua rantaan ja siitä
lahden yli Matti Sovion veistämölle.
Pielaveden jättiläinenkin pääsi liikkeelle. Se pysähtyi Fredrik Sovion
talon kohdalle. Hevosten eteen pantiin heiniä, eväskuormat ajettiin
Sovion suureen kartanoon ja Matti Hirsikangas lähti konttoriin. Sinne
kuljettiin pihan kautta. Konttorin mahtavat tammiovet näyttivät
sanovan: Jolla ei ole aikaa kiertää kartanon kautta, se pysyköön
poissa! Oven edessä rapisteli Matti kuuraa turkkinsa kauluksesta,
kopisteli lumen saappaistaan ja meni sisään.
Jaakko ja muutamia muita hänen matkassaan tulleita savolaisia jäi
kadulle puun viereen odottamaan Matin palaamista.
Jaakko nousi puun tyvelle istumaan ja katseli kaupungin elämää.
Isokatu, jolla hän oli, halkaisi kaupungin, alkaen sen pohjoistullista
ja loppuen mereen, jonka rannalla melkein kadun kohdalla oli
merimieshuonerakennus. Hänen toverinsa lähtivät Mattia odottaissaan
katselemaan kaupunkia, kulkien rantaan päin.
Kaikki oli hänestä outoa, kaupunki katuineen, talot, kauppapuodit
ja ihmiset. Varsinkin ihmisiä hän ihmetteli. — Tuossa katukäytävää
sipsutti muuan tyttö, jota hän ihan mielikseen katseli. Kuinka
notkeasti nousi hänen jalkansa, meni aivankuin tanssien! Hänen
jälkeensä katsoi Jaakko niin kauvan, kunnes tyttö kääntyi poikkikadulle
ja katosi: Hänen mieleensä tuli Leena ja kotikylän tytöt. Mitä
nämä kömpelöissä kengissään ja paksuissa vaatteissaan olivat
verrattuna tuohon sipsuttajaan! Leena oli ollut hänen tähänastinen
tyttöihanteensa; sen kauniimpaa ja miellyttävämpää ei hän maailmassa
luullut olevankaan. Ja kun hän siinä istui ja mietti, tunsi hän, että
se hehkuva polte, jonka Leena hänessä oli herättänyt, heikkeni ja
riutui, ja sen sijaan tuli kaipaus nähdä tuo äskeinen tyttö, tai jotain
hänen laistaan vielä uudelleen.
Hän muisteli ja ihmetteli kaupunkiin tulemistaan. Pojat, jotka nytkin
kilmuilivat hänen luonaan puun ympärillä, olivat merkillisen eläviä,
aivankuin oravat metsässä. Turkasen pahankurisia ne olivat! Hän ei
heitä uskaltanut paljon katsoakaan, peläten heidän rupeavan haukkumaan.
Ei koskaan ennen hän ollut osannut ajatellakaan poikien olevan
sellaisia kuin nämä. Ja entäpäs se pitkä ukko, joka äsken yritti heidät
syyttä suotta piestä! Mutta leppyi siinä samassa, kun Latolainen häntä
vastusti. Teki ihan toisin kuin hänen kotiseudullaan. Siellähän mies
suuttuu yhä enemmän, jos häntä vastustetaan. — Tämän kaupungin meno
tuntui hänestä ylösalasin käännetyltä kaikin puolin. Vilkasta se oli ja
kiehtovaa. Olisi hirmuisen hupaista saada olla siinä mukana! Se vasta
olisi toista, verrattuna kotikylän nukkuvaan elämään.
Siinä istuessaan huomasi hän katua pitkin tulla köpittävän vanhan,
mutta vilkasliikkeisen äijän. Ukko pysähtyi, päästyään puun kohdalle.
Hänen silmänsä vilkuttivat kummallisen nauravasti.
— Onpa totta vie siihen ankkuroinut suuri puu... Kuusi pukseeria on
edessä. — Mistä asti ne ovat sitä vetäneet?... Häh, poika? ärjäsi hän,
kun Jaakko ei heti hänelle vastannut.
— Pielavedeltä, sanoi Jaakko.
— Vai aina Pielavedeltä... No tietääkö savolaisen poika, mitä
tämmöisestä hirrestä tehdään?
— Maston ne sanovat siitä tulevan.
— Aivan niin. Mutta kestäisikö savolaisen pojan pää nousta tuonne
latvaan, jos se pystyyn hiissattaisiin? Vai rupeaisiko päätä
fiiraamaan... Häh?
— Mitäpäs asiaa tuon latvaan olisikaan, sanoi Jaakko.
— Mitäkö asiaa latvaan? Sitä ei kysy kukaan muu kuin savolainen. Kuule!
Tämän puun latvassa kiikkuu vielä moni poika. Voi jos tietäisit, mitä
minä tiedän, niin jo nyt kuulisit kuinka tuuli viheltää ja vinkuu siinä
taklaasissa, mitä tämä puu on kantava. Näkisit miten nämä heiluu ja
huojuu ja miten poikia rimpuilee aina "puukempramraakalla" asti köysiä
selvittelemässä, katsoen silmät seisovina meren myllerrystä. Niitä
tulee aaltoja kuin vuoria toinen toistaan ajaen... Oh! Niin se on
poika... No eivätkö ne Savon ukot sitten puissa rimpuile? kysyi ukko ja
nauraa virnisteli.
— Eivät ne niin hulluja vielä ole olleet.
— Kuule nyt, nuori mies! Koska sinulla näkyy olevan noin vilkkaat
silmät, niin ei ole ihme, vaikka sinäkin vielä rimpuilisit tässä
puussa. Jos vain aijot merimieheksi, niin kiipeä joka päivä kolme
kertaa Savon korkeimman hongan latvaan ja huuda sieltä kurkun täydeltä!
Jos niin teet, niin edestäsi sen löydät. Muista nyt, mitä Björkqvistin
Epu sinulle neuvoi!
Sen sanottuaan lähti ukko mennä keppasemaan katua pitkin. Jaakko istui
ja katsoi hänen jälkeensä ja ihmetteli kummallista ukkoa ja hänen yhtä
kummallista puhettaan.
Ihmisiä tuli ja meni. Porvarien rengit ajoivat välkkyväkarvaisilla
hevosillaan ja huutivat toisilleen. Kauppapuotien eteen pysähtyi jyvä-,
voi- ja nahkakuormia. Puotien ovet paukahtelivat... Silloin alkoi myös
laivaveistämöltä kuulua satojen kirveiden vilkas kalke ja satojen
vasaroiden kiihtyvä pauke... Aamu oli valjennut ja hämärä haihtunut
pienen kaupungin kaduilta. Sen yli kaartui kirkas ja kylmä talvinen
taivas; mutta alla, pakkasesta huolimatta, oli vilkas ja kiehtova
elämä. Tätä kaikkea nähdessään ja kuullessaan tunsi Savon sydänmaan
poikakin vilkastuvansa. Kiehtova elämän hyörinä lumosi hänet. Tuo elämä
minkä hän ympärillään tunsi, minkä paukkeen ja kalkkeen hän kuuli,
ei ollut sydänmaan poikaakaan vierovaa. Se oli tervettä, voimakasta
ja yksinkertaista niinkuin entinen Raahekin tuohikattoisine, pienine
taloineen ja vaatimattomine ihmisineen.