Kun Ivar Lyth jälleen nousi ylös, seisoi hän ja tuijotti, mitä oli
tehnyt voimatta käsittää, että hän oli tehnyt sen. Mutta samalla kertaa
tunsi hän kuin olisi kaikki, mitä hän ennen oli tuntenut, tehnyt tai
elänyt, häipynyt tyhjiin. Hän, joka nyt seisoi siellä sillalla, oli
toinen kuin se, joka juuri oli käynyt ja hautonut kaikkia niitä pahoja
ajatuksia, jotka olivat tehneet Ivar Lyth'istä murhaajan.
Murhaaja!
Hän ei voinut ymmärtää olevansa murhaaja. Hän ei voinut ymmärtää
mitään. Hän oli tänä hetkenä niin tyhjä sekä ajatuksista että
tunteista, ett'ei hän mitään tuntenut, ei mitään ajatellut eikä mitään
nähnyt. Jos joku nyt olisi tullut hänen luokseen, olisi hän mennyt
häntä vastaan ja sanonut:
"Katsokaa! Se olen minä. Minä olen murhannut lapseni. Hän on tässä. Hän
on hukutettu. Minä olen tehnyt sen."
Hän muisteli jälkeenpäin, että oli kävellyt hetken edestakaisin ruumiin
vieressä ja puhunut ääneen itseksensä. Sitten alkoi hän pelätä, kun
saattoi nähdä itsensä kulkevan siten edestakaisin, ja rupesi
juoksemaan. Hän juoksi aivan ilman tarkoitusta tammimäen yli. Mutta kun
hän oli hetkisen juossut, pysähtyi hän jälleen. Miksi juoksi hän
oikeastaan? Ja mitä oli hän tehnyt? Eihän kukaan ollut nähnyt häntä.
Mitä oli tapahtunut? Ei mitään. Mitä oli tapahtunut, oli siihen määrään
poispyyhitty miehen muistista, ett'ei hän edes muistanut itse tekoa.
Miksi hän oli sen tehnyt, sitä ei hän tietänyt. Mutta Ivar Lyth kääntyi
takaisin samaa tietä, jota oli kulkenut ja seisoi jälleen sillalla
kuolleen lapsen vieressä. Koko hänen tietoisuutensa oli siihen määrään
haihtunut, että hän ei silmänräpäystäkään tullut ajatelleeksi alkuaan
menneensä sinne tappamaan itseään. Tätä oli hän ensin ajatellut. Tämä
oli ollut hänen tarkoituksensa. Nyt oli Felix kuollut ja hän eli.
Lopulta oli hän kuitenkin rikkonut valansa ja jättänyt hänet yksin.
Mutta sitä ei hän tiennyt silloin. Se ajatus ei herännyt hänessä eloon
ennenkuin vieraat kädet kantoivat pojan kuolleen ruumiin ylös portaita
heidän kotiinsa. Nyt seisoi hän vain ja tuijotti kuolleeseen ruumiiseen
ja näki, ett'ei se enään valunut vettä. Ivar Lyth ei pelännyt, että
hänet keksittäisiin. Hän olisi päinvastoin tuntenut kuin huojennusta,
jos sattumalta joku ihminen olisi tullut paikalle. Eikä hän olisi
puolustanut itseänsä. Ah, ei! Nyt ei hän enään ollut kenellekään
vaarallinen, lapsikin olisi voinut ottaa häntä kädestä ja johtaa, minne
olisi halunnut. Mutta hänestä kävi inhoittavaksi seisoa ja katsoa
tätä sammunutta elämää, ja hän arveli, että sen paikka ei ollut
päivänvalossa. Koneellisesti nosti hän ylös ruumiin ja antoi sen pudota
veteen. Silmänräpäyksen seisoi hän paikallaan ja näki veden kuohahtavan
sen ympärillä. Sitten kääntyi hän jälleen ja kuuli itsensä valittavan
kuin haavoitetun eläimen mennessään pientä polkua ylös suurelle
maantielle. Hän kulki poikki maantien. Yht'äkkiä sai hän sen tunteen,
ett'ei tahtoisi tavata ketään. Ja hän painui metsään, kulki
raivaamattomia polkuja, nousi suurten kiviröykkiöiden yli, unohti,
miksi kulki siellä ja lähti taas eteenpäin.
Sitten kadotti Ivar Lyth useiksi tunneiksi muiston siitä, mitä oli
tehnyt. Todennäköisesti lienee hän tuntenut itsensä väsyneeksi ja
asettunut lepäämään. Sillä kun hän jälleen tointui, makasi hän suuren
tammen juurella ja hänen ensimmäinen ajatuksensa oli kääntyä ja katsoa
Felix'iä. Ivar Lyth istui kauan maassa ja katseli ympärillensä. Viimein
heräsi muisto siitä, mitä oli tapahtunut. Kukaan ei voi uneksia tai
kuvitella, miltä sellainen herääminen tuntuu. Ivar Lyth heräsi kammon
tunteeseen, niin hirvittävään, että hän vain ihmetteli, kuinka saattoi
olla mahdollista, ett'ei hän kuollut paikalle. Hän tunsi itsensä
samalla kertaa väsyneeksi kuin mitä hirvittävimpien ponnistusten
jälkeen. Jos hän olisi tehnyt työtä kaksi vuorokautta lepäämättä, ei
hän olisi voinut tuntea itseään väsyneemmäksi. Jälleen vaipui hän
takaisin kuivalle ruoholle ja sulkiessaan silmänsä näki hän auringon
olevan laskemaisillaan. Kun hän jälleen ne aukaisi, oli pimeä. Silloin
nousi Ivar Lyth ylös ja hänelle tuli tuska. Niinkuin hän silloin
juoksi, juoksee ihminen vain vaivaisen elämänsä puolesta. Hän tiesi
vain yhden tien, tiesi koko maan päällä vain yhden paikan, jonne tahtoi
tulla. Hän juoksi jälleen alas pienelle sillalle rannalla, asettui
suullensa ja hapuili vettä. Oli tullut pimeä eikä hän voinut nähdä
mitään. Mutta hän tunsi pojan ruumiin vedessä. Se oli tarttunut paaluun
ja Ivar Lyth tunsi sen omin käsin. Omin käsin työnsi hän ruumiin irti
paalusta. Hän tahtoi, että se ajautuisi pois, ett'ei kukaan enään saisi
nähdä sitä. Hän tunsi, miten se kulki veteen niin kauaksi, että hän ei
voinut saavuttaa sitä. Ja kun hän oli tämän tehnyt, alkoi hän jälleen
juosta kuin olisi elämä kysymyksessä. Oli kysymyksessä enemmän kuin
elämä. Oli kysymyksessä juosta pakoon tuomiota ja kadotusta ja Ivar
Lyth juoksi kuin olisi nähnyt helvetin avoinna takanaan. Jos joku olisi
kohdannut hänet silloin, kun hän mielipuolena kauhusta juoksi läpi
mustan metsän, silloin olisi tämä pysähtynyt ja huutanut apua ja
poliisia eikä mies olisi koskaan ennättänyt niin pitkälle kuin hän nyt
ennätti.
Nyt ennätti Ivar Lyth kaupunkiin ja saadessaan nähdä lyhdyt, kävi hän
rauhallisemmaksi. Hän alkoi ajatella ja miten hän ajattelikin, tapahtui
kuitenkin, että hänen ajatuksensa saivat hänet kulkemaan harvempaan ja
etsimään pimeyttä. Umpimähkään kulki hän kadulta kadulle. Hän valitsi
huonoimmat ja pienempiliikkeiset kadut, mitä löysi, hiipi läheltä
talojen seiniä peläten jokaista ihmistä, joka pimeässä kulki hänen
ohitsensa. Tullessaan pienelle kadulle, jonka näki olevan tyhjän, alkoi
hän jälleen saman toivottoman juoksun. Pojan pienien käsien kosketus
kiirehti epätoivoisen miehen askeleita, hän tunsi ne kaulansa
ympärillä, ranteissaan -- kaikkialla. Hän tunsi koko ruumiillaan nämä
pienet kädet, ne olivat kylmät kuin jää ja rukoilivat häntä
lahjoittamaan heille elämän. Ivar Lyth'istä tuntui koko ajan kuin olisi
joku kulkenut hänen jäljissään. Hän kuuli askelia, pieniä, lyhyitä,
sipsuttavia askelia. Hän pysähtyi ja kuunteli. Hänen hampaansa
kalisivat kauhistuksesta. "Kuka se on, joka kulkee? Kuka minua seuraa?"
Hän istuutui penkille, mutta ei voinut pysyä hiljaa. Lakkaamatta täytyi
hänen kääntyä. Lakkaamatta kuuli hän samat pienet, lyhyet, sipsuttavat
askeleet. Tuskan valtaamana kulki hän edelleen. Hän ei ajatellut minne.
Kulki vaan kuin olisi hän ollut tuomittu kulkemaan, yhä kulkemaan eikä
koskaan saamaan lepoa, kulki tuon pitkän matkan yli hienojen korttelien
pimeälle kadulle pohjoispuolella, jossa köyhäinkasarmit ovat riveissä
kuin pimeät vankilat, vankilat, joihin vangit ovat sullotut yhteen
talouskunnaksi. Siellä pysähtyi hän valkoisen palomuurin eteen ja näki
valon lankeavan siihen. Hän katsoi ylös ja kaikkien pimeiden akkunain
joukosta näki hän yhden, josta loisti valoa.
Silloin oli kuin olisi hän herännyt tainnoksista. Ensi kerran oli Ivar
Lyth täysin selvillä ja täysin tietoinen, missä oli. Kauan seisoi hän
katsellen valaistua akkunaa ja on mahdollista, että hän silmänräpäyksen
ajatteli pitävänsä kääntyä takaisin ja kulkea toiselle taholle, jossa
ei mikään valo palanut. Mutta samalla kertaa tiesi hän itse, ett'ei hän
koskaan lähtisi sieltä. Missä tämä valo loisti, sinne täytyi hänen
kulkea. Se veti häntä luoksensa, hän oli nähnyt sen loistavan muina
iltoina, kun hänen tiensä oli yhtä raskas mutta vähemmän rikollinen. Se
oli aina vetänyt häntä luoksensa ja teki nyt samoin. Ivar Lyth
kyyristyi kokoon kuin kuulumattomasta painosta ja vitkaan ja
vaivalloisesti laahusti hän ylös portaita siihen asuntoon, jossa
hänellä oli vuode, mutta ei muuten mitään, jota hän olisi voinut tai
tahtonut kutsua omakseen.