Niin kului muutamia päiviä, joina Ivar Lyth'istä tuntui kuin ei
kerrassaan mitään olisi tapahtunut. Hän ei muistellut silloin ylipäänsä
mitään ajatelleensa, sanoneensa tai tehneensä. Mutta eräänä sunnuntaina
heräsi hän ja näki auringon paistavan palomuurin valkoiseen seinään
vastapäätä hänen asuntonsa ainoata akkunaa. Auringonloiste pisti häntä
silmään valkoisella valollaan ja hän tunsi ehkä ensi kertaa koko
elämässään tietävänsä, mitä hänen piti tehdä. Kuinka mahdotonta eikö
kaikki ollut hänestä, kuinka raskasta kaikki oli ollut, kuinka
sanomattoman kurjaa ajatella! Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta,
vuosi vuodelta! Ei mitään muutosta! Ei mitään valoa, ei mitään, joka
olisi voinut hankkia vain silmänräpäykseksi päivää! Hänen siinä
maatessaan ja ajatusten noustessa ja laskiessa hänen sisällänsä
vierittäen toisiansa kuten meren aallot, lankesivat hänen silmänsä
Felix'iin. Poika nukkui raskaasti ja Ivar Lyth näki, miten painuneet
hänen silmäluomensa olivat, kun hän nukkui. Hän oli laihtunut. Mikä
pieni, läpikuultava käsi olikaan se, mikä lepäsi peitteellä! Viime
aikoina oli isä melkein unhottanut pojan, kuten oli unhoittanut itsensä
ja oman elämänsä, niin, kaiken koko maan päällä.
Hän sulki hetkiseksi silmänsä jotta ei hänen tarvitsisi nähdä ja siinä
maatessaan ja uinuessaan ajatteli hän, että nyt ei viipyisi kauan,
ennenkuin poika saisi alkaa kuten hän itse. Poika, joka oli hänen
silmäteränsä, hänen rakkaimpansa maan päällä, parhain ja kallein mitä
hän tiesi, hän tulisi kerran samaan kiertokulkuun, olisi oleva kuin
ratas, joka surrasi ympäri rajattomassa koneistossa. Felix ei ollut
enään Felix, Ivar Lyth näki pojan melkein omassa olemuksessaan. Felix
oli sidottu vaimoon, joka vaati paljon antamatta mitään, vaimoon, joka
imi hänen voimansa, nieli koko hänen elämänsä ja antoi tämän elämän
sirpaleet niille uusille lapsille, jota olivat hänen onnettomuutensa,
kuten oli käynyt Ivar Lyth'ille itselle. Ehkä joi tämä vaimo myöskin?
Oli mahdotonta, ett'ei hän joisi. Ivar Lyth näki kaiken tämän tanssivan
kuin tulessa sulettujen silmiensä edessä.
Kuinka usein olikaan hän nähnyt saman näyn! Lukemattomia kertoja oli se
sukeltanut esiin hänen sisimmästään ja kohottanut sitä kuumetta, jossa
hän eli. Hän ei saattanut ymmärtää, mistä se tuli, että hän juuri tällä
kertaa näki terävämmin kuin ennen. Kuin peloittava aaveolento kohosi se
pimeästä ja uhkasi häntä. Näky tuli kuin vaara, kuin näkemätön voima,
joka tahtoi hänelle pahaa. Kaikki tuska ja kammo, jota hän ennen oli
tuntenut kävi tyhjäksi sen nimittämättömän kammon edessä, joka nyt
tärisytti häntä. Tästä kammosta tuli ääni, joka oli vakoillut hänen
sisässänsä, häirinnyt hänen päiviensä työtä ja öittensä lepoa, ja tämä
ääni suli yhteen hänen sielunsa kanssa, ja hän luuli sen jossain kohden
sisällänsä huutavan, että nyt täytyi hänen toimia. Hänen, joka koko
elämänsä oli antanut johtaa itseään, hänen, joka masennettuna ja
sorrettuna oli kulkenut, minne kohtalo oli vienyt, hänen täytyi nyt
kohottaa kätensä taisteluun. Hänen täytyi työskennellä itse itsensä
vapaaksi, hänen täytyi auttaa poikaansa. Poikaan ei onnettomuus saanut
tarttua, hänen täytyi päästä pois, jotta ei köyhyys ja kurjuus saisi
masentaa ja tukahuttaa häntä, kuten hänen isäänsä. Hetkessä tunsi Ivar
Lyth nyt kyynelien virtaavan silmistänsä kuin olisi hän tahtonut
itkeä koko elämänsä tuskan ja hänen sisässään tyyntyi samassa
silmänräpäyksessä. Voiko kukaan ajatella tai ymmärtää tätä? Voiko
kukaan muu kuin niin epätoivoisen onneton ihminen itse käsittää sitä
ääretöntä kauheutta, jota tämä merkitsi, että _hän nyt oli
rauhallinen?_
Ivar Lyth nousi istumaan vuoteelleen ja kaikkien nukkuessa hänen
ympärillään _tiesi hän, mitä tahtoi tehdä_. Ett'ei hän ollut ymmärtänyt
sitä ennen! Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista. Tarvittiin vain
yksi ainoa teko ja niin olisi kaikki hyvä.
Ivar Lyth oli oikeastaan kauan ajatellut tätä ja ensi kerran pitkästä
ajasta tunsi hän jotain onnen tapaista. Hän ei tarvinnut nyt ollenkaan
aikaa harkitakseen tai miettiäkseen tekoansa. Hänestä tuntui, kuin
olisi hän ajatellut kaikki ajatukset loppuun ja kaikki veivät ne hänet
samaan päämäärään, jota ei kukaan muu kuin hän itse osannut ajatella
tai aavistaa. "Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi", sanoi hän.
Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi. Hän ei voi olla suomatta
minulle tätä ainoata silmänräpäystä, jolloin minä olen vapaa kaikesta
epäilyksestä ja tunnen itseni vahvaksi.
Ei ollut mitään ulkonaista syytä, miksi Ivar Lyth'in piti tulla
ajatelleeksi tätä juuri nyt. Hän olisi voinut tehdä toisen päätöksen.
Hän olisi voinut... Niin, minä en tahdo väsyttää kaikilla niillä
hirvittävyyksillä, joita hänellä olisi ollut voima tehdä ja jotka
olisivat vieneet hänet samaan tulokseen. Ei tullut myöskään mitään
erityistä syytä pakoittamaan häntä toimimaan. Hän olisi voinut odottaa
kuukauden tai vuoden. Hän olisi voinut myöskin tehdä sen paljon
aikaisemmin. Mutta se oli kaikki, mitä minä ennen olen kertonut,
kaikki, mikä oli kokoontunut saattaakseen hänen sielunsa sekasortoon,
kaikki tämä puhkesi nyt, kuten laava puhkee ja särkee maankuoren, joka
kauan on heilunut maanalaisen tulen painosta. Oliko se tämä, jota
ihmiset vanhaan aikaan kutsuivat perkeleeksi?
Oli aikainen aamu ja kaikkien nukkuessa nousi Ivar Lyth ylös ja herätti
poikansa. He menisivät ulos yhdessä, he, jotka kuuluivat yhteen
elämässä ja kuolemassa. He lähtisivät katsomaan kevättä, poimimaan
kukkia ja kuulemaan linnunlaulua. Oli kauan, kauan siitä. Niin omien
ajatustensa masentama oli Ivar Lyth ollut, että hän ei edes ollut
muistanut itsellään olleen tapana mennä ulos leikkimään pojan kanssa.
Kuinka hän katuikaan sitä nyt! Kuinka julma arveli hän olleensa
sentähden, että oli laiminlyönyt poikaa niin kauan. Poikahan oli tullut
eräänä iltana --- siitä ei voinut olla enempää kuin kaksi viikkoa -- ja
kysynyt häneltä: "Miksi sinä et koskaan enään ota minua kanssasi ulos?"
Ivar Lyth tuskin kuuli häntä. Hän vastasi vain olevansa väsynyt ja
ett'ei voinut. Nyt katui hän sitä katkerasti, nyt, kun se oli
myöhäistä. Hän näki silmiensä edessä pienen sillan, joka pisti veteen
pajun alta, eikä hänen kätensä vapissut kumartuessaan herättämään
poikaa.
Ivar Lyth oli hiipinyt pojan vuoteelle varpaillaan, jott'ei kukaan
heräisi.
"Tst!" sanoi hän. "Jos voit pukeutua niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule
sinua, saat seurata isää ulos."
Teidän olisi pitänyt nähdä, miten poika hymyili isälle. Isä näki sen ja
ajatteli: "Jos joku olisi nähnyt tuon, olisi hän ehkä voinut ymmärtää,
ett'ei minulla ole sydäntä antaa hänen elää." Felix tuli niin
iloiseksi, että hän tuskin saattoi hillitä ääntänsä kun hän kuiskasi
takaisin:
"Miten sinä olet kiltti!"
Pukeutuessaan hiipi hän isän luo ja kuiskasi jälleen:
"Miksi et puhunut siitä eilen?"
"Eilen?"
"Niin, minähän kysyin sinulta eilen tahdoitko ottaa minut mukaasi."
Tosiasia oli, että Ivar Lyth ei ollut koskaan kuullut pojan kysymystä.
Siihen määrään oli hän silloin ollut omien ajatustensa vanki, ett'ei
edes ollut tiennyt pojan itseään puhutelleen. Nyt kävi hän melkein
iloiseksi tästä tiedosta. Hänestä tuntui kuin olisi poika itse
tietämättänsä ottanut osaa hänen suunnitelmaansa ja herättänyt sen.
"Miksi et sinä sanonut mitään?" toisti Felix.
"Minä tahdoin hämmästyttää sinut", vastasi isä.
Hän kuuli pojan nauravan lyhyttä hillittyä nauruansa. Kun Felix oli
pukeutunut, kumartui hän ja otti pienet kenkänsä käteensä. Hän antoi
isälle merkin olevansa valmis ja Ivar Lyth'in piti juuri kääntyä
ottaakseen hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, kun hän samassa tuli
tuupanneeksi tuolia takanaan. Se kaatui ja hänen vaimonsa heräsi
kolinaan. Hän istuutui suorana sängyssä ja tarkasteli heitä molempia.
"Minnekä te menette?" sanoi hän.
Ivar Lyth seisoi sanattomana. Hänestä tuntui kuin voisi hänen vaimonsa
katsoa hänen läpitsensä ja kuin hänen ehdottomasti täytyisi ymmärtää,
mitä hänellä oli tekeillä. Hän oli niin tämän ajatuksen läpitunkema,
ett'ei hän siinä hetkessä voinut vastata hänelle ainoatakaan sanaa. Hän
katsoi Felix'iin. Poika seisoi aivan hiljaa kengät kädessä. Näkyi
selvästi, että hän oli aivan suunniltaan pelosta.
"Me voimme halusta jäädä kotiin, jos äiti tahtoo", sanoi hän.
Vaimo katsoi jälleen heihin molempiin ja alkoi nauraa.
"Aiotko sinä karata?" pilkkasi hän kääntyessään mieheen. "Ja ottaa
aarteen mukaasi? Tee se! Et sinä kuitenkaan pitkälle pääse."
Samassa oli Ivar Lyth tointunut. Hän ymmärsi, ett'ei kukaan enään voisi
estää häntä.
"Mene, Felix", sanoi hän ja työnsi hänet ulos ovesta.
Saatuaan pojan ulos kääntyi hän jälleen vaimoonsa:
"Niin", sanoi hän. "Minä aion karata. Ja minä aion ottaa mukaani hänet,
jota sinä kutsut minun aarteekseni. Sinä et näe meitä koskaan enään,
nyt tiedät sen."
"Suokoon Jumala, että olisi niin hyvin laita", vastasi vaimo.
Hän ei tarkoittanut, mitä sanoi. Mutta hänen mielensä kuohahti. Mies
ymmärsi sen ja hän katsoi vaimoa silmiin.
"Huomena kadut sinä, mitä nyt olet sanonut", vastasi hän.
Sillä kääntyi hän ja lähti paiskaten oven lukkuun. Mutta kun hän tuli
oven ulkopuolelle, ei hän voinut ensin nähdä Felix'iä. Hän huusi hänen
nimeänsä. Mutta ei kukaan vastannut. Ivar Lyth kävi tuskaiseksi
saamatta selvää miksi. Hän astui portaita alas, hiipi hiljaa eteenpäin
kuin olisi hän pelännyt, että olisi saapuvilla joku, joka tahtoi häntä
pidättää. Alhaalta kadulta löysi hän Felix'in. Poika tuli juosten häntä
vastaan ja otti häntä kädestä.
"Oi, kuinka minä pelkäsin", sanoi hän. "Minä luulin, että sinä et
koskaan tulisi."
Ivar Lyth kärsi nähdessään lapsen ilon ja koko se levollisuus, jota hän
oli tuntenut, ennenkuin vielä oli ulkona, oli kuin poispuhallettu. Se
kauhea levottomuus, joka edellisinä päivinä oli vallinnut häntä, tuli
kaksinkertaisella voimalla takaisin. Jälleen luuli hän voiman, joka oli
häntä itseään väkevämpi ja joka ei tahtonut päästää saalistaan
ennenkuin se oli imenyt viimeisen veripisaran hänen suonistansa,
vastustamattomasti vievän häntä eteenpäin. Ja samalla kertaa valtasi
hänet suuri sääli lasta kohtaan, joka luottavaisena kulki hänen
sivullansa ja piti hänen kättään kädessänsä. Se ei ollut samaa sääliä,
jota hän tavallisesti tunsi. Se oli aivan toista. Se oli sen säälin
kaltaista, jota muut ihmiset tuntevat. Ivar Lyth piti aivan
yksinkertaisesti, että poika oli niin nuori ja niin hento. Hän oli
omiaan elämälle ja auringolle. Hänen tuli elää ja olla onnellinen,
tulla suureksi ja vahvaksi ja uurtaa itse uransa, joka olisi parempi
kuin hänen isänsä oli osannut. Ivar Lyth tunsi sydämensä yhä hellenevän
ja hän pusersi pientä kättä omaansa katsoen poispäin ja suurten
kyynelien täyttäessä hänen silmänsä.
Mutta koko ajan _tiesi hän kuitenkin, että se tapahtuisi_, tiesi
toimivansa juuri niinkuin oli päättänyt ja hän tiesi myöskin, ett'ei
hänellä olisi voimia kääntyä ja jättää poikaa kotiin sillä aikaa kun
itse menisi sitä tietä, josta ei kukaan palaa takaisin. Ivar Lyth kulki
ja ajatteli, eikö hänen pitäisi kysyä Felix'iltä. Olisi mahdollista,
että poika ajattelisi samalla tavoin kuin hän itse. Hän oli niin
yksinäinen ja niin onneton -- ja hän oli ikäänsä nähden vanha. Mutta
Ivar Lyth ei löytänyt sanoja, hän jatkoi vain kulkuansa tietä pitkin
pitäen pienokaista kädestä.
Niin vaelsivat he kumpikin ympäri eläintarhaa niin kauan, että aurinko
nousi korkealle taivaalla ennenkuin kumpikaan tuli ajatelleeksi
tarvitsevansa lepoa.
Ivar Lyth pani huomioonsa joka sanan, jonka Felix sanoi koko päivänä ja
hän arveli, ett'ei koskaan ollut nähnyt häntä niin säteilevän iloisena.
Erittäin iloitsi poika, kun he löysivät puolivalmiin linnunpesän ja
seisoivat kauan ja katselivat, miten linnut lensivät edestakaisin
vieden korsia pesään. Ivar Lyth ei koskaan arvellut huomanneensa, miten
viisas hänen poikansa oli ja kuinka hyvin hän kaiken huomasi.
"Minä olen väsynyt", sanoi Felix. "Me olemme kulkeneet kauaksi."
Ja niin istuutuivat he. Felix ryömi ruohoa pitkin tullaksensa
lähemmäksi linnunpesää peloittamatta poikasia. Hän tuli takaisin ja
kertoi isälle, mitä oli nähnyt. Yht'äkkiä tuntui kun olisi poika tullut
ajatelleeksi jotakin. Hän hiipi isän polvelle ja nojasi häneen kuten
hän aina teki ollessaan surullinen tai ajatuksissaan. Ivar Lyth tunsi
hänen pienen sydämensä lyövän ruumistaan vasten ja hänestä tuntui, että
niin yksin ei hän milloinkaan ollut istunut lapsen kanssa. Oli kuin
olisi maailma kuollut heidän ympäriltänsä, eikä mitään muuta ollut
jälellä, ei mitään muuta kuin se suuri rauha, joka odotti. Työmiehestä
tuntui melkein kuin ihmeeltä, että he vielä hengittivät. Niin hiljaista
oli kaikki heidän ympärillänsä. He kuulivat vain linnunsiipien suhinan,
kun ne lentelivät edestakaisin heidän päänsä päällä ja niiden lyhyen
viserryksen, kun ne huutelivat toinen toistansa pesän reunalta.
Silloin kuuli Ivar Lyth pojan päätään nostamatta kysyvän häneltä:
"Miksi eivät ihmiset ole kuten linnut? Ne auttavat toinen toistansa
pesän teossa, ne eivät noki toisiansa eivätkä kiistele tilasta."
Sinä hetkenä ei Ivar Lyth'istä tuntunut vähääkään kummalliselta, että
lapsi saattoi tehdä sellaisen kysymyksen. Mutta hän tunsi olevansa
hirvittävällä mielellä eikä tahtonut kauempaa istua hiljaa.
"Tule", sanoi hän. "Minä tahdon mennä."
Ihmetellen seurasi poika häntä. Mutta hän ei enään pitänyt isää
kädestä. Hiljaa seurasi hän häntä tietä pitkin.
"Onko sinun nälkä?" kysyi isä viimein.
"On kyllä", vastasi Felix.
Hän ei näyttänyt ollenkaan ajatelleen mitään sellaista. Mutta Ivar
Lyth'iin tuli äkillinen halu nähdä poika iloisena. Hän vei lapsen
pieneen kahvilaan, joka oli auki. Siellä antoi hän pojan valita, mitä
halusi. Hän sai kaikkea, mikä oli hyvää ja kallista ja isä istui ja
iloitsi, miten hyvältä kaikki pojalle maistui. Hän osti pussillisen
makeisia ja antoi hänelle ne, sillä hänen sydämensä vuoti yli
reunojensa ja hän koetti kaikin tavoin osoittaa sitä. Ja jälleen
menivät he ulos jatkaen matkaansa pitkin rantaa Kaivolahteen. Taas
kulkivat he kauas pois ja taas alkoi poika puhua. Mutta hän ei ollut
enään iloinen kuin ennen. Hän ei hymyillyt eikä hän huomannut, mitä oli
nähtävää sen tien varrella, jota he kulkivat. Felix oli jälleen
tarttunut isän käteen ja Ivar Lyth vapisi tuntiessaan pienen käden
omassaan. Syy tähän oli se, että hän tiesi nyt paikan lähenevän. Koko
ajan oli Ivar Lyth nähnyt tämän paikan silmiensä edessä. Se oli vanha,
lahonnut silta, joka pistäytyy veteen. Sen alitse juoksee vesi mustana.
Ivar Lyth oli kerran nähnyt erään vaimon noutavan sieltä vettä. Hän
tiesi, että siinä oli syvää. Siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoa oli
yhä ja yhä tämä paikka väikkynyt hänen silmissänsä, mutta koko ajan oli
hän kulkenut toiselle suunnalle, missä se ei ollut. Tietämättänsä oli
hän nyt ohjannut askeleensa sinnepäin. Ja nyt näki hän paikan silmiensä
edessä. Hän tiesi, ett'ei voisi kestää kauempaa nähdä pojan kulkevan
niin tyynenä sivullansa eikä tuntea pienen käden puristavan omaansa.
Hän rupesi vapisemaan voimatta hillitä sitä ja hän kärsi tuskia, joita
ei ihmisvoimien luulisi voivan kantaa. Yht'äkkiä näki hän, että Felix
oli huomannut hänen kiihtymyksensä.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi lapsi.
Ivar Lyth ei vastannut hänelle. Hän ei voinut vastata. Hän vain
kiirehti ja tarttui lujemmin poikaa kädestä. Silloin irtautui poika
hänestä ja katsoi häneen. On ihmeellistä, että lapsen kasvoilla voi
olla sellainen ilme.
"Sinä ajattelet lähteä minun luotani. Minä tiedän, että sinä ajattelet
sitä. Koko tämän talven olen minä sen ymmärtänyt ja minä olen rukoillut
Jumalaa, että sinä et saisi lupaa tehdä sitä. Sinä et saa jättää minua
yksin."
"Minä en koskaan jätä sinua yksin, Felix", vastasi mies.
Ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut kenellekään antanut niin
juhlallista lupausta.
Poika pysähtyi ja hänen kasvonsa näyttivät vanhan miehen kasvoilta.
"Lupaatko sen minulle?" sanoi hän.
"Kyllä, kyllä", vastasi isä. "Minä lupaan sen sinulle."
Samassa ei Ivar Lyth enään voinut hillitä itseään. He olivat paikalla
ja hän näki sillan häämöittävän alhaalta veden rannalta. Hän näki
pienen polun, joka vei alas sillalle, sen mustan veden luo, joka
huuhteli sen reunoja. Ivar Lyth kumartui otti pojan käsivarsillensa,
nosti hänet ylös ja juoksi hänen kanssansa siltaa kohden.
"Jumala olkoon meille kummallekin armollinen", mumisi hän.
Mutta kun Ivar Lyth seisoi nojaten mustan veden yli lensi kuin salama
hänen päänsä läpitse se ajatus, että jos hän juoksisi hänen kanssansa
veteen, voisi hän päästää pojan ja vaipua yksin pohjaan. Lapsi voisi
pelastua ja niin jättäisi hän kuitenkin pienokaisen yksin. Ivar Lyth
katsoi Felix'iin. Poika nojasi isän rintaan ja piti silmiään kiinni
kuin ymmärtäisi hän kaiken. Silloin lähti Ivar Lyth sillalle. Hän kuuli
karkeitten kenkiensä kolisevan lankkuja vasten ja hän kyykistyi. Sitten
otti hän pojan syliinsä ja suuteli häntä kyynelten virratessa pitkin
hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon sinua", kuiskasi hän. "Jumala
siunatkoon sinua!" Vapisevin käsin irroitti hän lapsen käsivarret,
jotka olivat hänen kaulallaan ja nosti häntä eteenpäin. Silloin aukaisi
lapsi silmänsä, jotka selällään tuskasta tuijottivat isään.
"Mitä sinä teet?" huusi hän.
Ja Ivar Lyth oli vähällä hellittää kätensä. Hän vapisi kuin olisi hänet
estetty täyttämästä aikomustansa.
Mutta kooten kaikki voimansa upotti hän lapsen veden alle. Hän näki
hänen päänsä vaipuvan, näki veden, joka tasaantui sen ylitse käsiensä
välistä. Hän tunsi pojan ruumiin, joka vääntelehti ja nytki ankarasta
pitelystä. Lapsen kädet tarttuivat isän käsiin epätoivon voimalla, kuin
olisi hän ristinyt ne ja rukoillut elämänsä puolesta. Mutta onnettoman
miehen sisässä huusi ääni, joka oli toisen ja oli tullut nyt hänen
omakseen: "Alas, alas, alas." Ja hän piteli poikaa alhaalla kunnes
kaikki vastarinta oli loppunut ja hän vain tunsi pienen, kylmenneen
käden, joka oli sulkeutunut hänen ranteensa ympäri, suonenvetoisen
puristuksen. Silloin nosti hän viimeisine voimineen pojan ruumiin ylös
sillalle ja tunsi, että se oli kuollut.
Ivar Lyth heittäytyi suullensa kuolleen ruumiin viereen ja itki pää
poikansa rintaa vasten.