Ivar Lyth ei lähtenyt kotoaan ennenkuin poliisi tuli viemään häntä
vankeuteen. Hän istui hiljaa odottaen tätä eikä käynyt koskaan
tarpeelliseksi panna häntä kahleisiin. Hän seurasi viejiänsä omasta
vapaasta tahdostaan. Hän ei ylimalkaan tahtonut mitään muuta kuin
taipua, taipua niin syvälle tomuun kuin ihminen voi ja hän olisi itse
etsinyt oikeutta, jos olisi saanut odottaa kauemmin. Tämä odotus oli
hänestä kuolemaa pahempi, sillä hän kaipasi rangaistusta. Hän kaipasi
myöskin päästä paikkaan, jossa kukaan ei näkisi häntä eikä ravistaisi
päätänsä hänen häpeällensä. Kun hän lähti, riippui hänen vaimonsa hänen
kaulallaan ja itki. Pikku lapset, joita isä ei tuskin koskaan ollut
hyväillyt eikä koskaan ajatellut, itkivät ja väistivät häntä. Ja
silloin johtui Ivar Lyth'in mieleen niin kummallisesti, että kaiken
tämän, mitä oli tapahtunut, ei ehkä koskaan olisi tarvinnut tapahtua,
jos vain hän itse olisi ollut toisenlainen. Mutta se juuri oli asia.
_Hän oli se, mikä oli. Ja sentähden täytyi kaiken tämän tapahtua_.
Mutta silloin ajatteli hän ensi kerran, mistä se tuli että hän aina oli
vihannut vaimoansa, kauan ennenkuin mitään oli tapahtunut siitä, josta
tässä on kerrottu. Ehk'ei vaimo ollut tuntenut samoin häntä kohtaan.
Ehkä oli kaikki tämä, mikä hitaasti oli kasvanut ja musertanut hänet
itsensä rikki ja kokoon, vain mielikuvitusta, ja kaikki, mitä hän oli
tehnyt, oli pahatyö, kuten mies ampuu sumussa ja tappaa parhaan
ystävänsä. Ehkä tuli se köyhyydestä? Mutta miljoonista köyhistä ei
yksikään olisi toiminut kuten Ivar Lyth. Oliko hän sitten eroitettu
kaikista muista? Oliko hän yksin paha ja oliko hän yksin väärässä?
Kuinka saattoi hän samalla kertaa rakastaa ja murhata, samalla kertaa
olla hellä ja kova, samalla kertaa kärsiä ja tehdä pahaa? Hän ajatteli
tätä, kun häntä vietiin pois ja hän ajatteli sitä vielä istuessaan
yksin ja odottaessaan tuomiotansa. Mutta enin ajatteli Ivar Lyth tätä,
kun hänen piti astua esiin vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin,
joita vieraat ihmiset esittivät. Ne olivat samoja kysymyksiä, joita
Ivar Lyth aina oli asettanut itselleen voimatta koskaan niihin vastata.
Kuului kummalliselta hänen korviinsa kuullessaan muiden suusta nämä
kysymykset eikä hän saattanut koskaan ymmärtää, miksi nämä ihmiset
puhuivat hänelle. He puhuivat omaa kieltänsä ja hän omaansa.
Oikeussali oli aina täynnä ihmisiä, kun Ivar Lyth tuotiin sisään. Nämä
ihmiset tunkeilivat, kohottautuivat varpailleen ja kumartuivat
eteenpäin toinen toistensa ylitse nähdäksensä häntä. Hän ihmetteli,
mitä iloa heillä saattoi olla hänen onnettomuutensa näkemisestä, mutta
itse katseli hän heitä kuin olisivat he olleet kaukana poissa. Hän
seisoi koko ajan tuomarin edessä katsellen omaa itseään sisimpiin ja
hän toivoi tuomarin tietävän enemmän kuin hänen ja saattavan hänet
ymmärtämään kaiken, mikä ennen oli näyttänyt hänestä hämärältä. Ivar
Lyth kuunteli vapisten joka sanaa, minkä tuomari sanoi ja hän kuuli
tämän pyytävän häntä olemaan rauhallisena, sillä hän luuli
rikoksellisen pelkäävän rangaistusta. Ivar Lyth ei ollut koskaan
ajatellut muuta kuin yhden rangaistuksen. Ei koskaan ollut hän
ajatellut lakien olevan niin lempeitä, että ne sallisivat sellaisen
syntisen kuin hän, elää. Hän kaipasi kuolemaa. Sillä verellänsä luuli
hän velkansa voivan tulla sovitetuksi ja kaukaa kuuli hän toisinaan
hennon äänen, joka kutsui häntä ja jota hän tahtoi seurata.
Mutta kuinka paljon hän kuulikin kaikkien niiden puhuvan, jotka
tiesivät enemmän kuin hän itse, ei koskaan kuullut hän sanaakaan, joka
olisi johtanut häntä ymmärtämään, miten hän oli tullut siksi, mikä oli.
Mitä pitemmälle aika kului ja mitä useimmin häntä kuulusteltiin, sitä
selvemmäksi kävi Ivar Lyth'ille, _ett'ei kukaan tietänyt mitään_.
Kuinka vaipuneeksi hän itsensä tunsikin ja kuinka vähäpätöinen hän oli,
huomasi hän kuitenkin yhdessä kohden olevansa kaikkien niiden
kaltainen, jotka vartioivat häntä ja langettivat tuomion hänen
rikoksestansa. Kukaan heistä ei tietänyt mitään.
Tämä oli ainoa, mikä vielä saattoi tuottaa yksinäiselle miehelle surua.
Sielunsa sisimmällä halulla kaipasi hän saada kuulla, että hän
yksistään oli tietämätön siitä, mitä kaikki muut ihmiset tiesivät. Niin
hartaasti ei hän koskaan ole mitään toivonut, kuin hän toivoi, että ne
korkeat herrat, jotka puhuivat hänelle ja kyselivät häneltä, miten
kaikki oli käynyt, olisivat voineet ratkaista hänen nähtäväkseen sen
suuren arvoituksen, joka oli koko hänen kohtalonsa. Hän itki
vankeudessa ensi kertaa alkaessaan ymmärtää, että hänen elämänsä
sammuisi häneltä itseltään ikuisesti pimeyteen.
Kun sitten kaikki oli ohitse ja vankilan ovi sulkeutui hänen
ympärillensä, silloin arveli Ivar Lyth saaneensa levon. Täällä etsi
häntä muuan pappi ja keskustellessaan hänen kanssaan avautui vangin
sydän. Hän puhui papille niinkuin ei koskaan elämässänsä ollut puhunut
ja pappi kuuli häntä, koska hän luuli tässä olevan sielun, jota hän
voisi auttaa.
"Katsokaa ympärillenne, herra pastori", sanoi vanki. "Täällä ei ole
paljon näkemistä. Vain neljä alastonta seinää, tuoli, pöytä ja vuode.
Teistä tuntuu ehkä ihmeelliseltä, että ihminen voi tyytyä niin vähään.
Mutta siinä ei ole enemmän kuin mitä minulla ennen on ollut ja kun
minulla on ollut enemmän, en ole sitä halunnut itselleni.
"Ja täällä on se ajatus tullut minuun, että jos minä kertoisin teille
yksin kaiken sen, mitä en saanut huulieni yli, kun noiden monien
ihmisten silmät oikeussalissa tuijottivat minuun, niin tapahtuisi ehkä
jotain kaikesta siitä, mitä minä monta vuotta sitten olen toivonut.
Maatessani yksin pimeässä, olen toisinaan tuntenut kuin alkaisi minun
sisässäni kirkastua. Onko se vain virvatulta, joka jälleen on viepä
minut harhaan? Minähän tiedän yhtä vähän nyt kuin silloin kun olin
lapsi ja istuin yksin ja ihmetellen kasvatusäitini vuoteen ääressä. Ja
kuitenkin olen minä elänyt kokonaisen ihmisiän. Olenko minä elänyt ja
kärsinyt miksikään hyödyksi edes minulle itselleni?
"Katsokaas, senvuoksi olen minä puhunut teille, herra pastori.
Senvuoksi olen sanonut teille kaikki, mitä ei kukaan ihminen ennen ole
kuullut. Minut on lapsena heitetty ulos kadulle. Kadulta tulin
tehtaaseen. Otin vaimon ja sain lapsia. Ja kurjuus kasvoi minun
sisässäni siksi kunnes tulin tänne, mistä en koskaan tule takaisin.
"Nyt tulen minä teidän luoksenne herra pastori, tulen kuin ihminen
suurimmassa hädässään. Ja minä kysyn teiltä käsi sydämellä: Voitteko
sanoa minulle, mitä ei kukaan muu ole voinut? Puhuuko Jumalan oma ääni
teidän sisällänne? Voitteko muuttaa pimeyden valkeudeksi? Voitteko
osoittaa minulle tien, jota minun tulee kulkea saadakseni sovituksen?
Tai voitteko ainakin sanoa minulle, miksi minä tein kuolemansynnin omin
käsin sammuttamalla lapseni elämän kylmään veteen?
"Jos voitte, niin sanokaa minulle, mitä tiedätte ja minä taivun tomuun
niin syvälle kuin ihminen voi taipua. Mutta jos ette voi, niin
unohtakaa silmänräpäykseksi, kuka minä olen. Unohtakaa, että minä olen
vangittu heittiö ja te pappi. Katsokaa minua selvästi silmiin ja
sanokaa: 'Minä en tiedä sitä.'
"Ja minä olen istuva täällä siksi kunnes kuolema tulee ja ikuinen yö
valtaa minut kokonaan.
"Minä pyydän teiltä tätä. herra pastori, sen ainoan muiston kautta,
jota maailmassa olen rakastanut. Minä ajattelen poikaani ja näen
edessäni sen paikan, jonne painoin hänet. Minä tiedän, että hän ei
saanut jäädä sinne, minne minä asetin hänet. Lokaiseen maahan
laskettiin hän enkä minä saanut edes nähdä sitä. Mutta hänen tähtensä
pyydän minä teitä, herra pastori -- -- hänen tähtensä olen minä
ilmaissut teille elämäni:
"_Sanokaa minulle totuus_."
* * * * *
Jos tiedätte, mitä pappi saattoi vastata hänelle, lukijani, niin
sanokaa se minulle. Itse en minä sitä tiedä.