XXV.

Niin kului muutamia päiviä, joina Ivar Lyth'istä tuntui kuin ei

kerrassaan mitään olisi tapahtunut. Hän ei muistellut silloin ylipäänsä

mitään ajatelleensa, sanoneensa tai tehneensä. Mutta eräänä sunnuntaina

heräsi hän ja näki auringon paistavan palomuurin valkoiseen seinään

vastapäätä hänen asuntonsa ainoata akkunaa. Auringonloiste pisti häntä

silmään valkoisella valollaan ja hän tunsi ehkä ensi kertaa koko

elämässään tietävänsä, mitä hänen piti tehdä. Kuinka mahdotonta eikö

kaikki ollut hänestä, kuinka raskasta kaikki oli ollut, kuinka

sanomattoman kurjaa ajatella! Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta,

vuosi vuodelta! Ei mitään muutosta! Ei mitään valoa, ei mitään, joka

olisi voinut hankkia vain silmänräpäykseksi päivää! Hänen siinä

maatessaan ja ajatusten noustessa ja laskiessa hänen sisällänsä

vierittäen toisiansa kuten meren aallot, lankesivat hänen silmänsä

Felix'iin. Poika nukkui raskaasti ja Ivar Lyth näki, miten painuneet

hänen silmäluomensa olivat, kun hän nukkui. Hän oli laihtunut. Mikä

pieni, läpikuultava käsi olikaan se, mikä lepäsi peitteellä! Viime

aikoina oli isä melkein unhottanut pojan, kuten oli unhoittanut itsensä

ja oman elämänsä, niin, kaiken koko maan päällä.

Hän sulki hetkiseksi silmänsä jotta ei hänen tarvitsisi nähdä ja siinä

maatessaan ja uinuessaan ajatteli hän, että nyt ei viipyisi kauan,

ennenkuin poika saisi alkaa kuten hän itse. Poika, joka oli hänen

silmäteränsä, hänen rakkaimpansa maan päällä, parhain ja kallein mitä

hän tiesi, hän tulisi kerran samaan kiertokulkuun, olisi oleva kuin

ratas, joka surrasi ympäri rajattomassa koneistossa. Felix ei ollut

enään Felix, Ivar Lyth näki pojan melkein omassa olemuksessaan. Felix

oli sidottu vaimoon, joka vaati paljon antamatta mitään, vaimoon, joka

imi hänen voimansa, nieli koko hänen elämänsä ja antoi tämän elämän

sirpaleet niille uusille lapsille, jota olivat hänen onnettomuutensa,

kuten oli käynyt Ivar Lyth'ille itselle. Ehkä joi tämä vaimo myöskin?

Oli mahdotonta, ett'ei hän joisi. Ivar Lyth näki kaiken tämän tanssivan

kuin tulessa sulettujen silmiensä edessä.

Kuinka usein olikaan hän nähnyt saman näyn! Lukemattomia kertoja oli se

sukeltanut esiin hänen sisimmästään ja kohottanut sitä kuumetta, jossa

hän eli. Hän ei saattanut ymmärtää, mistä se tuli, että hän juuri tällä

kertaa näki terävämmin kuin ennen. Kuin peloittava aaveolento kohosi se

pimeästä ja uhkasi häntä. Näky tuli kuin vaara, kuin näkemätön voima,

joka tahtoi hänelle pahaa. Kaikki tuska ja kammo, jota hän ennen oli

tuntenut kävi tyhjäksi sen nimittämättömän kammon edessä, joka nyt

tärisytti häntä. Tästä kammosta tuli ääni, joka oli vakoillut hänen

sisässänsä, häirinnyt hänen päiviensä työtä ja öittensä lepoa, ja tämä

ääni suli yhteen hänen sielunsa kanssa, ja hän luuli sen jossain kohden

sisällänsä huutavan, että nyt täytyi hänen toimia. Hänen, joka koko

elämänsä oli antanut johtaa itseään, hänen, joka masennettuna ja

sorrettuna oli kulkenut, minne kohtalo oli vienyt, hänen täytyi nyt

kohottaa kätensä taisteluun. Hänen täytyi työskennellä itse itsensä

vapaaksi, hänen täytyi auttaa poikaansa. Poikaan ei onnettomuus saanut

tarttua, hänen täytyi päästä pois, jotta ei köyhyys ja kurjuus saisi

masentaa ja tukahuttaa häntä, kuten hänen isäänsä. Hetkessä tunsi Ivar

Lyth nyt kyynelien virtaavan silmistänsä kuin olisi hän tahtonut

itkeä koko elämänsä tuskan ja hänen sisässään tyyntyi samassa

silmänräpäyksessä. Voiko kukaan ajatella tai ymmärtää tätä? Voiko

kukaan muu kuin niin epätoivoisen onneton ihminen itse käsittää sitä

ääretöntä kauheutta, jota tämä merkitsi, että _hän nyt oli

rauhallinen?_

Ivar Lyth nousi istumaan vuoteelleen ja kaikkien nukkuessa hänen

ympärillään _tiesi hän, mitä tahtoi tehdä_. Ett'ei hän ollut ymmärtänyt

sitä ennen! Sehän oli niin selvää ja yksinkertaista. Tarvittiin vain

yksi ainoa teko ja niin olisi kaikki hyvä.

Ivar Lyth oli oikeastaan kauan ajatellut tätä ja ensi kerran pitkästä

ajasta tunsi hän jotain onnen tapaista. Hän ei tarvinnut nyt ollenkaan

aikaa harkitakseen tai miettiäkseen tekoansa. Hänestä tuntui, kuin

olisi hän ajatellut kaikki ajatukset loppuun ja kaikki veivät ne hänet

samaan päämäärään, jota ei kukaan muu kuin hän itse osannut ajatella

tai aavistaa. "Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi", sanoi hän.

Jumala antaa kyllä sen minulle anteeksi. Hän ei voi olla suomatta

minulle tätä ainoata silmänräpäystä, jolloin minä olen vapaa kaikesta

epäilyksestä ja tunnen itseni vahvaksi.

Ei ollut mitään ulkonaista syytä, miksi Ivar Lyth'in piti tulla

ajatelleeksi tätä juuri nyt. Hän olisi voinut tehdä toisen päätöksen.

Hän olisi voinut... Niin, minä en tahdo väsyttää kaikilla niillä

hirvittävyyksillä, joita hänellä olisi ollut voima tehdä ja jotka

olisivat vieneet hänet samaan tulokseen. Ei tullut myöskään mitään

erityistä syytä pakoittamaan häntä toimimaan. Hän olisi voinut odottaa

kuukauden tai vuoden. Hän olisi voinut myöskin tehdä sen paljon

aikaisemmin. Mutta se oli kaikki, mitä minä ennen olen kertonut,

kaikki, mikä oli kokoontunut saattaakseen hänen sielunsa sekasortoon,

kaikki tämä puhkesi nyt, kuten laava puhkee ja särkee maankuoren, joka

kauan on heilunut maanalaisen tulen painosta. Oliko se tämä, jota

ihmiset vanhaan aikaan kutsuivat perkeleeksi?

Oli aikainen aamu ja kaikkien nukkuessa nousi Ivar Lyth ylös ja herätti

poikansa. He menisivät ulos yhdessä, he, jotka kuuluivat yhteen

elämässä ja kuolemassa. He lähtisivät katsomaan kevättä, poimimaan

kukkia ja kuulemaan linnunlaulua. Oli kauan, kauan siitä. Niin omien

ajatustensa masentama oli Ivar Lyth ollut, että hän ei edes ollut

muistanut itsellään olleen tapana mennä ulos leikkimään pojan kanssa.

Kuinka hän katuikaan sitä nyt! Kuinka julma arveli hän olleensa

sentähden, että oli laiminlyönyt poikaa niin kauan. Poikahan oli tullut

eräänä iltana --- siitä ei voinut olla enempää kuin kaksi viikkoa -- ja

kysynyt häneltä: "Miksi sinä et koskaan enään ota minua kanssasi ulos?"

Ivar Lyth tuskin kuuli häntä. Hän vastasi vain olevansa väsynyt ja

ett'ei voinut. Nyt katui hän sitä katkerasti, nyt, kun se oli

myöhäistä. Hän näki silmiensä edessä pienen sillan, joka pisti veteen

pajun alta, eikä hänen kätensä vapissut kumartuessaan herättämään

poikaa.

Ivar Lyth oli hiipinyt pojan vuoteelle varpaillaan, jott'ei kukaan

heräisi.

"Tst!" sanoi hän. "Jos voit pukeutua niin hiljaa, ett'ei kukaan kuule

sinua, saat seurata isää ulos."

Teidän olisi pitänyt nähdä, miten poika hymyili isälle. Isä näki sen ja

ajatteli: "Jos joku olisi nähnyt tuon, olisi hän ehkä voinut ymmärtää,

ett'ei minulla ole sydäntä antaa hänen elää." Felix tuli niin

iloiseksi, että hän tuskin saattoi hillitä ääntänsä kun hän kuiskasi

takaisin:

"Miten sinä olet kiltti!"

Pukeutuessaan hiipi hän isän luo ja kuiskasi jälleen:

"Miksi et puhunut siitä eilen?"

"Eilen?"

"Niin, minähän kysyin sinulta eilen tahdoitko ottaa minut mukaasi."

Tosiasia oli, että Ivar Lyth ei ollut koskaan kuullut pojan kysymystä.

Siihen määrään oli hän silloin ollut omien ajatustensa vanki, ett'ei

edes ollut tiennyt pojan itseään puhutelleen. Nyt kävi hän melkein

iloiseksi tästä tiedosta. Hänestä tuntui kuin olisi poika itse

tietämättänsä ottanut osaa hänen suunnitelmaansa ja herättänyt sen.

"Miksi et sinä sanonut mitään?" toisti Felix.

"Minä tahdoin hämmästyttää sinut", vastasi isä.

Hän kuuli pojan nauravan lyhyttä hillittyä nauruansa. Kun Felix oli

pukeutunut, kumartui hän ja otti pienet kenkänsä käteensä. Hän antoi

isälle merkin olevansa valmis ja Ivar Lyth'in piti juuri kääntyä

ottaakseen hattunsa, joka oli pudonnut lattialle, kun hän samassa tuli

tuupanneeksi tuolia takanaan. Se kaatui ja hänen vaimonsa heräsi

kolinaan. Hän istuutui suorana sängyssä ja tarkasteli heitä molempia.

"Minnekä te menette?" sanoi hän.

Ivar Lyth seisoi sanattomana. Hänestä tuntui kuin voisi hänen vaimonsa

katsoa hänen läpitsensä ja kuin hänen ehdottomasti täytyisi ymmärtää,

mitä hänellä oli tekeillä. Hän oli niin tämän ajatuksen läpitunkema,

ett'ei hän siinä hetkessä voinut vastata hänelle ainoatakaan sanaa. Hän

katsoi Felix'iin. Poika seisoi aivan hiljaa kengät kädessä. Näkyi

selvästi, että hän oli aivan suunniltaan pelosta.

"Me voimme halusta jäädä kotiin, jos äiti tahtoo", sanoi hän.

Vaimo katsoi jälleen heihin molempiin ja alkoi nauraa.

"Aiotko sinä karata?" pilkkasi hän kääntyessään mieheen. "Ja ottaa

aarteen mukaasi? Tee se! Et sinä kuitenkaan pitkälle pääse."

Samassa oli Ivar Lyth tointunut. Hän ymmärsi, ett'ei kukaan enään voisi

estää häntä.

"Mene, Felix", sanoi hän ja työnsi hänet ulos ovesta.

Saatuaan pojan ulos kääntyi hän jälleen vaimoonsa:

"Niin", sanoi hän. "Minä aion karata. Ja minä aion ottaa mukaani hänet,

jota sinä kutsut minun aarteekseni. Sinä et näe meitä koskaan enään,

nyt tiedät sen."

"Suokoon Jumala, että olisi niin hyvin laita", vastasi vaimo.

Hän ei tarkoittanut, mitä sanoi. Mutta hänen mielensä kuohahti. Mies

ymmärsi sen ja hän katsoi vaimoa silmiin.

"Huomena kadut sinä, mitä nyt olet sanonut", vastasi hän.

Sillä kääntyi hän ja lähti paiskaten oven lukkuun. Mutta kun hän tuli

oven ulkopuolelle, ei hän voinut ensin nähdä Felix'iä. Hän huusi hänen

nimeänsä. Mutta ei kukaan vastannut. Ivar Lyth kävi tuskaiseksi

saamatta selvää miksi. Hän astui portaita alas, hiipi hiljaa eteenpäin

kuin olisi hän pelännyt, että olisi saapuvilla joku, joka tahtoi häntä

pidättää. Alhaalta kadulta löysi hän Felix'in. Poika tuli juosten häntä

vastaan ja otti häntä kädestä.

"Oi, kuinka minä pelkäsin", sanoi hän. "Minä luulin, että sinä et

koskaan tulisi."

Ivar Lyth kärsi nähdessään lapsen ilon ja koko se levollisuus, jota hän

oli tuntenut, ennenkuin vielä oli ulkona, oli kuin poispuhallettu. Se

kauhea levottomuus, joka edellisinä päivinä oli vallinnut häntä, tuli

kaksinkertaisella voimalla takaisin. Jälleen luuli hän voiman, joka oli

häntä itseään väkevämpi ja joka ei tahtonut päästää saalistaan

ennenkuin se oli imenyt viimeisen veripisaran hänen suonistansa,

vastustamattomasti vievän häntä eteenpäin. Ja samalla kertaa valtasi

hänet suuri sääli lasta kohtaan, joka luottavaisena kulki hänen

sivullansa ja piti hänen kättään kädessänsä. Se ei ollut samaa sääliä,

jota hän tavallisesti tunsi. Se oli aivan toista. Se oli sen säälin

kaltaista, jota muut ihmiset tuntevat. Ivar Lyth piti aivan

yksinkertaisesti, että poika oli niin nuori ja niin hento. Hän oli

omiaan elämälle ja auringolle. Hänen tuli elää ja olla onnellinen,

tulla suureksi ja vahvaksi ja uurtaa itse uransa, joka olisi parempi

kuin hänen isänsä oli osannut. Ivar Lyth tunsi sydämensä yhä hellenevän

ja hän pusersi pientä kättä omaansa katsoen poispäin ja suurten

kyynelien täyttäessä hänen silmänsä.

Mutta koko ajan _tiesi hän kuitenkin, että se tapahtuisi_, tiesi

toimivansa juuri niinkuin oli päättänyt ja hän tiesi myöskin, ett'ei

hänellä olisi voimia kääntyä ja jättää poikaa kotiin sillä aikaa kun

itse menisi sitä tietä, josta ei kukaan palaa takaisin. Ivar Lyth kulki

ja ajatteli, eikö hänen pitäisi kysyä Felix'iltä. Olisi mahdollista,

että poika ajattelisi samalla tavoin kuin hän itse. Hän oli niin

yksinäinen ja niin onneton -- ja hän oli ikäänsä nähden vanha. Mutta

Ivar Lyth ei löytänyt sanoja, hän jatkoi vain kulkuansa tietä pitkin

pitäen pienokaista kädestä.

Niin vaelsivat he kumpikin ympäri eläintarhaa niin kauan, että aurinko

nousi korkealle taivaalla ennenkuin kumpikaan tuli ajatelleeksi

tarvitsevansa lepoa.

Ivar Lyth pani huomioonsa joka sanan, jonka Felix sanoi koko päivänä ja

hän arveli, ett'ei koskaan ollut nähnyt häntä niin säteilevän iloisena.

Erittäin iloitsi poika, kun he löysivät puolivalmiin linnunpesän ja

seisoivat kauan ja katselivat, miten linnut lensivät edestakaisin

vieden korsia pesään. Ivar Lyth ei koskaan arvellut huomanneensa, miten

viisas hänen poikansa oli ja kuinka hyvin hän kaiken huomasi.

"Minä olen väsynyt", sanoi Felix. "Me olemme kulkeneet kauaksi."

Ja niin istuutuivat he. Felix ryömi ruohoa pitkin tullaksensa

lähemmäksi linnunpesää peloittamatta poikasia. Hän tuli takaisin ja

kertoi isälle, mitä oli nähnyt. Yht'äkkiä tuntui kun olisi poika tullut

ajatelleeksi jotakin. Hän hiipi isän polvelle ja nojasi häneen kuten

hän aina teki ollessaan surullinen tai ajatuksissaan. Ivar Lyth tunsi

hänen pienen sydämensä lyövän ruumistaan vasten ja hänestä tuntui, että

niin yksin ei hän milloinkaan ollut istunut lapsen kanssa. Oli kuin

olisi maailma kuollut heidän ympäriltänsä, eikä mitään muuta ollut

jälellä, ei mitään muuta kuin se suuri rauha, joka odotti. Työmiehestä

tuntui melkein kuin ihmeeltä, että he vielä hengittivät. Niin hiljaista

oli kaikki heidän ympärillänsä. He kuulivat vain linnunsiipien suhinan,

kun ne lentelivät edestakaisin heidän päänsä päällä ja niiden lyhyen

viserryksen, kun ne huutelivat toinen toistansa pesän reunalta.

Silloin kuuli Ivar Lyth pojan päätään nostamatta kysyvän häneltä:

"Miksi eivät ihmiset ole kuten linnut? Ne auttavat toinen toistansa

pesän teossa, ne eivät noki toisiansa eivätkä kiistele tilasta."

Sinä hetkenä ei Ivar Lyth'istä tuntunut vähääkään kummalliselta, että

lapsi saattoi tehdä sellaisen kysymyksen. Mutta hän tunsi olevansa

hirvittävällä mielellä eikä tahtonut kauempaa istua hiljaa.

"Tule", sanoi hän. "Minä tahdon mennä."

Ihmetellen seurasi poika häntä. Mutta hän ei enään pitänyt isää

kädestä. Hiljaa seurasi hän häntä tietä pitkin.

"Onko sinun nälkä?" kysyi isä viimein.

"On kyllä", vastasi Felix.

Hän ei näyttänyt ollenkaan ajatelleen mitään sellaista. Mutta Ivar

Lyth'iin tuli äkillinen halu nähdä poika iloisena. Hän vei lapsen

pieneen kahvilaan, joka oli auki. Siellä antoi hän pojan valita, mitä

halusi. Hän sai kaikkea, mikä oli hyvää ja kallista ja isä istui ja

iloitsi, miten hyvältä kaikki pojalle maistui. Hän osti pussillisen

makeisia ja antoi hänelle ne, sillä hänen sydämensä vuoti yli

reunojensa ja hän koetti kaikin tavoin osoittaa sitä. Ja jälleen

menivät he ulos jatkaen matkaansa pitkin rantaa Kaivolahteen. Taas

kulkivat he kauas pois ja taas alkoi poika puhua. Mutta hän ei ollut

enään iloinen kuin ennen. Hän ei hymyillyt eikä hän huomannut, mitä oli

nähtävää sen tien varrella, jota he kulkivat. Felix oli jälleen

tarttunut isän käteen ja Ivar Lyth vapisi tuntiessaan pienen käden

omassaan. Syy tähän oli se, että hän tiesi nyt paikan lähenevän. Koko

ajan oli Ivar Lyth nähnyt tämän paikan silmiensä edessä. Se oli vanha,

lahonnut silta, joka pistäytyy veteen. Sen alitse juoksee vesi mustana.

Ivar Lyth oli kerran nähnyt erään vaimon noutavan sieltä vettä. Hän

tiesi, että siinä oli syvää. Siitä asti kun hän oli lähtenyt kotoa oli

yhä ja yhä tämä paikka väikkynyt hänen silmissänsä, mutta koko ajan oli

hän kulkenut toiselle suunnalle, missä se ei ollut. Tietämättänsä oli

hän nyt ohjannut askeleensa sinnepäin. Ja nyt näki hän paikan silmiensä

edessä. Hän tiesi, ett'ei voisi kestää kauempaa nähdä pojan kulkevan

niin tyynenä sivullansa eikä tuntea pienen käden puristavan omaansa.

Hän rupesi vapisemaan voimatta hillitä sitä ja hän kärsi tuskia, joita

ei ihmisvoimien luulisi voivan kantaa. Yht'äkkiä näki hän, että Felix

oli huomannut hänen kiihtymyksensä.

"Mitä sinä ajattelet?" kysyi lapsi.

Ivar Lyth ei vastannut hänelle. Hän ei voinut vastata. Hän vain

kiirehti ja tarttui lujemmin poikaa kädestä. Silloin irtautui poika

hänestä ja katsoi häneen. On ihmeellistä, että lapsen kasvoilla voi

olla sellainen ilme.

"Sinä ajattelet lähteä minun luotani. Minä tiedän, että sinä ajattelet

sitä. Koko tämän talven olen minä sen ymmärtänyt ja minä olen rukoillut

Jumalaa, että sinä et saisi lupaa tehdä sitä. Sinä et saa jättää minua

yksin."

"Minä en koskaan jätä sinua yksin, Felix", vastasi mies.

Ja hän arveli, ett'ei koskaan ollut kenellekään antanut niin

juhlallista lupausta.

Poika pysähtyi ja hänen kasvonsa näyttivät vanhan miehen kasvoilta.

"Lupaatko sen minulle?" sanoi hän.

"Kyllä, kyllä", vastasi isä. "Minä lupaan sen sinulle."

Samassa ei Ivar Lyth enään voinut hillitä itseään. He olivat paikalla

ja hän näki sillan häämöittävän alhaalta veden rannalta. Hän näki

pienen polun, joka vei alas sillalle, sen mustan veden luo, joka

huuhteli sen reunoja. Ivar Lyth kumartui otti pojan käsivarsillensa,

nosti hänet ylös ja juoksi hänen kanssansa siltaa kohden.

"Jumala olkoon meille kummallekin armollinen", mumisi hän.

Mutta kun Ivar Lyth seisoi nojaten mustan veden yli lensi kuin salama

hänen päänsä läpitse se ajatus, että jos hän juoksisi hänen kanssansa

veteen, voisi hän päästää pojan ja vaipua yksin pohjaan. Lapsi voisi

pelastua ja niin jättäisi hän kuitenkin pienokaisen yksin. Ivar Lyth

katsoi Felix'iin. Poika nojasi isän rintaan ja piti silmiään kiinni

kuin ymmärtäisi hän kaiken. Silloin lähti Ivar Lyth sillalle. Hän kuuli

karkeitten kenkiensä kolisevan lankkuja vasten ja hän kyykistyi. Sitten

otti hän pojan syliinsä ja suuteli häntä kyynelten virratessa pitkin

hänen kasvojansa. "Jumala siunatkoon sinua", kuiskasi hän. "Jumala

siunatkoon sinua!" Vapisevin käsin irroitti hän lapsen käsivarret,

jotka olivat hänen kaulallaan ja nosti häntä eteenpäin. Silloin aukaisi

lapsi silmänsä, jotka selällään tuskasta tuijottivat isään.

"Mitä sinä teet?" huusi hän.

Ja Ivar Lyth oli vähällä hellittää kätensä. Hän vapisi kuin olisi hänet

estetty täyttämästä aikomustansa.

Mutta kooten kaikki voimansa upotti hän lapsen veden alle. Hän näki

hänen päänsä vaipuvan, näki veden, joka tasaantui sen ylitse käsiensä

välistä. Hän tunsi pojan ruumiin, joka vääntelehti ja nytki ankarasta

pitelystä. Lapsen kädet tarttuivat isän käsiin epätoivon voimalla, kuin

olisi hän ristinyt ne ja rukoillut elämänsä puolesta. Mutta onnettoman

miehen sisässä huusi ääni, joka oli toisen ja oli tullut nyt hänen

omakseen: "Alas, alas, alas." Ja hän piteli poikaa alhaalla kunnes

kaikki vastarinta oli loppunut ja hän vain tunsi pienen, kylmenneen

käden, joka oli sulkeutunut hänen ranteensa ympäri, suonenvetoisen

puristuksen. Silloin nosti hän viimeisine voimineen pojan ruumiin ylös

sillalle ja tunsi, että se oli kuollut.

Ivar Lyth heittäytyi suullensa kuolleen ruumiin viereen ja itki pää

poikansa rintaa vasten.

Eksyksissä · 第 30 / 33 题