I.

Mastopuu.

Pakkanen oli koko yön pitänyt ilvettään. Se oli takonut nurkkia ja

napsutellut seiniä. Nyt aamupuoleen oli se pois vetäytymässä. Mutta

ennen lähtöään jysähytti se vielä pirtin nurkkaan, että kartano

kajahti. Sitä se itsekin säikähti ja lähti pakoon, mutta ei malttanut

vielä mennessäänkään olla napsahuttamatta piha-aitaan. Sitten alkoi sen

ritinä ja rapsutteleminen kuulua talon vierestä metsästä.

Oli aikainen aamu; kello lie ollut tuossa kolmen tai neljän vaiheilla.

Taivas oli pilvetön ja sen laella kiilui lukematon paljous sädehtiviä

tähtiä, jotka hämärästi valaisivat lumisen pihan ja kinosten peittämän

talon ympäristön.

Se oli Hirsikankaan talo Pielaveden pitäjässä.

Pihalla liikkui turkkiin puetuita miehiä. Vaikka he olivat vasta

pirtistä tulleet, oli heidän turkkinsa kaulus jo käynyt valkoiseen

kuuraan. Lumi narahteli ja naukui askelen alla, ja jos rykäsi, niin

kaikui koko kartano raikkaasti.

Kolme hevosta oli sidottu tallin seinään. Siinä helisyttivät ne

pakkasen kynsissä tiukujaan ja hamusivat huulillaan edessään olevia

heiniä.

Miehiä seisoi tallin ovella; mutta he väistyivät siitä, kun muuan

vanhanpuoleinen mies talutti sieltä hevosta. Hän oli Hirsikankaan

Matti-isäntä.

Kartanolla kopisteli nuori mies, melkein poika vielä, kirvespohjalla

kuuraista ja lumista rekeä, mikä oli tavallista jykevätekoisempi.

Kun Matti toi hevosta tallista, räsähti reki ilkeästi, pani aivankuin

olisi särkynyt. Samassa paiskasi poika sen pystyyn.

— Ethän vain rekeä särkenyt? huusi Matti.

— Enkä särkenyt. Särkemättäkin kaikki tämmöisessä pakkasessa

paukahtelee, vastasi poika.

Hän oli aivan varma, ettei reki särkynyt, sillä olihan hän naputellut

sitä varoen.

Nuori mies oli Jaakko, Hirsikankaan poika. Matti talutti hevosen reen

viereen ja sanoi uudelleen:

— Eihän vain reki mennyt rikki, kun niin räsähti?

— Eikä mennyt. Kyllähän minä sen tiedän, kun en niin lyönytkään, että

olisi särkynyt.

— Pitää tarkastaa kuitenkin, ennenkun aisotetaan. Emme me rikkinäisellä

reellä saa mastopuuta metsästä. Siellä on ikävä sitä sitten korjata.

— Mutta eihän eheää rekeä tarvitse korjata siellä eikä täällä, kivahti

Jaakko.

— Eheääkö? Kukapa sen takaa, että se on eheä. Niinpä tuo räsähti

pahasti. Kun et vain särkenyt mastopuurekeä. Silloin ei huomisesta

kaupunkiin lähdöstä tule mitään, puheli Matti itsepäisesti. Sitten

pudotti hän suitset kädestään ja kallisti reen syrjälleen, alkaen sitä

tarkastella.

— Uskoohan tuon nyt oikeallakin, että eheä se on, karjasi Jaakko

suuttuneena.

— So, so! Olehan, poika, nyt... Mutta menkäähän joku noutamaan pirtistä

pärettä, että näkisi! kehotti Matti.

— Tarvinneeko sitä nyt niin tarkoin tutkia, puuttui puheeseen Latolan

isäntä. Jaakkohan väittää, ettei se mennyt rikki.

— Mitäs Jaakosta. Menkää vaan pärettä hakemaan! kehotti Matti.

Kun kaikki näkivät, ettei metsään lähdöstä mitään tule, ennenkuin Matti

saa tahtonsa täyttymään, käski Latolainen renkinsä pärettä noutamaan.

— Tuollainen hupsu se on aina, ei luota keneenkään, mutisi Jaakko

vihoissaan. Mutta ääneensä ei hän uskaltanut mitään puhua, peläten

isänsä suuttuvan, eikä sitten päästävän häntä mastopuun vientiin

Raaheen.

— Eipä sitä tiedä uskoa... Parempi katsoa kuin katua, puheli Matti.

Samassa heilahteli punertava ja häilyvä päresoihtu lumisella pihalla.

Sen valossa tutki Matti sitten tarkoin rekeä. Huomatessaan sen eheäksi,

jysähdytti hän sen jalaksilleen ja pisti soihdun hankeen, missä se

sammua tupsahti.

Silloin uskalsi taasen pakkanen palata metsästä ja kävi jysäyttämässä

pirtin nurkkaa, että kartano kajahti. Sitten napsahutti se hiljemmin

navetan puolella ja siirtyi metsään rytyyttämään.

— Oh hoh! Kylläpä se nyt paukuttaa, puheli Matti-ukko ja puhalteli

kouraansa.

— Pakkoko oli ruveta rekeä kopeloimaan tämmöisessä pakkasessa, ei

Jaakko malttanut olla pistämättä.

— Nytpä sen tietää, että se on eheä, sanoi Matti ja talutti hevosen

aisojen väliin.

Jaakkokin nouti tallista hevosen ja valjasti sen jykevätekoisen

takareen eteen. Renki toi hänen perässään kolmannen hevosen, jolle

valjastettiin vain irtonaiset aisat. Myöskin kolmella naapuritalon

hevosella oli samalla tavalla irtonaiset aisat perässään.

Kun hevoset oli saatu valjaisiin, lähti matkue kartanosta ja painui

talon vierestä alkavaan metsään. Tiellä, mikä luikerteli puiden

välissä, oli aivan umpi; hevosten oli vaikea siinä kahlata, samaten

miestenkin, joille ei ollut turvaa hevosten perässä venyvistä aisoista.

Ainoastaan Matti-isännän hevosella oli reki. Hän ajoi koko jonon

etupäässä. Hänen perässään tulivat reettömät hevoset ja kaikkein

viimeisenä ajoi Jaakko, istuen takareen tukilla.

Näin mentiin noutamaan mastopuuta kuudella hevosella.

— Mutta eihän meiltä lie mitään unohtunut? huusi yht'äkkiä Matti ja

pysähytti hevosensa.

— Eipä tainnut unohtua. Illallahan jo kaikki lähtöä varten

varustettiin, sanoi renki, joka hevosineen rehki isännän perässä.

Matti antoi hevosensa seistä ja tuumaili hetken. Sitten huusi hän

viimeisenä ajavalle Jaakolle:

— Otitko rekeesi aisat siitä tallin seinustalta?

— En minä niitä huomannut, huusi Jaakko. Saapihan nuo aisat metsästäkin.

— Eipä sieltä petäjiköstä ole häävi aisapuuta löytää. Käännähän takasin

ja aja noutamaan!... Semmoista se on, että jos minä en kaikesta pitäisi

huolta, niin ei tulisi mistään mitään, puheli Matti rekeen juoksevalle

Latolan isännälle, joka oli heittänyt hevosensa irtaallaan kulkemaan.

Matti oli pyytänyt naapuriaan kolmella hevosella mastopuun nountiin ja

lähtemään sitten viemään sitä Raaheen. Sieltä palatessaan toisivat he

suolaa ja muuta tavaraa.

— Eiväthän ne nuoret tahdo niin kaikkea huomata, sanoi Latolainen

rekeen päästyään. Ethän sinäkään kaikkea aina muista.

— Sinä se vielä noita huolettomia puollat, jurisi Matti.

Siitä heillä juttu jatkui. Samasta asiasta olivat he usein ennenkin

väitelleet. Latolainen moitti Mattia, että hän on liian ankara

vaatimuksissaan. Nuoria täytyy kärsiä ja neuvoa. Mutta Matti oli sitä

mieltä, että jos heiltä ei vaadi täsmällisyyttä ja heidän joka työtään

tarkasta, niin heidän kanssaan ei tule toimeen.

Jaakon täytyi palata aisoja hakemaan. Ne kuuluivat hänen hevoselleen,

sillä takareessä olevat aisat tarvittiin sen ohjaamiseen sitten

mastopuuta tuodessa.

Hän istui takareen tukilla ja hoputti hevostaan tavottaakseen toiset.

Hän oli isälleen suutuksissa, kun hän oli tänä aamuna hänet jo kaksi

kertaa nöyryyttänyt. Äsken ei uskonut tarkastamatta muka, että reki on

eheä, ja nyt pakotti palaamaan aisoja noutamaan, vaikka olisihan ne

metsästäkin saanut. Sellainen oli isä aina, ei luottanut milloinkaan

toiseen, tahtoi aina oman päänsä pitää. Vielä oli hän kaikessa niin

turhan tarkka ja täsmällinen. Vainusi aina perässä kuin koira. Kaikilla

täytyi olla oma paikkansa, yksinpä hevosten loimivöilläkin tallissa.

Auta armias, jos loimivyönkään pani toiseen naulaan kuin missä sitä

pidettiin, niin sai siitä kuulla kauvan aikaa. Jaakko tunsi aina

tekevänsä parhaansa, mutta sittenkään ei isä häneen luottanut. Sehän

se juuri vihaksi kävikin, ja se, kun ukko luuli aina kaikkien olevan

huolettomia ja piti itseään erehtymättömänä. Vaikka unohti hänkin

toisinaan, teki toisin kuin oli tarkoitus; mutta menepäs häntä siitä

huomauttamaan!

Pian tavotti hän toiset.

Tie painui metsästä suurelle ja avaralle suolle. Sinnekin oli pakkanen

tullut. Metsän läpi kulkiessa oli se antanut siivo rauhan, mutta nyt

suolla nipisti se sormia ja pisti nenään, että oli vaikea hengittää.

Jaakko jäi reen perässä kävelemään voittaakseen pakkasen. Toisetkin

laskivat suitsiperät hevostensa selälle ja jäivät Jaakkoa odottamaan.

Siinä oli Latolan kaksi renkiä ja Latolainen ja heidän oma renkinsä.

Pian tuli kaikille lämmin ja puhe alkoi luistaa.

He juttelivat mastopuusta, jota he menivät noutamaan. Se kasvoi

Korkeallakankaalla, tämän ja toisen vielä suuremman suon takana. Sen

kasvupaikkaa ei heistä kukaan sen tarkemmin tiennyt. Matti Hirsikangas

oli puun löytänyt. Hän istua kökötti eellimäisen hevosen reessä ja ajoi

umpia auki.

Jaakolle tuli kuuma. Hän aukoi turkkinsa nappeja, heittääkseen sen pois.

— Älähän nyt vielä heitä! varotti Latolainen.

— Kyllä jo tarkenee, vastasi Jaakko ja paiskasi turkkinsa takareen

tukille. Rengitkin tekivät samaten.

— En minäkään miestä huonompi ole! hihkasi Latolainenkin ja paiskasi

turkkinsa päällimäiseksi.

— Vai etkö usko sitä! sanoi hän Jaakolle, tarttui hänen käsivarsiinsa

ja heitti hänet lumeen.

Lumisena kömpi Jaakko kinoksesta ja kävi kiinni Latolaiseen; mutta

eihän hän tälle mitään mahtanut, sillä Latolainen oli roteva ja

voimakas. Muutenkin oli hän mukava mies. Aina iloinen ja leikillinen.

Metsämatkoilla telmi hän kuin nuoret ja puhui hauskoja. Useinkin hän

leikin varjossa valitti, ettei hänellä ole poikaa. Lapsia oli hänellä

useitakin, mutta ne olivat kaikki tyttöjä. Yhden nimi oli Leena;

ja juuri hänen tähtensä tuntui tuo miellyttävä Latolainen Jaakosta

vieläkin miellyttävämmältä.

Hän vertasi häntä omaan isäänsä, pieneen ja kuivaan äijän käppyrään,

joka aina narisi, eikä koskaan ruvennut leikkisäksi. Nytkin istui hän

yksin reessä ja mietti, mitä lie miettinyt.

— Ollapa minulla tuollainen isä, kun on tuo Latolainen, ajatteli Jaakko.

He pääsivät suon yli metsäiselle ja leveälle kankaalle. Ja kun he sen

poikki tulivat, aukesi taasen heidän eteensä avara neva, minkä toisessa

laidassa kohosi hirsimetsää kasvava Korkeakangas.

Kun he saivat kulkeneeksi nevan yli, alkoi jo talvinen aamu sarastaa.

Itäisellä taivaalla, heidän takanaan, nevan toisella laidalla, näkyi

metsän latvoilla vaaleneva ja selkeä taivas, jota nouseva aurinko alkoi

ruskottaa. Pakkanen tuntui kiihtyvän nyt suurimpaan vimmaansa, mutta

miehille ei se enää mitään mahtanut, sillä lunta kahlatessa oli heille

tullut lämmin.

Kankaan laidassa poikkesi edellä ajava Matti-isäntä tavalliselta

talvitien uralta pitkin kankaan sivua kulkemaan. Siinä oli lunta

hevosta rintaan, sillä pitkin talvea oli tuuli sitä nevalta siihen

kinostanut.

Hetken ajeltuaan käänsi hän hevosensa kangasta kohti kohoamaan. He

nousivat yhä ylemmäksi loivaa rinnettä. Metsä alkoi muuttua mahtavaksi

hirsistöksi. Aina vähän päästä sivuuttivat he komean tupsulatva hongan,

jonka kerkkä huimaavassa korkeudessa humisi.

— Mihin asti sinä viet? Tässähän on jo mastopuita, ettei tiedä minkä

ottaisi, huusi Latolainen.

— Mennäänhän vielä vähän, niin ei tarvitse arvella ottaessa, huusi

Matti.

Hetken ajettuaan nousi hän reessä polvilleen, osotti kädellään ja huusi:

— Osaammeko oikeaa valita?

Kaikki katsoivat hänen osottamaansa suuntaan. Sieltä vilkkui toisten

hirtten lomitse metsän jättiläinen. Se seisoi siinä yksinäisenä. Oli

kuin metsän kuningas, jonka majesteettia muu metsä oli kunnioittanut

väistymällä sen läheisyydestä loitommalle. Siinä se oli valtakuntaansa

hallinnut satoja vuosia. Se oli ollut arvokas ja kunnioitettava jo

silloin, kun muu metsä hänen ympärillään maasta kohosi. Hänhän se oli

siemenensä sirottanut jo vuosisatoja sitten kulovalkean tuhoamaan

kankaaseen. Itse hän oli ihmeen kautta tuhosta säästynyt. Siitä asti

oli hän Korkeatakangasta hallinnut; käynyt heimolaisineen tuhoisan

sodan lehtipuita vastaan ja voittanut; vallannut koko lakean ja

tasaisen hietikkokankaan nevojen keskellä omalle heimolleen. Ainoastaan

kankaan laiteilla, nevan rajalla, uskalsivat koivut, haavat ja lepät

asustaa. Hän oli kuningas, sitä vanhaa ja arvokasta sukua, viimeinen

suurten ja määräämättömien sydänmaiden jälkeläinen tällä kankaalla.

Kuningas hän oli, metsän mahtava hallitsija, jonka valta perustui

vuosisataisiin oikeuksiin.

Nytkö oli hänen hetkensä tullut, metsän mahtavan jättiläisen viimeinen

hetki? Miehiä, joitten esi-isät monta polvea taaksepäin olivat hänen

mahtavuuttaan ihmetelleet, seisoi kirves kädessä hänen juurellaan;

ihmeissään he katsoivat hänen latvukseensa huimaavassa korkeudessa,

jossa se oli kestänyt vuosisatojen tuulet ja myrskyt.

He aikoivat kaataa metsän mahtavan jättiläisen, maahan vaivuttaa sen

korkealle kohoavan kruunun.

Mutta eihän heidän tekonsa ollut heidän syynsä. Mitäpä vihaa heillä,

sydänmaan rauhallisilla ihmisillä, oli Korkeankankaan kuninkaalle.

Heiltä hän olisi rauhan saanut, jos he eivät olisi joutuneet rantamaan

rauhattomien ihmisten kanssa tekemiseen. Nämä ne tämänkin metsän

jättiläisen olivat kuolemaan tuominneet näkemättä ja kuulematta.

— Jo siinä on puuta! sanoi Latolainen... Olisit saanut ottaa kahdeksan

hevosta sitä vetämään; tuskin se kuudella kulkee.

— Hyvätpä ovat meillä hevoset; koetetaan, niin sittenpähän nähdään,

kulkeeko tuo.

Puuta ihmeteltyään veivät miehet hevosensa etemmäksi ja antoivat heiniä

eteen.

Matti määräsi pari miestä tietä polkemaan ja telottamaan nevalle asti,

johon oli paksuin umpi. Latolan rengit saivat lähteä, vaikka mielellään

hekin olisivat olleet jättiläisen kaatumista katsomassa.

Katsottiin sitten, minne päin puu olisi kaadettava. Tyven täytyi jäädä

kotia kohti.

Alkoi pian kuulua kirveen kapse. Neljällä tasaterällä siinä sopi

hakkaamaan. Jaakko Latolaisen kanssa hakkasi toisella puolen ja

Hirsikankaan Matti renkineen toisella.

Hakatessaan vilkaisi Jaakko väliin isäänsä. Ukko iski kirveellään yhtä

tasasesti, aina vain yhtä tasasesti; ei kertaakaan lujemmin, eikä

kertaakaan löyhemmin, aina samalla tahdilla.

Sellainen oli se kaikessa muussakin.

Ja hän itse. Toisinaan iski hän kiihkeästi kuin raivoissaan, toisinaan

taasen levähti ja antoi silloin vain näön vuoksi kirveensä heilua.

Sellainen oli hän muussakin elämässään, vaikkei sitä huomannut. Siitäpä

juuri isä häntä moitti ja siitä johtui alituinen ristiriita heidän

välillään.

Lastuus syveni kummallakin puolen puuta, joka ei näyttänyt

turma-aikeista mitään tietävän; varistelihan vähän väliä lunta ja

kuuraa kaatajiensa niskaan.

— Oh hoh! Kylläpä siinä tarkenee, sanoi Matti, oikasi selkänsä ja jäi

seisomaan. Toisetkin lopettivat iskemisensä ja alkoivat puhella.

Puu seisoi vielä horjumatta.

Matti käski Latolaisen ja Jaakon hakata toiselta puolen, ettei väärälle

puolelle ryöstäytyisi, ja laitti renkinsä tietä polkemaan.

Jo vavahti jättiläinen; metsän kuningas säpsähti. Sitten se räsähti,

pani sillä äänellä, että miehet pelästyivät ja juoksivat etemmäs. Sen

sydänsuonet paukkuivat, että kangas kajahteli. Sen latvus vavahteli

kuolinkamppailussa, ja se alkoi kallistua. Ensin hiljaa, sitten

kiihtyen, kunnes se raivostuneena heittäysi koko painollaan maata

kohti, murskaten alleen pienempiä puita. Siinä silmänräpäyksessä

jytkähti jäätynyt kangas kuin maanjäristyksessä... Siinä makasi korven

jättiläinen värähtämättä.

Nyt vasta saivat sydänmaan miehet oikean käsityksen sen pituudesta.

Matti mittasi lähemmäs parikymmentä syltä sen tyvestä päin, iski

kirveellä kolon siihen. Siitä oli vielä pitkä matka latvaan, joka

ainaiseksi oli lakannut humisemasta. Kolon kohdalta alkoi hän naputtaa

puuta poikki. Toiset toivat reet lähemmäs ja ihmettelivät rantamaan

miesten laitoksia, kun he niihin tällaisia jättiläisiä tarvitsevat.

— Eivätkö nuo likempää saisi puita, kun jo täältä asti pitää vedättää?

arveli Latolan renki Pekka.

— Totta lienevät jo rantamaista suurimmat puut nokkineet, sanoi

Latolainen.

— Mutta Savossa on honkia sinnekin antaa, eikä loppumisesta ole

pelkoa, kehasi Hirsikankaan Matti... Viime syksynä sanoinkin Sovion

patruunalle, että minä en tyhjää teille tuokaan, jos vain hintaa

antanette. Lupasi tuo maksaakin, kun vaan tuon hyvän mastopuun. Sanoi:

Hyvästä hyvä hinta, huonosta ei mitään. Sitten se vei minut varviinsa

ja näytti siellä, että tällaisia pitäisi mastopuiden olla. Minä

sanoin, että kun kerran tuomaan lähden, niin paremman toki tuon kuin

on yksikään noista. Eihän se tahtonut uskoa, mutta nytpä näkee. Sanoi

vielä varvista tullessakin, että jos vain tuot paremman puun kuin mitä

paras oli, niin saat siitä sellaisen hinnan, ettei yhdestäkään puusta

vielä sellaista ole maksettu. Se on rento mies se Sovion patruuna, ei

se tyhjää kitsastele. Se antaa arvon talonpojallekin, eikä ole niinkuin

nämä meidän puolen herrat. Selvää suomea se haastaa, eikä venskaa

sekaan sotke niinkuin nämä.

Sydänmaan miehet kuuntelivat Matin puhetta hänen hakatessaan. He

tiesivät että Matti on tuttu Sovion patruunan kanssa ja että hän tietää

tarkoin kaupungin elämän, kun tekee joka vuosi matkoja sinne. Kuopion

kauppiasten kanssa ei Matti tahtonut olla missään tekemisessä, vaikka

se oli verrattain lähellä. Raaheen ja rantakaupunkeihin hän ajoi aina.

Matti antoi kirveen Jaakolle ja tämä alkoi hakata puuta poikki.

— Missähän asti tämäkin puu saanee kulkea laivan mastoksi jouduttuaan?

arveli hän hakatessaan.

— Kulkekoonpa mihin kulkee; viekööt vaikka veisivät turkkilaisille.

Me emme siitä välitä. Kunhan saamme puusta hinnan, niin muu meille on

samantekevää, sanoi hänen isänsä kuivasti.

Näin katkasi hän Jaakon ajatusten lennon.

Niin hän teki aina muulloinkin...

Siinä makasi nyt äsken niin mahtava honka poikki pantuna ja oksatonna.

Mahtava oli sen runko vielä nytkin, mutta se oli juureton, ja sen voi

viedä minne halutti. Se oli nyt Sovion patruunan omaisuutta. Aina

Savoon asti hänen valtansa ulottui. Metsän jättiläiset voi hän katkoa

satavuotisilta juuriltaan ja kuljettaa ne kaupunkiinsa. Syvälle oli hän

painanut nimensä talonpoikienkin mieleen aina Karjalan rajoille asti.

Moni Savon isäntä hänet tunsi ja kaikki tunsivat hänen nimensä. Oli

nimittäin niin, että maakauppa oli kielletty; maakauppiaita ei ollut;

talonpoikien täytyi tehdä kauppaa porvarien kanssa kaupungissa. Lyhin

matka oli Pohjanmaalle; sen kaupunkeihin virtasivat sisämaan tavarat

aina Savosta saakka.

Viime talvena oli Matti Hirsikangas Sovion patruunan kanssa joutunut

puhumaan hyvistä mastopuista. He olivat sopineet, että Matti toisi

hänelle sellaisen. Patruuna oli kieltänyt häntä kenellekään puhumasta

heidän sopimuksestaan, etteivät toiset laivanvarustajat tietäisi

kilpailla.

Tämä oli se puu. Se oli ensimäinen metsän jättiläinen, joka Savosta

rantamaihin kuljetettiin.

Oli vaivaa ja puuhaa saada mahtava runko reille. Mutta kuuden miehen

voimalla ja Hirsikankaan Matin kekseliäisyydellä se onnistui.

Kun hevoset oli valjastettu aina kaksi rinnakkain puun eteen, epäili

Latolainen:

— Mitenkähän kulkenee?

Matti rupesi nyt alussa ajamaan ensimäistä hevosparia sivulta. Hän

tarttui suitsiin ja vilkaisi taakseen. Nähtyään kaiken olevan kunnossa,

hihkasi hän iloisesti:

— Rahalla ja jyvillä, hevosilla hyvillä, pääsee mihin haluaa! Hei, hei!

Hevoset ponnistivat yhtäaikaa ja puu lähti kulkemaan. Reet painuivat

paksussa lumessa sen alla niin syvään, että se itsekin viilsi lunta.

Jaakko teutaroi sen päällä latvapuolella ja ohjasi ristiin köytetyistä

aisoista takarekeä.

Aina väliin pysähtyivät hevoset puhaltamaan; mutta kauvaa ei Matti

antanut niiden seistä, vaan hoputti vetämään.

Näin hiljalleen saatiin metsän jättiläinen nevalle, missä oli

ohuemmalti lunta.

Silloin päivä olikin jo sivuuttanut puolensa ja talvinen aurinko alkoi

aleta kaukana nevan laidassa kohoavan metsän taa.

Suurella ja aavalla nevalla kulki nyt kaatunut kuningas kuuden hevosen

vetämänä pitkin syvälle painunutta talvitien uomaa. Jaakko ohjasi sen

päällä takarekeä aisoista ja mietti ikihongan tulevia kohtaloita.

* * * * *

Oli saman päivän ilta.

Mastopuu oli rekien päällä talon kohdalla maantiellä; siinä odotti se

rantamaihin lähtöä. Pakkanen oli päivän kuluessa karkkounut muille

maille. Lähtönsä edellä se lie viime yönä rytyyttänyt ja paukuttanut

tavattomasti. Nyt oli taivas vetäytynyt pilveen ja etelä leyhki

lauhasti talvi-illan pimeyden läpi.

Pirtin ikkunoista loisti iloinen takkatuli pimeälle kartanolle, jossa

oli kaksi rekeä kuormitettuna hevosten eväillä. Kummassakin oli vielä

sen lisäksi pari rekeä ja toisen perässäkin vielä reki, että niihin

voisi sitten Raahesta palatessa panna kuorman niille hevosille, jotka

menomatkalla vetivät mastopuuta.

Pirtissä häärivät naiset laitellen eväitä miehille heidän matkaansa

varten. Tarvittiinkin muonaa aika runsaasti, sillä matkalla viivyttiin

noin parisen viikkoa. Miehet istuskelivat nyt tänä iltana ilman

varsinaista työtä; puhdetyöt oli siirretty syrjään. Mikä heistä katseli

hevosen valjaita, mikä väänsi vitsaksesta savirikkoa särkymisen varalta.

Matti-isäntä valvoi naisten evästen laittoa, etteivät he vain mitään

unohtaisi. Siinä jutteli hän emännän kanssa, mitä kotona oli tehtävä

sinä aikana, kun hän on poissa.

Naiset lähtivät navettaan ja miehet jäivät istumaan tyytyväisinä

ja rauhallisina. Ainoastaan Jaakko näytti levottomalta ja vilkuili

ikkunasta pimeään iltaan. Hän hautoi taasen mielessään sitä, mitä jo

kauvan oli pohtinut. Jo pitkän aikaa oli hän ajatellut tehdä asian

selväksi naapurin Leenan kanssa.

Hän oli innokas metsästäjä ja hyvä saamaan otuksia. Nytkin oli hänellä

kartanolla olevissa kuormissa aika kimppu metsäeläinten nahkoja, joilla

hän kaupungista saisi sievät rahat. Ennenkin oli hän lähettänyt nahkoja

kaupunkiin, joten hänellä oli jonkun verran säästörahoja. Kun hän nyt

itse sinne menee, niin niillä voisi hän ostaa sievän silkin ja kihlat

Leenalle.

Latolan Leena oli paria vuotta häntä vanhempi ja kylän kauniimpia

tyttöjä. Silloin tällöin oli hän ollut Jaakonkin kanssa; istunut hänen

sylissään, suikannut suutakin ja muutamina öinä viime kesänä Päästänyt

aittaansakin, niinkuin oli tavallista siihen aikaan. Mitään sen

pysyvämpää suhdetta ei heidän välillään vielä ollut. Olihan vain Leena

kuin hauskuudekseen leikitellyt hänen kanssaan. Mutta siitä lähtien

oli Jaakko hautonut tosituumia tyttöä kohtaan. Yhä tulisemmin oli hän

alkanut tätä katsella ja etsiä hänen seuraansa. Mutta tähän asti ei hän

ollut tuumistaan tytölle tosissaan puhunut. Tänä iltana päätti hän sen

tehdä.

Naisten navettaan mentyä pujahti hänkin ulos ja suuntasi kulkunsa

naapuritaloon. Mutta pihalle tultuaan ei hän mennytkään sisälle,

vaan hiipi navetan puolelle, missä arvasi Latolan tyttöjen olevan

iltatöillään. Siellä pysähtyi hän navetan ja karjaladon väliseen

solaan. Navetan ovi oli auki ja sieltä kuului naurua ja puhetta. Pian

pääsi hän selville että siellä tytöt olivat omin päinsä. He rupesivat

lypsämään ja hänelle tuttu ja mieluinen ääni alkoi laulaa:

"Tuoll' on mun kultani, ain' yhä tuolla,

Kuninkaan kultaisen kartanon puolla;

Voi minun lintuni, voi minun kultani,

Kun et tule jo!"

— — — — —

— — — — —

Henkeään pidätellen kuunteli Jaakko laulua. Hänestä tuntui, että

hänestä Leena laulaa, häntä kaipaa. Hänen mielensä teki mennä

navettaan, mutta sitten hän hillitsi halunsa ja siirtyi navetan oven

taakse piiloon.

Tytöt saivat lehmät lypsetyksi ja alkoivat kantaa ladosta

illallisheiniä. Jaakko oli oven suojassa, etteivät he häntä huomanneet.

Heitä oli navetassa kolme, Leena kolmantena. Jaakko näki hänen tulevan

heiniä noutamaan ja antoi hänen mennä sivutsensa... Niin sen pitää

tapahtua, mietti hän. Uskaltaa hän sen; monta kertaahan Leena on

ennenkin hänen sylissään istunut.

Kun Leena palasi toisen kerran heiniä noutamaan, kaappasi Jaakko hänet

äkkiä syliinsä.

Tyttö huudahti säikähtyneenä, mutta tuntiessaan samalla ryöstäjänsä,

alkoi nauraa ja löi Jaakolta lakin maahan.

— Olehan nyt hiljaa ja kuuntele! sanoi Jaakko tosissaan.

— No mitä sinulla on sanottavaa?

— Lähden aamulla mastopuuta viemään.

— Senhän olen tiennyt jo kauvan aikaa.

Puhellessaan veti Jaakko tyttöä kädestä ladon taakse, etteivät toiset

heitä huomaisi. Siellä sanoi hän:

— Olen ajatellut tuoda sinulle kaupungista jotakin... Huolisitko?

— Mitä tuot?

— Huolitko? Sano se ensin?

— Mistä minä tiedän sanoa; vaikka toisit piipun, — siitä minä en huoli.

— Kyllä sinä tiedät, mitä aijon tuoda. Otatko?

— Voi, voi sinua, poika kultaa, mitä sinä sanot! Oikeinko sinä totta

tarkoitat? Voi sinua, poika kulta! Kuulehan! Mistä sinulla olisi niin

paljon rahaa, että tämmöiselle tytölle tuomiset toisit? Oletko jo

puhunut isällesi, että hän antaisi sinulle rahat? ilveili Leena. Häntä

nauratti hirmuisesti Jaakon tuumat. Hän oli pitänyt Jaakkoa vielä

lapsena, jonka kanssa oli ollut hauska kujeilla. Hänen tiedossaan oli

sulhanen, joka suorastaan ei ollut vielä kosinut, mutta josta hän oli

varma, että se sen vielä tekee.

Jaakkoa suututti tytön nauru, ja hän sanoi ylpeästi:

— Itselläni minulla sen verran rahaa on, että kykenen silkin ja kihlat

tuomaan vaikka kahdellekin tytölle.

Mutta sitten muuttui hänen äänensä nöyräksi, sillä pilkasta huolimatta

tunsi hän pitävänsä äärettömän paljon tytöstä ja sanoi:

— Huolitko, Leena, jos tuon?

— Sittenhän sen sanoa tietää, kun tarjotaan, sanoi Leena hilpeästi.

Mutta nyt pitää minun mennä heiniä kantamaan, etteivät näe, että täällä

poikain kanssa kuiskuttelen... Älähän, Jaakko, nyt kaupunkimatkallasi

muihin rakastu! sanoi hän ja juoksi ladosta heiniä noutamaan.

Jaakko ei saanut asiaansa sen selvemmäksi. Suuttumus ja rakkaus

taistelivat hänen sielussaan. Rakkaus voitti. Eihän Leena ollut

kieltänytkään tuomasta. Päinvastoin tuntui Jaakosta kuin olisi hän

kehottanut. Kävellessään kotiinsa päin, päätti hän ostaa Leenalle

kihlat.

Ennen pirttiin menoaan poikkesi hän vielä katsomaan mastopuuta, joka

kartanon kohdalla maantiellä odotti lähtöään. Hän nousi sen tyvelle

seisomaan ja antoi ajatuksiensa liidellä kaupunkiin, jonne hän puun

mukana pääsee. Nyt hän sen näkee, näkee merimiehiä, porvareita,

laivavarvin, kauppapuodit ja kaiken sen, mistä hän oli kuullut paljon

puhuttavan. Sieltä tuopi hän Leenalle parhaimman silkin, minkä löytää...

Siitä kulki hän sitten pirttiin, missä miehet jo riisuskelivat saunaan,

ottaakseen kotoisen lähtökylvyn.

Paitsi omia, oli siinä pari muidenkin talojen miestä, jotka olivat

lähteneet hevosillaan viemään Hirsikankaan hevosten eväitä ja rekiä ja

tuodakseen palatessaan kaupungista tavarakuorman.

Isäntä oli kiirehtinyt saunan lämmitystä, sillä aamulla aikaisin oli

puhe lähteä.