Kun hän astui ylös portaita ja seisoi lukkoa hapuillen, aukeni ovi ja
huoneessa palavasta kynttilästä lankeavassa valossa näki Ivar Lyth
vaimonsa, joka pukumissaan oli siellä sisällä. Hän istui valveilla ja
näytti odottaneen miestä. Koko hänen ulkomuodostaan arveli mies
lukevansa, että hän tiesi kaiken ja hänestä tuntui vain aivan
luonnolliselta, että niin olisi laita. Hän astui sisään vaimonsa ohitse
tervehtimättä, puhumatta. Mutta vaimo antoi oven olla auki ja katseli
portaita alaspäin. Ivar Lyth tiesi kyllä, mitä tapahtuisi ja hän
kyyristyi kokoon kuin lyöntiä peläten odottaessaan vaimon sanoja.
"Missä on Felix?" kysyi tämä.
"Etkö sinä sitä tiedä?" vastasi mies.
Hän oli niin vakuutettu vaimon tietävän sen, että hän tuskin oli uskoa
häntä, kun tämä vakuutti vastakohtaa. Mutta kun vaimo ei tahtonut
tyytyä ja jatkoi vakuuttamistansa, ett'ei mitään tietänyt, kävi Ivar
Lyth kylmäksi ja tyyneksi kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Hän on kuollut", sanoi hän. "Minä itse olen tappanut hänet."
Ivar Lyth ilmoitti vaimollensa paikan, missä se oli tapahtunut, paikan,
missä lapsen ruumis oli.
"Mene huomenna sinne katsomaan valhettelenko minä", sanoi hän. "Sitten
voit ilmiantaa minut."
Kaikesta, mitä tässä on kerrottu, ei mitään ymmärtäisi, jos odottaisi,
että Ivar Lyth nyt olisi voinut tuntea jotain säälin tapaista. Hän näki
vaimon itkevän, kuuli hänen puhuvan epätoivoisia sanoja ja huomasi
hänen pelkäävän häntä.
Mutta kaikki tämä luisui vaikutusta tekemättä hänen ohitsensa. Hän
huomasi sen, minä voin sanoa, vain ulkonaisilla aistimilla. Oli kuin
olisi kuori kasvanut kaiken ylle, mikä hänessä oli inhimillistä elämää.
Ei mikään tunkeutunut enää syvemmälle, hänen sieluunsa. Kaikki upposi
välinpitämättömään puutumiseen. Vaatteissaan kaatui hän unissaan
vuoteelleen vaimon vetäytyessä mykän kauhistuksen valtaamana erilleen
murhaajasta.